Part 8

-- Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari, kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka hänestä voitte tehdä hautalaulun.

-- Ei semmoista tehdä, ennenkuin toinen kuolee, sanoi Sundelius.

-- Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi hengen erkanemista.

Ja kääntyen vuoteeseen päin, jossa mies virui, hän kysyi;

-- Kuulethan sinä. Joosua?

-- Kuulen, vastasi sairas.

-- Eikö se sinullekin olisi ilo kuulla hautarunosi ennen lähtöäsi?

-- Olisihan tuo.

-- Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?

Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan, vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen ansaitsemiseen.

-- Mutta ilmaiseksi en minä sitä tee! sanoi Sundelius.

-- Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!

-- Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius. Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin, että vesi valuu vieraista virtana.

-- Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä asiasta? Maksanko hänelle jotain?

-- Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee, vastasi suutari.

-- Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akka Sundeliukselta.

-- Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se maksaa.

-- Se on hirmuinen summa rahaa. Mutta, kun asiaa ajattelen, niin emmeköhän jotenkin sovi kaupasta. Vaikka summa on suuri, niin eihän minun sovi tinkiä rakkaan mieheni hautausrunosta. Kun on saanut niin hellän ja hyvän miehen kuin hänkin on ollut, niin kiitollinenhan minun täytyy olla hänen lähtiessään maailmasta. Tosin hän on paljon juonut ja humalassa räyhännyt, mutta vedetään viiva sen yli.

-- Kauppa on siis päätetty!

-- On minun puolestani, vastasi akka. Mutta kun näin puhelemme hyvinä ystävinä, niin etteköhän rahan edestä ottaisi jotakin rahan arvoista?

-- Miksei, jos se vain täydestä menee.

-- Odottakaahan tässä hiukan, sanoi akka ja meni tuvasta aittaa kohden.

-- Laittakaakin kaunis runo, sanoi sairas heikolla äänellä. Ja muistakaa sanoa siinä, että minä olin herra ja määrääjä talossa. Minä olen tyytyväinen, kun sen sanotte. En minä muuta vaadi.

-- Minä kyllä sanon, että te olette ollut toinen Salomo.

-- Ei sitä sentään Salomoon tarvitse verrata, sillähän oli niin kovin monta muijaa. Kyllä minä tyydyn Taavettiinkin.

Akka tuli tupaan käsivarrellaan kasa vaatteita.

-- Mitä, ottaisitteko rahan edestä vaatteita? sanoi hän.

-- Mitä vaatteita? kysyi Sundelius.

-- Tuon ukon vaatteita. Mitä minä niitä koin syötävinä pidän, kun hän kumminkin kuolee.

-- Ethän sinä, perhanan akka, vain siellä anna pois minun pyhävaatteitani! huusi sairas ja kohottautui vuoteessa.

-- Et sinä kai parhaita vaatteitasi hautaan ota, sanoi akka. Kelpaa sinne huonommatkin.

Valittaen vaipui sairas vuoteelleen takaisin.

-- Olisivathan nämä kylläkin hyvät vielä, sanoi Sundelius käännellen vaatteita, mutta ahtaat ne ovat.

-- Jos muuten vain sovimme kaupoista, niin se on autettu. Minulla on vielä samaa kangasta, ja kun levitän takin selkäkappaletta ja housujen istuinta, niin eiköhän ne sitten sovi, selitti akka.

-- Mutta ensin vaatteet, sitten vasta runo! sanoi Sundelius.

Samana päivänä akka vielä laajensi vaatteet, ja kun ne olivat Sundeliuksen yllä, sanoi hän miehelleen:

-- Katsohan nyt sinäkin, kuinka hyvin ne hänelle istuvat!

-- Jaa, jaa, huokasi sairas, en minä enää niissäkään saa tepastella. Mutta mitä siitä, kaikki on katoovaista.

Seuraavana päivänä luki Sundelius runonsa, jossa hän suutaria ylisti toiseksi Davidiksi, uudeksi Krispinukseksi, suutarien suojeluspyhimykseksi. Ja säteilivätpä sairaan silmät hänen sitä kuullessaan. Mutta kun hän leskeä maalaili itkeväksi orvokiksi metsän siimeksessä, niin huokaili akka syvään.

-- Onpa hauska kuolla, kun noin kaunista itsestään kuulee, sanoi suutari, oikein hauska. Mutta hauska sitä olisi elääkin, kun tiedän nyt, etten olekaan niitä huonoimpia seurakunnassa, kuten niin usein vaimoni suusta olen kuullut.

-- Herrajestas, huudahti akka, ethän toki aio palata enää elämään, kun vaatteesikin ovat jo toisella ja hautalukusi valmiina!

-- En, en, minä vain niin ajattelin!

Ja akka alkoi veisata hautausvirttä, johon sairaskin hartaudella otti osaa.

Mutta sairaan tila alkoi parata, ja seuraavana päivänä hän jo söi suuren kupillisen keitosta. Ja kolmantena päivänä hän jo oli kävelyllä ja viidentenä jo etsi työkalujaan.

Silloin vaati akka Sundeliukselta vaatteita takaisin, ja kun ei saanut, ajoi hänet pois talostaan.

Kun Sundelius viisitoista vuotta oli asunut Turussa, oli hänelle jo kokoontunut kaikenlaista romua ja ryönää. Niitä hän kokosi rattaille viedäkseen uuteen asuntoonsa. Akka syyti suustaan kiukkuaan ja uhkasi mennä rehtorille kanteleenaan maksamattomista ruokarahoista. Sundelius ei siitä välittänyt, vaan kokosi kimpsunsa ja kampsunsa rattaille ja läksi.

Ja akka huusi:

-- Tuollainen epäsiveellinen elukka!

-- Minä en ole epäsiveellinen, vastasi Sundelius. Ja jos elukka olen, niin olen kaino ja siveä kuin kissa. Minä olen ylioppilas, ja sellaista teidän tulisi saattaa kunnialla eikä haukkumasanoilla.

-- Kyllä minä sinulle kunniaa annan, oikein juhlasoiton perääsi, tiuskaisi akka ja sieppasi lehmän kellon ja sitä kalkutti voimiensa takaa.

Portilla Sundelius kääntyi ja huusi:

-- Säilyttäkää runo, jotta sen sitten luette, kun miehenne niin suututatte, että hän kuolee.

-- Älä hauku minun akkaani, karjaisi suutari ovelta, sillä se on minun akkani, muista se!

XIII

Kun Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja ihmiset kuuroiksi löysi sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena ja murtunein mielin kunnaalle, jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta Jeesusta vihelsi mies, ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen. Tälle mies alkoi puhella:

-- Heposeni, nytpä meille pitkä tie ja vaivalloinen työ on tullut eteen, mutta jos sinä sen kestät, kestää tahdon minäkin.

Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.

-- Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä verisiksi tulleet, ja metsän pensaat ovat pukuni repineet.

-- Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni sinun kanssasi, koska näytät olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne, tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin omakseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua vilvoittava. Tämä lähde on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.

-- Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.

-- Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin nuoleni sulitetuimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas. Yhtä korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri. Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa. Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa tästä uoman edemmäksi.

-- Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa tuottaneet?

-- Eivät.

-- Eivätkö ole tahtoneet?

-- Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä tekisi sitä heille?

-- Ja miten aiot tuon uoman laatia?

-- Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin, jaksaako se. Minä aion valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.

-- Miksi tuon kaiken tekisit?

-- Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja kasvaisi runsaampana, kun se kosteutta imisi maaperästä.

Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.

Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.

Kun mies sen näki, sanoi hän:

-- Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat! Lähde minun kanssani matkalleni!

Ja Jeesus astui auran vieressä, ja hänen kätensä lepäsi hevosen kaulalla. Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin. Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat, ja lujasti painuivat kaviot maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja hiljaa hyväili sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.

Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä nauha.

-- Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.

-- Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne, jossa näet nuo lakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta kuivuu helposti helteessä, ja silloin laiho surkastuu. Sinne johdattakaamme kulkumme.

-- Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.

-- Minun täytyy jaksaa.

-- Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?

-- Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin johtaa lähteen veden!

Pitkän kierroksen jälkeen oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki. Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:

-- Tuon ison kunnaan takana on kylä ja siellä äveriästä väkeä, mutta heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.

-- Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?

-- Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.

-- Sinä rakastat heitä?

-- Ovathan he minun lapsiani.

-- Rakastavatko he sinua?

-- Älä kysy, vieras, sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme yötä, jotta he eivät minua näkisi.

Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta vako virran juostavaksi tulisi, ja Jeesus taluttaen hepoa.

Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.

-- Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta uoma on kynnetty, ja katso, miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.

Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi, ja hedelmöittävänä se kulki seutujen halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.

Mies tätä katseli, ja hiljainen ylpeys hänen mielensä täytti. Mutta jokea myöten tulivat ne, jotka häntä olivat vainonneet. Ja kun he miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään. Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.

Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä edessään tuon matkatoverinsa.

-- Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.

-- Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen uupunut.

-- Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa. Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat, ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.

-- Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat olen tässä tyrmässä virua saanut, vastasi mies.

-- Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!

Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he kauniille nurmelle ennättivät, kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän jalkojensa juuresta.

Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:

-- Miksis minut asuntoosi viet? Enhän minä ole kelvollinen sinne tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan poika.

Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:

-- Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!

Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he Kupittaaksi nimittävät.

XIV

Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla, joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja koristautuu kuten morsian.

Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.

Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon ja suuret kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa. Mutta voiton kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean, että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät. Ristikkoaitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa. Mutta levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten Stålhandsken hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt riippuivat verenhohtavina.

Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden. Nyt oli tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa Jumalaa, ja unohtuneet olivat hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset olivat rukouksen arvoiset. Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä sykkivän sydämensä kanssa. Ja kuin ristinkuolemakin olisi kadottanut ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä asti kuin Jeesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet, vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon valossa.

Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja käheällä äänellä.

-- Kaikkea tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!

-- Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänään hän saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius.

-- Eikö hän aina ole täällä?

-- Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta juhannusyönä hän on maalimassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän pitää noille helluilleen. Sinne sinäkin, neitonen, vanhana vielä lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi: Koeta parastasi, koeta parastasi!

Nauraen juoksivat tytöt pois.

Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin.

Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistin kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai aikaan pakokauhun tyttölaumassa. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään.

Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.

Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähetysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin välillä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eivätkä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.

Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin, niin hän tunsi oudon rauhan mielessään, ja hän erottautui muista ja asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva. Hän ei uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää, että täyttymässä oli jokin kohtalon säätämistä lahjoista.

Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti.

Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea, pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran veljentytär Vendela.

-- Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa, sanoi Vendela.

-- Siitä voit olla aivan varma,

-- Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen porvaristytön pukimissa. Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa, tanssia sen kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni tähden eikä nimeni tähden. Yksi ainoa ilta vapaa, mikä ilo! Mutta muista, Barbara, mitä olemme sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen siellä ollut sinun toverisi.

Nauraen he juoksivat käsitysten katua pitkin ulos kaupungista ja Kupittaan lähdettä kohden.

Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoi Barbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:

-- Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunne Vendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.

Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.

Äkkiä hän tunsi käden tarttuvan käteensä. Tulija oli tullut takaapäin.

-- Tule tanssimaan! sanoi pehmeä miesääni.

Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja seurasi häntä tanssiin.

-- Kuka sinä olet? kysyi Matthias.

-- Olen Vendela Schaefer.

-- Minä en ole sinua ennen nähnyt.

-- Minä tulin tänään Tukholmasta.

He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet.

Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä, tuliko heidän erota vai ei.

-- Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela.

-- Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.

Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat lähteelle, näkivät he toisten jo juoksevan jälleen niitylle suurta piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias kahden sinne.

He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen.

Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle.

Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:

-- Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unohtaa?

Kuin säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hän Barbaraan ja sanoi:

-- Kuka on tuo ylioppilas, tuo, joka tulee tänne päin?

-- Jonka kanssa äsken tanssit? Hänkö?

-- Niin.

-- Hän on Matthias Mathesius.

-- Minä juotin hänelle lähteen vettä, ja hän sanoi --

Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa lopettanutkaan.

-- Kuka käski, kuka käski tulemaan tänne? Se on rangaistus.

Piiri pyöri, ja äkkiä näki Vendela Matthiaksen sen keskellä. Tämä etsi jotakuta ja Vendelan nähdessään otti hänet parikseen.

Nyt oli jo Vendelan ensimmäinen arkuus kadonnut, ja hän uskalsi katsoa Matthiasta silmiin ja nauroi. Ja Matthias tarttui häneen ja nosti pelosta kirkuvan tytön korkealle ilmaan.

Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt tiesivät, että juhannus ei olisi ollut juhannus, juhla ei juhla, ellei toinen olisi ollut siellä. Eikä heidän sielussaan ollut mitään kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuin luja lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.

Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka yhä laajenee, oli nurmella tanssiva pari; se tempasi toisen toisensa jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään, tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet tanssivien parveen. Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo piirissä keikkuivat ja huulilta kaikui kepeä laulu ja jo unohtuneet laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut nuoruudesta, ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monesti poikinut lehmäkin hypähteli jonkin matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen katseli iloa ympärillään.