Part 2

Äänioikeus talonpoikaissäädyn vaaleihin on laajennettava kaikkiin maaseudulla asuviin, veroa maksaviin, hyvämaineisiin kansalaisiin ulottuvaksi. Vaalien välillisyys on poistettava. Sekä valtiollisista että kunnallisista vaaleista on maaseudulla rajaton äänimäärä hävitettävä ja, varman vaali-sensuksen asetettua, toteutettava kaikkien äänivaltaisten yhtäläinen äänioikeus. _Mies ja ääni!_

* * * * *

Siirrymme nyt tarkastamaan _kaupunkien vaalioloja_. Niistä on meillä viime vuosikymmenenä julkisuudessa ollut paljo enemmän puhetta kuin maalaisvaaleista, syystä että nämä kysymykset, kaupunkien nykyisiä vaalioloja koskevat epäkohdat, ovat olleet niin aivan läheisessä yhteydessä niiden suurten puolueryhmitysten, kielipuolueiden, kanssa, jotka ovat anastaneet eturinnan julkisen elämämme kysymyksistä. Äänioikeusliikkeellä on tässäkin suhteessa, välikappaleena kansan suuren enemmistön kielellisten ja kansallisten oikeuksien saavuttamiseksi, äärettömän suuri merkitys. Mutta siitä riippumattakin, puhtaan kansalaisoikeuden kannalta, vaativat kaupunkienkin sekä kunnalliset että valtiolliset vaaliolot perinpohjaista ja pikaista korjausta, jos ei edustuselämä Suomessa mieli jäädä harvainvaltaiseksi ja etuoikeutettujen varakkaimpain yksinoikeudeksi.

KAUPUNKIEN KUNNALLISIIN ÄÄNIOIKEUSOLOIHIN

saatiin valtiopäivillä v. 1897 pieni parannus toimeen, mikäli äänioikeuden laajuuteen tulee, ja sen on myös hallitus sen jälkeen hyväksynyt. Kaupunkien kunnallisasetuksen eräiden pykäläin ahdas rajoitus ja senlisäksi epäselvyys, joka antoi kaupunkien maistraateille liian paljo tilaisuutta mielivaltaiseen, ahtaaseen tulkitsemiseen, vaikutti, että useissa kaupungeissa, kuten Tampereella ja Porissa, suljettiin kaiken kunnallisen elämän osallisuudesta pois suuret määrät itsenäisiä, riippumattomia kansalaisia, nim. kaikki tehdastyömiehet, jopa työnjohtajatkin, yleensä kaikki, joita jollakin tavalla voitiin selittää »toisen palveluksessa oleviksi.» Tämä ilmeinen vääryys vapaita työmiehiä kohtaan, suurta osaa kohtaan kuntain jäsenistä, herätti vihdoin niin paljo ja yleistä paheksumista, että yksin senkin puolueen, joka yleensä maassamme vastustaa kaikkia, äänioikeusolojemme parannuksia, täytyi suostua sellaiseen mainittujen pykäläin selventämiseen, että äänioikeudesta jäivät poissuljetuiksi ainoastaan »pestatut palkolliset isännän ruoassa», ei enää itsenäiset työmiehet.

Tämän lainselvennyksen kautta ovat nyt kaikki kaupunkien veroamaksavat jäsenet, miehet ja naiset, — palkollisia ja sotaväen miehistöä lukuunottamatta — äänioikeutetut kaupunkien kunnallisessa elämässä. Mutta työväen ja yleensä vähävaraisemman väestön vaikutus on siltä vielä äärettömän vähäinen, niin kauan kuin

KUNNALLISET ÄÄNIMÄÄRÄOLOT KAUPUNGEISSAKIN

ovat sillä kannalla, että suuriääniset voivat ääntövaltaansa käyttää aina 25:teen ääneen saakka, siten äänestäen kumoon.

Yleiskatsaus äänioikeusasiaan Suomessa suuret määrät pieniäänisiä ja määräten vaalien tulokset. Tämä 25:den äänen asteikko on kaupunkien kunnallisasetuksessa säädetty yhteiseksi kaikille maamme kaupungeille eikä sitä missään kaupungissa saa muutetuksi tai alennetuksi, ellei lainsäädännöllistä tietä, kunnallisasetusta muuttamalla, valtiopäiväin avulla. Tuo nurinkurinen ilmiö, että toinen, usein samalla, usein korkeammalla sivistyskannalla oleva, äänestää 1:dellä tai 2:della äänellä, toinen 20:llä tai 25:llä, tulee siis kaupunkikunnissa vallitsemaan niin kauan, kunnes puolueolot maassamme saadaan siksi muutetuiksi ja järjestetyiksi, ettei raha- ja ylimysvalta enää yksinomaan määräile edustuslaitoksemme toisessa puoliskossa, kunnes ponnistelemalla on saatu valtiopäiväin porvarissäätyyn vapaamielisempi ja kansanvaltaisempi varma enemmistö.

Mutta siihen mennessäkin täytyy päämäärän äänirajoituksen ystävillä olla selvän. Varallisuuteen perustuvaa asteikkoa, pientäkin, on vaikea oikeuden kannalta puolustaa, yhteiskuntaa ei varsinkaan meikäläisissä oloissa, ja jos säilytetään veroperuste, senssus, joka nykyjään myöntää äänioikeuden vasta 400—800 mkan tuloista maksetusta verosta, mikään vaara uhkaa, jos koko asteikko poistetaankin. Siksi täytyy pyrintönä jo alunpitäin ja selvästi olla, _saada ääniasteikko kaupunkienkin kunnallisista äänestyksistä poistetuksi ja »mies ja ääni»-periaate toteutetuksi._

* * * * *

Kuten yleisesti tunnetaan ja kuten edellisestäkin selviää, on, jos mieli perinpohjaisia kansanvaltaisia muutoksia saada aikaan mihinkään osaan äänioikeusoloistamme, valtiopäiväimme porvarissääty ensiksi saatava luonteeltaan ja kokoonpanoltaan muutetuksi. Sinne on saatava enemmistö vapaamielisempiä ja kansanvaltaisempia aineksia, jotta valtiopäivämme, tuo vanhanaikainen, 4-osainen säätyedustus, voisi saada mitään äänioikeudellisia parannuksia aikaan, aina törmäämättä tuohon murhaavaan kariin: kaksi säätyä kahta vastaan. Tätä muuria vastaan, porvarissäädyn äänimääräoloja vastaan, on siitä syystä äänioikeusasian ystäväin päähyökkäys jo kauan sitten kohdistunut ja sen tulee niin kohdistua yhä edelleen, sillä juuri porvarissäädyn nykyiset äänimääräolot ehkäisevät tervettä ja ajanmukaista kehitystä äänioikeusasiamme kaikilla aloilla.

Niin usein on sanomalehdistössä, puheissa, aikakauskirjoissa ja kirjasissa meillä jo tehty selkoa porvarissäädyn nykyisistä vaalioloista ja niitä rasittavista epäkohdista, että nämä seikat jo suurellekin yleisölle epäilemättä ovat tutummat kuin muut vaaliolomme. Porvarissäädyn vaalit perustuvat valtiopäiväjärjestyksen määräykseen, joka säätää, että ne kaupunkikuntain täysi-ikäiset miehiset jäsenet, jotka eivät muuhun säätyyn ole äänioikeutetut, jotka maksavat kaupunkikunnalle veroa ja itse hallitsevat omaisuutensa eivätkä ole toisen palveluksessa, saavat valita edusmiehiä porvarissäätyyn; ja saavat kaupunkikunnat itse määrätä, mikä näissä vaaleissa on oleva veroperusteena ja kuinka monella äänellä kukin, veroäyriensä mukaan, saa äänestää, onko tuo äänimäärä oleva aivan rajaton ja mikä on korkeimpana luvallisena äänimääränä käytännössä oleva.

Mitä ensiksikin tulee

ÄÄNIMÄÄRÄN LAAJUUTEEN

porvarissäädyn vaaleissa, merkitsee tämä käytännössä sitä, että samoin kuin kaupunkien kunnallisissa äänestyksissä voidaan valtiopäivämiesvaalejakin varten ääntölistoja tehdessä lukea toisen palveluksessa ja siis äänioikeutta vailla oleviksi suuri määrä itsenäisiä työmiehiä, kauppapalvelijoita ja muita, jotka veronsa kunnalle maksavat ja kaikin puolin ovat omintakeisia kansalaisia. Jo siitä kysymyksestä, saatetaanko edes varsinaisilta, pestatuilta ja isännän ruuassa olevilta, palkollisilta kieltää äänioikeus, jos he muuten vaadittavat ehdot täyttävät, voi olla eri mieltä ja varsinkin kaupunkeihin nähden tällaisen kiellon kohtuus on epäilyttävä, koska niissä palkollisetkin tavallisesti ovat jonkunvertaisen sivistysmäärän saavuttaneet; voihan rengillä olla varsin itsenäiset, vapaat mielipiteet valtiollisista kysymyksistä. Mutta ainakin tulisi lain tässä kohden olla niin selvän, ettei missään tapauksissa itsenäisiltä, veroamaksavilta kansalaisilta voitaisi valtiollista äänivaltaa riistää.

VAALISENSSUS

on useimmissa suurimmissa kaupungeissamme liian korkea, estäen se jo suorastaan ja yksinään hyvin suurta, kaikkein suurinta osaa vähätuloisimmasta työväestöstä nauttimasta äänioikeutta, kunnallista tai valtiollista. Kun äänioikeuden, s.o. yhden äänen, saa — senssuksen ollessa 400 nukkaa — vasta ensimmäiseltä maksetulta veroäyriltä eli 800—1,200 markan tuloilta, eivät useimpain työmiesten tulot nouse edes tähän alimpaan määrään saakka, he eivät saa edes yhtään ääntä. Siinä on pahin syy, miksi meillä niin suuri osa työväestöstä on aivan äänioikeutta vailla. Tosin tähän tulokseen on työmiehissä itsessäkin syytä, kun näet eivät ilmoita itseään verotettaviksi, vaikka heillä yhden äyrin edestä tuloja olisikin, ja se on valitettava seikka, koska he niin ollen eivät ollenkaan joudu valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin mukaan. Mutta epäilemättä on itse veroperustekin liian korkea, liian rahavaltainen, ja vaatisi alentamista. Kuinka vähäiseksi tuo veroperuste kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa olisi laskettava, sen seikan määrääminen riippunee ainakin osaksi paikkakunnallisista oloista, mutta niin alhaiseksi se kaikissa tapauksissa olisi alennettava, ettei kukaan työstään ja tuloistaan elävä kansalainen pelkän vähätuloisuutensa vuoksi jäisi valtiollista äänivaltaa vaille. Noin 400—600 mkan tuloista maksetun veron pitäisi jo äänivaltaan oikeuttaa. Ja sitäpaitse olisi joku sopivampi, veroperuste määrättävä kuin kunnallinen veroäyrijärjestelmä on, josta valtiollisen äänioikeuden perusteet olisivat aivan erotettavat. Nämä perusteet olisivat vakinaisiksi määrättävät. Sillä eihän ole asianmukaista, että kunnat, jotka eivät kunnallisia, ääniolojaan saa ominpäin järjestää, voivat asetella ja muutella niin tärkeätä kansallista oikeutta, kuin on valtiollinen äänioikeus.

Siis: _kaikki rajoitukset, jotka riistävät valtiollisen äänioikeuden kaupunkien täysikäisiltä, veroamaksavilta jäseniltä, olisivat poistettavat ja vaalisenssus, joka olisi kunnallisesta veroäyristä erotettava, olisi alennettava, jottei kukaan työstään elävä jäisi vähätuloisuutensa vuoksi äänivaltaa vaille._

Vaan sittenkin, jos nämäkin parannukset saataisiin aikaan, jäisi porvarissäädyn vaalioloihin vielä pahin epäkohta jälelle, nimittäin

ÄÄNIASTEIKKO,

joka, kuten tunnettu, toisissa kaupungeissa vielä on kokonaan rajoittamatta ja jonka ylin raja vielä useimmissa on niin korkealla kuin 25:ssä; ainoastaan muutamissa varsinkin pienemmissä (suomalaisissa) kaupungeissa se on alennettu 10:neen.

[Aivan rajoittamatta on ääniasteikko vielä seuraavissa kaupungeissa: Uusikaupunki, Heinola, Kaskinen ja Kristiinankaupunki. Korkeimpana äänimääränä on Pietarsaaressa 50 ja 25 seuraavissa: Helsinki, Viipuri, Vaasa, Turku, Pori, Naantali, Raahe, Kokkola, Hämeenlinna, Kotka, Rauma, Hamina, Hanko, Tammisaari, Loviisa, Tornio, Uusikaarlepyy, Maarianhamina ja Porvoo. Kemissä oli viime valtiopäivillä 13 ääntä korkeimpana äänimääränä. Äänimäärä on rajoitettu 10:neen seuraavissa: Käkisalmi, Sortavala, Savonlinna, Oulu, Tampere, Jyväskylä, Mikkeli, Kuopio, Iisalmi, Joensuu ja Kajaani. Sitä alemma ei ole vielä missään kaupungissa päästy.]

Tällaisen ääniasteikon räikeät, luonnottomat seuraukset ovat monet. Muutamat harvat suuriääniset ovat tilaisuudessa äänestämään kumoon kaikki muut äänioikeutetut. Muutamat numerot ovat tässä valaisevia. Niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä oli 25, oli v. 1884 8,232 valitsijaa. (Suhteet ovat vieläkin pääasiallisesti samat.) Heistä oli 1,400 eli 17 % yksiäänisiä, mutta näillä 17 %:lla oli ääniluetteloon otetuista äänistä ainoastaan 1,91 %; toisin sanoen, hiukan vähemmän kuin 60 25-äänista valitsijaa saattaa meidän kaupungeissamme äänestää kumoon 1,400 valitsijaa. Yksiääniset ovat tällaisessa vaalijärjestyksessä, niinkuin on sanottu, äänettömiä puukuvioita valtiollisessa ilvenäytelmässä. Eikä ole tätä alinta luokkaa lähinnä olevain luokkain asema sanottavasti parempi. Noin 1/5, tarkemmin 21,83 %, valitsijoista äänestää kaupungeissamme kumoon kaikki muut valitsijat. Niin on esim. maamme pääkaupungissa monien valtiopäivävaalien laita ollut se, että 21—25-ääniset valitsijat ovat saattaneet äänestää kumoon kaikki muut. Tämähän varsin selvästi osottaa, ettei nykyisen vaalioikeuden vallitessa vaaleista käy ilmi valitsijain mieli, vaan heidän — äänilukunsa. Ja vain hiukkasen valoisammat ovat olot niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä on 10. Niissä omistavat 9—10-ääniset yksin 72 prosenttia kaikista äänistä, s.o. he voivat lähes kahteen kertaan äänestää kumoon kaikki 1—8 -ääniset, joita miesluvulta on koko joukko enemmän kuin 9—10 -äänisiä.

Sitenpä onkin aivan tavallista kaupungeissamme se, mikä muualla maailmassa pidettäisiin suurimpana, naurettavimpana luonnottomuutena, että vähemmistöt määräävät vaalit. Niinpä on esim. Viipurissa aivan sääntönä, että vähemmistöt määräävät edustajat porvarissäätyyn, jopa niin pienet vähemmistöt, että valituksi tullutta usein on äänestänyt ainoastaan 160—180 miestä, kun sitä miestä, joka ei kumminkaan ole päässyt edustajaksi, on äänestänyt 340— 360 miestä, — taikka siinä suhteessa. Helsingissä valittiin v. 1890 henkilö, joka sai ääniä 489 äänestäjältä, mutta valtiopäiville ei tullut hänen vastaehdokkaansa, jolla oli 649 valitsijan äänet. Mutta myöskin niissä kaupungeissa, joissa 10 on korkeimpana äänimääränä, olemme nähneet vähemmistön ehdokkaita tulleen valituiksi. Niistä kaupungeista taas, joissa äänimäärä on aivan rajoittamaton, ei tässä kannata puhuakaan, niissä yksi tai kaksi miestä voi muista välittämättä lähettää eduskuntaan »kansan luottamusmiehet».

Vieläkö selvemmin on tarvis osottaa, minkälaisen epäkohdan nykyiset kaupunkiemme ääniasteikko-olot sisältävät? Jokainen käsittää, missä määrin moiset olot ovat omiaan riistämään vähempiäänisiltä äänioikeutetuiltakin kaiken valtiollisen harrastuksen ja tekemään mitättömäksi sen kasvattavan vaikutuksen, mikä vaaleilla muuten kansalaisiin on. Tilastotiedoilla on osotettu se, mikä muutenkin on luonnollista, että näet suuremmat äänimäärät antavat suuremman halun ottaa vaaleihin osaa — ja päinvastoin. Niinpä eivät 1—5-ääniset valitsijat v. 1890 kaupungeissamme ottaneet osaa vaaleihin kuin 27 %:lla koko äänimäärästään (v. 1884 25,8 %:lla), kun sitä vastoin 25-äänisten vastaavat prosenttimäärät nousivat 63:een ja 69:ään. Tämä suhde on vielä viime aikoinakin ollut jotenkin muuttumaton. Pääsyynä tähän on se voimattomuus, johon nykyinen vaalijärjestelmä tuomitsee vähempivaraiset valitsijat.

Ne syyt, joita on esilletuotu ääniasteikon alentamisen ja poistamisen vaatimuksia vastaan, ovat, kuten jo olemassaolevain epäkohtain räikeys osottaa, kestämättömät, ovat »katumattomain estelyjä» ja riippuvat ne, sanokaamme se suoraan, yksinomaan ruotsinmielisten pelosta kadottaa vaikutusvaltansa eduskunnassa. Heidän asiallisin vastaväitteensä on, että jos ääniasteikko kokonaan poistettaisiin, vaikutusvalta valtiollisissa asioissa liian suuressa määrin siirtyisi vähävaraisille ja yhteiskunnan pienimmille, jotka tavallisesti muka seisovat alhaisemmalla sivistyskannalla. Tuo väite on itse asiassa kumottu sen tosiasian kautta, ettei suurempi varallisuus ja veronmaksukyky suinkaan aina tuota suurempaa valtiollista kypsyyttä eikä asianharrastusta eikä millään tavalla edellytä korkeampaa sivistystäkään. Onhan useimmiten 2—3,000 markan tuloilla olevalla pikkuvirkamiehellä, kansakoulunopettajalla, käsityöläisellä tai sanomalehtimiehellä yhtä paljon sivistystä ja enemmän yleisten asiain harrastusta kuin 8—10,000 markan tuloilla olevalla halkokauppiaalla tai asioitsijalla tai voinvälittäjällä. Mutta sitäpaitse on tilastollisesti osotettu, että nykyiset pikkuääniset, 1—5-ääniset, eivät ääniasteikon poistettuakaan kumminkaan saisi kovinkaan ratkaisevaa sananvaltaa vaaleissa, joskin he olisivat yhtä mieslukuisasti kuin varakkaammat tilaisuudessa, ottamaan vaaleihin osan. Ainoastaan noin 1/3 kaikista äänistä nuo vähävaraisimmat omistaisivat. Mutta he eivät kumminkaan, vaikka heillä yhtä suuri äänimäärä olisikin kuin äveriäämmillä, voisi niin tehoisasti kuin nämä ottaa vaaleihin osaa, sillä työmiehet y.m. köyhät ovat usein työpaikkainsa, taloudellisten ahdinkojen y.m. asianhaarain pakosta estetyt vaalitilaisuuteen saapumasta. Vaan vaikkapa niinkin olisi laita, että nuo köyhimmät ja vähimmin sivistyneet saisivat ratkaisevan vallan vaaleissa — joka ei koskaan voi tapahtua, sillä vähemmin sivistyneet seuraavat aina edistyneempäin johtoa — ei siitä ainakaan meidän edustuselämällemme olisi mitään vaaraa, koska — edellyttäen senkin vielä, että talonpoikaissäädynkin edusmiehet tulisivat vähävaraisten määrättäviksi — nelijakoisilla valtiopäivillämme aina kumminkin olisi kaksi ylimys-, varakkuus- ja sivistysluokkia edustavaa, säätyä (pappis- ja aatelissäädyt), jotka täydellisesti kykeneisivät torjumaan ne kenties liian pitkälle menevät kansanvaltaiset pyyteet, joita kolmas ja neljäs sääty muka osoittaisivat. Mutta tuollaisia mahdollisuuksia ei meidän oloissa voi olettaakaan; vaikka sekä ääniasteikko että kaikki senssuskin poistettaisiin, jota viimemainittua ei tahdotakaan poistaa, tulisivat sittenkin kieltämättä kolmas ja neljäs sääty kokoonpantaviksi jotenkin samalla kannalla sivistyksessä ja varallisuudessa olevista miehistä kuin nykyjäänkin, mielipiteiltään vaan ehkä vähän vähemmin rahavaltaisista ja vanhoillisista. Mihinkään pienimpäänkään pelkoon ei siis ääniasteikon poistaminen antaisi aihetta.

Mutta tuo epäilys, että alhaisimmalla sivistyskannalla olevat kumminkin saisivat »liian suuren» vaikutusvallan, on sentään pannut useat parannuksen ystävät ja nykyisen järjestelmän hylkääjät miettimään jotakin muuta pienempää asteikkoa. Monet puolustavat vielä pysähtymistä 10:neen ääneen ainakin vastaiseksi. He ovat kumminkin sangen epäjohdonmukaiset, sillä taistellessaan rahan määräämisvaltaa vastaan puolustavat he itse rahan määräämisvaltaa, vaikka vähän toisessa muodossa. Kuten edellä nähtiin, tulisi siinäkin tapauksessa vaikutusvalta vaaleihin hyvin epätasaisesti jaetuksi, sama vääryys, sama katkeruus jäisi jälelle. Ja yleensä aivan samat seikat voidaan huomauttaa 10:tä ääntä vastaan kuin 25:tä. — Toiset taas ovat haaveksineet varallisuusasteikon sijaan jonkinlaista toista asteikkoa siihen belgialaiseen tapaan, johon jo edellä viittasin, että näet ikä, sivistys, perhe- ja varallisuusolot tuottaisivat jonkun lisä-äänen, joten saataisiin n.s. sivistysasteikko. Mutta jo itse sen syntymämaassa on huomattu, ettei sekään asteikko ole täydellisesti oikeudenmukainen, nuo yllämainitut seikat eivät semmoisinaan anna valtiollista kypsyyttä eikä itsenäisyyttä, yhtä vähän ikä ja perheolot kuin täyteläinen kukkaro tai suoritetut yliopistotutkinnot. Tuollaisen asteikon merkitys olisi sitäpaitse hyvin vähäinen. Ja sivistyneillä on muutenkin aina niin paljo enemmän vaikutusvaltaa kuin oppimattomilla, ettei sitä tarvitakaan.

On siis ainoa johdonmukainen, suora ohjelma, ainoa oikeuden mukainen ratkaisu se, että porvarissäädyn vaaleissakin pyritään

KAIKESTA ÄÄNIASTEIKOSTA POIS,

ja työskennellään _kaikkien yhtäläisen, yhtä suuren_ äänioikeuden toteuttamiseksi.

Siitä taistelusta, jota jo on käyty luonnottoman korkeaa ääniasteikkoa vastaan maassamme, sietäisi vieläkin monta valaisevaa kohtaa esittää, vaan ei mahdu pitempää esitystä tämän kirjotuksen puitteisiin. Ilahduttavana ohjelman selvityksenä olemme viime aikoina voineet huomata, että mielipiteet ääniasian ystävissä yhä enemmän ovat ruvenneet kallistumaan tuon selvän päämäärän, »yhden äänen» saavuttamiseen, joten on toiveita, että ääniasian ajajista vähitellen keskenäinen erimielisyys vaatimusten määrästä häviää pois ja että yhteinen taistelu käy sitä tehoisammaksi.

Pääryntäys on näihin asti suunnattu porvarissäädyn vaalioloja vastaan. Se onkin tuiki tarpeellista, sillä vasta tämän säädyn vaaliolojen muututtua, vasta sen jälkeen kuin kolmanteen säätyyn on saatu enemmistö uudistukseen taipuvia jäseniä, voi suurempien parannusten toimeenpaneminen vaalioloihimme yleensä saavuttaa säätyjen enemmistön ja päästä voimaan. Onnellista on, vaikka se oikeastaan onkin epäjohdonmukaista, että kaupunkikunnat valtiopäiväjärjestyksemme mukaan itse saavat ääniasteikkoansa alentaa ja siten suoda enemmän vaikutusvaltaa varattomammille, — siinä on tie porvarissäädyn valloittamiseen ja sitä varten on eri kaupungeissa väsymättä työskenneltävä, yhä uusista tappioista säikähtämättä.

* * * * *

Valtiollisesta äänioikeudesta riippuu kansaneduskunnan kokoonpano. Tuo kokoonpano on, kuten tiedämme, meillä hyvin vanhanaikaisella kannalla ja mikä pahempi, se on aivan epäoikeutetulla kannalla siihen nähden, että oikeastaan niin pieni osa kansasta on tilaisuudessa vaaleihin vaikuttamaan, että suuret kansalaisryhmät, korkeallakin sivistyskannalla olevat kansalaiset, ovat siitä aivan poissuljetut ja että köyhemmällä väestöllä niin kaupungeissa kuin maalla on ainoastaan näennäinen äänioikeus. Sitenpä, niin vaikeaa kuin se onkin, täytyy myöntää olojemme antavan aihetta itäisten pilkkaajain väitteisiin, että Suomen edustuslaitos ei todellisuudessa edusta koko Suomen kansaa, niinkuin sen valtiopäiväjärjestyksen mukaan oikeastaan pitäisi tehdä, vaan ainoastaan erästä joukkoa varakkaampia etuoikeutettuja. Käytännöllisissä tosioloissa on tosin edustuslaitoksemme aina edustanut Suomen kansaa kokonaisuudessaan, ja kaikki, huono-osaisimmatkin yhteiskuntaluokat, ovat sen valmiit tunnustamaan. Mutta kieltämätöntähän on, että suuri osa maan asujamistosta ei ole suoranaisessa vuorovaikutuksessa edustuslaitoksen kanssa. Missä määrin tämä on totta, näkyy seuraavista numeroista:

V:na 1890 oli (eikä suhteet ole senjälkeen juuri muuttuneet) Suomen väestöstä 29,64 prosenttia valtiopäivillä edustettuna, mutta 70,36 prosenttia eli enemmän kuin 2/3 oli aivan ilman itsehallintoa. Niistä, jotka olivat valtiollisesti »täysikäiset» kuului aatelissäätyyn 2,978 henkeä, pappissäätyyn 6,867 henkeä, porvarissäätyyn 174,000 henkeä, talonpoikaissäätyyn 622,312 henkeä. Pappissäätyyn on silloin myös luettu koulunopettajat perheineen, porvarissäätyyn kaikki kaupungeissa vaalioikeutta nauttivat perheineen ja talonpoikaissäätyyn ne maaseuduilla, joilla on oikeus ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin. Valtiollisesti täysikäisiä Suomen kansalaisia oli siis 785,601 henkeä, valtiollisesti alaikäisiä 1,674,539. Alaikäisiin kuuluvat kaikki virka- ja palvelusmiehet maalla, kansakoulunopettajat, lukkarit, käsityöläiset, kauppiaat, torpparit, itselliset, työmiehet, merimiehet, palkolliset y.m.

Miespuolisia henkilöitä, jotka ovat lain mukaan täysikäiset, siis 21 vuotta täyttäneet, oli näistä valtiollisesti täysikäisistä 785,601:stä aatelissäädyssä 700, pappissäädyssä 1,600, porvarissäädyssä 21,000, talonpoikaissäädyssä 164,000. Noista valtiollisesti alaikäisistä 1,674,539:stä oli taas lain mukaan täysikäisiä, 21 vuotta täyttäneitä 399,000. Jos näistä viimemainituista 110,000 onkin vakinaista sotaväkeä ja vaivaishoitolaisia, niin on kuitenkin vieläkin 288,000, joilla ei ole itsehallintoa.

Näitä lukuja kannattaa lähemmin tarkastaa. Ne sanovat, että Suomen kansaa hallitsevat edusmiesten kautta 187,000 kansalaista ja maassamme on 2 1/2 miljoonaa ihmistä. Ne sanovat vielä enemmänkin. Jokaisella säädyllä on yhtä suuri sananvalta, mutta kun aatelissäädyssä istuu 700:n edustajat ja papistossa 1,607:n edustajat, niin istuu talonpoikaissäädyssä 164,000:n edustajat. Talonpoikaissääty yksin edustaa seitsemän kertaa niin monta kansalaista kuin muut säädyt yhteensä ja 240 kertaa niin monta kuin aatelissääty. Ja vielä enemmän! 700 aatelismiestä säätää edustajain kautta lakia, mutta 289,000 kansalaista löytyy, joilla ei ole mitään sananvaltaa.

Mutta ääniasteikot talonpoikais- ja porvarissäädyissäkin vaikuttavat, että niistäkin, jotka näissä vaaleissa ovat äänioikeutetut, on suurimmalla osalla ainoastaan näennäinen vaikutusvalta eduskunnan kokoonpanoon, todellisuudessa ei vähävaraisempain pienet äänet merkitse juuri mitään, koska harvat suuriääniset voivat äänestää kumoon kokonaiset laumat pieniäänisiä, (jotka siis nekin oikeastaan ovat alaikäisiksi luettavat), ja tahtonsa mukaan määrätä edusmiehet. Siten todellisuudessa ainoastaan sangen, sangen harvat — numeroita siitä ei voi esittää — ovat maassamme valtiopäivillä edustetut, sangen pieni prosentti Suomen asujamistosta. Suuri, suuri enemmistö katselee päältä.