Part 16

Silloin kuului laukaus. Gustaf näki Barbaran horjahtavan, tarttuvan hevosta kaulaan, joka pelästyneenä laukkasi eteenpäin.

Gustaf riensi vastaan, seisautti hevosen, hyppäsi maahan ja otti syliinsä Barbaran, jonka rinnasta veri pulppusi. Hän koetti tukkia haavaa, nosti armaansa satulaan ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin päin. Laukaus oli kuulunut kautta kaupungin illan hiljaisuudessa, ja ihmiset juoksivat taloistaan kaduille.

Levottomina kuulostelivat maaherra ja pormestarikin. Kun he sillan yli näkivät miehen ajavan kannattaen sylissään toista, niin arvasivat he kaiken.

Isänsä sylissä avasi Barbara silmänsä.

-- Isä! sanoi hän hiljaa. Minä tiedän nyt kaiken.

Ja sitten etsivät hänen katseensa jotakuta, kunnes ne kohtasivat Gustafin.

-- Veljeni, sulhoni, sanoi hän. Näin meidän siis kävi. Tuskasta sairas sydämeni sykähti, nyt sillä on lääke. -- Minun on niin vilu. Sulje minut syliisi! Suutele minua, ylkäni! Kuolo synnin suudelman pyhittää, ja tuoni sovittaa niin paljon, paljon! Veljeni, sulhoni! Voi kohtaloamme!

-- Minä tahdoin sinulta kaiken salata, sanoi Gustaf.

-- Minä tiedän sen.

-- Minä tahdoin kaukana täältä valmistaa sinulle onnellisen elämän.

-- Myymällä oman rauhasi.

-- Mitä siitä, kun sinä olisit ollut onnellinen.

-- Minä en enää kaipaa mitään. Olenhan saanut ihmisonnen osakseni, sain hetken elää, hetken rakastaa. Minä lähden pois, minä tunnen sen. Missä olet? En näe enää sinua! Suutele minua, siihen tahdon nukkua. Mikä satu oli elämämme, niin lyhyt, niin kaunis satu. Nyt se loppui.

Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, mutta sanoja ei kuulunut. Kautta ruumiin kulki väristys. Hän oli kuollut.

Kuka laukauksen oli ampunut, ei koskaan tietty. Sundeliuksen vain kuultiin kadonneen kaupungista. Surusta mielettömänä itki Gabriel Tuderus Barbaran ruumiin ääressä. Hän oli nähnyt Gustafin ajavan ohitse Barbara sylissään ja onnettomuutta aavistaen seurannut heitä.

Tuomiokirkon permannon alle pääkuorin eteläpuolelle kätkettiin Barbara Schaeferin ruumis.

XXX

Erik von der Linde kuoli vuonna 1666 jättäen jälkeensä ainoastaan tyttären, joka serkkunsa muistoksi oli saanut nimen Vendela. Maaherra haudattiin Paraisten kirkkoon.

Gustaf etsi onneaan sotatanterelta. Mellinin suomalaisen hevosväen everstiluutnanttina hän otti osaa Lundin taisteluun Tanskaa vastaan käydyssä sodassa joulukuun 4 päivänä 1676. Läpi kaulan meni vihollisen kuula, ja vuotaen verta monista haavoista hän kuoli ja haudattiin Tukholmaan Riddarholman kirkkoon. Kun hän oli sukunsa viimeinen, särjettiin Linde-suvun vaakuna hänen arkkunsa eteen.

Martinus Stodius sai kestää ankarat syytökset taikaopin viljelemisestä, mutta kreivi Brahe kumosi ne päätökset, joilla yliopisto riisti häneltä kaikki arvot. Vuonna 1660 hän erosi yliopiston opettajan toimesta ja siirtyi Naantaliin hoitamaan kirkkoherranvirkaansa. Siellä hän kuoli, ja sinne hänet haudattiin v. 1675.

Gabriel Tuderus pysyi yliopistollisten kahakoiden johtajana, kunnes hänet vuonna 1659 karkotettiin Turusta. Upsalassa hän jatkoi opintojaan. Vuonna 1669 hän tuli Inarin kappalaiseksi, v. 1675 Kuusamon kirkkoherraksi ja sai saman toimen 1684 Ala-Torniossa, jossa hän kuoli 1705. Tulisella luonteellaan, joka kaikki vaikeudet voi kestää, hän ryhtyi käännyttämään lappalaisia kristinuskoon. Ja tuolla pohjoisessa hänen runoilijan lahjansa puhkesivat esiin, ja hänestä tuli se mies, jonka aloitteesta suomenkielinen taiderunous ensin alkoi oraalle nousta.