Part 2
Kaikki hänen kykynsä havahtuivat terävään valppauteen tästä peloittavasta havainnosta, hän älysi, kuinka se oli tapahtunut, mutta ei, missä. Tuisku oli täyttänyt jäljet, kunnes ne olivat kerrassaan hävinneet lakeuden pinnalta; mutta hän oli vain kulkenut suoraan eteenpäin, tuulen pusku johtonaan. Karibut taas olivat poikenneet syrjään ja lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan. Minnepäin? Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei hänellä ollut minkäänlaista osviittaa, josta olisi voinut tämän päättää, niin oikullisia ovat nämä aavikkojen sarvipäät kuljeksijat. Hyvä, hän kovapintaisesti ajatteli, antaa niiden mennä! Hän jatkaa ilman niitä. Ponnistellen pystyyn hän taas kääntyi tuuleen ja pinnisti tuimasti ajatuksiaan muistaakseen, missä suunnassa tuuli oli ollut, kun hän oli sen viimeksi merkille pannut, ja kuinka se synkkä metsä kulki, joka kahden puolen reunusti tätä aavikkoa.
Viimein hän teki päätöksensä, millä suunnalla metsä mahtoi olla lähinnä. Hän näki sen sielunsa silmillä, suuren mustan kuusikkoniemen, joka pisti kauas aavikolle. Hän kääntyi, tarkkaan tähdelle pannen, koska tuuli täytenään suomi hänen vasenta poskeaan. Varmana siitä, että hän nyt kulki ainoata mahdollista pakopaikkaa kohti, hän jälleen ponnisteli eteenpäin. Ja mennessään hän mielessään kuvitteli, kuinka parhaillaan koko karibulauma mahtoi pyrkiä samaan suojaan. Ja vielä kerran hän, nälän ja heikkouden voittaen, rohkaisi mieltään ja vannoi, että jos eläimet jaksoivat suojaan ponnistella, niin kyllä hänkin. Sitten hän metsätiedoillaan pakottaisi metsän antamaan itselleen edes jotakin syötävää, sen verran, että se riittäisi ylläpitämään suonissa hengenkipinää.
Ehkä puolisen tuntia tämä uhmaava, lannistumaton tarmo sai Pekka Noelin yhä eteenpäin ponnistamaan. Mutta kun pohjolan lyhyt päivä alkoi sammua ja myrskyn sakean, valkoisen synkeyden takaa tuntua pimeän varjo, alkoivat hänen sitkeät, suonikkaat lihaksensa ja karkaistut hermonsa taas raueta. Hän huomasi kompastelevansa ja etsivänsä puolustusta sille, että ylös noustessaan vitkasteli. Huolimatta kaikista tahdonponnistuksistaan hän näki näkyjä — sankkoja suojaavia metsiä aivan ääressä milloin toisella, milloin toisella puolella, taikka kodikkaan, puoleksi nietoksiin hautaantuneen tukkilaisleirin ja ikkunoista kuultavan lämpöisen valon. Suuttuen hän ravisti itseään, järkiinsä tullakseen, ja nämä pettävät harhanäyt katosivat. Mutta ne hämmensivät mieltä niin kauan kuin kestivät, ja äkkiä hän, aivan mieltäkäännättävän selkeästä harhanäystä havahtuessaan, huomasi pudottaneensa rihlansa! Se oli auttamattomasti menetetty. Isku valveutti hänet muutamaksi minuutiksi. Ja menköön, olihan hänellä veitsi. Se perältäkin oli niistä kahdesta tärkeämpi. Hän kahlasi eteenpäin, ilmi valveilla taas rupeaman, ja kamppaili kohtaloaan vastaan.
Pimeys sakeni nopeaan; ja viimein myrskyn vimmattuun raivoon sekaantuen alkoi luoda kummia hirmukuvia. Näiden harhakuvien karsiminen ja mielestään manaaminen piti Pekka Noelia vireillä. Mutta äkkiä eräs näistä kummituksista ei ottanutkaan kadotakseen. Hän oli juuri heittäytymäisillään sen päälle puolihoureisessa kiukussa, kun se korskahtaen hyppäsi ylös ja ponnisteli pois hänen luotaan. Siinä samassa Pekan joka aisti hätkähti hereille, toivon riemastuksen tuikkaisemana. Loikkien, kaalellen, madellen hän seurasi, paljastettu veitsi kädessään. Yhä uudelleen ja uudelleen kompasteleva eläin, iso, kylkiään myöten lumeen uppoova karibusarvas, vältti hänet. Kun hän hurjassa tepastuksessaan vihdoin sai sen kiinni, sai sarvas käännytyksi puoleksi ympäri ja sohaisi häntä sarven kärjellä tuimasti vasempaan olkapäähän. Välittämättä loukkaantumisestaan Noel takertui sarveen vasemmalla kädellään ja armotta painoi sitä taapäin. Ja siinä samassa hänen puukkonsa tottuneen käden ohjaamana viilsi poikki eläimen kurkun.
Pekka Noel oli, samoin kuin idän eränkävijöistä useimmatkin, hyvin tarkka ruoastaan ja keitti lihan aina hyvin kypsäksi. Raaka liha inhoitti häntä. Mutta nyt hän oli luontokappaleen asemassa ja taisteli henkensä edestä luonnonvoimia vastaan. Ja lisäksi hän tiesi, että hän nyt oli tavoittanut parhaan kaikista mahdollisista virkistysaineista. Hän käytti uuden kerran veistään, tällä kertaa pistäen sen sarvaan sydämeen. Kun saalis huokaisten heitti henkensä, kyyristyi Pekka alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.
Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä. Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa, riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.
Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan, joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.
Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen. Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut, muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.
Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli, että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä luottamuksella uneen.
Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään. Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti, peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.
Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan. Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta tulleet hänen asuinmailleen.
MAC PHAIRRSONIN ONNELLINEN PERHE.
I.
Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi — taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac Phairrsonin kotiin ja linnaan.
Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta, jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis, karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta — kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä, tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava porsas.
Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille, kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta nenä-ääntä _honk-ka, honk-ka-honkk_ ja nurkan takaa tuli uteliaana näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli, kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen. Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson, kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.
Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta. Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla: »Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»
Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta, mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.
Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi, ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää, että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta, älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua. Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että siitä olisi vastusta.
Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin», ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.
Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille, jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian kovaan nipistäisi.
Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.
Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus. Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä, pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi, sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi oli kylläkin suuri suosio.
Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä, mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi, niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin, eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!
Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota. Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi, jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli, samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.
Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko tynnörillään tuvan nurkassa.
Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.
Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen. Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä, peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta. Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman huolissaan.
»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.