Part 3

"Missä milloinkin, missä ei vaan tuule kovasti; kylmä on nyt öillä, hyvin kylmä. Mutta minun täytyy kestää vielä vähän aikaa; vakinaisen asunnon ottaminen tulee niin kalliiksi".

"Minä olen ajatellut", sanoi Oliver, "että sinä saisit vuoteen minun tiskini alla; olisihan se paljoa parempi sinulle. Olen kuullut sanottavan, että yhteen syydetyt sanomalehdet ovat yhtä lämpimät kun peite, ja eipä haittaisi koetella sitä."

Tonyn makuusija oli pitkän laatikon näköinen; kaksi, kolme kovakuoriaista mateli hitaasti esiin, kun valo kohtasi heitä, ja tomuiset hämmähäkinverkot koristivat sen jokaista kulmaa. Mutta Tonystä oli se niin erinomainen makuusija, että hän tuskin uskoi kuulleensa oikein, kun Oliver tarjosi sitä hänelle. Hän katsoi ukon kasvoihin terävällä, kysyvällä silmäyksellä, sillä hän oli vakuutettu, että ukko ainoastaan suottaili hänen kanssansa. Mutta vanhus oli tarkoittanut täyttä totta, ja sanaakaan sanomatta kämpi Tony alas siihen hajotetulla paperikasalla, veti takkirepaleensa korvilleen ja käänsi päänsä ett'eivät hänen kyynelensä olisi näkyneet.

Muutaman minuutin kuluttua tunsi hän vanhan maton levitettävän peitoksensa; Tony vaikeni ja oli nukkuvinansa, sillä hän ei voinut löytää sanoja osoittaaksensa kiitollisuuttaan, ja Oliver ei kuullut niitä katkaistuja huokauksia ja nyyhkimisiä, jotka kohosivat pojan rinnasta, kunnes uni sulki hänen silmänsä.

Kahdeksas luku.

Ei kukaan livertele ukolle.

Jo oli muutamia viikkoja kulunut, eikä vieläkään Tony ollut saanut katua lakaistakseen; hän alkoi pelätä, että Oliverin herra pettääpi hänet. Koska hän edelleenkin makasi tiskin alla, kuuli hän usein ukon puhuvan ääneen näkymättömälle ystävälleen, kun hän istui poltellen piippuansa; joskus hiivi Tony hiljaan ovelle ja näki silloin, kuinka Oliver tupakoituaan lankesi polvillensa ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Mutta Tony ei ymmärtänyt tämän tarkoitusta, ja vaikka rukouksensa työnsaannista ei tullut kuulluksi, niin sitenkin hän, miten oli oppinut, seurasi Oliverin esimerkkiä ja lankesi polvillensa tiskin taakse, kuiskaellen alituisesti rukouksia työnsaannista. Tosin oli hänen elämänsä nyt suloisempi, kuin koskaan, sillä hän ei tarvinnut milloinkaan nälkäisenä nukkua jonkun kohtelemattoman koville rapuille; mutta se oli Oliver, joka tätä toimitti hänelle — eikä Oliverin Herra.

Sen verran kun Tony ymmärsi ja käsitti, ei Herra Jesus ollut hänestä pitänyt mitään lukua; ja vaikka hän ensin tunsi vihastuvansa siitä, lauhtui vähitellen hänen tunteinsa kärsiväiseksi suruksi, joka kuitenkin heti muuttui välinpitämättömyydeksi.

Oliverille oli suureksi hyödyksi, että oli tarjonnut sille yksinäiselle pojalle suojaa kodissansa. Tony heräsi aina varhain aamuilla, ja jos satoikin, juoksi hän noutamaan sanomalehtiä, ennen kun meni hankkimaan itselleen ravintoa kaduilta. Hän koki tavallisesti olla poissa Oliverin ruoka-aikana, sillä hän oli huomannut, että vanhuksen sisääntulot tuskin riittivät hänen itsensä ja Dollyn ylläpitämiseksi. Välistä näki Tony hänet seisovan tiskin laatikon ääressä ja miettiväisesti pudistellen päätään lukevan sisääntulojansa. Kerran kun Tony oli saanut hopearahan, äärettömän oivallisesta sattumuksesta, pudotti hän sen, melkein rikoksen tunnolla, tiskin läven läpi kassalaatikkoon. Mutta Oliver tuli niin hämmille löydettyään hopeakolikon vaskilanttien seasta, että Tonyn täytyi tunnustaa sen tulleen häneltä; "lämmin asunto äskeisillä kylmillä öillä olisi maksanut enemmänkin", sanoi Tony anoen anteeksi.

"Ei, ei! Tony", sanoi Oliver; "sinähän oletkin minulle suureksi hyödyksi; sinä noudat sanomalehteni ja kävelet ulkona kauniilla ilmalla pienen lemmetyiseni keralla; minun pitäisi maksaa sinulle."

"Tallettakaa sitä sitten Dolly", sanoi Tony häveliäästi ja pisti kolikon Dollyn pikku käteen.

"Kiitos, Tony", vastasi Dolly. "Tony saapi monta muiskua Dollylta."

Tämä näytti Tonysta olevan aivan suuri palkinto; hän lankesi polvilleen tytön eteen vastaanottamaan palkintoansa. Hän ei ollut saanut yhtään muiskua keneltäkään äitinsä kuoltua. Mutta Oliver ei ollut vaihtoon tyytyväinen, vaikka hän hellästi veti pois Dollya ja salli rahan olla hänen kädessään.

"Sinä voit ostaa itsellesi sillä luudan, Tony", sanoi hän.

"Oh, minä olen luopunut sitä rukoilemasta", vastasi Tony nulosti, "eipä hän ole koskaan kuullut rukouksiani, tahi, jos hän on niitä kuullut, ei hän ole niistä vähintäkään pitänyt lukua; siis ei se maksa enään puuhata sitä."

"Mutta ehkäpä sinä juuri olet saanut tämän rahan ostaaksesi itsellesi luudan, ja jos kuulustelet, ehkäpä saat kadunkin puhdistaaksesi. Ethän sinä milloinkaan ole saanut niin paljon rahaa kerrallaan, vai kuinka?"

"En, en milloinkaan", vastasi Tony. "Eräs pitkä, vakavan näköinen herra antoi minulle hopea-rahan, kuin pidin hänelle hevosta raastuvan luona. Hän sanoi, että minun pitää se käyttää hyvästi; kyllä minä hänet kohta tuntisin, jos näkisin."

"Sinun pitää siis ostaa sillä luuta", sanoi ukko katsellen Dollyn kovasti ummistettua kättä.

"Älkää ottako rahaa häneltä", huudahti Tony; "antakaa olla, saanhan minä toisen; minä en koskaan luullut teidän Herranne sillä tavalla minulle lautaa antavan. Minä ajattelin sen tulevan oikopäätä."

"No", sanoi Oliver hetkisen mietittyään, "minä annan sinulle rahaa luutaa varten. Minun tarvitsee vaan jättää tupakoimiseni muutamaksi illaksi, siinä kaikki. Se ei tee mitään, Tony."

Tonyn mielestä tämä ei ollut mikään erinomainen kieltäytyminen, sillä hänellä ei ollut mitään ajatusta tupakoimisen hauskuudesta; mutta illalla maata pantuaan kuuli hän Oliverin puhuvan itsekseen sisällä; hän nousi sentähden ylös ja hiivittihe ovelle katsomaan vanhusta. Ukko istui nojatuolissaan piippu hampaissa, mutta siinä ei ollut tupakkaa, ja hän puhui innokkaammasti kuin muulloin näkymättömälle seuralaiselleen.

"Rakas Herra!" sanoi hän. "Minä tahdon mieluisasti tehdä kymmenen kertaa enemmän sinulle. Sinä olet sanonut: 'Mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen te teette myös minulle.' Tony on eräs sinun pieniäsi. Ah, Herra! anna hänelle työtä ja opeta häntä tuntemaan itseäsi. Kuule rukoukseni!"

Tony ei kuullut enempää, hän hiivi takaisin vuoteellensa ja uusi toivo täytti hänen mielensä. Hän uneksi hopeakolikosta, jonka hän sai, ja herrasta, joka antoi sen hänelle, ja Dollystä, joka osti ihmeellisen luudan, mikä lakasi itsekseen.

Vanha Oliver istui vieläkin pitkän tunnin puhuen puoli-ääneensä, sillä tavallinen väsymisensä ei tullutkaan hänelle tänä iltana. Lähes viisi kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun Dolly tuli hänen luokseen, ja hän tunsi, miten näkönsä ja kuulonsa heikkoni heikkonemistaan. Hänen kituliaisuutensa ei ollut vielä niin suuri, että hän joutuisi muille kuormaksi; kuitenkin oli sekin aika tuleva, siitä oli hän vakuutettu. Dollyn vaatteet huononi huononemistaan; hänellä oli tuskin ainoatakaan eheää vaatepukua. Ja ei hän eikä Dolly voineet mitenkään sitä auttaa. Sisarensa Charlotta oli ollut kauan käymättä hänen luonaan; hän puolestansa oli, iällisyyden tavallisesta hitaisuudesta, päivästä päivään lykännyt kirjoittamisen hänelle Susannan matkasta ja Dollystä, joka oli jätetty hänen huostaansa.

"Minun täytyy huomenna kirjoittaa", sanoi Oliver sänkyyn käydessään.

Yhdeksäs luku.

Uusi luuta.

Seuraavana päivänä hajotti suopea joulukuun aurinko niitä sumuja, jotka kauan aikaa olivat sijoittuneet sen suuren kaupungin yli. Kauniin ilman tähden ehdoitteli Tony, että hän ja Dolly menisivät hetkeksi ulos kävelemään, ja ukko sangen mieluisasti tyydytti heidän halunsa, kun hän sitte luuli saavansa häiritsemättömässä hiljaisuudessa kirjoittaa sisarelleen. Mutta Dolly ei ollut niin iloinen kuin tavallisesti; päinvastoin oli hän vakava ja ääneti, ja kun Tony luuli häntä väsyttävän, istuutui hän eräälle rapulle, otti tytön polvellensa puhuakseen hänelle sitä ihmeellistä unta, jota oli nähnyt itsekseen lakaisevasta luudasta. Sittekin oli Dolly yhtä äänetönnä ja umpimielisenä ja istui hetken, pieni päänsä käden nojassa, ja tarkasteli kihinää kadulla.

"Dolly tahtoo ostaa luudan", sanoi hän viimein, "suuren, suuren luudan, ja äidinisän pitää taas polttaa piippuansa iltasilla. Dolly on kohta iso tyttö ja pitää olla sievä tyttö kunnes äiti tulee takaisin. Tule, ostakaamme iso luuta, Tony."

Tony koetti tosin saada häntä päätöstänsä muuttamaan, vaan turhaan. Hän osoitteli hänelle nukkiakin puodin ikkunassa, mutta tyttö pysyi järkähtämättömänä. Vihdoin täytyi Tonyn myöntyä hänen tahtoonsa.

Dolly oli nyt taas ilosa ja tyytyväinen ja hyppeli keveästi Tonyn sivulla, kun he kävivät edelleen kadulla etsien puotia, jossa luutia löytyisi myytäväksi.

Runsaan tunnin kulkivat he ympäri kaduilla löytämättä mitä etsivät, ja siten vähitellen poikistuivat niiltä kaduilta, joilla pidettiin enemmän liikennettä. Viimein tulivat he suurelle, avoimelle paikalle, jossa joukko ihmisiä, kauniin aamun viehättämiä, käveli edestakaisin. Tony keksi heti erään luutapuodin. Pienen seuralaisensa kanssa menivät he sisään, ja Tony osti ison luudan, oikein aika hyvän luudan, kuten luuli, sillä hän valitsi tarkoin ja huolellisesti ennenkun kauppa syntyi. Riemastuneena viskasi hän luudan olalleen ja suunnitti matkan kotiinpäin.

Kun molemmat lapset vilkkaasti keskustellen astuivat edelleen, huomasi Tony pienen tyttösen, noin yhden ikäsen Dollyn kanssa, joka veti puoleensa hänen tarkkaavaisuuttansa.

Lapsi ja eräs vanhanpuolinen rouvasihminen, luultavasti hänen äitinsä, seisoivat kadunkulmassa ja silmäilivät suruisesti toiselle puolelle leveää, eilisen päivän runsaasta sateesta likautunutta katua. He olivat hyvästi puettuja, ja pikku tytöllä oli uudet pieksut jalassa, joiden likautumista hän nähtävästi pelkäsi.

Vähän aikaa katseli Tony heitä, mutta sitten meni kohta heidän luokseen, taluttaen Dollya kädestä.

"Jos Te, rouva, katsotte hoidokastani", sanoi hän, "minä kannan sen pienen tyttösen kadun ylitse. Älkää pelätkö, minulla on vaan jalat likaiset, ja tytön minä kannan varuisasti."

Sekä rouva että lapsi silmäilivät kysyväisesti Tonya. Hänen kasvonsa olivat kalveat ja laihat, mutta niissä ilmausi suloinen hymyily, ja hän katseli suopeasti molempia lapsia.

Vallasnainen otti Dollya kädestä ja nyykkäsi pikku tytölleen, Tonyn sitä kantaissa kadun poikki; hän odotti kunnes poika tuli takaisin Dollyn luo. Sitte otti hän kukkaronsa ja pisti lantin hänen käteensä.

"Minä kiitän teitä, rouva", sanoi Tony, "vaan enhän minä sen vuoksi sitä tehnyt; olen ainoastaan hakenut katua, lakaistakseni sitä puhtaaksi kulkevaisia varten. Minä ja Dolly ostimme sen vuoksi tämän luudan, ja nyt juuri katselen sopivaa paikkaa lakaistakseni."

"Silloin pitäisi sinun pysähtyä aivan tähän", sanoi rouvasihminen.

Se näytti todellakin olevan hyvä paikka puhdistettavaksi. Siinä oli katuristeys, ja hyyrivaunujen asemapaikka sitä lähellä. Paljon ihmisiä kulki tässä edestakaisin, ja tie oli sangen likainen. Tony pyysi eräältä ajurilta pienen heinätukon Dollyn istumasijaksi; itse työskenteli hän ahkerasti melkein iloisena siitä, ett'ei luuta lakaissut itsekseen, miten oli uneksinut. Pian oli hän lakaissut käytävät niiden likaisten katujen poikki, ja piti sitte niitä puhtaana pari tuntia.

Nyt oli kello kaksitoista, ja Dollyn päivällinen piti olla valmisna ennen heidän kotiin tuloansa, jos vanha Oliver ei ollut sitä unhottanut. Tonysta oli se kuitenkin suuri vahinko heittää uusi työnsä niin aikaiseen. Useimmat sivukulkiat eivät tietysti olleet häntä huomaavinaan, mutta hän oli kuitenkin jo ansainnut monta lanttia rouvasväeltä, jotka olivat ulkona aamukävelyllä, ja Dolly oli oikein levollisena päiväpaisteessa. Tony omitti hänelle työskennellessään kaikkea huomaavaisuutta, miten vaan voi.

Nyt oli siis alku tehty. Luuta ja katu olivat hänen omansa, ja Tonyn sydän tykytti uljuudesta ja ilosta, kun hän kantoi pikku Dollya kotiin. Hän päätti jättää puolen aamusaaliistaan velkansa suoritukseksi Dollylle. Vai antaisiko hän hänelle kauniin nukin takaisin maksun asemesta; - sen nukin pitäisi olla puettu kuin todellinen prinsessa.

Kymmenes luku

Täti Charlotta tulee.

Juuri kun vanha Oliver istui ja nojautui tiskillensä aikoen kirjoittaa Charlotalle, seisoi kokonaan odottamatta sisar ihka elävänä hänen edessään. Hän oli, miten tavallisesti, puhtaasti ja hienosti puettu, ja kantoi käsivarrellaan pienen laukun, sisältävä muutamia tuoreita munia ja erilaisia, suorastansa maalta tuotuja talvihedelmiä. Oliver tervehti häntä tavallista suuremmalla mieltymyksellä ja vei hänet heti sisään pikku kammariinsa. Charlotan virkkusilmä keksi silmänräpäyksessä leikkikaluja ja lapsen vaatteita, ja ennenkun Oliver ennätti virkkaa sanaakaan, oli hänellä jo pikku hame käsissä, ja tarkasteli sitä suurimmalla kummastuksella ja epäluulolla.

"Veli James!" huudahti hän ja hänen kysyvä äänensä kirkasna tunkeutui ukon korvaan; "mitäs maailmassa tämä merkitsee?"

"Se on minun pienen Dollyni", vastasi vanhus nopeasti, "Susanna-raukan pikku-tytön; hän itse on seurannut miestänsä Indiaan, sillä nuori Raleigh on ruvennut sotapalvelukseen, ja he ovat jättäneet pikku tyttönsä minun, hänen äidinisänsä, huostaan. Tyttö tuli heti tänne sinun viime terveisillä olosi jälkeen."

"No, mitäs pitää sanoa!" huudahti sisar, laskeutuen tuolille ja pidellen vielä pientä hametta kädessään.

"Minä olen saanut kaksi kirjettä Susannalta", jatkoi veli vapisevalla äänellä. "Minä ne luen sinulle. Lapsi on oikein pikku lemmetyinen; hän on minulle rakkaampi kuin ruskein kulta, ja minä iloitsen sinun tänne tulostasi, sillä hänen vaatteensa tarvitsevat laittamista. Minä olin juuri kirjoittamaisillani sinulle kaikista näistä seikoista kun sinä tulit."

"Luulinpa sinun ottaneen luoksesi jonkun katupennun", sanoi Charlotta kevennetyllä huokauksella.

"Ei, ei! hän on oma pieni tyttäreni tytär. Sinä saat kuulla Susanna raukan kirjeet, ja silloin ymmärrät kaikki! Ennemmin luopuisin tuhannesta markasta, niin, ennemmin koko maailmasta kuin tästä lapsukaisesta."

Oliver osasi Susannan kirjeet ulkoakin ja ei siis tarvinnut lasisilmiä eikä selvää päivää lukeaksensa niitä. Charlotta kuunteli nyykytellen, tunnon-ilmaus kasvoilla, ihmettely huulilla.

"Se oli sangen älykkäästi Susannalta", muistutti hän, "kun sanoo, että täti Charlotta pitää vaarin lapsesta. Niinpä tosin teenkin, niin. Se oli sangen älykkäästi Susannalta. Kuka taitaa paremmin hoitaa lasta kuin minä, joka olen alin-omainen avunvara paikkakuntamme ylhäisimpäin tykönä. Kylläpä minä katson, ettei tyttö saa kasvaa hoidotta ja kuritta. Vaan missä se rakas lapsi on, James veikko?"

"Hän on saanut käydä vähän ulkona aamusilla, kun on ilma niin kaunis."

"Eihän se lie yksin luullakseni? Ken on hänen kansaansa? Viisi vuotiaan lapsen ei pitäisi koskaan mennä Lontoon kaduille, ei ainakaan yksin. Hän voipi tulla yliajetuksi tahi monella muulla tavalla vahingoitetuksi."

"Oh, se ei ole vaarallista tällä kertaa, sillä hänen kanssansa on joku, johon täydellisesti luotan", vastasi Oliver.

"Kuka siis?"

"Eräs poika", vastasi Oliver jotenkin sekaisesti. "Eräs poika", matki sisar hirmua osoittelevalla äänellä. "Mikä eräs poika?"

"Hänen nimensä on Tony."

"Mistä hän on? Tiedätkö onko hän vakava ja säädyllinen?" jatkoi hän kiinnittäen silmänsä Oliveriin sillä tavalla, ettei ollut tyyntä toivominenkaan.

"Sitä en tiedä, rakkahani", vastasi Oliver heikolla äänellä.

"Mitäs sanot? Etkös tiedä missä poika asuu?"

"Hän asuu tässä", änkytti ukko; "kumminkin öillä; hän makaa tiskin alla, mutta hakee itselleen ravinnon kaduilta."

Charlotta jäi mykäksi kummastuksesta.

Hänen veljensä oli arvossa pidettävä mies, joka oli nähnyt parempia päiviä, ja jonka sisar oli ollut ompeliattarena etevimmissä perheissä, tämä veli oli kuitenkin niin välinpitämätön kaikissa sovitteluissa, että hän piti omassa huoneessansa halpaa katupoikaa, kerjäläistä, kukaties varasta, tahi muuta veitikkaa. Ja saman katon alla, kun tämä katupoika, piti Susannan pikku tytön oleskella. Se lapsi, jonka tapoja ja käytöstä hänen piti valvoa, eli alituisessa kumppanuudessa halvan ja paheellisen pojan kanssa.

Mitä Charlotta olisi sanonut saatuansa taas puheenlahjan, on tietämätöntä, sillä siinä tähdellisessä silmänräpäyksessä palasi Tony parka, Dolly ja uusi luuta käsivarrellaan.

"Äidinisä, äidinisä, mepä ostimme suuren, suuren luudan", huudahti Dolly juosten puotiin huomaamatta vieraan läsnäoloa, "ja Tonyn kanssa lakaisimme suurta katua ja saimme paljon, paljon rahaa."'

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen silmänsä kohtasivat vieraan; mutta täti Charlotta oli kuullut kyllin. Hän kohosi suurella arvoisuudella tuolilta ja aikoi kiivaasti puhua Tonylle, kun vanha Oliver keskeytti häntä.

"Charlotta", sanoi hän, "Tony on hyvä poika ja sangen avulias minulle; minä en voikaan lähettää häntä luotani. Hän on eräs Herran pienistä, jotka löytyvät levitettynä ympäri tätä suurta kaupunkia, isätönnä ja äititönnä, ja minun pitää tehdä kaikki mitä voin hänelle. Ei se paljon ole; ainoastaan vuode tiskin alla ja leipäpala silloin tällöin. Senpä hän maksaakin rakkaudellaan, jota osoittaa Dollylle. Tonyn tahdon pidättää luokseni, Charlotta."

Vanha Oliver puhui niin vakaisesti, että hänen sisarensa vaikeni. Hän otti pienokaisen Tonyn käsivarrelta ja katseli poikaa silmäyksellä, joka saattoi Oliverin aivan hämmille ja alakuloiseksi; mutta naisen silmät tulivat leppeämmiksi ja ankara tunnonilmaus hänen kasvoiltansa kohta katosi.

"Osaatko sinä lukea tahi kirjoittaa?" kysyi hän kiivaasti.

"En", vastasi Tony.

"Ja oletkohan oppinut hyviä tapoja? Ei sinulla ole kenkiä eikä hattua, sinä olet repaleinen ja taitamaton; siis ei sinun sovi olla yhdessä tämän pienen tytön kanssa. Jos hänen äitinsä näkisi hänet kulkevan ympäri paljasjalkaisen ja paljas-päisen pojan keralla, musertuisi hänen sydämensä, se, on varma. Jos sinä sentähden toivot pysyä täällä minun veljeni, herra Oliverin, ja tämän tyttösen, mamselli Dorothea Raleighin luona, täytyy sinun hankkia pukimet itsellesi. Sinun pitää oppia puhumaan hyvästi ja käyttäymään hyvästi. Minä tulen kuukausittain takaisin. Jos sinulla silloin ei ole mitään jaloissasi eikä päässäsi, otan minä pienen tytön kanssani maalle, asuntooni, ja sinä et saa koskaan häntä enään nähdä. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", vastasi Tony kumartaen myöntävästi.

"No, nyt saat mennä", jatkoi pikainen, vanha nainen; "minä tosin en ole kovin ankara sinulle, mutta tämän pienokaisen on hänen äitinsä jättänyt minun hoitooni, ja sinä saat luvan tehdä niinkuin sanoin, muutoin otan tytön kanssani kotiini. Ota luutasi ja mene, ja älä ajattelekaan ottaa pienokaista kanssasi, kun menet ulos katuja lakaisemaan. — Eihän mokomaa ennen ole kuultu. — Noinikään, mene."

Tony hiivi pois suruisena. Hän oli palautunut iloisena ja urheana, väsymyksestään huolimatta. Ja juuri silloin, suurimman ihastuksensa aikaan, nämät kovat sanat!

Luuta olalla meni hän hitaisilla askelilla jälleen työpaikallensa.

Katu oli täynnä käveliöitä — mutta Tony paralla ei ollut enään halua lakaisemiseen.

Yhdestoista luku.

Varkaiden seassa.

Yö tuli aikaiseen, sillä paksu sumu oli jo jälkeen puolisen asettautunut Lontoon kaduille ja torille. Tony laskeusi kadulle ja pani luudan päänsä alle. Juuri siinä, jossa hän nyt unta odotellen venyi, oli muudan tunti sitten Dolly istunut päiväpaisteessa ja katsellut häntä, kun hän lakasi. Kuinka toisin nyt! Tyttö oli häneltä iäksi päiväksi kadonnut, sillä hän ei aikonut mennä koskaan vanhan Oliverin huoneesen, eikä tavata sitä hirmuista vanhaa, naista. Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä, kun mennä entiseen elämäänsä ja hakea vanhan pesäpaikkansa; hän kauhistui sitä ajatellessaan. Hänen paperiläjänsä tiskin alla, missä tuima tuuli ei häntä saavuttanut, leijoili hänen mielessään, ja kyynelet tulivat silmiinsä. Mutta tänä yönä ei hän kumminkaan tarvinnut ulkona maata, sillä hänellä oli muutamia lanttia säilössä ryysyisen taskunsa eheimmässä kulmassa. Hänellä oli varaa maksaa yösijasta, ja hän hyvin tiesi, mistä se oli saatava.

Noin kello kymmenen aikana ohjasi hän kulkunsa erääsen kellari-ravintolaan, jossa yökortteeri oli saatavana muutamalla pennillä. Sydämensä oli raskas, ja vihollisensa häntä harmitti. Hän ikävöi suuresti Dollya nähdäkseen. Kellarin ovella seisoi hän empien, mennäkö sisään vai ei, sillä hän ei ollut moneen aikaan majaillut semmoisessa paikassa, siis tunsi itsensä melkein vieraaksi siellä. Ilman sitä oli hän ennen potkittu, lyöty ja pois-ajettu sieltä, vieläpä oli usein tapellutkin siellä suurempain poikain kanssa. Nykyään oli hän outo semmoiseen kohtelemiseen.

Miten erilainen olikaan tämä asunto sitä tyyntä, rauhallista kotia vastaan, missä Dolly joka ilta taivutti polvensa äidinisänsä vieressä ja rukoili hänen edestään; hän mainitsi aina Tonynkin nimeä lapsellisissa rukouksissaan.

Hän ei koskaan, ei koskaan enään saa häntä kuulla; ei koskaan nähdä vanhaa Oliveria istumassa nojatuolissaan, polttamassa pitkällä piipullaan ja puhumassa kummalliselle näkymättömälle Herralleen. Ah, hän ei koskaan enään saa kuulla puhuttavan Kristuksesta, joka tahtoi olla hänenkin ystävänsä, sillä Herra Jesus Kristus ei milloinkaan voinut tulla niin huonoon paikkaan kuin tämä, mikä nyt oli hänen ainoana kotinansa. Herra oli varmaan antanut hänelle luudan ja kadun, saadaksensa työskennellä, mutta siinä kaikki. Hänen täytyi nyt hoitaa itseänsä ja kieltäytyä, jos mahdollista, pahuudesta, vaan jos ei sitä tainnut, olipa oiva tilaisuus tulla varkaaksi, ikäänkuin se näppärä "Koira-Tommi", joka kerran varasti kellon itse viskaaliltakin.

Tämä nuorukainen olikin ensimmäinen, joka tervehti Tonya, kun hän kauan mietittyään hiivi sisään, ja hän aikoi heti ottaa Tonya kädestä. Tony oli kuitenkin ylen suruinen siitä huolimaan tahi Tommin ystävällisyydestä lohdutusta nauttimaan. Hän mateli pimeimpään nurkkaan, minkä löysi ja ojentihe laattialle laitetulle ohuelle olkivuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Pojat jupakoivat keskenään, ja vanhimmat niistä, jotka tahtoivat maata, kiroilivat ja riitelivät. Sitten seurasi niin kiivas taistelu, että kaikki kellariin keräytyneet henkilöt, paitsi Tony, kokoutuivat poikain ympäri, ilostuttivat heitä korkealla huudolla ja rähyllä. Melu kesti aina kauas aamuyöhön, ennenkun lepo ja hiljaisuus sai sijansa, ja silloin vaipui Tony herkkään ja levottomaan uneen. Hän uneksi vanhasta Oliverista ja Dollysta. Vihdoin heräsi hän kyyneltulva kasvoillansa. Hän nousi ennen muiden heräämistä ja meni ulos Joulukuun-aamun raittiisen ilmaan.

Niin kului päivä päivän, yö yön perästä. Tony perehtyi perehtymistään vanhain kumppaneinsa seassa. Hän alkoi tarkkaavaisesti kuunnella taidokkaan "Koira-Tommin" kertomuksia, joka opetti, että jos hän olisi ainoastaan kerkeä kädeltä, voisi hänellä olla hyvä ansio helposta työstä; hänen viaton muotonsa, sanoi Tommi, miellyttäisi tuomioistuinta ja saattaisi papin hänen puolellensa, niin että hänelle hyvin kävisi vankeudessakin.

Tony jatkoi kuitenkin vielä kadun lakaisemista ja ansaitsi jotenkin paljon. Sepä riittikin hankkia hänen halvan ravintonsa ja huonon yökortteerinsa kehnoin kumppanein seassa — mutta hän alkoi haluta jotakin muuta.

Jos hän ei voisi tulla hyväksi ja mennä takaisin vanhan Oliverin ja Dollyn luoksi, taitaisipa olla yhtä hyvä tulla varkaaksi, tulla Tommin kaltaiseksi, joka kulki hyvissä vaatteissa, eli oiva lailla, ja jota toiset pojat pitivät arvossa.

Viikko oli kulunut, kun hän jätti Oliverin huoneen. Hän aikoi juuri lopettaa lakaisemisensa ikipäiväksi, kun eräs herra kohtasi hänet ja katsoi terävästi häntä kasvoihin. "Kuules, poikani", huudahti hän, "sinä olet varmaan sama poika, jolle minä tuonain annoin hopearahan, kun pidit hevostani. Minä sanoin silloin, että sinun pitää käyttää sitä hyvästi; mitä sillä olet tehnyt?"

"Minä ja Dolly ostimme sillä luudan, jolla sille olen lakaissut tätä katua."

"Se oli älykkäästi tehty!" sanoi herra. "Kukas se Dolly on?"

"Se on eräs pieni tyttö, josta minä paljo pidän", vastasi Tony syvästi huo'aten.

Hänestä tuntui kun olisi niin pitkä aika kulunut siitä, kun hän puhui Dollystansa, että kaikki tyyni oli jotain kokonaan kadonnutta ajasta ja todellisuudesta. Kuitenkin oli hän raskaalla mielellä sitä ajatellessaan.