Part 2

-- No, epanat! Tulkaa tänne, te maailman mahtavat, ja seisokaa minun sotaherrani takana: sinä Melchior, niistä ensin nenäsi, sinä Kasper, heitä tuo murheellinen muotosi pois ja sinä Balthasar, sinä musta murjaani, tasoita naamastasi väriä. Sinä, Petrus Pictorius, joka olet täynnä koiruutta kuin koira kirppujansa, saat olla minun neuvonantajani. Sinä Laurentius Sundelius, jolla naama on kuin mädännyt nauris ja kupu kuin kaikkinielevä likahauta, joka haiset kuin se nurkka, jonka luo koirat ja miehet pysähtyvät, sinä olet minun rahastonhoitajani, sillä sinun rehellisyydelläsi ei ole mitään mittaa eikä määrää, etkä sinä katso, mikä on oikeaa ja väärää, et kysy lupaa, kun rahoja taskuus tuuppaat.

Tämä viittaus Sundeliuksen rahojenhankkimistautiin herätti naurunrähäkän.

-- Minä olen miehistä paras, enkä mikään kylän varas, sanoi Sundelius. Minä en koskaan ole kenenkään tietämättä mitään ottanut. Jos ihmisiltä jotain katoo, niin tietävät aina, ketä syyttävät.

-- Sinä Matthias Mathesius, jolla on muoto muikea, saat olla lainlukijani, ja te Kalajoen kirkkoherran pojat, Johannes ja Josephus, te jalo veljespari, saatte olla minun pappejani, sillä minä tiedän, että te jaksatte syödä enemmän kuin kukaan muu. Johannes Tuderus, jonka nenä aina on terävä, ja jokaiseen paikkaan itsensä pistää, hän olkoon minun lääkärini ja hoidelkoon minua silloin, kun kaikki ylitse käy ja jalat eivät enää vatsaa kannata. Ja te räähkät, te pikkuiset pipanat, liikkukaa kuin oravat, kun suuria herroja saatte palvella. Neitsyt Maaria saa Herodeksen kanssa hoidella lieden luona tulta, Josef saa olla kynttilän niistäjänä, Simeon, narri ja pappi sekä Juudas saavat auttaa krouvaria, kun hän meille kantaa eteen juotavaa. Ja nyt parasta viiniä pöytään, nyt voi kastella mahaa, kun on taskussa rahaa.

Krouvari riensi kellariin, ja pian hän toi sieltä nassakan viiniä, jota liedellä padassa kiehutettiin ja sitten tinatuopeista tarjottiin. Ja joka kerta, kun kuningas joi, täytyi kaikkien huutaa:

-- Kuningas juo!

Näin jatkui huikeaa iloa Anders Merthenin krouvissa. Ja kun kuuma viini valui alas kurkuista ja veri virtasi suonissa hurjaa kyytiä, alkoi miesten naamoista hikipisarat helmeillä. Pian riisuttiin takit yltä, ja siinä sitä paitahihasilla istuttiin tupakoiden ja tavan takaa tinatuoppia kallistellen. Ja pian laulukin alkoi kaikua, vuoroin latinalaiset teinilaulut, vuoroin kansanlaulun renkutukset.

-- Ei tästä loilotuksesta hyvää synny, ennenkuin Gabriel Tuderus tulee, sanoi Ringius. Missä se mies mataa ja maleksii? Etkö sinä, minun komea kuningattareni, tiedä, missä sinun lemmittysi tällä hetkellä oleksii?

Taava loi tuiman katseen Ringiukseen, niin tuiman, että koko pöytäjoukko sen nähdessään räjähti nauruun.

-- Minä olen pieni ja vaivainen, jolla naama ei ole taivainen, sanoi Ringius. Kyllä minä ymmärrän, että sinun sydämesi aivoitus on toisaanne päin kuin minuun.

Taava oli vaiti, mutta hänen korkea povensa nousi ja laski kiivaasti. Pictorius iski varoittavasti silmää Ringiukselle, mutta tämä ymmärsi sen kehoitukseksi ja jatkoi:

-- Kyllä minä ymmärrän, että sydämessä tyttölapsella kutiaa ja selkää karmii kuin muurahaiset siellä tepastelisivat, kun vain näkeekin Gabrielin komean muodon ja kuulee hänen äänensä, joka on kuin enkelin peliä taivaan illanpunaisen pilven reunalla suvisen päivän hämärässä. Taava, Taava, älä luule Gabrielia saavas! Kyllä toiset sen sinulta ottavat. Ole sinä minun ja minä olen sinun, ja sitten me yhdessä pidämme hauskaa ja laulamme että: heleijaa!

Taava otti aika kulauksen tuopista nielläkseen kiukkunsa alas, ja koko pöytäjoukko huusi täyttä kurkkua:

-- Kuningatar juo!

Mutta Ringius oli päässyt kiusanteon alkuun, ja kun Taava pysyi tyynenä, jatkoi hän:

-- Hillitse sinä palavia tunteitasi ja etsi muita suita kuin Gabrielin. Anna muisku mulle!

-- Pysytkö siinä loitolla, ärähti Taava, sinä senkin irvihammas!

-- Voi sitä naisvaltaa! huusi Ringius. Mutta kai mielesi lauhtuu, kun annan sinulle muistoksi vaikkapa vyöni.

Taavan kasvoille levisi kuin ukkospilvi.

-- Mitä sinä penikka tarkoitat? sähisi Taava.

-- Kuulkaa minua koko minun hovini, huusi Ringius. Minä olen nähnyt näyn, joka täytti minun sieluni ihmetyksellä ja kummastuksella. Kerran minä pistin pienen silmäni pienen ovenraon kohdalle. Ja mitä minä äkkäsin! Taavalla oli Gabrielin vanha vyö käsissään, ja sitä hän suuteli.

Kuten kuumana kesäpäivänä äkkiä pyörretuuli nousee ja lennättää hiekkaa korkealle, niin singahti Ringiuksen pienoinen olemus penkiltä ilmaan ja lensi tuvan keskipermantoa kohden. Taavan jykevä käsi oli tarttunut hänen kaulukseensa ja viskannut miehen paikaltaan. Ja niin äkkinäinen oli teko, että kukaan ei ennättänyt liikahtaakaan, kun Taava jo oli paiskannut miehen lattialle suulleen ja itse istunut päälle.

-- Tuo nuora tänne, Neitsyt Maaria, huusi Taava viitaten katosta parrun yli riippuvaa köyttä.

Ja pian hän sen sai ja tottuneilla sormillaan veti köyden päässä olevan silmun Ringiuksen ranteitten ympärille, veti toisesta köyden päästä, ja nyt riippua retkotti Ringius kuin teurastettu eläin keskellä tupaa, jalat kyynärän päässä permannosta.

Yleinen riemunulvahdus pääsi katselevasta joukosta, poikaviikarit kiljuivat ja hyppelivät iloissaan nähdessään kiusaajansa pinteessä. Ja niin nopeasti kaikin oli käynyt, että Ringius vasta nyt oikein huomasi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän älähti kuin haavoitettu peto, mutta siitäpä toisten ilo vain yltyi. Siinä Ringius sätkähteli kuin ahven ongessa.

Taava sitoi köyden toisen pään lujasti kiinni lieden kulmarautaan. Ja nyt kääri hän hihat korkealle ja paljasti paksut käsivartensa kyynärpäihin asti.

Miehet hirnuivat hurjasta ilosta, jota runsaasti maisteltu viini oli kiihoittanut. He eivät tietäneet, mitä Taava aikoi tehdä, mikä tuuma hänen mieltään myllersi, mutta jotain heille hauskaa ja Ringiukselle ikimuistettavaa se olisi, sen he heti aavistivat.

Ja kuten teurastaja, joka uhrinsa on valinnut, ja tekoon ryhtyy, niin läheni Taava tuikeasti katsoen köydestä roikkuvaa ylioppilasta. Ringius potki ja pyristeli, mutta Taava, kuten tottunut sikojen hoitaja sieppaa porsasta takajalasta kiinni ja siitä ilmaan kohottaa, nappasi ensin toisen ja sitten toisen kintun lujiin hyppysiinsä. Ja nyt pusersi hän pojan molemmat jalat kuin pinteään pihtiin polviensa väliin.

-- Otetaan sitten sinunkin vyösi yksin tein muistoksi, sanoi hän, ja hänen sormensa lähenivät Ringiuksen uumia. Ringius koetti sylkäistä Taavan päälle, mutta ei osunut. Nopeasti avasi Taava vyön ja heitti sen kauaksi tuvan nurkkaan, ja roikkuvan pojan housut valahtivat hiukan alemmaksi.

-- Ja nyt katsotaan, millaisia porsaita Pohjanmaalla on, sanoi Taava, ja vetäisi pojan housut aivan alas.

Siinä nyt Ringius roikkui punaisena kiukusta ja häpeästä, ja paljaat kintut sätkähtelivät. Hän koetti potkaista Taavaa, joka oli päästänyt hänen jalkansa polviensa välistä vapaiksi, mutta alaspainuneet housut sotkeutuivat jalkoihin. Hän rimpuili kuin hullu toisten nauraa rähistellessä, ja paita lekotti hänen ympärillään.

Samassa tarttui Taava paitaan ja repäisi, se ratkesi ja jäi Taavan käteen. Siinä Ringius nyt oli kuin nyljetty kettu, jonka päältä nahka on vedetty pois.

Mutta Taava ei vielä ollut tyyntynyt. Hän meni oven luo, otti sangon ja pisti sen korvoon, joka oli täynnä kylmää vettä.

Ringiuksen huuto hukkui miesten nauruun ja poikien kikatukseen, kun Taava sanko kädessään läheni uhriaan.

-- Kyllä minä sinun tunteesi jäähdytän, kiljaisi hän, ja samassa lensi koko sangon sisältö Ringiuksen vatsaa kohden ja roiskahti ympäri tupaa. Ringius ulisi jääkylmän veden kosketuksesta, ja kaikki katsojat liikahtivat ikäänkuin itse olisivat saaneet kylmän veden lämpöiselle vatsalleen. Kiljui siinä köydessä riippuva, ja huusivat ilosta katsojat. Sätkähdellen ja keikkuen Ringius pyöri köyden mukana ympäri veden valuessa pitkin hänen ruumistaan alas. Hän tuli selin Taavaan päin, kun äkkiä sai toisen sangollisen selkäpuoleensakin. Koukistuipa mies tässä oudossa kylvyssä.

-- Leivotaan hiukan äitisi laittamia kakkuja, huusi Taava, ja hänen leveä, märkä kämmenensä läiskähti Ringiuksen pehmoisimpaan ruumiin osaan, ja pian näkyi siinä hohtavan punainen jälki.

-- Ja tuossa toisellekin puoliskolle! kiljaisi Taava ja taas läimäisi oikein tuntuvasti. Ja nyt sateli lyönti toisensa jälkeen, sateli taajaan. Hänen kätensä nousi ja laski kuin ahkeran poukunpesijän kurikka, ja jokaista läimäystä seurasi yhä kovempi naurun puuska katsojien puolelta. Hohtavan punainen oli jo Ringiuksen selänloppu, punaisempi kuin elokuunillan taivaan ranta.

Lopulta herkesi Taava toimestaan, pyyhkäisi kätensä hameeseensa, päästi köyden toisen pään irti ja laski Ringiuksen alas. Häpeissänsä, peittääkseen alastomuuttaan tämä kokoeli märkiä housujaan ruumiinsa alapuolen verhoksi.

-- Se vasta oli löylytys! sanoi Sundelius, joka oli nauranut niin, että oli ollut pari kertaa tukehtua, jolloin enkeli hänen takanaan oli täyttä voimaa möykyttänyt häntä nyrkillään selkään. Jos minä tuon ryöpyn olisin saanut syntiseen ruumiiseeni, niin minä sanon, mikä höyry, mikä paksu höyry, oikea kotisaunan joululöyly, olisi noussut minun kuumasta ruumiistani!

Taava etsi tuvan nurkasta Ringiuksen vyön ja toi sen hänelle.

-- Tuossa on vyösi, sanoi hän, jotta eivät housusi putoa etkä enää näytä alastomuuttasi. Se ei ole mikään silmien ilo tuollainen laiha ruipelo, tuollainen krääkkä. Luut kyllä jokaisella on, mutta koreampi on katsella lihoja niiden peittona kuin paljasta nahkaa, jonka läpi luut kuultavat. Sinä ansaitset sen minkä sait, mutta ei kanneta vihoja.

Ja Taava otti Ringiuksen syliinsä ja painoi kaikuvan muiskun keskelle hänen suutaan.

II

Taavan muisku otettiin yleisellä hurraahuudolla vastaan, ja juomingit alkoivat uudella vauhdilla. Koulupojat olivat huutavassa hukassa ylioppilaitten komentaessa heitä, ja korvapuusteja ja potkuja sateli tiheään maksuksi. Mutta ainoakaan ei uskaltanut kapinoida, sillä peloittavia tarinoita oli liikkeellä siitä, miten vanhemmat ylioppilaat kohtelivat nuorempia, sitä ankarammin siis heitä, jotka vielä olivat koululaisia.

Äkkiä kuului oven luota Taavan ääni:

-- No siinä se kaivattu vihdoinkin on!

Tulija oli kahdeksantoistavuotias, solakka nuorukainen, jonka kasvonpiirteistä säteili tarmo ja varhain herännyt intelligenssi. Hän oli kuten muutkin ylioppilaat puettu lammasnahkaturkkiin, jonka hän heti oven suussa riisui, ja sorjana seisoi hän sarkapuvussaan, joka oli vyötetty nahkavyöllä. Koko hänen esiintymisensä osoitti suurempaa hienoutta kuin mikä hänen tovereissaan vallitsi. Hänellä oli päässään huopahattu, jonka toiseen, ylöspäin käännettyyn sivuun oli kiinnitetty pitkä sulka.

-- Missä sinä Gabriel olet lehjustellut? huusivat toverit.

Gabriel ei vastannut mitään, hän kätteli Taavaa, nyökkäsi krouvarille ja läheni pöytää, jonka ääressä toverit istuivat.

-- Mikä tuo lauma on? kysyi hän osoittaen koulupoikia.

-- Ne ovat tähtipoikia, jotka me toimme tänne, vastasi Sundelius.

-- Miksi?

Ei kukaan vastannut.

-- Miksi? kysyi Gabriel uudelleen. Ette kai koeta saada minua uskomaan, että se on tapahtunut kirkollisesta hartaudesta.

Sundelius oli hämillään. Hän tiesi Gabrielin mielipiteet ja arkaili alkaa. Taava se asian ilmaisi.

-- Nuo ottivat poikien rahat ja tulivat niitä juomaan tänne.

Gabrielin nyrkki paukahti pöytään, ja hetkisen oli aivan hiljaista huoneessa.

-- Missä tuo kukkaro on? kysyi hän tiukasti.

Kaikki katsoivat kynttilää kohden, mihin kukkaro oli jäänyt. Se oli kadonnut!

-- Se oli äsken tässä, sanoi Ringius. Minne se sillä välin on hävinnyt?

Muutamat kumartuivat jo pöydän alle ja toiset loivat epäileviä katseita tovereihinsa, joiden liiallisesta rehellisyydestä he eivät olleet vakuutettuja.

-- Minulla se on! huusi enkeli, joka seisoi Sundeliuksen takana.

-- Vai sinä senkin jeeveli! ärähti Sundelius. Annas kun puserran sinut liiskaksi!

-- Anna pojan olla, sanoi Gabriel, ja nöyränä kääntyi Sundelius häneen päin.

-- Mitä sinä siellä penkillä teet? kysyi Gabriel pojalta.

-- Minä olin hakemassa vöyvöjä tämän möhömahan hiusten tähteistä, ja kyllä niitä siellä onkin vaikka toisillekin jakaa.

Samassa livahti hän pakoon, joten Sundelius ei saanut häntä kiinni.

-- Ei piiskuisten sovi olla kapakassa, menkää kotianne, sanoi Gabriel Tuderus heille.

Mutta käsky, joka aikaisemmin olisi ollut heille mieluinen, ei sitä enää ollutkaan, sillä olihan tuvassa Gabriel Tuderus, kaikkien koulupoikien ihailun esine. Hän oli komeampi kuin kukaan muu, hän miekkaili paremmin kuin kukaan muu, eikä hän pelännyt ketään, ei kuvernööriä, ei rehtoria, ei konsistoriumia. He jäivät oven suuhun ja katselivat sieltä pöytään päin.

-- Mutta veli veikkoseni, sanoi Johannes Tuderus, mikä sinua vaivaa? Sinähän olet tänään juhlallinen kuin tuomiorovasti.

-- Hän on aivan varmasti rakastunut, sanoi Sundelius. Sillä katsokaas, pojat, rakkaus tekee ilmestyksensä ensin siten, että naama menee hiukan kallelleen, kuten nyt on veli Gabrielilla. Heitä sinä rakkaus hiiteen ja ryyppää sen sijaan.

-- Minä en likkoja likistä, sillä ne alkavat vikistä, sanoi Petrus Pictorius, jonka aina täytyi kaikkeen sekaantua.

-- Te puhutte kuin lampaan päästä, sanoi Gabriel nauraen. Ettehän te tiedä, mitä rakkaus onkaan!

-- Enkö minä tiedä, huusi Sundelius, enkö minä tiedä, minä, joka viisitoista vuotta olen ollut yliopistossa ja sinä aikana tutkinut vain rakkautta? Minä, joka ansaitsisin siinä suhteessa jo akateemisen arvonimen, minäkö en tuntisi rakkauden olemusta ja sen kaikkia eri muotoja. Rakkaus -- sanonko sinulle, mitä se on? -- rakkaus on suuri sipuli. Sinä kuorit sitä lehti lehdeltä etkä lopulta löydä mitään muuta sen sisältä kuin aina noita samoja lehtiä. Ja kuoriessasi vielä koko ajan itket.

Pikku Ringius tokaisi Gabrielille:

-- Mitä sinä suotta rakastut, sehän on jonninjoutavaa hommaa, kun kaikki tytöt sinua ihailevat. Toista se on sellaisten kuin minun, joka on rakennettu hätimiten puhdetöiksi ja josta on unohdettu kaikki seinäkoristeet pois. Minä olen aina rakkaudenkipeä, ja kun kevät tulee, niin vongun ja vingun kuin vanha kissa iltapuhteen aikaan.

-- Jos te tietäisitte, kuinka hän on kaunis! huudahti Gabriel innoissaan ja nousi seisomaan. Missä hän käy, on kuin valkeus valahtaisi. Hän on kaunein neitosten joukossa, niin kaunis, että araksi tulee häntä lähestyessään.

-- Ja missä sinä hänet näit? kysyivät toiset.

-- Hän tuli tuomiokirkkoon, kertoi Gabriel, ja minä seisoin portailla katsellen ohikulkijoita. Kun hän läheni, niin jäin kuin kivettyneenä seisomaan, ja oli kuin kadonnut olisi kaikki ympäriltäni, vaipunut pois, kuin lakannut kirkonkellojen pauhaava soitto ja me kaksi olleet kahden koko avarassa maailmassa. Hartaana hän asteli kirkkoa kohden, kantaen molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympäri oli kiedottu punainen silkkihuivi. Maahan hän katsoi ainoatakaan katsetta luomatta niihin, jotka väistyivät hänen tieltään. Mutta kun hän kirkon portaitten juurelle pääsi ja katseensa kohotti avointa ovea kohden, josta temppeliin käydään, niin kohtasi hänen katseensa minut. Hetkisen seisoi hän paikallaan ja alkoi sitten nousta portaita ylös; nyt oli hänen päänsä kumarammassa kuin ennen, ja minä näin, että hohde syvempi kuin äsken oli hänen poskillaan.

-- Ja hän oli yksin?

-- Hänen rinnallaan asteli pieni poika, veli varmaan. Ja kun he kohdalleni tulivat, viittasi poika minuun ja sanoi tytölle: "Tuossa hän on!" Mutta tyttö ei katsahtanutkaan. Jäljestä seurasin kirkkoon ja pylvään vieressä katselin miesten puolelta sinne, missä punainen päähine välähti ja missä vaalea tukka paksuina palmikkoina sen alta valui alas. Ja kun seurakunta virren aloitti, niin helähti hänen äänensä yli muiden. Ja koko jumalanpalveluksen ajan katselin vain häntä. Sitten seurasin häntä, matkaa kotvasen, mutta en kauas.

-- Kyllä tuo tyttö on taivaasta moksahtanut alas, sanoi Sundelius, sillä minä tunnen tämän kaupungin kaikki piikaset, eikä ainoaankaan tuo kuvailu sovi. Olkoon hän kuka tahansa, niin nainen hän ainakin on, ja siis sellaisenaan käärmeen sikiö, kuten sanakin opettaa. Ja minä varoitan sinua, nuorukainen, menemästä peliin niiden kanssa. Jota koreampi likka, sitä villitympi on poika. Ensin on silmien mulkaus, sitten huokauksen hörinä, sitten naurun kikatus, jota seuraa kätten puristus ja vartalon likistys. Ja aameneksi tulee poru ja paha elämä. Ja sitten lopulta ollaan rehtorin edessä, joka pakottaa naimisiin tuon epelin kanssa. Ja iloitse sitten enää elämästä, kun jo olet naitu mies! Pieni nipistys poskesta ja muiskaus nurkkien takana, mutta siihen se pysähtyköön, sillä siitä ilosta ei jälkiä näy eikä kuulu. Se peli antaa sitä iloista vimmaa miehen mieleen. Mutta rakastaa naista ylitse kaiken, pois se, sillä se riitelee järkeä vastaan. Ja huomaanpa jo, että pahanne päin sinä olet menossa, kun yhden vaim'ihmisen näkeminen sinut juhlalliseksi tekee, sillä seisothan tuossa kuin ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle menossa, silmät suurina päässä ja kasvoilla juhlallinen vakavuus.

-- Minä tunnen, sanoi Gabriel aivan hiljaa kuin itsekseen, että tänä päivänä on sidottu kohtaloni lankaan toisen lanka niin tiukalle, että sitä ei erota ihmiskäsi.

Hän istahti pöytään. Kukaan ei sanonut hänelle mitään. Kotvasen kuluttua sanoi Matthias Mathesius:

-- Johtuupa mieleeni tarina, isäni kertoma kahdesta nuoresta, jotka ensi hetkessä rakastivat toisiaan, olivat onnellisia ja kuolivat koskaan sanaa vaihtamatta keskenään.

-- Kerro se, sanoi Gabriel, sillä vaikka tunnenkin itseni onnelliseksi, niin on murheen varjo painunut sieluni päälle ja minä kaipaan kuulla niistä, jotka ovat paljon tunteneet ja rikkaina menneet elämästä pois.

Krouvissa tuli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet kääntyivät Matthias Mathesiukseen, joka hetkisen vaiti oltuaan alkoi tarinansa.

* * * * *

Kankaisten Hornilla oli tytär niin kaunis, että jokainen vaikeni hänet nähdessään, niin siveä, ettei kukaan hänestä pahaa sanaa sanonut. Kun hän Tukholmasta ensi kertaa tuli Suomeen ja saapui Kankaisten kartanoon, oli hän seitsemäntoista vuoden vanha. Kankaisten kartanon monilukuisen palveluskunnan joukossa oli renki, ahkera ja uuras, ja niin komea hän oli katsella, että valepukuiseksi kuninkaanpojaksi olisi häntä luullut. Eikä hän ollutkaan aatelisverta vailla, sillä kerrotaan erään Flemingin matkoillaan sisämaihin poikenneen torppaan, jonka ainoan tyttären hän siksi yöksi otti aviokseen. Kerrottiinpa, että tuon torpan tytön poika olisi ollut tuo samainen renki. Kaunis hän oli ja kiivas, vaikka hän aina mielensä hillitsi, mutta hänet nähdessään tiesi, että hän oli kuin suvanto, jonka pohjalla syvä ja väkevä virta myllertää. Sattuipa kartanon nuori neiti kerran näkemään tämän isänsä palkollisen, ja katsoipa poikakin silloin ensi kertaa isäntänsä tytärtä suoraan silmiin. Ja siitä hetkestä he tiesivät, että heidän elämänsä kuuluivat yhteen. Ei oltu ennen kuultu niin heleätä naurua Kankaisten kartanossa kuin nyt, kun nuori neiti liikuskeli siellä, ja hänen naurussaan oli se sama kylmänkirkas ja puhtautta ja vilvoitusta lupaava helske kuin lähteen vedessä, joka kalliosta puhkee ja puhtaaseen hiekkaan laatii itselleen hetkiseksi lepopaikan ja siitä uomansa uurtaa eteenpäin. Eikä kartanossa milloinkaan ennen palkollista ollut, joka aina teki työtä talon vaurastumiseksi eikä itseään eikä omaa etuaan ajatellut. Levisipä sanoma ympäri maata Kankaisten neidon kauneudesta, iloisuudesta ja rikkaudesta, ja summittain saapui kosijoita häntä kihlaamaan. Mutta ainainen hylkääminen oli heillä edessä, ja kun vuosi oli kulunut, ei kukaan ollut voittanut neitiä aviokseen. Ja renki piteli aina hevosta silloin suitsista, kun kosija talosta lähti, ja kun ylhäinen nuori mies oli ajanut kartanon veräjästä, niin leikkipä palkollisen huulilla onnekas hymy. Tulipa sitten kerran hovista asti vieraita, saapui herttua Juhana kauniin puolisonsa keralla Kankaisiin majailemaan. Silloin juhla seurasi toistaan, ja isoista ja ylellistä oli elämä kartanossa. Ja herttua, joka kauneutta rakasti ja paljon oli matkoja tehnyt vieraille maille, järjesti kaikkien katsottavaksi tauluja, joissa elävät ihmiset liikkumattomina seisoivat. Niinpä kaipasi hän kerran komeata ritaria tällaista tauluansa varten, sattui näkemään tuon komean palkollisen, puki hänet omaan kullalla kirjailtuun pukuunsa ja asetti hänet kuvaksi, jossa hänen vierellään oli oleva kaunis nainen. Siksi hän valikoi kartanon neidin. Näin nuo molemmat ensi kertaa seisoivat rinnatusten, seisoivat katsoen syvälle toistensa silmiin, ja käsi oli etsinyt toisen kättä. Seuraavana päivänä oli palkollinen kadonnut, eikä kukaan tietänyt minne. Suri kartanon herra hyvän rengin katoamista, mutta enemmän suri kartanon neiti.

Ja hän käsitti, että tuo nuori mies tuona hetkenä, jona hän komeassa puvussa oli seisonut hänen vieressään, oli tehnyt päätöksensä paeta, sillä hän rakasti liian paljon. Sattuipa muuan kartanon palkkaväestä tulemaan Turkuun ja oli siellä nähnyt tuon nuoren miehen. Kun kartanon neiti sen kuuli, niin syntyi hänessä sellainen kirveltävä ikävä nähdä vielä kerran vaikkakin etäältä tuo, jota hän rakasti. Ja kun hänen mielensä ei ottanut ilahtuakseen, lähetti hänen isänsä hänet Turkuun, herttuan hoviin. Päiväkaudet etsiskeli neitonen sydämensä kaivattua uskaltamatta kysyä keneltäkään, ja kun ei hän pitkään aikaan ollut häntä löytänyt, niin meni hänen mielensä murheelliseksi, ja hän päätti lähteä takaisin Kankaisten kartanoon. Oli kirpeä talvipäivä, ja hän valmistautui matkalle. Jo ajoi hän Linnankatua pitkin, kun reen viereen tuli tuo kaivattu mies, käski ajajan paikaltaan pois, itse tarttui ohjaksiin, istuutui reen laidalle ja läksi kyyditsemään neitosta kotiaan, Ja kun he kaupungilta pääsivät metsään ja talvinen hiljaisuus verhosi heidät, niin olivat he sanomattoman onnellisia. Ja unohtipa ylpeä neitonen kaiken muun, unohti oman arvonsa, ja äkkiä kietoi hän kätensä pojan kaulaan. Lämpimän, ajatuksia lumoilevan veren laineen lykkäsi sydän pojan kasvoille, kun hän neitosen tunsi sylissään. Ohjakset putosivat käsistä, kun hän neitosen painoi lujasti poveaan vasten. Ja hiljaa asteli hevonen tietä eteenpäin huurteisen metsän halki, helähti kulkunen silloin tällöin ja seisahtui hepo kuuntelemaan, kun kettu juoksi metsässä tai kun metso pyrähti lentoon ja istahti puuhun, jolloin huurteiset oksat kirkkaana sateena pudottivat runsasta luntaan hangella. Ja vaiti, unohtaen kaiken maailman, nuo kaksi ihmistä ajoivat talvisen päivän kirkkaassa hohteessa, sen sinertävässä hämyssä, ja kirkkaasti paistoi öinen kuu heidän tielleen. Kun he kartanoon saapuivat, niin oli neitonen iloinen, mutta iloisuus oli sitä suurta, hiljaista riemua, jota ei havaitse muusta kuin silmien oudosta hohteesta ja huulten omituisesta hymyilystä. Mutta seuraavana päivänä tapasi tauti neitosen, eikä ollut päivä vielä kolmasti uudelleen syntynyt, kun hän jo lepäsi kuolleena. Samaa tietä, jota he olivat ajaneet, ajoi viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen armaansa kera, mutta nyt ajoi armas arkussa. Ja hiljaa kuten silloinkin asteli hepo tietään. Hornien hautakammioon kätkettiin neitosen ruumis, seuraavana aamuna löydettiin kirkon seinän vierestä, kammion muurin luota nuorukaisen ruumis. Syvälle sydämeen oli hän iskenyt puukon, ja punaisena hohti hanki hänen allaan. Siihen hänet haudattiin. Kun tuli kevät, niin kasvoi kaunis koivu haudan päälle, syvälle juni se juurensa, ja oksat varjosivat kappelia. Ja kun hautaholvi aikojen kuluttua avattiin, olivat puun juuret kivien lomitse etsineet tien sinne ja löytäneet immen arkun. Näin yhdisti heidän elämänsä rakkaus ja kuolema. Ja he olivat tajunneet toistensa sydämen aivoitukset sitä sanoilla sanomatta.

* * * * *