Part 2

-- Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.

Sanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla kuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.

-- Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä kaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene, kuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.

-- Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden ja silmiään pyyhkien.

-- Katso nyt! Isä itkee jo.

Emäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.

-- Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni isäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.

-- No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä tulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!

Sormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää kohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi isännän luo.

Loistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi sokeripalan.

-- Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja meni asettamaan Sannia paremmin.

-- Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä. Mutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli paapalle.

-- Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä Sannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta vellipannu rupesi juuri kuohumaan.

-- Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon varaston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka tuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät emännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan takaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.

-- Hpp -- ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin silmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset nähtyään.

Sanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen lukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.

-- Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin, jutteli isäntä.

-- Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.

-- Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy, kerskaili isäntä.

Sanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä täynnä juoksi Sanni emännän luo.

-- Itä ottaa Tannille tuuren nuken!

-- Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! -- Menkää nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.

Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille noin tuuren nuken".

-- Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja heltyneenä nosti Sannia.

Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä. Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:

-- Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.

-- Vai niin se sanoo, sinä -- kekkula -- ja Joose yritti kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. -- Oli nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään, että mistä se Sanni tuon sai.

-- Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.

Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi. Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"

-- Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.

Vihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan hämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti asetti Sannin polvelleen ja alkoi "köröttää". Lämpeni niin, että puhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:

"Körö körö kirkkoon, Papin muorin penkkiin, Lukkarin lautaan, Parhaaseen paikkaan."

-- Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.

IV.

Itkuinen tihusade syyskuun alkupäivinä.

Jukka, se Korpisen myöty poika, kävellä lenkutteli lehmäin perässä takalistolle päin vihellellen ja pitkää pihlajaista raippaa viuhutellen. Suuremman miehen hartioita varten tehdyn likemmä polviin ulottuvan takin liian pitkät hihat oli käännetty niin, että likainen vuori oli näkyvissä. Housut oli koottu paikoista ja rei'istä ja päässä oli eräänlainen lakki, jonka alta vetistävät, joka hetki tirskuvaan nauruun valmiit silmät luikistelivat. Selässä oli nurkistaan kulunut tuohikontti.

Jonkun matkaa edellä meni toinen lehmäjoukko, ja silmäkulmat pinnistettynä yritti Jukka tunnustella, kenen ne olivat. Mutta kun ei sumun läpitse nähnyt niin tarkasti, eikä kellokaan kuulunut, niin antoi katseensa valahtaa jälleen tiehen ja rupesi uudelleen viheltämään. Vihdoin puhkesi täyttä kurkkua huutamaan:

-- Tiiu talu tappeli akkansa kans, Minä menin väliin keppini kans. Minä sain sieltä plökkiini Ja hyppäsin omaan mökkiini.

-- Älä nyt perkele hevosen alle kävele, räjähti hänen edessään.

Jukka hypähti sivuun, sylkeä tirskautti ja sanoi:

-- Joo.

Nosti päänsä ja huomasi että Ratulan pikkurenki Jussi siinä toi hevosia laitumelta. -- Enempää puhumatta menivät he kumpikin suuntaansa. Vasta matkan takaa Jukka älysi kysyä:

-- Kenen lehmät tuolla edellä menevät?

-- Varsanniemen, vastasi Jussi.

Nyt tuli Jukalle kiire. Lehmästä toiseen juosten ja raipalla hutkien yritti hän saada niitä juoksemaan. Lehmillä ei kuitenkaan ollut vähääkään juoksuhalua. Silloin Jukka turvautui toiseen keinoon. Pysähtyi ja luikkasi:

-- Masaa!

Ei kuulunut mitään vastausta.

Jukka painoi silmänsä kiinni niin että otsaa pinnisti ja koko voimansa huutoon keräten rääkäsi:

-- Masaaa!

-- Hooi, kuului vastaus.

-- Älä jätä! huusi Jukka.

Taasenkaan ei kuulunut vastausta. Ja taasen Jukka koko voimallaan karjasi:

-- Masaaa! Odota!

-- Aja nopeammin! huusi Masa.

-- Saakeli, saakeli, saakeli, alkoi Jukka sinkua ja vihan tiestä hutkia lehmiä raipallaan. Ja nyt täytyi lehmäin ruveta juoksemaan. Päästyään lähemmäksi Jukka kellon pälpätyksen sekaan huusi Masalle:

-- Mihin sä menet?

-- Mätikorpeen, vastasi Masa.

-- Pitääkö sun paimentaa?

-- Pitää -- Ratulan kaurasta. Minnekäs sä menet?

-- Matinsaloon.

-- Pitääkös sun paimentaa?

-- Ei. Jää tänne, kehoitti Jukka. Päästetään lehmät yhteen.

Masa jäi tiepuoleen odottamaan.

-- Missäs Rikku on? kysyi, kun Jukka tuli kohdalle.

-- Kotona, missäs muualla, kun kerran sataa.

-- Mutta eikös se ole vanhempi kuin sinä? moitti Masa.

-- Se on kahdennellatoista ja minä olen vasta yhdeksännellä, selitti Jukka. Mutta ei se sateella koskaan lähde. Eikä aina poudallakaan.

-- Kuinka se niin saa olla? ihmetteli Masa.

-- Miksei saa, kun itkee, sanoi Jukka ja sylkeä tirskautti hampaitten välistä.

-- Itkee, epäili Masa. Nyt sä narraat.

-- En narraakaan, tiukkasi Jukka. Piru vieköön, sanoi sitten ulkoaopitun miehekkäästi. Se on porukontti. Korpisen porukontti-Rikku se on.

Taas Jukka sylkeä tirskutti hampaitten välistä. Masa naurahteli.

-- Haaviston Miskan isä sen oli möksinyt hyvän omaksi, kun se oli särkenyt kaikki Haaviston pääskyspesät, innostui Jukka kertomaan. Ja Miska sanoi, jotta kyllä Rikku sitten rääkyi. Mutta Miskan isä oli vain möksinyt ja tukistanut. Ja kun Rikun äiti oli tullut riitelemään, oli Miskan isä paasannut sen tulemaan, niin jotta pää kolmantena jalkana.

Jukkaa nauratti jutellessaan.

-- Se on sellainen poika se Miskan isä, jotta kyllä se vain yhden ämmän pitelee, sellaisenkin kraapan kuin Rikun äiti. -- Pitää katsoa, onko se pannut mullen voita, toimesi Jukka edelleen ja kirvotti kontin kantimia irti. Kävellessään kaivoi eväänsä esille ja luetteli:

-- Leipää, silakkapussi, piimäleili -- eikä mitään muuta. Pirunämmä. Viskaan mäkeen koko sapuskat.

Vihoissaan heitti Jukka kontin selkäänsä, ja kantimia kiinni sitoessaan hoilautti:

"Tämän kylän ämmät Tappurahännät Ei tarvitsisi muuta, Kuin tervaa mustaan pussihin, Ja sillä vasten suuta!"

-- Eikö sulle panna koskaan voita? kysyi Masa?

-- Silloin pannaan, kun Rikkukin on. Mutta muuten ei koskaan.

-- Mulle pannaan joka päivä. Ja paljon! Se on hyvin harvoin, kun mun tarvitsee silakkaa syödäkään, kehuskeli Masa.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kunnes Jukka taas vimmastui sanomaan:

-- Se on sitten piru se meidän ämmä. Ja penikat on pikku-piruja. Hirttää ne sais jokaisen. Ja äijän saisi hirttää kaksi kertaa.

Hän iski lähinnä kävelevää lehmää raipallaan, niin että se kimmurrellen tunkeutui toisten sekaan. Sitten jäi äänetönnä pää alas painuneena kävelemään.

Masa loi Jukkaan murheellisen katseen, mutta ei sanonut mitään. Vähän ajan kuluttua katsahti uudelleen Jukkaan, mutta ei nytkään sanonut mitään. Vasta Mätikorven tien haarassa hän sanoi:

-- Saat multa voita -- jos haluat --

Jukka oli siihen heti valmis.

Masa suisti lehmänsä Mätikorven tielle. Sitten istuivat veljekset kivelle ja Masa jakoi laukussaan olevan voin. Jukan osuuden pani kahden leipäpalan väliin.

Sylkeä nieleskellen ja kosteita huuliaan maiskutellen Jukka himokkain katsein seurasi Masan puuhaa. Masa huomasi sen ja hänelle tuli mieleen, että Jukka syö voileipänsä jo ennenkuin ehtii kunnolla perillekään. Se jollain tapaa masensi nousemassa olevaa antamisen iloa. Masennus vielä lisääntyi, kun hän Mätikorven tielle kuuli, kuinka Jukka mennessään hoilasi:

"Kun ei piru saa, Kun ei piru saa, Kun jätkäll' on taivaassa torpanmaa."

V.

Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin sai silakankin jotenkuten luistamaan.

Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia, puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen. Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina. Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa raskasmielisyyttä.

Saisi edes istua! ajatteli Masa.

Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä. -- Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta, jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.

Hyljätyn tunne valtasi mielen.

Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona. Sieltä muistui hänen mieleensä:

"Ken siellä nokkivi ikkunaan?" "Avatkaa ikkuna hetkes vaan! On tuuli kylmä. On jäässä maa. Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"

Hän näki pienen linnun -- sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.

"On tuuli kylmä, on märkä maa. Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",

mukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain sateesta.

Lehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle. Latoon kömpiessään hän äännähti:

-- Ruokko-Masa --

Ja tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:

-- Ja oma Masa -- --

Ja siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä sanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on järjettömästi hyvänruokkoinen -- -- Siitä hypähti ajatus siihen, että hän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.

Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta riippuvaan tyhjään rukiin tähkään.

Minkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?

Tiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä ovat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan pitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja Jussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on arkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on pyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?

Minkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kun Rikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?

Minkätähden -- --? Minkätähden -- --?

Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä, joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.

-- Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo -- "orpo-raukka", niinkuin Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin oli tehnyt -- -- --

Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan --? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse -- --?

Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään. Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.

Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan kaurassa.

Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon takaa hyökkäsi kaksi miestä.

-- Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi, hosui ja huusi.

Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa, minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.

Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki miesten tulevan yhä lähemmäksi.

Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja hän alkoi huojua --

Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:

-- Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.

Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain katsoi.

-- Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.

-- Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.

-- Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin -- -- ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.

Enempää ei Masa kuullut.

Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.

Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikoja kurittaa.

Masa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli kadonnut ja lähti taas latoa kohti.

Ratulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän mietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on siivo poika.

Masa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi heti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä niin sanoi, että hän on siivo poika.

Eläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan isäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä, vaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.

Mutta äitiä ei ole -- -- Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia kertoa.

Sumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan, missä päin lehmät olivat.

VI.

Masa arvasi oikein. Jukka söi hänen antamansa voin leipineen jo ennenkuin oikein kunnolla perillekään pääsi.

Veräjän hän lehmille avasi ja ajoi ne siitä sisään. Mutta sitten hän jo istui veräjäpielenä olevan tuuhean kuusen alle ja söi. Joi leilistä "kirnussa piinattua" päälle ja leilin tulppaa kiinni lyödessään röyhäytti hyvin syöneen tyytyväisyydellä. Istui vielä vähän aikaa kontti polvillaan ja katsoi eteensä.

-- Amen alle, lauta päälle ja kivi laudan päälle jott'ei herassöötinki sisälle pääse, sanoi sitten, kapsahti seisaalleen ja heitti kontin selkäänsä. Veti veräjän kiinni ja Alatalkkarin Jussia matkien notkahtelevin polvin kävellä horjotteli ladolle. Sinne päästyään karjasi: "hoorjop!" ja viskasi kontin puoliavoimen oven kautta latoon.

Itse hän kiipesi katolle.

Ladon katto oli märkä. Ei siellä nyt käynyt makaileminen, niinkuin edellispäivinä. Takaisin ei hän kuitenkaan palannut, vaan käveli harjalle. Seisoi siellä kädet taskussa ja katseli yli laajan, sateen sumentaman lakeuden, jossa juoksi aitoja pitkin ja poikin ja johon oli kaikkialle siroteltu tyylikkäitä olkikattoisia niittylatoja. Etäämpänä häämötti lehmiäkin. Jukka suuntasi suunsa sinne päin ja huikkasi -- --

Minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

Hän luikkasi lujemmin -- --

Ei mitään vastausta nytkään.

Hän asetti molemmat kourat torveksi suunsa eteen, ummisti silmänsä, lyykisti hartioitaan ja keräsi kaikki voimansa yhteen rääkäisyyn.

Kuunteli -- -- --

Mitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.

Jukkaa alkoi hermostuttaa.

Taas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.

Sama kiusoittava äänettömyys.

Jukka tuhahti itkunsekaisesti.

Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.

Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi, ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi hyräilemään:

"Tillun lillun lihava Ja tallun lallun laiha. Meidän mumm'on lihava Ja toiskan mumm'on laiha, Enkä minä meidän mummaa Toiskan mummaan vaiha."

Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa. Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.

Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään. Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös tehdyksi.

Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään. Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru. Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.

Aika kului. Mutta kului hirsikin.

Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän jälleen siirtyi työhönsä.

Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki. Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:

-- Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.

-- Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.

Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.

-- Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.

Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä poikki.

Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää. Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.

Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa. Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.

Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.

Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:

-- Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet, ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.

-- Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.

Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset, jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. -- -- Tukka nousi pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat --! Pämpättääkin kuin kiusalla.

-- Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.

Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui, keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita. Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän lehmäin jalkoihin.

Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että oli ollut hirveässä vaarassa.

Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi täyttä kurkkua parkuen.