Part 5

»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan. »Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä olen aina pitänyt murmeleista.»

»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!» pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti, ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus unohtaa uhkauksensa.

»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme. Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa. Minä vien sen kotia Mandy Annille.»

Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.

»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän voihkasi.

»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja otti lapsen syliinsä.

SARVAS SIELLÄ, KONTIO TÄÄLLÄ.

Päivänpaisteisena, säille alttiina, harmaat ulkohuoneet ja matala harmaa navetta valoisaa siivotonta karjapihaa puolittain ympäröiden, seisoi mukava pieni talo paljaan mäen laella, jossa metsän kaikki sulotuulet saattoivat yöt ja päivät sen ympärillä löyhytellä.

Mäen rinteillä nousi sitä kohti joka puolella kaura-, tatar- ja perunasarkoja; mutta puutarhaa oli vain väljänlainen kaali- ja vihannesmaa paria sataa syltä alempana metsänreunan puolessa, jossa pieni ala lihavaa mustaa savimultaa oli erikoisesti kehoittanut puutarhakokeiluihin.

Samoin kuin useimmat ylämaan viljelijät, oli Sam Coxenkin tottunut ylimalkaan halveksimaan puutarhanhoidon kaltaisia pieniä hommia. Alhaalla kylässä pidetty maanviljelysnäyttely oli kuitenkin muuttanut hänen mielensä, ja kaalimaa oli nyt hänen paras huollettavansa. Hän jo hautoi ylpeitä ajatuksia, mitä palkintoja mahtaisikaan saada ensi näyttelyssä — johon ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa.

Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan, ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen. Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen hyvänluontoisten kasvojensa poikki.

Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli hajalleen mureita kaalinkupuja.

Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea, jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut, puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä, ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta. Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien nauranut.

Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.

Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen kaalinkuvun.

Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.

Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.

Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.

Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan. Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.

Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen, rupesi nelin kontin ryömimään.

Sattuipa niin, etteivät Sam Coxenin silmät olleet ainoat, joita punasarvaan hommat olivat puoleensa houkutelleet. Suuri musta karhu oli metsän suojaisia liepeitä vaeltaessaan äkännyt vainiolla olevan sarvaan ja uteliaana heimonsa laatuun istahtanut viidakkoon katselemaan kaalimaan tuhoa.

Vakaata aikomusta lähteä suurta Sarvasta pyydystämään sillä ei ollut vähääkään, hyvin se tiesi, että sitä olisi ollut vaikea tavoittaa ja että se tavoitettunakin olisi tuottanut huolta. Mutta se oli tuolla utelevalla, tappelunhaluisella, riitaisella päällä, joka syyspuoleen tapaa vallata vanhan koiraskarhun.

Kun karhu sattui huomaamaan ryömivän piilottelevan Sam Coxenin parin askelen päässä piilopaikastaan, oli sen ensi ajatus kadota, hävitä metsän hiljaisiin syvyyksiin kuin suuri peloittava haamu. Seuraava taas, vuodenajan mukainen, hyökätä miehen kimppuun ja nytistää hänet.

Mutta sitten se huomasi, ettei hän itse ollutkaan miehen hiipivän vainon esine. Se näki, että metsämiehen huomio olikin kiintynyt kaalimaahan ja sarvaaseen. Se istahtikin suurille mustille takakintuilleen katsellakseen tapausten kulkua. Vähänpä Sam Coxen aavisti, mitkä punaiset viekkaat silmät häntä tähystivät hänen siitä sivu ryömiessään.

Tultuaan sille paikalle, jossa suoja oli lähinnä kaalimaata, Coxen huomasi vielä olevansa liian kaukana. Virittäen hanan hän astui parikymmentä askelta avomaan poikki, seisahtui ja tähtäsi pitkään ja tarkkaan.

Huomatessaan hänet, heti kuin hän tuli esiin pensaikon suojasta, sarvas kohotti päänsä ja vain uteliaana katseli häntä jonkun aikaa. Oliko tuo vaaraton ohikulkija, vai aikoiko se tulla saaliinjaolle hänen vastikään keksimäänsä kaalimaahan? Tarkemmin katsoen se huomasikin tulijan samaksi elämöiväksi olennoksi, joka oli häntä veräjän päältä uhitellut. Kun tämä selvisi sarvaalle, tuli sen silmiin punainen välke. Se kääntyi päin, polki jalkaa ja ravisteli uhmaavasti sarviaan.

Coxen, eläimen samalla jyvälle saaden, veti liipaisimesta. Nalli ei palanut. Kiukkuisena hän laski pyssyn alas, otti nallin pois ja tutki sitä. Se näytti aivan hyvältä ja vänkkireiässä oli ruutia niinkuin pitikin. Hän pyöräytti nallin toisin päin ja tähtäsi jälleen huolellisesti.

Nämä temput eivät sarvaan mielestä voineet muuta tietää kuin selvää haastetta ryhtyä tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Se oli juuri sillä päällä, että moinen haaste oli sille mieliksi. Kahdella hypyllä se selvisi kaalimaasta ja tuli siroin askelin kaksintaisteluun. Tämä odottamaton käänne ällistytti kokematonta metsämiestä siihen määrään, että hän aivan unohti virittää pyssyn hanan. Kahdesti hän vimmatusti veti liipaisimesta, mutta ilman tulosta. Sitten hän, nolouden tunteen valtaamana, viskasi pyssyn vihollista vastaan ja livisti pakoon.

Melkein yhdellä hyppäyksellä hän lensi aidan poikki ja hyökkäsi lähintä puuta kohti, johon näytti helpolta kiivetä. Sattui niin pahasti, että tämä puu oli aivan sen viidakon laidassa, josta karhu niin suurella mielenkiinnolla katseli tapausten kulkua.

Metsän eläin älyää, koska ihminen pakoon juoksee, ja harvoin se laiminlyö tilaisuutta osoittaakseen, että se tämän käsittää. Sam Coxenin hypätessä kiinni alimpaan oksaan ja kiikuttaessaan itsensä puuhun, karhu tallusti esiin viidakosta ja nousi uhkaavana puunrunkoa vastaan.

Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.

Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys. Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.

Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.

Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan, tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.

Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta, ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan, perä edellä.

Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli, toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.

Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.

Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään, puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.

Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä kuusestaan pudota.

Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella, joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.

Sam Coxen livahti alas puusta, ennenkuin ne olivat näkymättömiin päässeet, ja meni kiiruimman kaupalla aidan yli. Aukealla vainiolla hän tunsi olevansa vähän paremmassa turvassa, otaksuen hädän tullen voittavansa karhun juoksussa. Mutta sen verran hän sentään ennätti seisahtua, että hairasi pyssynsä maasta.

Luotuaan sitten tuhottuihin kaalinkupuihin murheellisen silmäyksen hän nopeaan nousi mäkeä, kurkistellen tuon tuostakin taakseen paremmaksi varmuudeksi, ettei kumpikaan vihollinen takaisin palannut, uusi yritys mielessään.

LUMEN VALTA-AIKANA.

I.

Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.

Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia. Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.

Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.

»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»

Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.

»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä, oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»

Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.

»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»

»Voi, _isä_!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau löytää vaikka _minne_? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä suurista mustista metsistä — niistä _hän_ ei välitä mitään, ei yhtään mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme kylässä! Eikö totta, isä?»

Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti katsoen.

»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli. »Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman. Ethän sinä tahdo, että _ne kaikki_ jäisivät ilman vain sen vuoksi, että hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin on isä ja äiti!»

Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti hän ravisti keltaista päätään.

»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä, että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan, sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.

Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti, vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa. Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun salaperäiseen lumoukseen.

Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen suoraan auringonnousuun.

Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja, ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin, navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän tien. Mitä voi hän nyt tehdä?

Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin, ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä, mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.