Part 16
«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen vielä etemmäs Katrin tyköä.
«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.
«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin puolisokseni?«
«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty? Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä tyydytetty!«
«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. -- «Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- --
«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman kuolemasta«.
Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.
Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.
Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä akkunaverhon.
Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.
«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.
Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin ase oli puhkaissut sen.
Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.
Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta veitsen vei hän muassaan.
Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa -- kosto oli tehty. --
Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.
IX.
Turku palaa.
Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi ... hi ... hoo!« nauraa hän. --
Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:
«Valkea on irti!«
«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä saakka vaaran olevan. --
Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin muutamia sanoja; hän oli tajullansa.
«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.
«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas majurin kädelle.
«Älä itke!« sanoi majuri silloin.
Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.
«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.
Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:
«Valkea on irti«.
Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki yhtaikaa.
«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.
Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.
Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen vanha äitinsä.
Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva, sihisevä tali.
Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.
Onko hän syyllinen?
Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää hän rouvan luo.
Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi; vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.
Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti.
Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille ihmisille valtansa suuruuden.
Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista laulua?
Tuomiokirkon kellot soivat!
Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy tuli.
Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen kantavat he tulen edestä kapineitaan.
Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! --
Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella puolen on kaluja, on tavaroita!
Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin lainehtivaa virtaa! --
Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on äitini?«
Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.
Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku joi samasta pikarista.
Tuli oli yleinen.
Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku on palanut poroksi!
Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä kertomuksessa olemme seuranneet.
Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean päässeen irti.
Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen hänen molempia käsiään.
Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke, Maria! Kohta olen minä päässyt!«
Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.
«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus nähtävästi.
«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?«
Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin. «Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori Hällströmin talo palaa!«
Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?«
«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän.
Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa majurin pelastetuksi.
Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se, joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa luo.
Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis; tulimeren laineet lähestyivät.
«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!« ja vetäysi majurin taloon.
Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi toinen.
«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei apumiehiä enää nähnyt.
Anna oli unhottanut puhua palkasta.
Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle. Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?
Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan. Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi katolla ilmi valkea.
Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä puristi oikealla kädellään Marian.
«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää.
Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään vastannut.
«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta ... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ... turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«.
Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä. Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ... kuinka se ... pauhaa!«
Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«
Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän nyt enää itkenyt.
«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma vielä! Hyvästi!...«.
Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!«
Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen -- väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli omistansa tekemistä.
Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä kaukana. --
Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.
Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
Rätinä ympärillä on hirmuinen.
Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei enää puhu.
Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! --
«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat:
«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa. Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää auttanut.
Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä murheista tiedä.
Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
Mutta auttaja tulee.
Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin tultuansa seisahtuu hän.
«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- --
X.
Pelastus.
Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään kantanut.
Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän vielä olekaan Turussa.
«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen valkean olevan irti Turussa«.
Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan perille, oli nyt kysymyksenä.
Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.
Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.
«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.
Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.
Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan? Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?
Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy, kaatuu.
Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.
Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.
Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. --
Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan. «Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.
Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.
Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?«
Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät hänen kulkuansa. --
Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä melskeessä hänet pelastaisi! --
Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät ihmisistä.
Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet oman henkensä. -- --
Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt täältä. Niin hän arvelee.
Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin vastausta saanut.
Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.