Part 5

-- Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt, sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei hänen tarvitse surra.

-- Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi, en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen saa.

-- Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?

-- Tämmöinen olen kuin olen, pieni, mutta pahasisuinen.

-- Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy, sanoi Sundelius.

-- Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla nähnyt kirjan kansiakaan.

-- Paljonkos tahdot, jos häpeet?

-- Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä tieteen pesän mätämuna!

-- Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat poikasen kiukkuisaa haukkumista.

-- Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!

-- Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin, laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.

Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan, ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:

-- Jumal'auta nyt sinun syntistä hahmoasi!

-- Minä en ymmärrä, mikä meininki tässä on, sanoi Sundelius.

-- Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.

-- Sinä olet villitty!

-- Kuka minut on siksi tehnyt? Sinä, joka sairasta löit. Ja nyt ylös penkiltä! Minä en vastaa mistään, ellet heti paikalla nouse jaloillesi.

-- Älä heiluta noin piiskaa minun nenäni edessä, taikka minun vihani nousee.

-- Minä en pelkää sinun vihaasi! Nousetko siitä, vai sivallanko punaisen raidan sinun mahaasi?

-- Johan minä nousen, mutta armias taivas, kiitä onneasi, etten likistä sinua liiskaksi.

-- Millä sinä likistäisit? Oletko enää pitkään aikaan saanut käsiäsi ristiinkään? Tanssi nyt, tanssi, taikka tästä syntyy sellainen polska, että veri pursuu jokaisesta reiästä ruumiissasi.

-- Katsokaa, toverit, huusi Sundelius, kuinka hän minua häpäisee! Ettehän salli, että beaani näin vanhaa ylioppilasta kohtelee?

-- Hoida itse asiasi! huusivat nauraen toiset, joita mekastus huvitti.

-- Näin minun oppilaani minut ylenantavat! huusi Sundelius.

-- Joko tanssit? huusi poika.

-- Johan minä sen teen. Kas näin, kas näin!

-- Peli soimaan, ja nyt se polska alkaa!

-- Eihän tähän peliä tarvita.

-- Jotta et tahdissa kompastu. Hyppää! Korkeammalle! Kyllä minä sinun kinttujasi kiverrän!

Ja uhaten piiskallaan pakotti poika Sundeliuksen tanssimaan, tanssimaan monta kierrosta tuvan ympäri. Lopulta hän aivan henkihieverissä horjahti penkille pöydän luo, tarttui viinasankoon, ryyppäsi pitkän ryypyn, horjui vuoteelle, ja kohta kuului sieltä kova kuorsaus.

Mutta tanssin loputtua nousivat miehet paikoiltaan, ja Gabriel Tuderus, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi:

-- Tule, poika, niin suljen sinut syliini. Vielä se vanha pohjalainen sisu elää, sen sinä todistat.

Ja ystävällisinä kättelivät kaikki poikaa. Mutta Gabriel Tuderus sanoi:

-- Sellainen tulee oikean ylioppilaan olla. Sydän kuin kultaa, kieli kuin puukko ja käsi kuin taivaan salama. Ja kun nyt olet tullut meidän joukkoomme, niin tiedänpä, että osaat oikein elää. Toisella kädellä pitelet valkeuden maan kerubia ja toisella nyit pirua hännästä.

VI

Martinus Stodius, itämaisten kielten professori, istui työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse. Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.

Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään, sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.

Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.

Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin, uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida, vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden, joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla päivillään oli saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan, jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.

Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat, niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.

He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan, sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken eikä mitään tuominnut.

-- Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.

Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä heti häneen päin ja sanoi:

-- Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko taas olet ollut katukahakassa?

-- Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän luonanne.

-- Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.

-- Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.

-- Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani, on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme, sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika, että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän, niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.

Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän sinulle tänä kauniina talvihämynä.

-- Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen kättä.

-- Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon valossa.

-- Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.

-- Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä kuljin lehdossa, näin linnun, -- muita kirkkaammin se lauloi. Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu. Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin, täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät, niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää. Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran. Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen. Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on. Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun ympärille.

Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen puhuen.

-- Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori, minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en unohtanut.

-- Ja hän, tuo rakastettunne?

-- Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun. Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin toinen puoliso ja Barbaran äiti.

Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.

Mutta hellästi erotti Stodius tytön käsivarret kaulastaan ja sanoi:

-- Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon, niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä. Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi kukkivat.

Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti pöydältä rohtopullon ja poistui.

Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.

Vaistomaisesti he lähestyivät toisiaan, käsi etsi kättä, syli syliä.

Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret käsitysten sanaakaan vaihtamatta.

Viereisestä huoneesta kuului Leenan ääni, kun hän luki:

-- Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka kilisevä kulkuinen.

VII

Henrik Schaefer oli Turun kaupungin pormestari ja samalla sen äveriäimpiä kauppiaita, jonka monet laivat kesäisin ja vielä myöhään syksylläkin tekivät loitolle matkoja.

Hän istui huoneessaan kirjoittaen hanhenkynällä kirjettä ensimmäisestä avioliitosta saamallensa pojalle, joka Tukholmassa hoiti isänsä laajoja kauppa-asioita.

-- Minä olen Gabriel Tuderus, sanoi Gabriel astuessaan sisään.

-- Tunnen miehen sekä muodon että maineen, sanoi Schaefer, ja totta puhuen on muoto mainetta parempi. Mitä sinä haluat? Istu, aja asiasi!

-- Minä tulin tytärtänne kihlaamaan, sanoi Gabriel tyynesti.

-- Kuule, poika, sanoi pormestari, mene ensin nukkumaan, sillä taidat puhua höyryn vaikutuksesta.

-- Koko eilisillan istuin professori Stodiuksen huoneessa, vastasi Gabriel. Jos höyryä päässäni on, niin ei se ainakaan juomista ole lähtenyt.

-- Mikä se sitten sinun päähäsi tuo tuollaisia järjettömyyksiä?

-- Rakkaus.

-- Vai rakkaus? Mene Jerikoon ja anna viiksiesi kasvaa ja tule sitten vasta puhumaan rakkaudesta.

-- Ei se rakkaus kai viiksistä kiinni riipu, sanoi Gabriel.

-- Ei, mutta ei sitä lapset kaikkia asioita ymmärrä.

-- Kyllä kahdeksantoistavuotias jo tietää, mikä luonnon laki on.

-- Kuule, poika, minä luulin sinun laskeneen leikkiä. Ethän vain tarkoita täyttä totta?

-- Täyttä totta, sillä ei minulla ole aikaa käydä kaupungin pormestaria leikillä hauskuttamassa.

-- Minä voin potkaista sinut ulos ovesta.

-- Sitä minä tohdin järkiään epäillä, sillä eipä vielä ole kenenkään jalka selkääni koskenut, mutta sitä useammin minun jalkani toisten selkään.

-- Ja sinä aiot hävyttömyydellä saada tyttäreni?

-- Ei kai tässä livertelyt ja mairittelutkaan auttaisi.

Schaefer nousi, käveli huoneessaan ja katseli tuon tuostakin Gabrieliin. Ensiksi hän ajatteli huutaa renkinsä sisään heittämään hänet pihalle, mutta sitten häntä alkoi miellyttää Gabrielin reipas menettely, ja hän päätti ainakin keskustella pojan kanssa.

-- Onko sinulla millä vaimosi elätät? kysyi hän.

-- Kyllä sekin vielä tulee. Kyllä kakku kierii tekevän tielle.

-- Miksi sinä aiot?

-- Papiksi.

-- Minun on vaikeata ajatella sinua evankeliumia saarnaamassa. Luulin sinun lakia tutkivan, kun jo aina rangaistusta harjoitat.

-- Kyllä se kirkkokin kovaa kouraa tarvitsee. Jollei muualla, niin Lapissa ainakin, jossa vielä pakanuus vallitsee.

-- No, kun ensin olet valmis pappi, niin tule sitten tänne, niin keskustellaan asiasta.

-- Keskustellaan nyt jo, kun kerran yksissä ollaan, sanoi Gabriel.

-- Näyttää siltä, kun sinä aikoisit tämän asian yksinäsi päättääkin.

-- En yksinäni, vaan tyttärenne kanssa.

-- Tietääkö hän tästä?

-- En kai minä tässä omiani ole puhumassa.

-- Ja hän on tietysti ajanut sinut pois luotaan.

-- Ei juuri niin, ei se siltä näyttänyt.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Sitä, että ei hän minua pois aja, koska hän suuteli minua.

-- Tiedätkö, mitä minun tekisi mieleni tehdä? huusi Schaefer.

-- En.

-- Lyödä sinua.

-- Lyökää vain, jos se mieltänne keventää, mutta takaisin teidän myös saamanne pitää.

Schaefer käveli kiivaasti pitkin huonetta. Hän pysähtyi Gabrielin eteen ja sanoi:

-- Sinä olet päättänyt ottaa tytön omaksesi.

-- Saada minä olen hänet päättänyt, en ottaa, saada teidän omasta kädestänne.

-- Ja sinä uskot sen tapahtuvan, sinä todella uskot sen mahdolliseksi?

-- Enhän kai muuten täällä olisi. Teidän luvallanne minä tahdon hänet saada, sillä olen minä mitä muuta tahansa, varas en ole. Minä suutelin häntä eilen ensi kertaa, mutta toistamiseen en sitä tee teidän luvattanne. Ja kun tytärtänne rakastan, niin tahdon taistella niin kauan kanssanne kuin hänet annatte minulle.

-- Onko tämä tänne-tulosi Barbaran neuvoma?

-- Ei. Minä en miesten asioissa kysele naisilta neuvoa.

-- Se oli oikea vastaus. Ja mitä sinä nyt minulta tahdot?

-- Lupaa käydä talossanne ja tavata tytärtänne.

-- Jos sen kiellän.

-- Jos sen kiellätte --

Gabriel katsoi maahan, nosti sitten silmänsä ylös ja katsoi suoraan pormestaria silmiin.

-- Eiköhän mies sitäkin kestä, sanoi hän.

-- Me puhelemme tästä toiste enemmän, sanoi Schaefer. Täksi kertaa saa tämä riittää. Mutta, jotta tietäisin, mistä sinut saan käsiini --

Schaefer hymyili, avasi viereisen huoneen oven ja sanoi:

-- Niin mene tuonne.

Gabriel katsoi hämmästyneenä häneen.

-- Niin, niin, jatkoi pormestari. Mene peremmälle taloon. Jostain huoneesta löydät Barbaran. Ja sitten puhumme asiasta lähemmin tänään, tai huomenna, tai ylihuomenna -- tai jonain muuna päivänä. No, mitä siinä hölmönä seisot! Totta kai minun täytyy antaa tyttäreni kihlatun käydä talossani. Mutta muista, lopullista lupaustani en ole vielä antanut, sillä täytyyhän minun ensin laskea, paljonko annan tyttärelleni myötäjäisiä. Ja täytyyhän isällesikin asiasta ilmoittaa.

Kuin huumaantuneena oli Gabriel kuunnellut Schaeferiä voimatta uskoa omia korviaan. Hän meni osoitettua ovea kohden kuin unessa. Schaefer pidätti häntä:

-- Sanohan suoraan, olitko sinä aivan varma minun suostumuksestani?

-- Olin alussa, mutta kyllä minä jo lopulla arvelin, että kaivoon sitä ajettiin.

-- Siltä se minustakin näytti. No, tahdon minäkin nyt kertoa sinulle jotain. Jo kuukauden päivät olen joka ikinen ateria saanut kuulla sinusta puhuttavan. Poikani Erik ja Barbara ovat sinua minulle syöttäneet. Erik varsinkin pitää sinua jonain uutena enkeli Gabrielina. Ja niinpä tunnen tarkoin kaikki tappelusi ja tiedän kaikki hyvätkin tekosi, sillä niitä näkyy olevan yhtä viljalti kuin tyhmyyksiäsikin, vaikka eihän maailma hyviä juoruja levittele. Lapset, kuten Erik, niitä huomaamattaan kertovat. Minä olen näin tullut sinut tuntemaan tarkoin, ehkä paremmin kuin itse tunnetkaan. Ja kun yhden ruokalajin nauttiminen väsyttää, niin eihän ollut muuta neuvoa minulla kuin päästää sinut taloon kuullakseni jostain muustakin puhuttavan kuin sinusta. Että Barbara sinua rakasti, sen huomasin jo aikoja sitten. Hän alkoi käydä niin usein Stodiuksen Leenan luona. Kun nuori, iloinen tyttö valikoi kuuron, vanhan akan seurakseen, niin on sen takana aina nuori mies. Sitten huomasin sen merkillisen yhteensattuman, että tyttö pujahti professorin asuntoon aina vähän sen jälkeen, kuin sinä olit kulkenut ikkunani ohitse. Ja kun näin, että sinä olit Stodiuksen ystävä, niin olit minunkin ystäväni, sillä se mies on saanut sieluunsa ainaisen sunnuntain, ja silloin ollaan vain hyvien ihmisten seurassa. Minä olen jo monta aikaa odottanut käyntiäsi ja olen ihmetellyt viipymistäsi. Sinä et juuri häikäile etkä viivästele, ja kummastelinpa, että näin paljon aikaa tarvitsit tähän valmistuessasi.

-- Minä en uskonut onneani mahdolliseksi, sanoi Gabriel ja lisäsi sitten: Ja olenhan minä niin vasta-alkaja tässä asiassa.

-- Jos missään, niin siinä me kyllä pian opimme, sanoi nauraen pormestari.

-- Minä en tiedä, kuinka teitä kiittäisin --

-- Ole kiittämättä, se on viisainta. Mene nyt jo, sillä huomaanpa sinun levottomana paikallasi seisovan, ja ajatuksesi ovat Barbaran luona. Mene, mene, tämä hetki kuuluu hänelle. Meillä kahdella on aikaa puhella myöhemmin.

Ja hän lykkäsi Gabrielin ovesta sisään ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten otti hän hatun päähänsä, meni pihamaan poikitse ja avasi Stodiuksen taloon vievän oven. Ja hetkisen päästä nuo ystävykset istuivat viinin ääressä, jonka Leena kävi noutamassa pormestarin kellarista.

Kun pikku Erik palasi kymnaasista ja Barbara hänet näki, niin hän sulki pojan syliinsä ja suuteli kiihkeästi.

Mutta poika huitoi käsillään vastaan ja kiukkuisena puhisi:

-- Anna minun olla! Mikä noita likkalapsia riivaa aina, kun ne eivät voi antaa miesten olla rauhassa?

-- Minä olen kihlattu Gabriel Tuderuksen kanssa, sanoi Barbara.

-- Oletko? Oikein todella? Se oli siunattu asia, sillä nyt hän saa opettaa minulle, kuinka se toisen miekan katkaiseminen käy.

-- Vai itseäsi sinä heti ajattelet!

-- Itseäsi sinäkin ajattelet, kyllä minä jo tyttölapset tunnen, sanoi Erik. Ja onhan hän lankona minullekin jotain velkapää neuvomaan.

Nauraen suuteli Barbara taas häntä, mutta Erik sylkäisi ja sanoi:

-- Hyi perhana! Älä tule enää minun suuhuni, sen minä sinulle sanon. En minä ole mikään vauva, vaan mies.

Barbara nauroi.

-- Naura vain, sanoi Erik, mutta kun minä ensi Martin-päivänä täytän yhdeksän vuotta, niin en annakaan enää likkojen lipiä ja nuolla naamaani.

VIII