Part 7

-- Hänellä on sulka hatussaan, minulla ei sitä ole, hänellä on sulka kaikissa teoissaankin, minulla ei, oli professorin tapana sanoa kreivistä.

* * * * *

Ja näin kuvasi professori kreivin nuorille ylioppilaille, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet:

-- Häntä täytyi rakastaa, silloin hänen suuruutensa tajusi. Täytyi pitää häntä täydellisimpänä miehenä, minkä luonto ihmeellisessä rikkaudessaan on maailmalle antanut, silloin näki, miten hänen voimansa, hänen älynsä oli niin monipuolinen, ettei mikään asia ollut hänelle outo. Mitä hän tästä maasta ja kansasta kirjoitti kuninkaalle, tulee aina ja kaikkina aikoina pysymään oikeana, sillä kansat muuttavat tapojaan, olinmuotojaan, mutta niiden sisäinen olemus pysyy aina samana ja kulkee polvesta polveen. Ja sen olemuksen näki kreivi Brahe täydellisesti. Sellaiset ihmiset kuin hän ovat elämän suola, sillä he estävät kaiken mädännyksen leviämästä, hän on niitä olentoja, joiden ihaileminen tuottaa kunniaa sille, joka sen tekee, ja kohottaa häntä. Sillä mitä on meidän henkinen kohoutumisemme? Uskoa siihen, että suuria miehiä on, että ne vaeltavat meidän keskellämme ja että me saamme palvella heitä. Katsokaahan, palvelemisen ilo on meissä jokaisessa. Pietari Brahe on aina väikkynyt edessäni esikuvana kaikesta suuresta, oikeasta ja jalosta. Ja tiedättekö, mihin häntä vertaisin? Honkaan. Tuo puu, jota ei suotta kohtalo ole meille esikuvaksi viereemme istuttanut, on kuva miehestä, jommoiseksi meidän on tultava. Se ei kaipaa hedelmällistä maata kasvaaksensa, karulle kankaalle se asettuu tai mäen töyrylle, jossa ei mikään muu puu menesty. Se ei etsi kukkarikasta nurmea eikä hedelmällistä multaa, sillä se tietää, että jota syvemmälle, jota laajemmalle sen täytyy juurensa ulottaa, sitä lujempana se seisoo. Ylöspäin, ylöspäin kohden taivaan kirkkautta se kohoo. Eikä se turhilla kukkasilla tahdo loistaa, vaan runkonsa kauneudella. Tuuheana kuin kruunu sen latva leviää, eikä se sure oksia, jotka alempana kuihtuvat. Ja se rakastaa tuulta ja tuuli sitä, tuuli on sen paras ystävä, sillä se katkoo kaiken kuivuneen ja huonon pois. Se ei sorra toista puuta, vaan tukena myrskyjä vastaan se nuoremmalle seisoo, ja sovussa ojentuvat niiden oksat ristiin. Kuningas metsän puiden joukossa se on, siksi sitä rakastavatkin metsän kuningaslinnut. Sen latvaan laatii kotka pesänsä, ja sen oksilla levähtää kiuru kohotakseen pyhässä ilossaan korkealle valon ihmeelliseen sineen. Ja missä voimakas honka on, siinä puut sen ympärillä kasvavat suoriksi ja muodostavat lopulta sen juhlallisen pylväistön, jossa Jumalan pauhaava myrsky kohtaa kauniin kohinan eikä löydä levotonta lehtien läpättämistä. Tuollainen honka oli Pietari Brahe meidän keskenämme. Hänen mukanaan me uskalsimme nousta, hänen seurassaan vapaasti ajatella ja uneksia, ja hän opetti meille uskon tämän maan loistavaan kehitykseen. Kun hän oli täällä, kuinka paljon kirkkaammat olivat minunkin unelmani. Minä tohdin vetää vuosituhansien halki sen ajatuslangan, jonka kohtalo maailmaan kutoo. Minä näin, että maailmojen sivistyksen kehto läksi Indiasta, siirtyi Assyriaan ja sieltä Egyptiin. Kreikkalaiset saivat sen sieltä ja Rooma otti sen sitten omakseen. Yhä pohjoisemmaksi kulki tuo ahjo, jossa kaikki suuret ajatukset yhä uudelleen syntyvät kuin Fenix-lintu. Nyt se on Saksassa ja Ranskassa. Ja me, tämä pienoinen kansa täällä pohjoisessa, kerran me sen voimme ottaa ja omistaa; Eikä siihen tarvittaisi muuta kuin uskoa, pieni murunen uskoa siihen, että se on meidänkin kaunis oikeutemme ja pyhä velvollisuutemme. Mutta sitä ennen meidän tulisi oppia näkemään suurta toisissamme eikä aina pientä. Siten me voisimme kohota siksi kauniiksi temppeliksi, jonka hongatkin muodostavat. Muistakaa, että karu maa kasvattaa kestävimmät puut. Kun kreivi liikkui keskellämme, uskoin siihen; nyt usein huomaan epäileväni omaa uskoani. Kreivi Brahe oli miesten mies, ja kuten sulka on hatun kaunistus, niin oli kepeä lause, mutta samalla ytimekäs hänen jokaisen tekonsa korkeimpana kohtana. "Minä olin maahan ja maa oli minuun hyvin tyytyväinen", sanoi hän täältä lähtiessään. Mikä ylpeä, mutta mikä suora lause! Minun hatussani ei koskaan sulkaa ole ollut, ja puuttunut se on kaikista teoistanikin. Mutta teille sanon, oppikaa se sulka etsimään ja oppikaa se kiinnittämään kaikkeen, mitä teette. Sulka ihmiselämässä on se urhoollisuus, joka vaaran hetkenä löytää oikean sanankin, ei vain tekoa. Sulka on se hymy, joka ihmisellä on kuoleman hetkellä, kun hän vaatimattomana ei tahdo kuolemaakaan ottaa liian juhlallisesti vastaan. Sulka on se lempeä sana, joka avun tekee avuksi eikä nöyryytykseksi. Sulka on se leikinlasku, jolla ihminen kunnianosoituksetkin nöyränä syrjäyttää. Sulka on ennen kaikkea se ilo, jolla ihminen elää koko elämänsä ja Jumalan eteen astuu, ei pelolla, vaan hymyillen kuin poika isänsä syliin juoksee.

Jokainen Stodiuksen lause joutui lopulta piispan ja konsistoriumin korviin, ja ahdasmielisiä kun sen jäsenet olivat, pitivät he välttämättömänä professorin asettamista syytteeseen.

Kun Stodius sai siitä kuulla, vastasi hän tyynesti:

-- Minun elämäni on jo ennättänyt ehtoon saavuttaa. Sulkisinko oveni ennen laskua auringon, joka sieluuni on paistanut? Tehkööt he minulle mitä tahansa, en sure sitä, sillä mikään ulkoapäin tuleva ei minulle tuota sieluun rikkautta, vaan kaikki onneni lähtee täältä sisältä. Kohtalo säilytti sieluni aina nuorena; ikävä kyllä se unohti ruumiilleni tehdä saman. Mutta vaikka he ruumiini kahleilla sitoisivatkin, niin sielu on vapaa ja omistaa koko maailman rikkauden. Minä olen tuntenut itseni niin rikkaaksi näinä viimeisinä aikoina, että syvä nöyryys on samalla ottanut asuntonsa minuun. Kohtalo, mittaamaton kohtalo, tuonne taivaan tähtilakeen piirretty, se on kaiken jo edeltäpäin määrännyt. Ja yhtä vähän kuin ihmiskäsi voi ainoatakaan tähteä radaltaan siirtää ja toisaanne asettaa, yhtä vähän voivat ihmiset muuttaa mitään siitä, mikä minulle elämäni juoksuksi on määrätty.

Koko kevään vanha professori päivä päivältä saattoi seurata Barbaran ja Gabrielin tunteen kehitystä, nähdä, miten sen ensimmäiset hiljaiset onnen päivät piankin katosivat ja sijaan astui tuo mieletön kahden rakastavan välinen taistelu. Rakastaa, se on vihata toisessa jotain, jonka yliherraksi tahtoisi tulla. Ja tuo vallitsemishalu pisti piankin päänsä esiin, vuoroin toinen tai toinen taipui, mutta sattui niinkin, että molemmat vaativat toistaan taipumaan. Ja tuo miehen ja naisen ikuinen keskinäinen viha leimahti tuleen. He taistelivat monesta aivan vähäpätöisestä asiasta, niin vähäpätöisestä, että, äkkiä kesken riitaa muistaessaan taistelun alkusyyn he saattoivat piankin sopia jälleen. Mutta aina ei käynyt niin, vaan päiväkausia saattoi heidän välillään vallita tuo rakkauden mieletön hallitsemisen halun synnyttämä tuska, joka estää nauttimasta onnesta silloin, kun se en aivan saavutettavissa. Kumpikin vaati toistaan osoittamaan tunnettaan sillä tavoin kuin se hänelle oli mieluista, ei siten kuin se antajalle oli luonnollista. Näin he joka hetki mielestään saivat vähemmän kuin mitä antoivat. Ja ihmissydämen kummallinen katkeruus siitä, ettei saa täyttä korvausta antimistaan, vallitsi heissä.

Hellyyden jano, joka aina nuoressa ihmisessä on niin suuri, ei koskaan saanut siten tyydytystään. Gabriel oli suuri, hyväilynsairas lapsi, joka miehekkäässä ylpeydessään piti kaikkea liiallista pehmeyttä häpeänä itselleen. Näin oli hän tyly Barbaralle silloinkin, kun tämä eniten hellyyttä kaipasi. Ja Barbaran herkkä mieli, joka ei muuta tahtonut kuin antaa ja yhäti antaa, tunsi tuon tylyn käytöksen estävän häntä niistä tuhansista pienistä hellyydenosoituksista, joilla rakkaus elämän kaunistaa.

Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa. Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.

Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa toisen omistamista ja toiselle antautumista.

-- Ota minut, huusi Barbaran terve ruumis.

Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta, kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin, ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.

Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin hitusen hellyyttä.

Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi lohduttavat sanat.

Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat vain viedä harhaan.

-- Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.

XI

Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan ylisille.

Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun, minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.

Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän. He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.

-- Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää miestä tule.

Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen viereensä ja sanoi:

-- Minkätähden sinä tämän teit?

-- Minun täytyi se tehdä, vastasi Matthias.

-- Ihmisen ei täydy tehdä mitään sellaista, vastasi Gabriel.

Eteisestä kuului jalan astuntaa, joku siellä pimeässä etsi oven ripaa.

-- Älä päästä nyt ketään sisälle! sanoi Gabriel Pictoriukselle.

Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.

-- Jumalan rauhaa huoneeseen! sanoi professori.

-- Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä siunatkoon, sanoi Gabriel.

-- Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat katsoen häneen.

Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi uudelleen, levottomuuden väre äänessään:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.

Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.

-- Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen kumarassa oleville hartioille.

Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja sanoi:

-- Nyt te kaikki varmasti halveksitte minua!

-- Minkä tähden? kysyi professori. Senkö tähden, että aioit itse päättää päiväsi?

-- Niin. Onhan se synti ja suuri häpeä.

-- Synti kyllä, mutta ei se mikään niin suuri häpeä ole. Ja sitäpaitsi, kun kerran tässä taas istut, niin eihän siitä kenenkään tarvitse tietää, jos se sinua vaivaa.

-- Jolleivät muut sitä saisikaan tietää, niin muistan sen ainakin itse.

-- Minä sanon sinulle jotain, sillä olethan jo niin vanha, että uskallan puhua omista heikkouksistanikin, minäkin olen aikonut päättää päiväni.

-- Te, professori!

-- Niin, minä juuri. Enkä minä häpeä sitä tunnustaa. Itsemurha-ajatus tulee jokaiselle kerran nuoruudessa. Se on lastentauti, jonka voitettuaan ihminen on entistään terveempi. Sinulla on tauti ollut tavallista ankarampi, siinä koko erotus.

-- Jos te sen olisitte tehnyt, niin olisi se ollut vahinko, mutta mitä minusta, tällaisesta.

-- Ei mikään ihmiselämä ole joutava hukkaan heitettäväksi. Mutta sano minulle, mikä aiheutti tämän tekosi. Mikä?

Matthias oli vaiti.

-- Nainenko?

-- Äh! Ei sitä sentään naisen tähden hirteen mennä!

Hieno hymy värähteli Stodiuksen huulilla, niin hullunkuriselta kuului Matthiaksen väite.

-- Mikä se siis oli?

-- Tunnettehan te ne asiat, koska teitä niistä on syytettykin, ja voin siis kertoa. Minä sain Forstadiukselta Paletzin Kabbala nimisen kirjan.

-- Vai niin, siis salatut tieteet sinut ovat rauhattomaksi tehneet? sanoi Stodius hymyillen.

-- Te hymyilette! Kuinka te voitte hymyillä niin kamalille asioille? Ensin minä en uskonut koko juttua, mutta sitten minä huomasin, että ihminen voi toden teolla tehdä liiton paholaisen kanssa ja että hän --

-- Jatka!

-- Niin, minä viikko sitten lupasin itseni paholaiselle, minä tein kaikki määrätyt valat. Ja hän kuuli minua.

Kauhistuneina seisoivat toverit katsoen penkillä-istujaan. Stodius oli vakava ja tyyni, kun hän kysyi:

-- Sinä sait siis voiman?

-- Niin.

-- Missä muodossa?

-- Minä voin ajatella voimakkaasti yhtä asiaa, ja se tapahtuu. Minä aloin kokeilla. Minä valikoin vennon vieraan kokeiluni esineeksi. Minä käskin eilen erästä ruotsalaista, joka ei koskaan ole täällä käynyt, jolla siis ei sattumankaan kautta ollut syytä tulla tänne, saapumaan heti luokseni. Minä olin yksin täällä, minä ajattelin vain tuota yhtä, että hänen täytyy tulla. Ja hän tuli. Hän seisoi tuolla ovella ja katseli kummastuneena ympärilleen. Minä olin säikähtynyt siitä, mitä olin tehnyt. Hän kääntyi kuten heräten, sopersi jotain anteeksipyynnöksi ja meni. Minä olen antanut sieluni paholaiselle, nyt minä sen tiedän. Minä olen koko yön rukoillut tekoani anteeksi ja tänään minä päätin lähteä pois, jotta en kiusaukseen joutuisi käyttämään näitä voimia. Minä olen tuomittu tässä elämässä ja iankaikkisuudessa.

-- Rauhoitu, poika. Tuo voima ei voi olla pahasta, koska se sama toi minutkin tänne.

-- Mitä te sanotte?

-- Minä tulin äkkiä levottomaksi, ja salamana välähti mielessäni sinun kuvasi, minä riensin tänne. Sinä olit vaarassa ja ahdistuksessa, ja minä tiesin ja tunsin sen. Suuri ja salainen voima on meissä ihmisissä, jota me emme vielä tunne!

-- Mutta kirkko --

-- Rakas lapsi, raamattu on laajempi kuin kirkko. Ja se, mitä meissä voimia on, joita kirkko tuomitsee, ne raamattu selittää. Johannes Kastaja tunsi Jeesuksen kenenkään sitä hänelle ilmoittamatta. Jeesus tiesi Jairuksen tyttären nukkuvan silloinkin, kun kaikki hänet uskoivat kuolleeksi. "Jos teillä olisi usko kuin sinapinsiemen, niin te sanoisitte tuolle vuorelle: siirry, ja se siirtyisi", sanoi hän. Minä olen usein uskonut lujasti, ja se, mitä olen uskonut, on tapahtunut. Kaikki tuo lähtee siitä lähteestä, jonka nimi on: ihmisen hengen voima. Kuten toinen on ruumiillisesti väkevämpi, niin on toinen henkisesti. Sinä olet saanut voiman. jonka voit yhteen koota. Olethan nähnyt, miten ihminen voi asettaa erikoisen lasin ja koota sen avulla päivän voiman yhteen, ja se sytyttää. Se taito yksinkertaisille ja tietämättömille näyttää sangen kummalliselta, mutta onkin aivan luonnollinen. Kuten valon voi koota, voi koota tahtonsakin. Tiedäthän myös, että sekoittamalla alunaa veteen voit sillä kirjoittaa paperille, ja se kirjoitus säilyy salassa, kunnes se osuu tulen luo, jolloin se näkyy. Ihmisen ajatus voi äkkiä toisen ihmisen tahdon edessä näkyä, kuten tuo kirjoitus, vaikka ei sanoja ole lausuttu. Tiedätkö, mikä olet ollut mielestäni, lintu, joka häkissä on elänyt ja nyt äkkiä häkin oven auettua ja tultuaan sen ovelle säikähtyneenä lentää takaisin häkkinsä pimeimpään sopukkaan ja peloissaan tahtoo murskata päänsä. Astu ulos häkistä, nuori kotkan poika, astu ulos ja avaa siipesi, ja hämmästyen näet, että siipesi, joiden merkitystä et ahtaassa vankeudessasi käsittänyt, ovat luodut lentoa varten!

-- Siis minä --, sopersi Matthias, -- siis minä en olisikaan tehnyt liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?

-- Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle nimen paholainen.

Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:

-- Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko silloin voi sen tuomita?

-- Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.

-- Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on muille peloittava ja outo?

-- Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden, rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, -- niin rakentavat kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla, niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu, että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme, jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.

Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja hentoa kättä.

-- Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä muutamia ajast'aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos häkistään, ja se osaa lentää!

Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi miehekkään kirkkaasti.

-- Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!

Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin, niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.

-- Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka hernerokkaa viimeksi on syönyt.

Hän otti hatun päähänsä ja sitoi miekan vyölleen.

-- Minne perhanaan sinä, riivattu mies, nyt menet! huusi Johannes Mathesius.

-- No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin käydä.

-- No, en ole nähnyt mokomaa ennen! sanoi professori nauraen.

-- Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi illaksi nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa? Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä selkäänsä hänen saaman pitää.

-- Minkä tähden? kysyivät toiset valmistellessaan lähtöään.

-- Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää sitten puraisi minua sääreen.

Ja nauraen läksi joukko tuvasta.

Makeasti nauroi professorikin. Kun hän nousi lähteäkseen kotiaan, sanoi hän itsekseen:

-- Voi noita minun pohjalaisiani! noita minun pohjalaisiani! Kun Jumala senkin vyyhden selvittää, niin näkee hän, että lujaa siinä on lanka, mutta täynnä kireitä solmuja!

XII

Sundelius muutti keväällä asuntoa. Hän oli asustanut sen talven erään suutarin luona, syönyt heidän ruokaansakin, ollut, kuten hän itse sanoi, "perhepurtilon porsaana" ja jättänyt sen maksamatta, ei ilkeyksissään, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut rahoja, millä olisi velkansa suorittanut. Lopulta suutarin akka jo kiukustui ja uhkasi ajaa Sundeliuksen pellolle. Tämä uhkaus jäi täyttämättä, sillä suutari sairastui, ja akka unohti kaikki muut asiat sen aikana.

Hän oli miestään julkeasti aina kuranssannut. Nyt hän kävi katuvaiseksi, ja virsiä veisaten hän istuskeli miehensä vuoteen ääressä itkeä pillittäen ja puhuen hänelle kuolemasta.

Akka oli aivan varma miehensä viimeiselle matkalle lähtemisestä; sen vuoksi hän kerran kääntyi Sundeliuksen puoleen ja sanoi:

-- Loppu jo lähenee, loppu jo lähenee! Täytyy jo ajatella hautajaisiakin.

-- Mitä sitä suotta ennen aikojaan niitä ajattelee, vastasi Sundelius. Ainahan sitä kuolleen kuopata ennättää.

-- Erotus sitä kuolleillakin on!

-- Raato kuin raato!

-- Teidän haudallanne ei kukaan itke, se on tiettyä se.

-- Joutavaa se olisikin.