Part 3

Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.

-- Vai et sä s--na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren puuloukosta.

* * * * *

Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.

-- Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.

Jukka ei sanonut mitään.

Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä, varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä kedolla toisen seurana.

Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta irtonaisen turpeen hampaisiinsa:

-- Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan pujahti latoon.

Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.

Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.

Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.

Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.

Enempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos ladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä veräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään. Syödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta kun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: "hoi kotia, hoi kotia", täytyi niiden uskoa ja lähteä.

Kotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli tarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.

-- Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän portailla.

-- Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.

-- Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain, ryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan aikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne nyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille avopäin.

-- Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä, poika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas tietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.

Jukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.

Illallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.

-- Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.

Jukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.

-- Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.

Jukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.

-- No mutta -- mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. -- Tapaapa sinulta sana lähteä? -- Eihän sinua vain lyöty ole?

Isäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi vavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi pöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:

-- Onko sinua lyöty?

Toisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin tuppasi ruokaa suuhunsa.

-- Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.

-- On, sanoi Jukka hiljaa.

-- Koska?

-- Eilen.

-- Kuka?

-- Isäntä.

-- Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.

-- Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?

-- Olen minä.

-- Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään. Hae sille voileipää! käski sitten emäntää.

Emäntä haki.

Pöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa silmistä.

Ruokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.

Kun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.

He menivät Ratulaan.

-- Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.

Ratulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta pois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan rikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia, sekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.

Isännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään he eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan. Merkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen kohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka valmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt sitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä:

-- Saat olla meillä nyt yötä.

Seuraavana aamuna vei hän Jukan Korpiseen ja teki köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä muistutuksen Jukan hoitoa vastaan.

Korpisen isäntä ei puhunut mitään. Ratulaisen saappaisiin vain katsoi. Ratulaisen mentyäkin vielä seisoi ja katsoi ja venytti alahuulensa ylähuulen päälle.

-- Yymphä! hymähti sitten pilkallisesti. Mikähän sinäkin luulet olevasi, jotta noin kannattaa lankkisaappaissa kulkea.

VII.

Mattilan isäntä oli ollut ketunajossa. Ja kun kirkollisverojen maksulta tultaessa sattui yhteen Korpisen isännän kanssa, rupesi kyselemään, että mitä Korpinen aikoo ruveta rakentamaan, kun on jo hirsiä ajanut.

Korpinen ällistyi.

-- Hirsiä ajanut!? Mistä?

-- Matinsalosta.

Korpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten heinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.

-- Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety, vakuutti Mattila. Ainakin kaksi!

Siellä oli siis ollut varkaita.

Korpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon päivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja kalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä kiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi kirveen kainaloonsa ja läksi.

-- Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.

Hän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka valmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain kuulunut.

Odotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun alle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä milloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä pois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi Suoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi:

-- Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen tukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun takaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas sieppasi jotain Suomalta.

Jukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven kylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt niitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää iltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan. Sitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna juoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.

Jalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä, jota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos hän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. -- -- Mutta -- -- Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas juoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.

-- Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja nyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.

Itkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan luo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.

-- Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä nyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun lämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan käteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta ulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.

Sanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan, ja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen hieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.

Tuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva jalan narske.

-- No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas rukin takaa.

Rikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi:

-- Itä tulee!

Jukkaakin hiukan elvytti tieto, että nyt saa pian syödä.

-- Hyi vilunkoiraa, huusi Suoma käsiään rapistellen, kun isännän tupaan tullessa kylmä ja paksu huurupilvi vyöryi pitkin lattiaa. Kylmää huokui isännästäkin. Parta ja takin rintamus olivat paksussa huurteessa ja tavallista kylmemmältä tuntui hänen äänettömyytensäkin.

-- No löysitkös mitään? kysyi emäntä toista kahvikuppia kaataessaan?

-- Löytyi, murahti isäntä.

Kahvin juotuaan asettui hän takan luo seisomaan. Selkä takkaan päin ja kädet selän takana hän katseli vuoroin Rikkua, vuoroin Jukkaa.

-- Pojatko tuonne Matinsalon keskilatoon ovat sillä siivolla törkyä kantaneet? kysyi sitten painokkaasti. Ja seinäkin on särjetty, lisäsi vielä.

Rikun tapoihin ei kuulunut ensi kysymykseen vastaaminen ja Jukka seurasi emännän pöydän kattamispuuhia niin hartaasti, että hän ei kuullutkaan kysymystä.

-- Häh? jyrähti isäntä.

Jukka säpsähti niin että jäi suu ammollaan katsomaan.

-- Mitä? kysyi Rikku sivumennen.

-- Sinä ja Jukkako olette särkeneet Matinsalon keskiladon seinän, ja latoon töskää ajaneet, niin että nyt saa ainakin kuorman heiniä panna tunkioon? jylisi isäntä.

-- En minä ainakaan, kielsi Rikku leveästi.

-- No Jukkakos? tömähti isäntä ja liikahti Jukkaa kohti.

Jukka ponnahti tuolilta ja livahti ulos.

-- Älä mene minnekään -- junkkari, huusi isäntä ja hyökkäsi Jukan perässä ulos.

Tupaan jäi hiljaisuus -- --

Pian tuli isäntä takaisin.

-- Etkö saanut kiinni? kysyi emäntä.

-- En. Kun meni kuin koira. Mutta menköön. Kylläpähän vielä tuleekin.

-- Mihin päin se meni? uteli Rikku.

-- Tuonne, -- minnekähän meni. Sika välitti katsoakaan, tuhisi isäntä äkäisenä ja meni pöydän taakse istumaan. Tuo nyt se ruoka pöytään! Minun on nälkä, kun on koko päivän saanut olla yhden talkuttaman päällä.

Emäntä laittoi ruoan pöytään ja pahoitteli, kun Jukka juuri syömä-ajaksi läksi. Saa sitten taas hänelle erikseen laittaa.

-- Tuollaisen syömisistä! tuhahti isäntä. Tehnyt vahinkoa jo paljon enempi kuin elättäjäistä maksetaan.

Toisetkin tulivat pöytään ja enempää puhumatta alettiin syödä Lamppu vain hiljaa sihisi ja ulkoa kuului pakkasen paukahtelua.

VIII.

-- No --? kysyi opettaja ja katsoi odottaen luokkaan.

Sieltä ei kuitenkaan kukaan vastannut mitään. Päät alas painettuina oppilaat vain alta kulmain vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaan.

Oli kansakoulun kuusijuhla lopullisesti järjestettävänä. Opettaja oli ehdottanut, että rähinän ja tungoksen välttämiseksi ei juhlalle päästettäisi ketään muita kun ainoastaan oppilaat. Tälle ehdotukselleen hän nyt odotti oppilaiden hyväksymistä. Ja sai ahdistavalta tuntuvan vaikenemisen vastaukseksi.

Silloin hän muutti ehdotuksensa niin, että oppilaiden omaiset saisivat tulla. Ja koko luokassa kävi vapauttava kohaus.

-- Niinkö? kysyi opettaja vielä.

-- Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi loistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön kolina.

-- Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi Varsanniemen Ruokko-Masa vierustoverilleen.

-- En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan ole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman pulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin reunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin hapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin roiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä seurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.

Pitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat, taputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.

-- Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin katsoi Masaan.

Masa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.

-- Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista olisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.

Masa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin katsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.

Oltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi yksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi hänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.

Ketäs sinä tuot? -- -- Omaisensa saa tuoda -- -- -- Eikä se muuten mitään olisikaan, jos ei isä ja äiti saisi tulla -- -- Eikä Laurikaan ole koskaan nähnyt joulukuusta -- --

Hänellä ei ole isää, ei äitiä, eikä Lauria, eikä ketään, jonka toisi joulukuuselle -- -- -- Ei kukaan häntä tarvitse joulukuuselle päästäkseen -- -- --.

Masa pysähtyi ja katsoi kuin ällistyneenä ympärilleen.

Jukka -- --!

Jukka ei myöskään ole koskaan nähnyt joulukuusta!

Hän suorastaan säikähti sitä ajatusta. Ja pelkäsi toista, jonka tunsi sen perässä tulevan.

Saisikohan Jukka tulla joulukuuselle -- --?

Häpesi Masa sitä ajatusta. Räkänenäinen, kiroileva ja renkutuksia rallatteleva, isännän vanhaan takkireuhkaan ja ja saapasmouhuihin puettu Jukka -- ja joulukuusi -- -- jossa on kynttilöitä, ja omenia, ja karamellia ja jos mitä. Häpesi Masa sitä, että ne yht'aikaa tulivat mieleen.

Niitä hän kuitenkin ajatteli koko illan. Läksyjä lukiessaan, puita tupaan kantaessaan ja Mikun kanssa askarrellessaan hän sitä mietti. Oli itsestään selvä, että isäntä ja emäntä ja poika-Masa ja Mikku saisivat tulla. Isäntähän hänelle joulukuusirahankin antoi ja joululehden hinnankin. Masasta tuntui, että heillä melkein on parempi oikeus joulukuuselle mennä kuin hänellä onkaan. Mutta Jukka! Hän ei pääse muuten kuin hänen avullaan.

Saisikohan Jukka tulla?

Jukka on kyllä hänen veljensä. Mutta onkohan se hänen omaisiaan? Kun he asuvat eri taloissa.

Opettaja sen tietäisi sanoa. Kun uskaltaisi mennä häneltä kysymään --

* * * * *

He olivat Mikun kanssa piirtämishommissa. Kumpikaan ei kuitenkaan piirtänyt. Masa istui pöydän päässä tuolilla, edessään pöydällä kivitaulu ja rihveli, istui ja tuijotti peräsängyn edusverhoihin. Mikku makasi ryömillään pöydällä jalat penkillä ja pompotteli itseään, kiihkeästi odottaen, että Masa alkaisi piirtää. Turhaan odotettuaan veti taulun eteensä, otti rihvelin Masan kädestä. -- Minä teen evoten, sanoi ja alkoi piirtää niin että taulu kiljui.

Se kaikki jäi Masalta huomaamatta. -- Hän oli ollut opettajalta kysymässä -- -- Ja opettaja oli sanonut, että Jukka sai tulla. Nyt oltiin kuusella. Jukan kasvot loistivat iloa ja ihmettelyä. Ja hänen itsensä oli niin hyvä olla, kun oli saanut Jukalle tällaisen ilon -- -- Jukka paralle, joka ei saa koskaan muuta kuin -- --

-- Te on tika, raivasi Mikku ja työnsi Masan eteen taulun, jolle oli piirtänyt kuikeloisen, pitkäkaulaisen ja puikkokoipisen elukan.

-- No sikakos siitä hevosesta tulikin? kysyi ovipuolella korvoa vannehtiva isäntä. Poika-Masa tuli katsomaan ja purskahti nauramaan.

-- Tee ny tina Uokko-Mata Mikulle evonen! pyysi Mikku ja tarjosi Masalle rihveliä.

Masa otti rihvelin. Ja suullaan ja silmillään hymyillen Mikun piirtämälle kuvalle, mutta syvemmällä itkien toteutumatonta unelmaansa, alkoi hän piirtää hevosen kuvaa.

Kun Masa seuraavana aamuna tuli kouluun, luki Helylän Eero jotain runoa ja Alaviidan Vilho luki kertomusta. He tekivät usein niin, eikä Masa nytkään pannut siihen mitään huomiota. Meni vain tapansa mukaan hiljaa paikalleen sinne ensi osaston puolelle. Mutta siellä hän muistikin, että eilen valittiin Eero ja Vilho jotain esittämään joulukuusella. Ja tänään on heillä määrä mennä puoli tuntia ennen koulun alkamista opettajan luo saamaan ohjeita.

Kateudensekaisella alakuloisuudella Masa ajatteli sitä, että he saavat mennä opettajan luo ja jutella hänen kanssaan. Jos hän olisi toinen heistä niin -- -- silloin hän saisi opettajalta kysyä, saako Jukka tulla joulukuuselle. Ja olisihan hänkin jotain voinut lukea -- --. Jos olisikin valittu joka osastolta yksi -- --. Silloin hänkin olisi varmasti päässyt -- --.

Mutta sitten hän huomasikin olevansa Ruokko-Masa, ja itseään häveten avasi katkismuksensa, pisti sormet korviinsa ja alkoi lukea. Lukemisen kuitenkin keskeytti uusi mielijohde. Jos hän pyytäisi, että Eero ja Vilho kysyisivät opettajalta, saako Jukka tulla joulukuuselle --.

Hän kääntyi, ja jo puolittain nousikin mennäkseen heidän puheilleen. Mutta samassa tuli epäilys, että jos he nauravat hänelle, ensi-osastolaiselle, ja sanovat toisillekin, että hänellä on asiaa opettajalle -- että Varsanniemen Ruokko-Masalla on asiaa opettajalle -- --

Eero ja Vilho jo menivät. Masa odotti, että he vielä huomaavat kysyä, onko kellään mitään asiaa opettajalle. Silloin hän heti sanoisi. Mutta he eivät kysyneet mitään. Takkiaan suoristaen ja tukkaansa kädellä silittäen vain menivät ja katosivat pimeään voimistelusaliin.

Iloksi ei koitunut Masalle mikään sinä päivänä. Läksytkin menivät miten kuten, kun opettaja ahkerasti auttoi.

-- Mikäs nyt on! ihmetteli opettaja. Tapaahan Saari osata!

Ja kyllähän hän nytkin osannut olisi. Mutta se Jukka -- --

Kotiin lähdettäessä yritti hän jäädä eteiseen ja toisten mentyä aikoi käydä opettajalta kysymässä. Mutta kun Aappolan Niilo huusi: Tule jo Masa -- niin ei hän jäänytkään.

Ja huomenna on viimeinen koulupäivä! Ja ylihuomenna on kuusijuhla!

Yöllä näki hän unta, että Korpisen riihen nurkkaa nostettiin. Monta miestä oli paksuilla puukangilla vääntämässä. Ja kun nurkka kohosi tarpeeksi korkealle, ilmaantui sen alle Jukka. Miehet nykäisivät kanget pois ja nurkka romahti Jukan päälle.

Masa parkaisi ja heräsi.

Kun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona paitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän päällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen olisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita alas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut hypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua -- --

Masa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.

Aamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta. Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka osaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä nytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää liekään -- --. Kuusessa -- --.

Mutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti hän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän asetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi varpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen, ja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja kirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin puolelle.

Opettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka tulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja käskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion odotettuaan vain kysyi:

-- Onko Saarella asiaa? --. On. Mä tulin kysymään, jotta saisiko Jukka tulla joulukuuselle.

-- Jukka? Kuka Jukka?

-- Se Korpisen.

-- Korpisen? Kuka se sellainen on?

Masa jo pelkäsi, että hän ei saakaan sitä sanotuksi. Hän tunsi opettajan katseen itsessään, eikä uskaltanut nostaa silmiään lattiasta. Opettaja odotti.

-- Se Jukka -- -- mun veljeni, sai Masa vihdoin töytätyksi.

-- Jassoo -- -- Se on sinun veljesi, huomasi opettaja. Tietysti hän tulla saa. Tietysti.

Masa livahti takaisin voimistelusaliin. Siellä ei ollut nytkään ketään. Hän heitti vasenta jalkaansa kuin hyppyaskeleen ottaakseen. Hillitsi kuitenkin itsensä, otti kirjansa ja lakkinsa pöydältä ja meni eteiseen. Siellä ei ollut nytkään ketään. Mutta rappusilta kuului ääniä ja askeleita. Kiireesti pani Masa lakkinsa naulaan ja meni luokkasaliin, niinkuin tavallisesti.

Kukaan ei tiennyt, että hän oli käynyt opettajan puheilla! Kysymässä, saako Jukka tulla joulukuuselle huomenna. Ja opettaja oli sanonut, että saa.

Keskellä tuntiakin tuppasivat Masan jalat lyömään tahtia pulpetin alla ja huulet suippenivat vihellystyyliin. Aina hän kuitenkin sai hillityksi itsensä ja suoriutui loistavasti kaikista päivän tehtävistä. Ja kun opettaja lukukausitodistuksia esittäessään teki hänestä osastonsa ensimäisen, tunsi hän saaneensa hyvää niin paljon, että melkein häpesi, ja ujosti painoi päänsä alas, kun jonkun kanssa katseet vastakkain sattuivat.

IX.

Koulusta kotiin päästyään Masa heti juoksi Korpiseen sanomaan Jukalle, että tämä saa tulla joulukuuselle koululle. Hän on ollut opettajalta kysymässä ja opettaja oli sanonut, että saa. Ja sanoo hän Jukalle senkin, että hän on ensi osaston ensimäinen, eli priimus, niinkuin neljäsosastolaiset sanovat.

Veitikkamaisesti jalkojaan sivuille heitellen Masa juoksi maantiellä Korpiseen päin kädet housuntaskussa.

Jukka ei ollut kotona. Eikä tietty sanoa, koska hän tulee.

-- Se on eilen illalla jo mennyt, sanoi Rikku, Suoman nukkea tukasta riepottaen.

Seuraavana aamuna Masa jälleen kävi Korpisessa. Jukka ei ollut vieläkään tullut.

Masa pyysi, että Jukan käskettäisiin heti tulla Varsanniemeen, kun hän tulee kotiin.

Emäntä lupasi.

Koko päivän Masa odotti Jukkaa. Katseli ikkunasta kujalle. Ja pihalla kulkiessaan katsoi maantielle niin kauas kuin näki. Mutta Jukkaa ei näkynyt ei kuulunut.

Masaa alkoi epäilyttää, että jos ei Jukka tulisikaan. Illan jo hämärtyessäkin hän vielä yritti katsoa ikkunasta kujalle, ja melkein säikähti, kun emäntä huomautti:

-- Eikös jo pitäisi, pojat, vaatteita muuttaa? Pimeähän nyt tulee tuossa paikassa.

-- Minä käyn ensin Korpisessa. Opettaja sanoi, että Jukkakin saa tulla, sanoi Masa hätäillen ja läksi juoksemaan.

Jukka oli aina vain poissa. Masa jäi Korpisen muuripieleen seisomaan ja kysyvästi emäntään katsomaan.

-- Mitäs toljotat? tiuskasi emäntä.

Väsyneesti läksi Masa takaisin. Jos ei hän olisi tietänyt Mikun ja poika-Masan odottavan, niin hän ei olisi juossut vähääkään. Mutta hän tiesi, että he odottavat. Ja juoksi. Että he edes ehtivät.

Mitä opettajakin sanoo? Kun oikein oltiin pyytämässä! Ja hän lupasi. Ja nyt ei Jukka tulekaan!

Masa paransi juoksuaan. Että edes Mikku ja Masa ehtivät.

Ehtiväthän he. Kuusi oli vielä sytyttämättä ja salin ovet lukittuina. Koululaiset olivat jokseenkin kaikki jo paikalla ja joitakin muitakin jo oli. Mutta kun kuusi saatiin sytytetyksi, niin sitten vasta alkoi muuta väkeä oikein tulvata. Jonkun aikaa ovet kitisivät ja kolisivat keskeytymättä ja joka kerta, kun ovi avautui, käänsi Masa katseensa sinne päin. Hän odotti, että Jukka lopultakin tulee. Ja kun salin ovipuoli tuli niin täyteen, ettei enää voinut ovelle saakka nähdä, odotti hän, että Jukan ihmettelystä levenneet silmät jostain välistä tuikahtavat näkyviin.

Mutta Jukkaa ei kuulunut eikä näkynyt.

Kynttilät paloivat, kultalangat ja kultapaperiset koristeet kimaltelivat, ja omenat hohtivat. Luettiin, laulettiin, jaettiin omenat, karamellit ja piparkakut. Pukkikin tuli, suuri kontti selässä, tuohivirsut jalassa, tömisti sauvalla lattiaan, kiersi ympäri kuusen, mäkätti ja puhui jotain.