Part 17

Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän silloin?

Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:

«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?«

Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, että hän on kantanut ruumista.

Silloin huutaa hän kolkosti:

«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän maahan majurin viereen. --

Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.

Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.

Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.

Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!

Vaan palatkaamme sankarimme luo! --

Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle. «Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän. «Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on jälellä! Tuhkaa vaan!«

Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy hänen naurahtaa.

«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei hätää!«

Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet jotakin oudompaa...

Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei voinut nähdä. --

Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen, ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus muista.

Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen mielensä muuttuu iloiseksi. --

«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.

Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi hän haetun, löysi hän Marian.

«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« --

Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! -- -- Isäni, minun onneton isäni!« --

«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus. «Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on pelastanut, -- sinut ja Annan?«

Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on pelastajamme!« sanoi hän.

Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.

«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa loppui pian.

«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. --

Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.

«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.

Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.

Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut? --

Paroonin huulilla kuolivat sanat.

«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa, oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.

Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.

Tunsiko hän vierasta?

Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla, joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei ennätä!

Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut, kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- --

«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen nuoren pelastetun naisen.

Kummallinen tapaus häviön keskellä!

Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. --

Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.

XI.

Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.

Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas ehtineet. --

Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.

Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?

Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät he tutut. --

«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö. «Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän on ennenkin ollut Harmaalassa«.

«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen käynyt«.

«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«

«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.

«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei, tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty tohtoriksi«.

«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat. -- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«

«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen Katri on palanut?«

«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. -- -- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«

«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista miestä

«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«

«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«

«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut eilen illalla tänne kutsuttiin«.

«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.

Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.

Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja. Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.

«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«

Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:

«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«

«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«

«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa. «Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.

«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.

Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.

Maria on tuo nainen.

Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä kyynelillä täyttyvät!

Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan. Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä saanut.

Hän on saanut Johanneksensa takaisin.

Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.

Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna. Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu. Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.

«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen. Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.

Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.

«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei, Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.

Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?

Ken tietää?

Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!«

«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se olisi minun kuolemani«.

Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«

«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«

Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« --

Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.

«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.

«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.

Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki, mitä harvoin maailmassa saa nähdä.

Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan, suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! --

Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen oikein.

Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?

Ei! --

Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut, Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli voittanut.

Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.

Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa, hänen poskensa kukoistavat.

Anna taasen vaalenee yhä enemmän. --

«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen.

Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.

Maria nousi ja meni avaamaan ovea.

«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.

Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. --

«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen, nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.

Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.

«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria, mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä, koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«

Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän.

«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«

Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.

«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes syleili hellästi lapsuutensa morsianta.

Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?

Ei! --

Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja voitonseppeleen on hän voittanut.

Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei enää ole mikään tauti.

Ja hänen rakkautensa?

Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan, on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa terävät syrjät on tasoittanut.

Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa hymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen tuli.

«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden Johanneksen syleilevän Mariaa. -- «tunnen morsiamenne, ja minä sanon teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« --

Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. --

Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.

Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi. Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin, että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä täydellinen.

Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla saarella; arvannet, Mariani, missä!« --

XII.

Kostajan loppu.

Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.

He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:

«Tuletteko Turusta?«

«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.

«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.

«On. --«

«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.

«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä on palanut«.

«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi tullut«.

«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«.

Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi hän.

«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.

»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt itsensä«.

«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.

Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.

«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi. Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«

«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä itsemurhaan«.

«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.

«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia. Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman kuoleman«.