Part 3

Tämän seikan täytyy suuressa määrin heikentää edustuslaitoksemme merkitystä sisältäpäin ja pitää vireillä katkeruutta laajoissa kansankerroksissa, joille isänmaan kohtalo ei ole yhdentekevä. Mutta — ja se on, kuten jo huomautimme, yleiseltä kannalta varsin arveluttavaa, — se alentaa valtiopäiväimme arvoa myöskin ulospäin ja antaa pahansuoville pilkkaajillemme alituista tilaisuutta yhä uusiin hyökkäyksiin. _Sen vuoksi on äänioikeusolojemme parantamista pidettävä ei ainoastaan tärkeänä pyrintönä kansalaisoikeuksien tasoittamisen kannalta, vaan sitäpaitse suurena, isänmaallisena tehtävänä. Suomen kansallisen olemassaolon ja itsehallinnon turvaamiseksi._ Sitä on pidettävä pyhänä taisteluna, jota ei kukaan saa kylmänä katsella.

Sitä muistakaa, kansalaiset, kun teille niin usein puhutaan äänioikeusasiasta, että se väliin melkein tuntuu käyvän yksitoikkoiseksi. Siitä on puhuttava vielä useammin, huudettava joka nurkkaan ja joka korvaan. Ja ennen kaikkia on toimittava.

* * * * *

Valtiollisten ja kunnallisten äänioikeusolojen rinnalla on

KIRKOLLISILLA ÄÄNIOIKEUSOLOILLA

verrattain vähäinen ja rajoitettu merkitys. Mutta parantamista nekin tottatosiaan kaipaavat, sillä tuiki vanhettuneella kannalla ovat nekin.

Kirkollisia äänestyksiä on meillä huomattavana kolmenlaisia, nim. vaalit kirkolliskokouksiin, papinvaalit ja äänestykset seurakuntain kirkonkokouksissa. Näistä ovat maallikkoedusmiesten vaalit

KIRKOLLISKOKOUKSIIN,

noihin joka 5:s vuosi palaaviin, luterilaisen kirkon yleisiin lainvalmistuslaitoksiin, meikäläisiin muihin vaalioloihin verraten varsin ajanmukaisella ja vapaamielisellä kannalla. Nämäkin vaalit ovat tosin, samoin kuin talonpoikaissäädyn vaalit, välilliset siten, että useammista seurakunnista valitaan valitsijamiehiä, jotka sitten valitsevat tuon maallikkoedusmiehen, ja se seikka on luonnollisesti tässäkin omiaan osanottoa vaaliin laimentamaan. Mutta noita valitsijamiehiä valittaessa ovat kaikki seurakuntalaiset yhtäläisesti äänioikeutetut, kellään ei ole enempää kuin yksi ääni ja jokaisella kirkollismaksuja maksavalla seurakuntalaisella on tuo yksi äänensä. Yhden äänen periaate on siis näissä vaaleissa toteutettu. Ja käytännössä on tämä »yleinen ja yhtäläinen äänioikeus» osottanut, ettei siitä suinkaan ole mitään vaaroja pelättävissä siinä suhteessa, että köyhimmät vallattomasti käyttäisivät sitä vaikutusvaltaansa, joka heillä on yhtäläinen kuin rikkailla. Siitä pitäisi jo arimpainkin huomata, ettei yhden äänen periaate voi muissakaan vaaleissamme olla peljättävä eikä vaarallinen.

Mutta jos vaalit kirkolliskokouksiin ovatkin verrattain vapaamieliset, ovat muut varsinaiset ja tavallisimmat kirkolliset ääniolot, sellaisina kuin ne ilmestyvät

PAPINVAALEISSA JA ÄÄNESTYKSISSÄ KIRKONKOKOUKSISSA,

sitä rahavaltaisemmat ja vanhoillisemmat. Näissä äänestyksissä saa näet kukin käyttää äänivaltaa koko sen määrän puolesta markoissa ja penneissä laskettuina, millä hän ottaa osaa seurakunnan papinpalkkaukseen, siis aivan, pennittäin suuremman tai pienemmän veronmaksukykynsä, s.o. varakkuutensa mukaan. Se vain on rajoituksena, että enemmällä kuin yhdellä kuudennellaosalla koko seurakunnan yhteenlasketusta äänimäärästä älköön kukaan äänestäkö. Kuinka mitätön tämä rajoitus on meidän harvaanasutuissa seurakunnissa, joissa ei milloinkaan taikka ei ainakaan muuta kuin poikkeustiloissa voi kirkonkokouksiin saapua kuin aivan pieni osa seurakuntalaisia, sen huomaa jokainen; kaikki vaikutusvalta jää kirkonkylän muutamille äveriäämmille ja niidenhän tiedämmekin niissä isännöivän. Mutta kumminkin juuri tällaisissa äänestyksissä, kuten papinvaaleissa, joissa omantunnon vakaumus ja uskonnollinen hartaus tulee kysymykseen, pitäisi köyhimmälläkin olla sama äänimäärä kuin rikkaimmalla, sillä ei kukaan toki väittäne, että varakkuus tuottaa suurempaa uskonnollista harrastusta taikka hartautta: onpa kokemus (esim. pääkaupungissamme) päinvastoin osottanut, että juuri vähävaraisimpain osanotto näihin vaaleihin on suurin ja vilkkain.

Tasottamista, rahalle myönnetyn määräämisvallan supistamista, tarvitaan siis tässäkin kohden, jotta seurakuntalaiset itse saisivat valita pappia ja omistaa puhevallan, eikä, niinkuin nyt, heidän »markkansa ja penninsä». Kirkollisen äänimäärän rajoittamista onkin meillä jo kauvan ja sangen yleisesti vaadittu. Jo viisikolmatta vuotta sitten ehdotettiin kirkolliskokouksessa edes senvertainen rajoitus käytäntöön otettavaksi, ettei kukaan saisi kirkonkokouksissa eikä papinvaaleissa äänestää enemmällä kuin 1/6:lla läsnäolevain yhteenlasketuista äänimääristä, mutta tätäkään muutosta ei ole kirkkolakiin aikaansaatu. Nykyään on taas muutoksia tekeillä puheenaolevain kirkollisten ääniolojen korjaamiseksi ja useampia, jyrkempiä ja maltillisempia, ehdotuksia on parastaikaa käsiteltävänä. Vaan yhdessäkään niistä ei ole uskallettu astua sitä täyttä askelta, jonka kumminkin varsinkin näissä kirkollisissa vaaleissa ja äänestyksissä pitäisi olla luonnollisimman, nim. että kirkollinen äänivalta tasotettaisiin yhtäläiseksi kaikkien seurakuntalaisten kesken, aivan markkoihin ja penneihin katsomatta, että siis, samoin kuin on laita valitsijamiehiä valittaessa kirkolliskokoukseen, jokaisella olisi _yksi ääni_ eikä kellään sitä enempää. Tehdyistä ehdotuksista ovat toiset, (joilla näyttää olevan enin menestyksen toivoa), sangen monimutkaisia, semmoisia, että niiden mukaan talokunnan isännälle myönnettäisiin yksi ääni »kunkin hänen huonekuntaansa kuuluvan tai hänen isäntävaltansa alaisen seurakunnan jäsenen puolesta» ja sitä paitse, jos hän maksaa papistolle palkkaa muutakin kuin henkilömaksua, »yksi ääni kultakin täydeltä maksamaltaan markalta aina kymmeneen asti». Tämän ehdotuksen mukaan tulisi äänioikeus papinvaaleissa vielä olemaan vähän erilainen kuin muissa kirkonkokouksien äänestyksissä, joissa noita lisä-ääniä isännille myönnettäisiin »aina viiteentoista asti». Papinvaaleissa olisi korkein äänimäärä siten rajoitettu 20:neen, muissa äänestyksissä 25:teen.

Tätä muutosehdotusta on, jos todellisia parannuksia tarkoitetaan, vielä pidettävä liian kapeana ja arkana, markoille vieläkin liikaa valtaa myöntävänä, ja sitäpaitse se on aivan, sopimaton sen puolesta, että se myöntäisi joillekuille henkilöille, isännille, oikeuden käyttää ääniä toistenkin huonekuntaansa kuuluvain henkilöjen puolesta, sellaistenkin (renkien y.m.), jotka itse suorittavat henkilömaksunsa papinpalkkaukseen. Tämän järjestelmän mukaan ei voitaisi välttää, että isäntä usein tulisi äänestämään vastoin näiden holhottavikseen laskettujen täysikäisten kansalaisten tahtoa ja vakaumusta ja sellainen järjestelmä on siis ehdottomasti epäoikeudenmukainen ja hyljättävä. Eikähän ole mitään, mikä tällaista järjestelmää aiheuttaisi, sillä osanneehan jokainen täysijärkinen ja täysi-ikäinen, joka papille palkkaa maksaa, myöskin mieleistään pappia anoa ja yleensä »henkirahansa» puolesta puhua. Jos tästä ehdotuksesta nyt syntyisi laki, olisi siis yleisen äänioikeuden ystäväin Suomessa pysähtymättä edelleen työskenneltävä tämänkin äänimääräjärjestelmän muuttamiseksi oikeudenmukaisemmalle ja vapaammalle kannalle.

Toinen ehdotus, paljo yksinkertaisempi, paljo käytännöllisempi ja paljo oikeudenmukaisempi, on myös nykyjään olemassa, niin, että käytäntöön otettaisiin kirkollisissa äänestyksissä sama äänestämistapa, mikä useiden kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa jo on käytännössä, että näet, kuten ehdotus kuuluu, »kukaan älköön papinvaaleissa eikä kirkonkokouksissa äänestäkö kymmentä ääntä korkeammalla äänimäärällä». Siitä siis saataisiin aluksi mutkaton ja selvä kymmenen äänen asteikko kirkollisia äänestyksiä varten, asteikko, josta sitten ajan oloon voitaisiin pyrkiä yhä alemmas, supistamalla tuota korkeinta äänimäärää vielä pienemmäksi, kunnes kaikkien yhtäläinen äänioikeus näissäkin äänestyksissä kerran saavutettaisiin. Miten tahansa nyt parhaillaan käsiteltävinä olevat muutosehdotukset lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistaneekin, mielipiteitä on kaikissa tapauksissa, tulevaisuutta silmälläpitäen, valmistettava tätä ehyttä, ainoata johdonmukaista tarkoitusperää varten, jota ääniolojemme lopullisen korjaamisen yhteisenä päämääränä on pidettävä.

* * * * *

Ne kuvat, joita tässä olemme esittäneet Suomen nykyisistä äänioloista, ovat synkät, masentavat, ja niiden perinpohjaisten parannusten aikaansaamiseen, joihin olemme viitanneet, tuntuu taival vielä olevan epätoivoisen pitkä ja vaikea. Onko Suomen kansalla oleva tarmoa ja rohkeutta käydäkseen kukistamaan noita nykyisiä vanhettuneita järjestelmiä, jotka sisältävät niin suuren vääryyden ja sen kautta ilmeisen kansallisen vaaran, ja onko sillä kestävyyttä ponnistaa ääniolojen aikaansaamiseksi, jotka perustuisivat oikeuden ja ihmisyyden pohjalle? Ovatko kansan eturivin miehet, joilla siihen tilaisuus on, huomaavat, mitä ajan tarve tässäkin kohden vaatii?

Lähimmän tulevaisuuden äänioikeustaistelu on tähän kysymykseen vastauksen antava. Suomen kansa on kulussa kohden kohtaloita, joista se ei itse voi kaikista määräillä. Mutta meillä on nyt ehkä enemmän syytä kuin ennen toivoa, ettei se, mitä se itse sisällisissä oloissaan voi eheytensä lujittamiseksi vaikuttaa, jää tekemättä.