Part 13

Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan, että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.

-- Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen, ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se joltakin kuuluu!

Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:

-- Tiedätkö, mikä sinun nimesi on?

-- Kustu Sonnihan se on.

-- Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa suomalaista vertani ja omaa sukuani.

XXII

Eräänä kevätiltana kulkivat pohjalaiset krouvista kotiaan huutaen ja loilottaen, kivillä heitellen ikkunoita rikki, lyömällä miekoilla talojen portteihin ja ampumalla laukauksia ilmaan, kun yliopiston pedelli tuli heitä vastaan.

-- Ei saa pitää krakeelia eikä parlamenttia vuorokausien välillä, sanoi hän.

-- Onko se lude, joka yskii, sanoi Magnus Ringius, vai mitä perhanan pirinää kuuluu sieltä?

-- Minä sanon, että pois kaikki mekastus ja tarpeeton suunsoitto, huusi pedelli.

-- Sanohan, Gabriel Tuderus, mikä tämä ääntäpäästävä olento on, sanoi Ringius.

-- Minä pyydän huomauttaa, että minä olen yliopiston pedelli.

-- Vai pyydät sinä? Mutta jos me emme suostu pyyntöösi? Mitä sitten teet? kysyi Ringius.

-- Herra on humalassa ja tekee viisaimmin, kun menee nukkumaan, sanoi pedelli.

-- Olenko minä humalassa, sinä hunsvotti, sinä koira, sinä -- sanonko minä sinulle, mikä sinä olet?

-- Herra sanoo vain, jos mieli tekee, mitä minä humalaisen puheista.

-- Tiedätkö sinä, mitä humala onkaan? Mutta katsohan, minä sen tiedän. Ensiksi on ihminen niin sekaisin, ettei hän tiedä, mikä hän on. Oletko sinä koskaan luullut itseäsi kanaksi?

-- En, vissisti en.

-- Mutta minä olen, jatkoi Ringius. Ja minä olin niin varma siitä, että minä istuin koriin ja tahdoin munia ja hautoa. Jollet sinä ole uskonut itseäsi elukaksi, niin et koskaan ole ollut humalassa. Ja tiedätkö sinä, mitä on akateeminen humala?

-- Se on kai se, kun professorit hautajaisissa juovat itsensä niin sekaisin, että lopulta tahtovat nähdä morsiamen, ja kun Abraham kursori väittäjäisissä rinkaisee kesken kaikkea tai ei päästä rehtoria yliopiston portista sisään.

-- Erehdys, suuri erehdys, se on vielä aivan tavallista humalaa, sanon minä. Akateeminen humala on paljon monimutkaisempaa. Istu tuohon portinkulmauksessa olevalle kivelle, niin minä selitän.

-- Ei nyt ole mikään sovelias aika akateemiselle disputaatiolle.

-- Humalasta. Nyt juuri se sopiva aika onkin. Istu!

-- Minä en anna pakottaa itseäni. Minä vetoan lakiin.

-- Lakiin! Tiedätkö, sinä vanha akateeminen luuta, mikä laki on? Tässä se on!

Ja Ringius paljasti miekkansa ja löi sillä katuun.

-- Joko istut?

-- Jo.

-- Pane kätesi ristiin, sanon minä.

-- Johan minä panen.

-- Ja kuuntele tarkkaavasti, kun nyt saat imeä tiedon nisistä ja levätä alma materin, meidän yhteisen äitimme yliopiston lyllyvillä rinnoilla. Akateeminen humala on se, kun ihminen tieteellisen metodin mukaan, logiikan sääntöjen perusteella pohtii ja järjestää tarpeettomia asioita. Kuten esimerkiksi sylkemistä. Sanonko sinulle, kuinka monta tapaa siinä on?

-- Kyllä minä ne tunnen: ruiskahdus, roiskahdus ja pikkuinen pritsahdus.

-- Kolmeko tapaa vain! Sinun tietosi on ylen rajoitettu. Minä sanon, että niitä on viisikymmentäkaksi, kuten korttia pelipakassa. Ja ne ovat: räkäroiskahdus, kurkunkurkistus, nenännuhina, vatsan vonkaus, täkätuhnaus, maaliinammunta, kaukolaukaus, suupielenpuhdistus, hammassiristys, pikkupliskahdus, neidinnaksahdus, torventuuttaus, läkälötkäys, kattoonkurkistus, naamaannolaus, pirunpirinä, ruiskutus, pirskutus, pärskytys, porahdus, salasiisteys, julkipuhdistus, hätähönkäys, ne ovat suhina, tuhina ja puhina, sielunsiivous, sydämensovitus, kakistus, lipsahdus, läpsähdys ja lopsahdus, virranvilinä, koskenkohina, neidennäkynuolahdus, kuolankuljetus, ne ovat unen ulostus, vihanvilistys, katinkiukustus ja makuulle menostus. Ja sitten tulevat runottarien rukoukset, joita on yhdeksän, ja ne ovat: Kalliopen kuikutus, Klion kliksahdus, Melpomenen melskaus, Thalian tälläys, Euterpen elämä, Eraton erottaminen, Uranian ulina, Polyhymnian hyminä ja Terpsikhoren teiskaus ja lopuksi Ruotsin ruuttaus, Suomen suuttaus, akatemian ahdistus ja Turun tuima luiskaus. Siinä ne ovat! Joko ne osaat?

-- Taivas varjelkoon minua sellaisesta tiedosta!

-- Oppimasi ne pitää!

Ja Ringius piti miekkansa kärkeä pedellin rintaa vasten ja näytti havainnollisesti kaikki viisikymmentäkaksi temppua käyttäen pedellin naamaa maalitauluna.

-- Jos tämä ei ole akateemista humalaa, niin ei sitten mikään, vaikerteli pedelli.

-- Sinä myönnät sen?

-- Myönnän. Totta kai minä sen myönnän.

-- Saata meidät sitten sänkyyn.

-- Mitä!

-- Sänkyyn, sanon minä! Etkö sinä tiedä, että akateeminen virkasi vaatii sinua kuljettamaan humalaiset civikset kortteereihinsa?

-- Te ette ole niin humalassa, ettette tietä sänkyynne löydä.

-- Se ei kuulu tähän. Virka kuin virka. Kysyn sinulta vielä: Mikä on erotus talonpojan ja herran humalalla?

-- Eiköhän nuo ole kumpikin yhteen meneviä.

-- Rukoilee talonpoika Jumalaa juovuspäissään, herra ei silloinkaan. Se on se erotus. Ja nyt saattamaan meitä kotia!

-- Piru teidät kotiaan kuljettakoon, huusi pedelli ja läksi livistämään toria kohden, jonka varrella olevaan vahtitupaan, eli kuten sitä nimitettiin, "korttikaariin", hän meni turviin.

Rähisten seisoivat ylioppilaat vahtituvan edustalla ja vaativat pedelliä tulemaan ulos. Tämä sisällä siunaili ja rukoili vahtimiehiä häntä suojelemaan.

-- Ne ottavat minulta vielä hengen hieverinkin, ruikutti hän. Kerran ne veivät minut matkaansa ja juottivat minulle viinissä rohtoja, jotka kaiken sisältäni ajoivat ulos joka reiästä, jotta olin surkea kuin vaivainen syntinen ja niin tyhjä, että kun suun avasi, näki miehen läpi istuimeen asti.

Ylioppilailla oli vanha veriviha tätä porvariston muodostamaa vartiostoa vastaan, joka tavantakaa oli estämässä heidän omasta mielestään oikeutettua yöllistä mellastusta.

Kun heitä nyt oli kosolta koolla, päättivät he tehdä tarmokkaan hyökkäyksen. Vartioston ovi särjettiin, ja vartijat ajettiin ulos.

* * * * *

Seuraavana päivänä olivat ylioppilaat kutsutut konsistoriumin eteen, ja ankara tutkinto alkoi.

Sinne mennessään sanoi Ringius:

-- Kyllä se on merkillistä, kuinka kaikki suuret historialliset tapaukset pienistä seikoista alkunsa saavat. Mikä on tämänkin syy ja perustus, mikä sen itu ja siemen? Yksi pienoinen sylkäys. Ja mitä se on aikaan saanut? Konsistoriumin kokoukset, mielten kuohunnan, vihan, vainon ja villityksen. Jollei tässä enää saa sylkeäkään, niin papiksi pitää tulla. Silloin sitä ainakin saa haukkua.

-- Minä olen jo meinannut katsella, millaista ne papin pöntön portaat ovat, sanoi Sundelius.

-- Ei vanhasta teinistä papiksi, väittää kansan viisaus, sanoi siihen Josephus Mathesius.

-- Älä sano niin. Kansan viisaus on usein hyvin ontuva. Katsohan sikaa: ei se ole mikään vesieläin, mutta tarpeen tullessa se ui hyvästi. Kyllä minäkin vielä osaan uida tieteiden puhtaassa virrassa. Odotahan vain, kun pääsen sitä näyttämään.

-- Niin, mutta saarnapöntössä ei puhutakaan samoin kuin yliopiston salissa, huomaa se, sanoi Pictorius.

-- Odottakaahan, kun tämä tutkinto täällä on päättynyt, niin matkin, miten meillä saarnataan, sanoi Sundelius.

* * * * *

Samana iltana Lauri Matilaisen tuvassa Sundelius sitten näytti, miten piispa Rothovius saarnaa piti.

-- Katsokaahan, selitti Sundelius, se on vallan varma erotus ruotsalaisille pidettäessä saarnaa ja suomalaisille. Jos saarnaa suomalaisille, niin pitää aloittaa haukkumasanoilla, sillä silloin suomalainen herää, kun se kuulee tuttuja ja rakkaita sanoja saarnastuolista. Rothovius huusi kerran: "Tänne te perkeleen riivaama roskajoukko tulette! Jumala, Jumala, Jumala on huulillanne, mutta puurokuppi on mielessänne. Te elätte täällä kuin viimeisen päivän ihmiset, jotka kaltaisia ovat sodomiiteille synnissä ja riettaassa menossa. Sillä kuten Sodoma ylen söi, ylen joi, oli saita, myi ja osti, petti, vääryyttä piti, oli tottelematon, uppiniskainen ja rietas, niin myös ei teiltäkään mitään pidä siitä puuttuman. Ja se, mikä kaiken yli käy: harvat, sanon minä, ylen harvat tietävät, että he synnissä elävät, eivät nuhdetta kuule, eivät neuvoja noudata: ja niin suuri on teillä tottelemattomuus ja hävyttömyys, että kun teille sanan lähettää, niin ette tee konsistoriumille ettekä Herralle sitä kunniaa, jotta paikalle tulisitte ja ojennuksen ottaisitte vastaan, vaan häpeälliset sanat ovat kielellänne, niin että jollei esivaltaa meillä olisi, niin suurempaa ylenkatsomista te osoittaisitte kuin mikä Lotin osaksi tuli Sodomassa. Mutta sota, rutto, tulipalot ja vaino on teidät vielä kerran kääntävä minunkin puoleeni." Näin on suomalaisille sanottava. Ruotsalaisille on puhuttava kaikista asioista, joita he eivät ymmärrä, sillä he ovat itserakasta kansaa ja tahtovat haukutuiksi tulla oppineilla sanoilla.

Ja käheällä äänellään Sundelius jatkoi:

-- Katsokaa Dianan temppeliä Efesossa ja katsokaa tätä Herran huonetta; pakanat rakensivat kaksisataa vuotta temppeliään, mutta hitaasti te avitatte tämän huoneen rakentamista. Paremmat olivat pakanat elämässään ja edesottamisessaan, kuten Plinius, Livius, Cicero, Homeros ja Aristoteles opettavat, kuin te; katsokaa, miten Marcus Curtius itsensä uhriksi antoi, pitäkää silmienne edessä Orestesta ja Pyladesta, ja näkevät olette, että he jo silloin noudattivat Kristuksen, meidän Herramme, verikuoleman kautta annettua esimerkkiä. Kun näin puhuu, niin he eivät ymmärrä yhtään mitään, mutta sehän on tarkoitus, sillä ihmisen luonto on sellainen, että se kunnioittaa yksistään sitä, joka hämärää ja epäselvää on.

Sundelius vaikeni, ja pilkallinen ääni katosi vähitellen, kun hän jatkoi puhettaan:

-- Toisinaan minä ikävöitsen papin toimeen, sillä tahtoisin minäkin tehdä jotain hyvää lähimmäisilleni. Minä tahtoisin ottaa tuon suuren kauneuden kristinopista, valaa sen uuteen muotoon ja sitä tarjota kansalle ravinnoksi. Katsokaahan, veljet, te olette nähneet minut niin usein huonona ja kelvottomana, ja tiedänhän minä, että minä olen elämäni hukkaan heittänyt, mutta kun kuolema minut korjaa ja viimeisellä tuomiolla seison Herrani ja Jumalani edessä ja tilini minulle tehdään, niin tahtoisin, että hän sanoisi: "Paljon sinä rikoit ja huonosti leiviskäsi hoidit ja armoni laiminlöit, mutta sinä opetit minun laumalleni minun oppiani niin, että he sen kuultuaan paremmat ja toisiaan rakastavammat olivat." Ja näin minä tahtoisin kertoa heille esimerkiksi Mariasta ja Martasta.

Ja hiljaa, lämpöisellä äänellä hän alkoi:

-- Kun Jeesus vaelsi maan päällä ja suvisen illan suussa kulki sitä kylää kohden, jossa Maria ja Martta asuivat, niin asteli hän ohrapellon viereistä tietä ja avasi oven sisarusten pirttiin. Siellä Martta juuri oli taikinatiinun luona eikä voinut kättänsä ojentaa hyvää päivää sanoessaan. Mutta Maria, jonka silmät olivat siniset ja ääni heleä, joka hiljaisena ja ujona liikuskeli asunnossa, hän tarttui mestarin käteen ja talutti hänet peräkamariin, istutti hänet ikkunan luo rahille ja itse vaipui alas hänen jalkojensa juureen kuuntelemaan. Ja aurinko paistoi pellon viljan yli ja etsi herraansa ja luojaansa tuvasta. Ja Jeesus katseli kaunista luontoa, katsoi ikkunaan ulottuvan orjantappurapensaan ruusujen yli, kypsyvän viljan kultaisen kentän toiselle puolelle sinne, missä mäki nousi ja metsä tummana kohosi taivaan sineä vastaan. Ja hän puheli naiselle, joka hänen jalkojensa juuressa oli, taivaan valtakunnasta, kuinka se ihmisellä voi olla ja kuinka se hukkaan voipi mennä. Mutta Martta, joka pirtissä leipoi ja askarteli, punaiset hiilet uunista veti ja sen pitkävartisella luudalla lakaisi, hän kaipasi sisarensa apua. Ja jauhoisena, punaisena pirtin kuumuudesta hän meni kamarin ovelle ja sanoi: "Täällä sinä sisareni istut ja annat minun yksinäni leipoa." Mutta Jeesus sanoi: "Turhaan sinä, Martta, hyörit ja pyörit. Maria on paremman osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois." Ja Martta sulki oven ja palasi työhönsä, eikä hän nähnyt, miten aurinko laski mailleen, miten puut punelti, maat sinetti, kuuset oli kultarimpsukoissa, hongat hopeavöissä, vaarat vaskisin orahin, taivas kultaisin rakehin.

* * * * *

Sinä iltana Sundelius nukkuessaan näki unessa äitivainajansa, joka hänelle sanoi:

-- Lauri poikani! Minun tuli sinua ikävä, ja minä tulin tuokioksi tykösi.

Ja äiti otti poikansa pään syliinsä, siveli sitä ja lauloi hiljaa kehtolaulua. Ja Sundelius tunsi, miten hänen sydämensä ympäriltä lohkeili kuten kuonaa, miten povi laajeni ja lämpeni ja miten kyynelet huuhtoivat kaiken loan hänen sielustaan. Ja äiti siveli hänen tukkaansa, ja laulu helisi tummassa tuvassa.

Kun Sundelius havahtui, istui hän kauan vuoteensa reunalla ja itki, itki ilosta ja helpotuksesta.

-- Lapsina me taidamme pysyä, me aikamiehet, sanoi hän tovereilleen, lapsina koko elämämme ajan, ja sanottakoon naisesta mitä tahansa, ja paljon syytä onkin sanoa heistä yhtä ja toista, niin, kun ajattelee, millainen oikean naisen tulisi olla, joutuu aina lopulta äitiinsä.

XXIII

Sota Venäjän ja Ruotsin välillä oli alkanut. Kustaa Eevertinpoika Horn, Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri, oli lähettänyt jo varhain rajalta huolestuttavia tietoja. Gustaf Adolf Leijonhufvud, Raaseporin kreivi, oli määrätty Suomen puolustusta johtamaan. Hän majaili parhaillaan Turun linnassa neuvotellakseen Erik von der Linden kanssa.

Juhliakseen mahtavaa vierastaan oli maaherra kutsunut kaikki kaupungin arvokkaimmat asukkaat linnaan. Kaupungissa olevat aateliset ja lähiseuduilla asuvat ylimykset olivat tulleet palvelijoineen. Yliopiston professorit, lukion opettajat ja kaupungin rikkaimmat kauppiaat olivat juhlapuvuissaan saapuvilla.

Tarkkaa säätyeroa noudatettiin siinä, missä huoneessa kukin istui, kenen vieressä, kuka ensin sai ovesta mennä, kuka seurata, kenelle piti nousta vastaamaan. Varsinkin naiset perustivat koko seurustelunsa tämän luokkarajan ylläpitämiseen. Vallitsihan heidän välillään paljon katkeruutta jo kirkon penkeistäkin, sitä enemmän nyt, kun heidän tuli seurustella keskenään. Porvarien vaimot, jotka rikkautensa takia olivat saaneet huomattavan aseman, olivat kiukkuisia professorien rouville, jotka kirkossa saivat istua paremmilla paikoilla kuin he. He kostivat tämän nyt, kun sodan alkaessa valtion täytyi turvata heidän miehiensä rahalliseen apuun.

-- Aateliset ne ovat taistelun kunnia, ne kruunulle hankkivat voitot, sanoi kreivitär Agneta Horn.

-- Mutta meidän rahoillamme, vastasi Jakob Wollen rouva, joka ylpeänä ja laajana kuin kaksikerroksinen kivestä rakennettu talonsa istui salissa.

Maaherra omassa huoneessaan puheli vapaasti seuralaistensa kanssa, ja kaskujen lomassa unohtuivat valtion huolet, sota sekä säätyerotus.

Naisten huoneessa syntyi kiivas kahakka. Siitä tultiin kertomaan maaherralle. Hän vain nauroi ja sanoi:

-- Antaa rouvien riidellä, se tekee niille niin hyvää. Sittenhän miehet saavat olla hetkisen rauhassa. Minä kunnioitan kauppiaanrouvia ja suon mielelläni sen, että he hiukan avaavat suutaan. Kauppiaan poikahan olen itsekin.

Ja maaherra tupakoiden vierastensa kera kertoi isästään kaskuja:

-- Se oli miesten mies, sen sanon. Ja vaikka hän meitä poikiaan piti kurissa ja antoi kerran meille vielä kaksikymmenvuotiainakin selkään, niin kaipaan monesti ukkoa nyt, kun hän jo kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena. Hän teki kaiken summakaupalla, yksin selkäsaunankin. Kun meitä oli kolme veljestä, aika junkkareja jokainen, Lorenz, minä ja Jakob, kukin toistaan vuotta nuorempi, niin oli hänen tapansa antaa kotikuritusta meille kaikille lauantai-iltoina. Jotta jokainen saisi yhtä paljon, pani ukko pojat suulleen penkille rinnatusten; minä, joka olin keskimmäinen, olin aina keskellä. Sitten otti ukko pitkän viivaimen ja löi yht'aikaa meitä. Minä olin laihin ja koetin painautua niin paljon kuin mahdollista penkkiä vastaan, sillä seurauksella, että viivain lievimmin osui minuun. Kaksi talaria miestä päälle tuli sitten kipurahoiksi. Se ukko rakasti kuningastaan sokeasti. Kun Gustaf Adolf tuli hallitukseen ja maassa oli suuri rahapula, aukaisi ukko rahakirstunsa ja sanoi kuninkaalle: "Tuossa, majesteetti ottaa, minkä tarvitsee!" Kuningas hänelle antoi läänitykset ja antoi aatelisarvon. Ja sanonpa, että harva ne niin hyvin on ansainnut. Kun Kristiina kuningatar syntyi, niin kuningas kutsui sisareni Annan, joka silloin oli Waldanin kanssa naimisissa, tyttärensä imettäjäksi. Ukko oli aikoinaan Tukholman rikkain mies, sen tiedätte. Ja rikkaana hän pysyi, vaikka me pojat parhaamme mukaan panimme rahat pyörimään. Hän sanoi monesti, että kolmea asiaa ei hän koskaan ilmoita: mitä hänen talonsa Suuren Uudenkadun varrella Tukholmassa maksoi, mitä hän on menettänyt haaksirikoissa ja mitä Lorenz veljeni on hänelle tullut maksamaan. Niin, Lorenz, hän on osannut ottaa elämän iloisesti, palvellut kuningastaan, noussut arvoasteissa, onhan hän nyt valtaneuvos ja sotaneuvos, ja rakastanut, aina rakastanut. Jos kukaan niin hän tuntee naisen perin pohjin. Kuninkaamme luottikin niin häneen, että lähetti hänet Holstein-Gottorpiin valikoimaan sopivimman prinsessan majesteetin puolisoksi. Veljeni valikoi Hedvig Eleonoran. Ja toden totta, viisaampaa ja samalla kuninkaallisemman näköistä naista ei löydy maailmasta, sen uskallan väittää minä, joka Pariisissa olen nähnyt kauneimmat naiset.

-- Mutta itse hän on pysynyt naimattomana, sanoi Leijonhufvud.

-- Ja pysyy, vastasi maaherra. Naimaton minäkin olen. Nuorin veljeni meni naimisiin, ja hänellä on vain tyttäriä pitkä rivi, yksi ainoa poika, Gustaf. Jos isäni eläisi, niin hän varmaan antaisi meille aika selkäsaunan siitä, että päästämme suvun loppumaan.

Nuorten piirissä Gustaf ja Barbara tapasivat toisensa. Jo usein he olivat sanan ennenkin keskenään vaihtaneet, mutta nyt vasta he ensi kertaa saivat tilaisuuden kauemmin puhella.

Vallaton halu juosta pitkin vanhaa linnaa heräsi nuorisossa. Vaikka se oli autioksi jätetty, niin olihan se kuitenkin se "oikea linna", jossa Juhana herttua oli asunut ja hovia pitänyt. Nauraen pakenivat he maaherran asunnosta ja juoksivat pihan poikki vanhan linnan suurelle ovelle. Ja nyt portaita ylös ja portaita alas, kautta salien ja kammioiden. Ja mielikuvitus täytti salit ylhäisillä vierailla. Sitten he ottivat itselleen uusia nimiä ja esiintyivät menneen ajan henkilöinä; Gustaf oli herttua, ja Barbaran hän otti Katharina Jagellonicaksi. Ja tanssi liehui suuressa kuninkaansalissa, ja hovitervehdykset ja hovitavat täydensivät tuota lasten kuningaskuntaa.

Ja sillä aikaa kuin vanhemmat herrat keskustelivat politiikasta ja rouvat luettelivat esi-isiään ja sukulaisiaan, siten erottautuakseen toisistaan, tai yhdessä kristillisessä sovussa hyökkäsivät jonkun kanssasisarensa kunniaan käsiksi, sillä aikaa nuoret rakensivat menneen ajan ympärilleen ja sen lumoissa elivät menneet ja nykyiset kaudet yht'aikaa.

Kun tämä leikki kuin kaunis saippuapallo äkkiä loppui, niin uusi syntyi heti, ja linnan monissa sokkeloissa he olivat piilosilla. Mikä suloinen leikki tuo, jossa kahden nuoren on pakko asettua samaan ahtaaseen koloon vieretysten ja siellä tuntea toisensa lämpöinen ruumis aivan lähellään uskaltamatta koskettaa siihen! He jatkoivat kauan tuota leikkiä, jossa suloisinta oli tuo henkeä pidättävä odotus toisen keralla ja sitten juoksu maalia kohden huutaen ja nauraen.

Vähitellen pari toisensa jälkeen jäi leikistä ja istuutui kuninkaansalin ikkunakomeroihin. Ja kun heillä ei ollut syytä salata omaa itseään paljastamalla panettelun avulla toisten sisimmät salaisuudet, kun nuoruus ja elämän herkkä tunne lainehti rinnassa, niin etsi se laulussa tietä vapauteen:

Laulu, tuo ihmiselämän suurin rikkaus, vuoroin viuhka, vuoroin viini, vuoroin lääke! Avain, joka köyhimmänkin päästää kuningaskuntaan. Nuoruudelle annettu valtikka ja vanhuuden rukoilema taikasauva, joka unelmien maan avaa. Laulu, joka maallisen ja taivaallisen rakkauden yhdistää. Laulu, jossa ilmaistessamme tunteitamme samalla rukoilemme Jumalaa, joka hymyillen piilee maallisen rakkauden sanojen taakse.

Laulun vaiettua puhui Gustaf von der Linde:

-- Omituinen on tämä vanha linna. Vanha taru kertoo, että jokainen, jonka tunne täällä herää, saa paljon kärsiä. Kun Juhana herttua vangittiin ja Katharinalle tarjottiin kuninkaallinen asunto muualla, seurasi hän miestään vankeuteen, sillä täällä oli hän oppinut lauseen, jonka hän sormukseensa piirsi: Ei kukaan paitsi kuolema! Täällähän nuori Vendela eli lyhyen unelmansa. Täällä vuosisatojen kuluessa ihmiset ovat voimakkaasti tunteneet, eikä muu kuin kuolema ole voinut heitä ehkäistä. Pyhä lumous on tällä linnalla, se on se paikka, jossa suuria tekoja on tehty, suuria unelmia uneksittu, jossa ihmiset ovat olleet, ei sukutaulunsa, ei veren perinnön, vaan oman itsensä kautta oikeita aatelisia, niitä, joiden vaakunassa on sydän, urhouden ja hyvyyden, voiman ja rakkauden tunnusmerkki.

Kun he palasivat uuteen linnaan, silloin Barbara tunsi, että hän tässä nuorten aatelisten seurassa oli kuin kotonaan, että hienostuneet tavat, siro käytös, rikas puku oli jotain sellaista, joka häntä viehätti ja jonka hän aina tahtoisi nähdä ympärillään. Ja hän tiesi, että nämä nuoret olivat vain nuoria eivätkä säätyeroa muistaneet, mutta että heti vanhempien seuraan tultua oli astuva tuo luokitus esiin. Silloin hän komeasta puvustaan, kauneudestaan huolimatta ei ollut muuta kuin porvarin tytär. Ja alemman säätyluokan vihlova kateus heräsi hänessä toisia kohtaan, joilla sattuman kautta saadun nimen tähden oli oikeuksia, jotka saattoivat tehdä elämän ihanammaksi.

Gustafin huomaavaisuus ja kohteliaisuus tuntui niin suloiselta. Hän saattoi sen hurmaamana uneksia olevansa noiden toisten arvoinen.

Hän tuli ajatelleeksi Gabrielia, sulhastaan, ja nyt häntä alkoi loukata tämän useinkin karu käytös. Hän ajatteli usein: tuon ja tuon olisi Gustaf sanonut ja tehnyt aivan toisin! Ja jokainen sellainen vertaus oli Gabrielille epäedullinen. Lopulta jokainen pikku seikka ulkonaisessa käytöksessä tuli hänelle pääasiaksi. Hän huomasi, miten hän itse tässä seurassa varmistui, miten hän liikkui kauniimmin. Ja tämä naisellinen varmuus se antoi ihmeellisen tenhovoiman koko hänen olemukselleen.

Kaarina Maununtytär oli porvaristyttö. Tuo myrkyllinen ajatus, että nainen miehen kautta voi nousta korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, se pisara pisaralta valui hänen mieleensä. Nousta arvossa muita naisia ylemmäksi, olla se, jota toiset kadehtivat! Miksi ei se voisi olla hänenkin kohtalonsa? Ja sitäpaitsi, eihän hän ollut mitään puhdasta porvarisverta. Hänen isänsä ei ollut pormestari Schaefer, vaan aatelinen, ehkä hyvinkin ylhäinen.

Ja hän unohti Gabrielin ja nautti siitä liehakoimisesta, joka tuli hänen osakseen.

Jota varmemmaksi Barbaran esiintyminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi aatelissukuisten neitosten harmi. He voivat valmistaa paikan porvaristytölle vierellään, mutta sille paikalle oli astuttava tarjottaessa, ei tultava omin valloin. Ja heidän päästyään "uuden linnan" puolelle herätti kateus heissä vanhemman naisen heikkouden, sukuylpeyden. Kun Barbaran iloisuus oli suurin, kun hän kokosi kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa, silloin alkoi ilmestyä lauseita, joissa neitoset antoivat painon sanoille paroni ja paronitar, kaikuville sukunimille, jotka nyt täydellisinä lausuttiin jättäen ennen käytetyt ristimänimet pois.