Part 7

Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka sai hänet pysähtymään. _Miksi_ sudet niin pelkäsivät mennä mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen! Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta — vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään. Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi, että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin. Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.

Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä, työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa. Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne kauhun mielettömyyden huudot.

Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!

Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan. Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.

Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa. Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan. Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään, ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän. Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.

Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti ja huudahti —

»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»

»Isä! Oi isä _rakas!_ Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.

»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»

IV.

Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti, väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi. Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki oli rauhallista, niin Taavi sanoi —

»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin? Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»

»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»

He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui ovensuuhun tuolille.

Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin syliin.

»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden mukaisesti, samalla peitellenkin.

»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen; ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»

Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.

»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»

»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä olet tahrannut housusi noin vereen?»

»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»

PUNA-MCWHAN KESYTYS.

I.

Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään. Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies, nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat »Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen, melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi» (valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi lievennetty Walleyksi.

He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion kalpeutta vastaan.

Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan hylätyltä.

»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin, kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia kulkusiaan ravistellen.

Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä, epätoivoista itkua.

»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen toiveet äkkiä raukesivat.

Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin hirvi pitkin honteloin askelin.

Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään loukattuna.

Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä, melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut sitä lämmittää ja eloon herättää.

Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.

»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.

»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.

»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.

Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.

»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta! Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään luonaan tuolla tavalla!»

Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.

»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi McWha, alati moittivana.

Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut. Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet, kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.

Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.

»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!» nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa, hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.

»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan hevoset.»

»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän. Isäparka on kipeä!»

»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro nyt, mikä sinun nimesi on?»

»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»

»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»

Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan, sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.

»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.

Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.

Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.

»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan puolesta mitä voimme.»

»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.

»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.

»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan, eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun, kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa sen maahan siunata.»

He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt entisen isännän kolkosta läsnäolosta.

»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.

Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä tärkeästä asiasta.

»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.

McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.

»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen, että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»

McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.

»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»

»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi, äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.

McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti peitteensä sen viereen permannolle.

»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei minun puolestani!»

II.

Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle, antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.

»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.

Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten sydämeen, kotokutoisen paidan alle.

Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä, toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty, loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen makuulle suorimisesta.

Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään, ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:

»Kun se vain _tekisi_ jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa hänelle säädyllisyyttä!»

Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.

Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti, — kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä, että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva, vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille —päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan mielisuosiota hän kaipasi.

Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.

Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset, aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä. Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui, vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista, ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.