Part 4

"No, tästä saat kolikon lisäksi", sanoi vieras herra. "Se on ihan uusi raha, jolla ei kukaan ole koskaan mitään ostanut. Kas, kuinka kiiltävä se on. Dolly mielistyy hyvin sitä nähdessään."

Pitkän tunnin, sittekun herra oli mennyt matkaansa, piti Tony rahaa kädessään. Hän tarkasteli sitä lampun valossa.

Oi, kuinka Dollyn silmät kirkastuisivat riemusta, jos hän sitä näkisi! Oikeastaan se onkin Dollyn, sillä olihan hän ensimäisenkin rahan hänelle antanut ja saanut siitä kaksikymmentä muiskua. Ja olipa tyttö antanut hänelle rahan takaisin ja pakoittanut häntä sillä luutaa ostamaan, eikä kertaakaan hän ollut saanut penniäkään hänen ansiostansa. Miten hauskaa olisikaan näyttää Dollylle tätä kaunista kolikkoa! Ja kuinka suloista tuntea hänen pienet käsivartensa kaulansa ympärillä, kun hän saa tietää sen tulevan hänen omakseen!

Tony tiesi hyvin, että hän joutuisi vaaraan ja menettäisi kauniin rahansa, jos hän viettäisi yönsä kellarissa; viekas Tommi kyllä tutkisi hänen taskunsa. Varkaalla ei ole ystävää.

Vaan mitä taisi Tony tehdä? Mihin ottaisi hän tiensä?

Kahdestoista luku.

Tonyn palautuminen ja vastaanotto.

Melkein tietämättänsä kävi Tony edelleen kadulla; äkkiä katsahti hän ylös ja huomasi silloin olevansa likellä Oliverin puotia — Dollyn kotia.

Hän tahtoi kumminkin mennä sivuitse, ja jos puodin ovi ei olisi sulettu, aikoi hän kietaista kauniin hopeakolikkonsa räsyyn ja heittää sen puotiin; he varmaan arvaisivat sekä tekiän että syyn tekoon.

Kadulla oli pimeä; ainoastaan eräs lyhty ja kaasuliekit ruokakauppiaan puodista valaisi sitä. Tony hiivi hiljaan edelleen varjossa. Dolly on sänkyyn käymäsillään, ajatteli hän, ja vanha Oliver on tietysti hänen kanssansa kammarissa. Tultuansa juuri vastapäätä ruokapuotia, sykähti hänen sydämensä ilosta: hän kuuli pienen kimeän ilo-huudon ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä olevansa Dollyn käsivarsien syleiltävänä. Hänen täytyi seurata tyttöä puotiin.

"Tony on tullut kotiin, äidinisä!" huusi Dolly kaikin voimin. "Dolly löysi Tonyn vihdoinkin!"

Dollyn ääni värisi liikutuksesta, ja hän alkoi itkeä pitäen kiinni Tonysta ett'ei hän menisi pois häneltä uudestaan.

Vanha Oliver itse tuli kiiruusti sisähuoneesta ja laski ystävällisesti kätensä pojan hartioille.

"Mintähden sinä olet ollut meiltä poissa niin kauan, Tony?" kysyi hän.

"Ah, herra", huudahti Tony, "minä olen ollut niin häijy ja niin onneton. Antakaa anteeksi, minä en taida muuta; ette kaiketi nyt antane minun maata tiskin alla, uskon minä."

"Tule sisään, tule sisään", vastasi Oliver hellästi työntäen häntä edellänsä huoneesen. "Minä ja tämä pikku lemmetyiseni olemme joka ilta odottaneet ja vartoneet sinua. Ei sinun niin pitänyt meitä kohdella, poikaseni; mutta nyt emme ilomme tähden torukaan sinua. Charlotta on pikainen, ja hän on hyvin arka huolimattomasta puheesta ja huonoista tavoista; vaan sinä et huoli senvuoksi luulla häntä - kelvottomaksi ihmiseksi; hän ei tunnekaan sinua. Kun minä puhuin, miten sinä jäit yksinäiseksi, ollessasi tämän pienokaiseni ikäisenä, kuinka sinun sitten täytyi omin voimin tulla toimeen, yksinäsi Lontoossa, isätönnä ja äititönnä, itki hän sääliväisyydestä. Niin, hän jätti suurimman munistansa illalliseksi sinulle ja käski sanomaan sinulle hänen sydämelliset terveisensä. Muna on tallella. Sinä saat sen illalliseksi. Dolly, tyttöseni, noudappas pannu."

"Minä en ole niin puhdas, kun toivoisin", sanoi Tony suruisesti. Hän oli ollut hoidotonna viimeisen viikon ja näytti melkeen siltä, kun ensi kerran kohdatessaan Oliveria ja hänen pientä tyttärensä tytärtä.

Pane vettä vatiin ja pese itsesi puodissa minun keittäissäni munaa. Dolly, toimitappas vähän saippuaa ja pyyheliina. Hänestäpä tulee äidinisälle pikku emännöitsiä.

Kun Tony vähän ajan perästä tuli taas huoneesen, näytti hän ihan toisenlaiselta; lika oli poissa, samoin synkkämielisyys ja suru.

Hänestä tuntui, kun olisi hän herännyt pitkästä, tuskallisesta unesta. Täällä oli vanha Oliver, joka himmeistä silmistään lähetti hänelle ystävällisiä silmäyksiä; täällä Dolly, joka leikitellen hyppäeli ympäri entisellään, ja Beppo lisäksi, joka lierutti häntäänsä, siten osoittaen hänelle tervetuliaisia.

Se vanha tuikka nainen ei siis ollutkaan hänen vihollisensa! Hän muisti hyvin hänen varoituksiensa ja päätti Dollyn ja vanhan Oliverin tähden niitä noudattaa.. Hän aikoi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; hän aikoi säästää niin paljon kuin mahdollista, voidaksensa ostaa parempia vaatteita, kengät täytyi hänen saada jalkaansa ennen kaikkia, sillä sitä oli se vanha nainen _erityisesti_ hänelle sydämeen painanut. Kaikessa tapauksessa hän ei aikonut koskaan pois juosta tästä kodista, jossa häntä niin lemmittiin ja hoidettiin.

Oliver kertoi, miten Dolly oli häntä odottanut miten hän oli aina juossut ulos ja ovelta katsellut, luullen Tonyn kotiin palautuvan. Puhuipa myöskin, miten hänen Herransa ja Mestarinsa Jesus Kristus vielä enemmin ja hartaammasti odotti, että Tony tulisi hänen luoksensa.

Tony ei täydellisesti käsittänyt ukon sanoja, vaan epämääräinen tunne rakkaudesta, joka ylitsekäypi kaiken ymmärryksen, heräsi hänen sydämessään. Laskeuttuaan pienelle vuoteellensa tiskin alle, nukahti hän tänä iltana yhtä levollisesti kuin se, joka myrskyn mylvinästä ja vasta-tuulen vauriosta, viimeinkin saapuu ikävöityyn satamaan.

Kolmastoista luku.

Uudet saappaat.

Useampia viikkoja kului, ennenkuin Tony sai kokoon niin paljon rahaa, että taisi ajatella uusien kenkäin ostamista, vaikka hän säästi ja näki nälkää hellittämättä, todellisella kieltäytymisellä. Hän ei aikonut ostaa niitä kenkäpuodista; hän tiesi tarkoin mistä kohtuullisella hinnalla voi saada aivan hyviä, josko ei uusia kenkiä. Hän ei saanut olla kovin tarkka; vanhat, parannetut saappaat kelpaisi kyllä aluksi, kunhan vaan onnistuisi saamaan ne ennen kuin täti Charlotta tulee jälleen kaupunkiin. Hän oli sanonut tulevansa Tammikuun lopulle, ja samana päivänä, kun häntä odotettiin, lähti Tony tekemään kauppaansa.

Paikka, johon hän tässä tarkoituksessa meni, oli eräs pieni aukeama eli tori, mihin erityiset kauppiaat olivat asettaneet kaupusteltaviansa tuoleille, pöydille ja vieläpä pieniin laatikkoihinkin. Muutamat myivät romurautaa, eräs vanha vesisilmä eukko, jolla oli vanhoja vaatteita myytävänä, tinki yhden köyhän, laihan vaimon kanssa, joka piteli puolialastonta lasta kädestä. Sangen kylmä ja huikea pohjatuuli viuhkueli kaduilla ja torilla.

Tony meni kauppiaan luo, jolla oli suuri joukko vanhoja kenkiä; vaan vaikka kenkiä oli paljon, oli vaikea niitä pariksi sovittaa, jotta Tony olisi saanut siivon parin. Hän haeskeli ja koetteli; toiset olivat kovin suuria, toiset kovin pieniä, sattuipa pari, jonka oikean jalan kenkä oli sangen hienosta nahkasta, mutta vasemman jalan kenkä oli karkeasta kankaasta. Tony tahtoi kenkäparia, joka näytti jotenkin siistiltä, sillä Dollyn ankara täti oli vievä Dollyn Oliverilta, jos Tony ei olisi säädyllisesti vaatetettu.

Kauppiaan kehoituksesta mielistyi hän viimein erääsen pariin. Saappaat olivat tosin suurenlaiset ja jalat kiekahtelivat niissä suututtavaisesti; mutta mies vakuutti häntä, että "parempainkin ihmisten lapset" pitivät senlaisia, lisäksi niissä oli vielä "kasvamisen varaa." Pohjan keskellä oli toisessa paksu, epätasainen paikka, ja toisen korkko oli vino, mutta vähät siitä, olivathan jalat verhottu.

Kun Tony ei ollut tottunut pitämään mitään jalkineita, oli käynti nyt hänelle tuiki tukalaa; hänestä oli oikein vastus nostaa jalkojansa maasta, kuitenkin oli hän aivan ylpeä uudesta omaisuudestaan.

Olipa hyvin pitkä tie kotiin vanhan Oliverin kadulle, vaan hän ei kiiruhtanut, sillä hän toivoi, että he ennättäisivät juoda teetä ja olla iltaruualla ennen hänen tuloansa. Hän kuleskeli edelleen, uusien, kelvottomain jalkineittensa väsyttämänä, pysähtyen välistä jonkun kauniin puodinikkunan eteen. Hän katseli miten lyhtyjen sytyttäjät sytyttivät lyhtyjä ja miten kaasu valaisi puotia. Silloin kuuli hän äkkiä suuren tornikellon lyövän kuusi. Siis oli ruokaileminen vanhan Oliverin luona loppumaisillaan; joutuisasti pyörähti hän sentähden eräälle poikki-kadulle, joka lyhyempää tietä veisi hänet kaivattuun kotiinsa. Viimein alkoi hän juosta niin kovasti kuin vaan uudet, tavattomat jalkineensa sallivat. Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkun lankesi pahasti katuvierustalta; hän oli sattunut polkemaan appelsiinin kuorelle ja siltä luihkahtanut.

Vähäksi aikaa joutui hän tainnoksiin; sitte nousi hän istualleen ja alkoi hieroa otsaansa: Sillä takakadulla, jolla hän nyt oli, oli aivan hiljainen ja vähäinen liikenne, sillä sinne oli tiloitettu enimmäkseen makasiinia ja kauppatavarain säiliöitä, ja melkein kaikki ne huoneet olivat nyt suletut.

Tony nousi viimein seisoalleen jatkaaksensa matkaansa; mutta kimeä kiljahdus kivusta pääsi hänen huuliltansa ja kaikui korkeasti ja kamalasta siinä kolkossa solassa. Hän lankesi uudelleen kivitökselle tykkänään vapisevaisna ja raskautettuna, ja kylmä hiki kohosi hänen otsallensa. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä tuli se ett'ei hän voinut astua? Hän riisui uudet saappaansa ja koetti kerran vieläkin, mutta seuraus ei ollut parempi. Hän tunsi tuskauttavan kivun koettaessaan nojata jalkaansa.

Kuitenkin pyrki hän eteenpäin. Jos ei hän menisi kotiin, luulisivat he hänen taas paenneen, peläten Dollyn tätiä.

Näissä ajatuksissa alkoi hän ryömiä edelleen käsillään ja polvillaan, äännähdellen kivusta ja vetäen jalkaansa perässään. Hän huomasi kuitenkin ei voivansa kauas tulla sillä tavalla. Entä jos hänen pitäisi maata koko yön kovalla, kylmällä kadulla. Sehän oli hyvin mahdollista, sillä hän muisteli ei koskaan nähneensä poliisia näillä taka-kaduilla, ja että joku muu kävelisi siellä, oli tuskin luultava.

Häntä alkoi vilustaa, sillä aurinko oli jo laskeutunut, kun hän ryömi purskuvassa liassa. Jäisikö hän ulos koko yöksi, sortuisi hän kivusta ja kylmästä.

Mutta jos se oli totta, mitä vanha Oliver niin usein sanoi, että Herra Jesus Kristus rakasti häntä, ja että hän aina oli rakastettuinsa kanssa, ei hän silloin ollutkaan yksin ja avutonna, eipä tällä kolkolla kadullakaan, kylmän, pimeyden ja talvis-illan kamaluuden piirittämänä. Oi! jospa hän vaan tuntisi Kristuksen käden koskettavan itseänsä, kuulisi hiljaisimmankaan kuiskauksen häneltä, keksisi pienemmänkään vilahduksen hänen kasvoistansa. Vaan ehkäpä se olikin hän, joka autti häntä ryömimään edelleen enemmän käytäville kaduille, joita hän näki loitompana, vaikka tuska pani hänet melkein huumeuksiin.

Viimein tuli kipunsa tykkänään kärsimättömäksi, hän vetäysi erään suuren portin varjoon, ryömi nurkan alle ja huutaen ristissä käsin: "Oi, Herra Jesus Kristus, Herra Jesus Kristus!" vaipui hän maahan uupuneena. Hänen jäsenensä, jäykistyivät, silmänsä sammuivat.

Silloin kuuli hän kiiruisia askeleita, ja eräs, jota hänen vettyneet silmänsä eivät nähneet, pysähtyi hänen kohdallensa, kyyristyi ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Oh", sanoi ääni, joka hänestä tuntui ennen kuullulta, "sinähän se oletkin minun pieni kolikkopoikani, joten nimitän sinua; miksi istut täällä kylmässä yössä?"

"Minä olen lankennut ja loukannut itseni", vastasi Tony heikosti.

"Mikä sinulta on loukkautunut?" kysyi vieras. "Sääreni."

Tuntematon kyyristyi ja koetteli Tonyn säärtä. "Taittunut", sanoi hän itsekseen.

"Poikaseni, missä on kotisi?"

"Minulla ei olekaan omaa kotia", vastasi Tony vielä hiljemmin kuin ennen.

Hän tunsi eriskummaisesti kangistuvansa ja tuli kielettömäksi.

Herra riisui päällystakkinsa, kääri sen hänen ympärilleen ja asetti hänet niin, ett'ei hänen tarvinnut nojautua vahingoitetulle säärelleen. Sitte juoksi hän kadulle, etsi hyyrivaunut ja nosti Tonyn niihin. Itse istuihe hän sen sairaan pojan viereen, ja aika kyytiä vierivät vaunut pois.

Neljästoista luku.

Sairashuoneessa.

Tony kipua kärsiessään tuskin tiesi mitä oli hänelle tapahtunut. Hän tiesi vaan joutuneensa suureen saliin, ja että pari, kolme henkilöä, joiden kanssa hänen uusi ystävänsä innokkaasti keskusteli, tuli häntä katsomaan.

"Minä, tiedän, ett'ei teidän tarvitse tämänlaisiin tapaturmiin käydä käsin; vaan mitäpä tekisin pienokaiselle, kun hän ainoastaan kykeni sanomaan, että hänellä ei ole kotia ensinkään? Onhan teillä, näen mä, muutamia sänkyjä joutilaana, ja minä maksaisin kaksinkertaisesti — jos olisi tarvis — mieluisammin, kuin pois veisin hänet. Sanotteko, tohtori, ett'ette toki epää sairaani vastaanottamista?"

"En epää, herra Ross", vastasi hyvänsävyinen ääni; "vaan saattakaamme poika sänkyyn."

Tony tunsi itseään kannettavan rappuja ylös suureen huoneesen, missä oli useita sänkyjä ja jokaisella sänkytyynyllä pienet kalveat kasvot. Kauempana huoneessa oli eräs joutilas sänky, johon Tony pantiin, sittekun hänen siniseksi paleltunutta ruumistansa verhoomat repaleet oli riisuttu. Hänen vasta-ostetut saappaansa olivat poissa; ne oli hän unhottanut makasiinin rapuille, mistä herra Ross hänet löysi. Kätensä ja polvensa olivat rikkinäisinä, koska hän, astumiseen kykenemättömänä, ryömi kylmällä epätasaisella kivitöksellä.

Pelkkiä ystävällisiä kasvoja, jotka säälien silmäilivät häntä, oli Tonyn vuoteen ympärillä, ja se herra, joka hänet sinne saattoi, puhui sydämellisesti ja lohduttavaisesti hänelle: "Poikaseni", sanoi hän, "sinä olet taittanut sääresi langetessasi; vaan tämä tohtori, minun ystäväni, auttaa sinua. Hänen täytyy nyt lastoittaa sääresi, ja se koskee kipeästi vähän aikaa; mutta sinä kyllä kärsit sitä kuin mies, tiedän minä."

"Niin teen", mutisi Tony, "mutta saankohan astua sitte?"

"Sitä et saata, vaikkapa sinulle luvattaiskin", vastasi herra Ross hymyten. "Muutamia viikkoja viipyy ennenkun tulet niin terveeksi, jotta saatat astua. Mutta älä ikävöitse, täällä tulet toimeen kuin prinssi."

"Mutta minun täytyy mennä, herra, minun täytyy", huudahti Tony nousten seisoalle — ja lankesi taas kiljahtaen kivusta.

"Kotona ovat nyt Dolly ja herra Oliver, ne luulevat, että minä uudestaan pakenin; ja minä kokisin kaiken maailman tähden tulla takaisin! He odottavat minua, he ovat rauhattomat minun tähteni. Ah, Dolly, Dollyseni!"

Tony puhui niin hätäisesti, että herra Ross'in hymyily kokonaan katosi, ja taputtaen häntä päähän sanoi hän vakaisesti: "Jos sinä sanot minulle, missä tuttusi asuvat, toimitan minä heille tiedon tästä tapauksesta; he saavat tulla huomenna tervehtimään sinua jos siksi paranisit, että jaksaisit puhua heidän kanssansa."

Tony antoi hänelle sangen tarkan selityksen kadusta, jonka varrella Oliver asui.

Kun herra Ross oli saanut kaikki tahtonsa toimeen, pyysi hän Tonya nöyryydellä ja kärsiväisyydellä kestämään sitä kipua, joka oli välttämätön seuraus luun-rikkontumisesta. Sitte otti hän jäähyväiset Tonylta, joka kohta syvästi nukahti.

Sunnuntai-iltapuoli oli, kun vanha Oliver ja Dolly astuivat lasten sairashuoneen porstuaan ja kysyivät Tonya. Heitä neuvottiin menemään ylös toiseen kertaan, jossa saisivat hänestä tietoa. Mihin vaan menivät vastaanotettiin heität ystävällisesti ja hyvänsuontoisesti; olipa jotakin vanhan Oliverin ulkomuodossa ja sen iloisan lapsen sulo-silmäyksissä, mikä viehätti kaikkia, jotka heitä näkivät. Eräs holhoja, joka kohtasi heitä rapuilla, kääntyi, Oliverin kysyttyä Tonya, takaisin ylös, ja kädestä taluttaen vei Dollyn Tonyn huoneesen.

Siinä oli paljon ikkunoita, ja aurinko, joka ei koskaan vieraillut heidän asunnossaan, valaisi iloisesti sitä suurta huonetta. Kaikki sängyt olivat katetut valkeilla peitoilla, ja useimmat niistä pikku sairaista, jotka olivat yöllä maanneet, valvoivat ja istuivat nyt vuoteillansa pienten pöytäinsä ääressä, joita he saattoivat lykätä edes ja takaisin pitkin sänkyinsä sivua. Ei lääkkeitä eikä mitään, mikä muistutti sairashuoneesta, näkynyt — paitsi niitä kalveita lasten kasvoja.

Mutta Oliverilla ja Dollylla ei ollut aikaa muita näkemään, kuin Tonya, ja he riensivät siihen huoneen nurkkaan, jossa hän makasi. Hän oli hyvin kalvea, silmät olivat ummessa, ja hänen kasvoillansa näkyi kovan kärsimisen ilmaus, ikäänkun olisi kipu vieläki ollut yhtä suuri.

Oliver ja Dolly lähestyivät sänkyä; Tony ei heitä huomannut. Dolly laski kätensä hänen kalvealle otsalleen; Tony säikähti, aukasi silmänsä ja äkkäsi molemmat rakastettunsa. Se alakuloisuus, joka äsken oli luettavana hänen kasvoissaan, katosi; hänen silmänsä loistivat riemusta, ja äänensä vapisi ilosta, kun hän huudahti: "Dolly! Dollyn ei tarvitse olla huolellisna Tonyn vuoksi tällä kertaa."

"Vaan Dollypa on huolellisna Tonyn vuoksi, kunnes hän paranee", sanoi hän tarttuen pojan käteen.

"Ei, ei!" sanoi vanha Oliver. "Dollyn pitää olla sievä tyttö ja auttaa äidinisää puotitoimissa, kunnes Tony paranee."

Oliver istui sängyn laidalle ja otti Dollyn polvelleen, jotta Tony saattoi nähdä heitä molempia. He eivät paljon puhuneet, sillä eräs hoitajista oli sanonut, että Tonyn ei pitäisi vaivata itseänsä.

Kun he läksivät kotiin, vei holhoja heidät alakerrassa olevan tyttöjen asunnon kautta; hän näet tahtoi näyttää heille huoneitansa, sillä tytöt asuivat vielä komeammasti kuin pojat. Näissä suurissa ja korkeissa huoneissa ulottuivat ikkunat kattoon asti ja uunit olivat marmorista. Syyn, miksi huoneet olivat niin loistavasti laitettu, selitti holhoja: talo oli ennen ollut erään aatelismiehen omana. Uljaita pitoja ja loistavia tanssia oli silloin täällä pidetty, mutta ei koskaan ennen ole sellaista joukkoa, kun tämä, ollut näiden seinäin sisässä.

Ukko Oliver kulki sänkyin välillä, pikku lemmetyisensä sivullaan, ystävällisesti nyykäten jokaiselle hymyillevälle pikku muodolle, joka kääntyi heitä kohden. Muutamat lapsista nyykkäsivät iloisesti Dollylle, pyytäen häntä katsomaan heidän nukkiansa, tahi soittelivat hänelle pelirasioillansa. Mutta toiset makasivat ihan hiljaan tyynyillänsä, puolinukuksissa, ja kauniit kuvataulut riippuivat heidän päänsä kohdalla. Maalauksia oli Vapahtajasta, pienten lasten siunaajana, tahi Kristuksesta, kun hän herätti kuolluista nuoren tytön, sanoen hänelle: "Nouse ylös!" Kyynelet kohosivat vanhan Oliverin silmiin, ja kerran toisensa perästä pudisti hän valkoista päätänsä, kun hän ystävällisesti katsellen kulki sänkyrivien välissä.

"Minä ihmettelen, mitä Herra olisi sanonut", puhkesi hän, "jos hän olisi aikanansa löytänyt jonkun tälläisen paikan. Kylläpä olisi hän usein käynyt siellä. Hän tulee, sen kyllä tiedän, ja käypi edes ja takaisin täälläkin, kun pienokaiset nukkuvat, tahi pitkänänsä valvoen kärsivät kipua yökaudet; Hän siunaa kutakin heistä. Niin, Jumala siunatkoon näitä pienokaisia ja niitä hyviä ihmisiä, jotka ovat lapsille hankkineet tämmöisen turvapaikan. Jumala heitä siunatkoon!"

Oliverista tuntui, että hän viihtyi hyvästi tällä paikalla; hän olisi viipynyt kauemminkin, jos ei holhoja olisi ilmoittanut, että hänen läsnäoloansa nyt tarvittaisi toisessa kohden.

Heidän täytyi siis kääntäytyä kotiin; holhoja suuteli;, Dollya, pisti korpun hänen käteensä ja sanoi hänelle, että sairashuone oli avoinna siellä käviöille joka sunnuntai-iltapuolella. Hän saisi siis vastakin käydä siellä, jos tahtosi.

Oliver otti Dollya kädestä ja alkoi kotimatkan. Hitaisilla askelilla, monta pyörivää ajatusta mielessään kulki hän edelleen; Dolly seurasi vaiti hänen sivullansa.

Kotiin tultuansa puhui ukko koko illan hoidokkaallensa kaikesta, mitä olivat nähneet; miten kauniit ne korkeat salit olivat, miten onnellinen Tony oli "Lasten sairashuoneessa."

Viidestoista luku.

Tonyn tulevaisuuden toiveet.

Vanha Oliver ja Dolly kävivät Tonyn sairauden aikana useampia kertoja sairashuoneessa. Jokaisena sunnuntain iltapuolella olivat he siellä, ja kohta olikin suuri sisäänajoportti, leveät raput ja ystävällinen holhoja heille yhtä tuttuja, kuin heidän pimeä kotinsakin.

Tony parani nopeasti. Kuitenkin pysähtyi hän sinne muutamiksi viikoiksi, kunnes tohtori ilmoitti, että hän oli kyllin vahva menemään ulos kylmällä talvella. Parantumisensa aikana oppi hän paljon, josta hänelle sittemmin oli suurta hyötyä. Edellisenä päivänä kun hän terveenä uloskirjoitettiin sairashuoneesta, tuli herra Ross ja halusi saada puhutella Tonya. Häntä osoitettiin paranevain saliin, jossa hän näki Tonyn istuvan vaiti ja umpimielisenä nurkassa, katsellen miten toiset pojat leikkivät ja suottailivat. He olivat "vieraisilla", pitäen muutamia puulautasia pöytä-astioina ja kestittäin vieraitansa appelsiinin kuorilla ja korpuilla. Tony vaan katseli päältä, se poika raukka ei ollut koskaan oppinut leikkimään.

"Antony", sanoi herra Ross — herra Ross sanoi aina Tonyn nimen täydellisesti, josta Tony oli hyvin mielissään, sillä hän ikäänkun tunsi itsensä miehevämmäksi — "Antony, mitä sinä ai'ot toimittaa sairashuoneesta lähdettyäsi?"

"Saattanenpa mennä takaisin kadulla ja alottaa lakaisemista", sanoi Tony suruisesti.

"Ei; minä luulen voivani hankkia sinulle jotakuta parempaa askaroimista. Minulla on sisar, joka asuu maalla, noin kymmenen peninkulmaa Lontoosta; hän haluaa poikaa, joka auttaisi puutarhuria ja juoksisi asioilla. Hän on luvannut hankkia sinulle kodin, vaatettaa sinut hyvästi ja pitää pari vuotta koulussa. Silloin sinä tulet noin kahdentoista-vuotiaaksi, sillä arvattavasti nyt olet noin kymmenen-vuotias. Sinä saat sitte määrätyn palkan."

Tony kuunteli tykyttävin sydämin ja kyynel-silmin. Hän ei saanut sanaa suustansa, kun herra Ross lopetti puheensa. Kuinka hyvä olisi vastaanottaa tarjousta! Mutta Dolly ja vanha Oliver!

"Niin", sanoi Tony, "tarjoomanne paikka on mainion etuisa, ja minä tekisin parastani täyttääkseni vaadittuja velvollisuuksia; mutta Dollya ja Oliveria en koskaan saata jättää. Dolly tulisi kokonaan lohduttomaksi, ja ukko on nykyään niin muistamaton, että unhottaisi syömisensäkin, jos se olisi mahdollista. Niinpä esimerkiksi, kun hän aamusilla noutaa sanomalehtiä, tuopi hän usein semmoisia, jotka ovat monta päivää vanhoja; ja jos ostaja tulee ja haluaa sitä tahi sitä sanomalehteä, ei sitä usein olekaan, sillä ukko oli ottanut ostettavansa kappaleet aivan samoja lehtiä. Mutta jos minä käyn sanomia hakemassa, määrään minä kuinka monta numeroa tahdon kutakin lehteä ja tarkoin luen ne sitte. Ennen tänne tulooni en osannut yhtään lukea, mutta kumminkin olin toki oppinut niitä eroittamaan. — Hänen ei ole ajattelemistakaan avata puotiansa aamusilla. Ei, minun täytyy pysähtyä heitä hiukan auttamaan. Mutta ainakin kiitän teitä sydämeni pohjasta."

Tony puhui niin vakaisesti ja järkähtämättömästi, että herra Ross näki mahdottomaksi saada häntä päätöksestänsä luopumaan; vieläkin tahtoi herra Ross ennen ehdotuksensa kumoamista tehdä Tonylle muutaman kysymyksen.

"Mitäs Oliver on tehnyt sinulle, Antony? Onko hän sukulaisesi?"

"Ah, ei", huudahti Tony, "minulla ei ole sukulaisia koko maailmassa; hän otti minut luoksensa rakkaudesta, hän valmisti minulle kelpo makuusijan tiskinsä alle, ett'en tarvinnut kadulla venyä; minä rakastan häntä, herra, ja entäs Dolly! Koko sydämeni on hänen omansa. Minä jään heidän luoksensa elin-ajakseni, vaikkapa täytyisin kadunlakaisemisella ansaita jokapäiväisen leipäni. Ilman sitä olen kuullut hänen usein puhuvan herrallensa minun edukseni, ja kukaties harvat sitä tekevät.

"Kenelle herralle?" kysyi herra Ross.

"Hänelle, joka istuu tuossa", vastasi Tony osottaen taulua, joka kuvasi Vapahtajaa, lapsia siunaamassa; hän puhuu aina Hänelle, niinkuin näkisi Hänet ja Herra sanoo hänelle kaikki. "Ei, parempi on jäädä hänen ja Dollyn luoksi ja jälleen palata kadulle, kuin lähteä pois heiltä, vaikkapa saisinkin koulutuksen, vaatetuksen, ravinnon ja asunnon ilmaiseksi."

"Niin, Antony, tee miten tahdot. Ole vaan vastakin siellä kunnes saisin sinulle jotakuta parempaa kuin katu. Sinä näytät nyt hyvin raittiilta ja terveeltä; onhan sinulla nyt lämmin ja hyvä pukukin, paljoa parempi niitä repaleita, jotka olivat päälläsi tänne tullessasi."