Part 2
_Hartwig_. Niin — kun minä en huolinut hänestä.
_Steinkirsch_ (Schefflerille). Kyllähän olisi huolinut, mutta leski ei huolinut hänestä.
_Hartwig_. Kyllähän!
_Steinkirsch_. Entäs tuo pikku valkotukka — muistathan?
_Hartwig_. Mitä te tahdottekaan minusta —
_Steinkirsch_. Siitä Hartwig ei myöskään huolinut —
_Hartwig_. Niin juuri, sillä minä en suvaitse ollenkaan valkotukkia.
_Steinkirsch_. Voisinpa luetella koko kiehkuran mustatukkiakin.
_Hartwig_ (murisee).
_Steinkirsch_. Ja joka ainoan edessä on hän ryöminyt polvillaan.
_Hartwig_ (murisee).
_Steinkirsch_. Mutta ei sittenkään ole tullut huolimisesta mitään.
_Scheffler_. Mutta rukkasia vaan pyryyttänyt.
_Hartwig_. Kas niin — enkö minä jo taannoin sanonut — annas vaan teidän saada suunvuoroa — niin siitäkös tulee sitten viisasta puhetta. Jos minä en olekaan mikään Adonis, niin onpahan minulla toki neroa, ettepä sitä voi kieltää, ja nerolla ainoastaan me vaimoja ongimme. Jos minä siis kerrankin oikein tahtoisin, niin enpä ryömisi, en — yhdellä silmänluonnilla minä ne valloittaisin. Mutta nytpä panen korvani lumpeen, enkä huoli enää teidän kaskujanne kuunnella. Voikaa hyvin. (Menee keskiovesta).
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi, herra tohtori, että minä, vento vieras, tulen tällä lailla huoneeseenne. Jos teillä on minusta joku hankaluus, niin —
_Scheffler_. Eikö mitä — jos vaan kattoni alla täällä kotiudutte. (Sivulle). Onpa vallan sopimatonta kieltää häneltä vieraanvaraisuutta.
_Steinkirsch_. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Vaan jos sallitte, niin tahtoisinpa vähän puhdistautua matkatomusta.
_Scheffler_. Tietysti — (hieman nolona). Olkaa hyvä, astukaa kauvaksi tuonne. (Osoittaa oikeanpuolista ovea).
_Steinkirsch_. Kiitoksia — tuokion kuluttua tulen takaisin. (Menee. Matkasäkki jää ovensuuhun).
_Scheffler_ (hyvin kohteliaasti). Olkaa hyvä — (toisella äänellä). Tuopa on vasta peijakkaan juttu. — Ventovieras ja juuri tällä tuokiolla! Mitähän minun vaimoni tästä sanonee — maltappas, tuolla ylhäällä kolmannessa kerroksessa on huone hyyrättävänä — jos minä sen ottaisin ja sanoisin: tämä minun vierashuoneeni on — sillä lailla pääsisin uudesta kahakasta. — Se sopii, ja nyt toimeen. (On menossa.)
9:S KOHTAUS.
Scheffler. Bertha.
_Bertha_ (vasemmalta, hyvin totisena). Suo anteeksi —
_Scheffler_. Mitä niin?
_Bertha_. Että tulen sinun huoneeseesi — minä unohdin tänne jotakin. (Hakee jotakin vasemman puolisella pöydältä.)
_Scheffler_. Tuollainen tuuli tietää pahaa — (tarkastellen Berthaa) ja kuitenkin on hän niin sorea. Tekisipä mieli langeta hänelle kaulaan.
_Bertha_ (itsekseen). Minä luulin hänen jo pehmenneen, mutta hän on yhä vielä jäykkä ja itsepäinen.
_Scheffler_ (itsekseen). Ja tuo taivaan vuohi on viereisessä huoneessa — jos hän nyt sattuisi tulemaan tänne, niin kiehahtaisipa vaimoni vieläkin enemmän.
_Bertha_. Hän ei edes lähenekään minua — hyvä — osaanpa minäkin pysyä kaukana (huomaa Steinkirschin matkasäkin). Mikä tuo on?
_Scheffler_. Kas niin. — Tuoko? — Se on matkasäkki.
_Bertha_. Oletko sinäkin matkalle lähdössä?
_Scheffler_. En — mutta — (erikseen) mitähän minä sanoisinkaan — (ääneen) se on — täällä on — tuolla huoneessa on —
_Bertha_. Minä en ymmärrä sinua; mitä sinä sanot?
_Scheffler_. Olenhan minä kertonut sinulle, että aion ottaa sihteerin itselleni — nyt on tuo sihteeri tullut.
_Bertha_. Sen parempi.
_Scheffler_. Ja hän on tuolla — tuossa huoneessa —
_Bertha_. Vai niin — (katsoo häneen kummastellen).
_Scheffler_. Talon isäntä lupasi minulle hyyrätä tuota sihteeriä varten huoneen kolmannessa kerroksessa — ja minä olin juuri lähdössä katsomaan, josko se on reilassa.
_Bertha_. Älähän viivyttele sitten.
_Scheffler_. En — siihen menee vaan muutama minuutti. (Erikseen.) Saanpa nyt edes huo'ata. (Menee keskiovesta).
_Bertha_. Onkohan nähty mokomaa? Minun murheestani, tuskastani hän ei ole millänsäkään, mutta tuosta sihteerin huoneesta pitää hän kyllä huolen. Eivätpä nuo miehet todellakaan ansaitse meidän rakkauttamme, heille kun heidän sihteerinsä ovat omia vaimojaan rakkaammat.
10:S KOHTAUS.
_Steinkirsch_. Bertha.
_Steinkirsch_ (oikealla). Kas nainen! Minulla on kenties kunnia tervehtiä rouvaa —
_Bertha_ (kylmästi). Niin on.
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi, rouva, että minun tuloni saattaa teille hankaluuksia...
_Bertha_. Teidän tulonne saattaa minulle hankaluuksia? Mitenkä niin?
_Steinkirsch_ (itsekseen). Kohtelias tuo rouva ei ainakaan ole.
_Bertha_ (erikseen). Onpa tuo julkea tuo sihteeri.
_Steinkirsch_ (konversatsioniäänellä). Taivaan tarha näkyy jälleen koettavan korvata vääryyttänsä.
_Bertha_. Taivaan tarha?
_Steinkirsch_. Niin — pitkän, kylmän kevään perästä suopi se meille taas mitä ihanimman kesän.
_Bertha_ (vähän pistellen). Te näytätte olevan säiden tarkastaja, herra — minun mieheni ei sanonut teidän nimeänne —
_Steinkirsch_. Nimeni on Steinkirsch!
_Bertha_. Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä.
_Steinkirsch_ (katselee ympärillensä). Kirjoituspöytäkö? Todella — hyvin soma kirjoituspöytä. Onpa huonekalujen valmistus edistynyt viime aikoina oikein ihmeellisesti, erittäinkin mitä muinaisiin —
_Bertha_. Ettekös huoli tarkastella minun mieheni asiakirjoja?
_Steinkirsch_. Asiakirjoja? Kaiketi hyvin hauskoja. Mutta enpä kuitenkaan teidän läsnä ollessanne.
_Bertha_. Älkää te minusta olko millännekään.
_Steinkirsch_. Suokaa anteeksi — onhan se minun velvollisuuteni. — Täänvuotinen yhdistysjuhla tulee kaiketikin hyvin loistavaksi.
_Bertha_ (erikseen). Kas niin — sitä tuo sihteeri mitä muutkin. (Ääneen.) Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä!
_Steinkirsch_ (katsellen ympärilleen). Mitä kummaa hän tarkoittaneekaan tuolla kirjoituspöydällä! (Ääneensä.) Vahinko vaan, etteivät naiset saa ottaa tuohon juhlaan osaa.
_Bertha_ (nousee ylös, harmissaan). Sitähän oli vielä vailla.
_Steinkirsch_. Mutta valitettavasti on liian monta vastustajaa — mieslaulukunnalla, he arvelevat — tulee ollakin miesjuhla —
_Bertha_ (itsekseen). Mokoma takiainen! (Ääneen.) Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä! (Erikseen.) Tottahan hän jo nyt ymmärtää asemansa. (Pois vasemmanpuolisesta ovesta.)
_Steinkirsch_ (katsoo kummastellen hänen jälkeensä). Tuolla rouvalla on kaiketikin iili päässä. »Tuolla on minun mieheni kirjoituspöytä — kirjoituspöytä!» Vai enkö olekkaan tervetullut vieras? Hartwig vakuutti talonväen hoitavan minua kuin silmäterää — Schefflerikin näytti minusta jo kovin tosipuheiselta ja rouvansa — miehensä kirjoituspöydän kanssa — oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Ei — parasta lie mennä tipotieheen — matkasäkkikään ei ole vielä avattu — »eespäin», eespäin siis astukaamme, me kestikievarimme luo. (On lähdössä.)
11:TA KOHTAUS.
Steinkirsch. Ludmilla. Palvelija.
_Palvelija_ (keskiovesta.) Minä ilmoitan rouvalle teidän tulostanne. (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)
_Ludmilla_. Hetkiseksi vaan.
_Steinkirsch_. Tuo ääni —
_Ludmilla_. Ah herra — näenkö oikein?
_Steinkirsch_. Valehtelevatko silmäni?
_Ludmilla_. Tohtori Steinkirsch!
_Steinkirsch_. Neiti Ludmilla!
_Ludmilla_. Te muistatte vielä nimenikin?
_Steinkirsch_. Valitettavasti ainoastaan teidän suloisen ristimänimenne vaan — mutta se onkin lakkaamatta soinut korvissani.
_Ludmilla_. Ja mistä syystä valitettavasti?
_Steinkirsch_. Kun ette sanonut teidän sukunimeänne ja minä en tiedä, missä olette, asutte, enkä voinut siis löytää teitä.
_Ludmilla_. Ja miksi te tahdoitte löytää tyttöpahasta, jonka vaan sattumalta kerran kohtasitte?
_Steinkirsch_. Niin — sattumalta kyllä — mutta olipa se onnellinen sattuma. Kävellessäni Baden-Badenissa minä huomasin nuoren tyttösen seisovan nolona erään puron reunalla. Minä riensin hänen luokseen ja autoin hänet puron yli —
_Ludmilla_. Niin ja itse seisoitte vedessä.
_Steinkirsch_. Taisin seista. Tyttönen antaa minulle luvan saattaa häntä muutaman askeleen —
_Ludmilla_. Sitä oli kolme kilometriä, herra.
_Steinkirsch_.. Ei suinkaan, korkeintaan parikymmentä syltä. Tyttönen sanoo kulkevansa joka päivä tätä tietä — seuraavana päivänä olen minä taas paikalla. Tyttönen tuli — matka joutui liiankin sukkelasti; minä toivoin saavani uudelleen tavata häntä seuraavana päivänä — mutta hän ei tullut — ei seuraavanakaan päivänä — ei edes kolmantenakaan — hän ei tullut enää milloinkaan.
_Ludmilla_. Meidän piti lähteä äkkiä pois kaupungista.
_Steinkirsch_. Ja minulla olisi vielä ollut niin paljon sanomista, kyselemistä.
_Ludmilla_. Lähdettyäni en minä tietysti voinut enää kuulla enkä vastata.
_Steinkirsch_. Mutta kun minä nyt taas näen teidät, niin sanokaahan missä minä löydän teidät.
_Ludmilla_. Minä asun setäni kauppaneuvos Bolzaun luona.
_Steinkirsch_. Tässä kaupungissako?
_Ludmilla_. Niin.
_Steinkirsch_. Kauppaneuvos Bolzaun — tässä kaupungissa, hyvä. — Ja milloin saan luvan tavata teitä.
_Ludmilla_. Sepä ei olekaan varmaa, jos saatte ollenkaan. Minun tätini pidättää minua kaikesta kanssakäymisestä — olenpa melkein tuollainen lumottu prinsessa, joista saduissa luetaan.
12:TA KOHTAUS.
Samat ja palvelija.
_Palvelija_ (aukaisee vasemmanpuoliset ovet ja jää niiden suulle seisomaan). Rouva pyytää teitä, neiti.
_Steinkirsch_. Ja eikö ole mitään keinoja noita taikoja vastaan?
_Ludmilla_. Saattaa olla, mutta ne ovat ritarin keksittävät, ne. Hyvästi, herraseni! (Lähtee nopeasti vasemmanpuolisesta ovesta.)
(Palvelija pois keskiovesta).
_Steinkirsch_. Sepäs oli etelätuuli — ei — se — se oli sitäkin lämpöisempi.
13:TA KOHTAUS.
Steinkirsch. Hartwig.
_Hartwig_ (keskiovesta). Kah — Steinkirsch — hyvä juttu, että tapasin sinut — (hyvin liikutettuna).
_Steinkirsch_ Mitä nyt?
_Hartwig_ (tarttuen innoissaan Sleinkirschin käsivarteen). Ihminen hoi — hän on itse sulous, armaus, ihanuus —
_Steinkirsch_. Mikä niin?
_Hartwig_ (tyynesti). Eikö tänne tullut äskettäin nuori neitonen?
_Steinkirsch_ (nolona). Tänne — neitonen. (Päättäväisesti.) Ei!
_Hartwig_. Eikö? Sitten en saa viipyä täällä hetkeäkään. (On lähdössä.)
_Steinkirsch_. Mutta sanohan toki — mitä sinulle on sitten tapahtunut?
_Hartwig_. Etpähän sinä kuitenkaan sitä käsitä —. Katsoppas, minä olin matkalla tätini luo, kun äkkiä tuli minulle vastaan nuori neitonen, — mitä, — tulee vastaan — kelvoton, kylmä sana — liihoittelee — liihoittelee minulle vastaan —
_Steinkirsch_. Nuori neitonen?
_Hartwig_. Neitoko? — niinkö minä sanoin? Kelvoton, kylmä sana! Sulotar itse — sanalla sanoen — joku yläilmojen olento — enkeli —
_Steinkirsch_. Hourailet —
_Hartwig_. Minä seisoin kuin suolapatsas — hän liihoittelee lähemmäs. Illan tuuli leyhyttelee hänen kiharoitaan — hänen kullankirmailevia keltakiharoitaan — kädessään on hänellä pieni päivänvarjo — ja niin käy helkyttelee hän kuin ruusujen ruhtinatar valtikka kädessä, luoden silmänsä maahan — mutta äkkiä (tarttuu ankarasti Steinkirschin käsivarteen) — ihminen hoi!
_Steinkirsch_ (säikähtyneenä). Mitä nyt?
_Hartwig_. Hän luo silmänsä ylös — ja minä näen nuo sinen siintävät silmät — mitä silmät! Kelvoton, kylmä sana — laaja-laineisen sinimeren — minä vaivun sen maininkiin.
_Steinkirsch_. Mutta seisot nyt jo jaloillasi.
_Hartwig_. Johan minä taannoin sanoin, ettet käsitä minua. Ja kun minä toinnuin — oli hän jo poissa — minä riensin hänen jälestään — hän pyörähti tähän taloon.
_Steinkirsch_ (erikseen). Olisiko tuo enkeli — Ludmilla?
_Hartwig_. Ja nyt tulee minun löytää hänet uudestaan ja se on helppo — minä asetun portin pieleen.
_Steinkirsch_. Vielä vai. (Ääneen.) Kaiketikin on hän kolmannessa kerroksessa. Niin, todellakin, kuulinhan minä äsken siellä kellonkin soivan. Jos seisot rapuilla kolmannessa kerroksessa, niin tapaat hänet.
_Hartwig_. Minä seison rapuilla vaikka 24 tuntia yhtämittaa —
_Steinkirsch_. Ja voinhan minä varalta odottaa täällä alhaalla.
_Hartwig_. Niin kyllä — kunnon ystäväni — tee se minulle mieliksi — meidän täytyy hänet löytää.
_Steinkirsch_. Me löydämme hänet. (Molemmat pois keskiovesta.)
14:TA KOHTAUS.
Bertha. Ludmilla (vasemmalta.)
_Bertha_. Tänäänhän sinulla vasta kiire on. Tuskin ennätit tulla, kun jo olet lähdössä pois.
_Ludmilla_ (katsoen kelloansa). Tunnethan tätini — minä sain luvan ainoastaan tunnin ajaksi — enkä tahtoisi nähdä häntä nureissaan.
_Bertha_. Voi siis hyvin! (Kättelee Ludmillaa.)
_Ludmilla_. Muttet sinäkään näy tänään olevan entiselläsi — olet niin totinen — alakuloinen —
_Bertha_. Minäkö — alakuloinen — eikö mitä (naurellen) pieniä talon huolia vaan — ei muuta.
_Ludmilla_. Nepä kyllä selviävät — voi hyvin, Bertha. (Kättelee Berthaa ja menee keskiovesta ulos.)
_Bertha_. Voi hyvin! (Hyvin totisena.) Pieniä talon huolia — ja sen sanon minä naurussa suin, vaikka olen valmis itkemään — ja nuo pienet huolet koskevat koko elämäni onnea, kenties vielä koko tulevaisuuttanikin.
15:TA KOHTAUS.
Bertha. Brimborius.
_Brimborius_ (keskiovesta). Suokaa anteeksi! Palvelija sanoi herra tohtorin olevan kotona — minun niineni on Brimborius, lauluseuran juhlajärjestäjä. Te olette kenties kuullutkin nimeni.
_Bertha_ (kylmästi). Valitettavasti en.
_Brimborius_. Minä tulin vaan kysymään herra tohtorilta, mikä on noin ylipäänsä hänen juhlapuheensa sisällys — ja tahtooko hän, että painavimmilla kohdilla lauaistaisiin puutarhassa muutama pyssy tahi vaikka tykkikin — se tekisi sellaisen mahtavan vaikutuksen. Kentiesi voitte te minulle sanoa, mitä hän ylipäänsä noin niinkuin arvelee asiasta?
_Bertha_ (puoleksi sivulle, harmissaan). Minä soisin että tykit —
_Brimborius_. Ja-ha, te soisitte siis että tykit noin niinkuin (käsiviite) se riittää. Minun ei tarvitse siis enää odottaa herra tohtoria. Luottakaa vaan minuun, rouva, parhaillaan kuin teidän miehenne pitää puhetta, niin pitää kuuluman sellainen tykkein pauke, ettei linnassa sen parempaa. Te saatte ihan levollisesti luottaa minuun — saatte nähdä: ikkunalasien pitää tärisemän. Teidän nöyrin palvelijanne, arvoisa rouva. (Pois keskiovesta.)
16:TA KOHTAUS.
Bertha. Sitten Scheffler.
_Bertha_. Koko kaupunki näkyy olevan ilmitulessa tuon mokoman yhdistysjuhlan tähden — miksikä pitäneekään sen olla niin epäsuotuisan minulle, mutta samassa suhteessa, kuin vaara enenee, kasvaa minun rohkeuteni ja minä teen kuin teenkin vastarintaa (polkee jalkaa). Minun mieheni ei saa mennä juhlaan.
_Scheffler_ (keskiovesta). Paha juttu, todellakin paha juttu.
_Bertha_. Mikä niin?
_Scheffler_. Tuo huone kolmannessa kerroksessa on vuokrattavana vasta kolmen päivän kuluttua.
_Bertha_. Voipihan tuo sihteeri majailla sen ajan ravintolassakin.
_Scheffler_. Ravintolassako — niin, tietysti — mutta juuri juhla-aikana lie ravintolatkin täpösen täynnä ja — muutoinkin minä tahtoisin, että hän majailisi meidän luonamme.
_Bertha_. Vai niin! Minä ymmärrän. — Älähän minua kursaile — minun puolestani on asunto tyhjänä juhlan aikana —
_Scheffler_ (Läheten Berthaa). Mutta kuules, Bertha —
_Bertha_ (Lykäten Schefflerin pois luotaan, kylmästi). Älä vaivaa itseäsi turhaan — minä en luovu päätöksestäni, minä — minä lähden veljeni luo Rosendorffiin. Elä terveenä! (Menee vasemmanpuolisesta ovesta.)
_Scheffler_. Kas niin — vaimo menee pois — jättää koko talon ja miehensäkin! — Sehän on todella sitä viimeistä — mutta ei, ei — hän ei tee sitä, ei!
17:TA KOHTAUS.
Scheffler. Steinkirsch.
_Steinkirsch_ (keskiovesta). Ludmilla on jo kotonaan ja Hartwig parka seisoo vielä yhä rapuilla kolmannessa kerroksessa (ottaa matkasäkkinsä, joka on ollut yhä paikallaan oven suussa.) Kas herra tohtori — johan te olette palannut.
_Scheffler_. Suokaa anteeksi, jos minä viivyin niin kauan. — Mutta mihinkä teillä matka?
_Steinkirsch_. (Panee malkasäkin paikoilleen, tulee etualalle.) Suoraan sanoen — minulla oli kunnia tavata teidän vaimonne — ja hänelle ei näyttänyt olevan mieleen —
_Scheffler_. Kuinka niin?
_Steinkirsch_ (itsekseen). Enpä saa itsekään selville, mitä hän lie tuolla »kirjoituspöydällä» tarkoittanut!
_Scheffler_ (erikseen). Löysinpä solmun. (Ääneen.) Minun tulee teille sanoa, että minun vaimoni on saanut äskettäin ikäviä kuulumisia veljeltään.
_Steinkirsch_. Niin, eipä tuo pääiili ole juuri lystiä.
_Scheffler_. Ja sen johdosta tulee hänen hetikohta lähteä Rosendorffiin.
_Steinkirsch_. Niin — minä olen myös lähdössä — kestikievariin. (On lähdössä.)
_Scheffler_ (pidättäen hänet). Ei millään muotoa, — sitäpä minä en salli. Te olette minun vieraani, minun velvollisuuteni on pitää huolta teistä.
_Steinkirsch_. Antakaa olla — turhia vaivoja.
_Scheffler_. Mutta kun, vaimoni poissa ollessa, minä en voi tarjota teille sellaista mukavuutta kuin pitäisi, niin sijoitan minä teidät minun setäni luo.
_Steinkirsch_. Setännekö luo? Entäs jos hänenkin vaimonsa on juuri matkaan lähtemäisillään?
_Scheffler_. Siellä pidetään teitä kuin piispaa pappilassa.
_Steinkirsch_. Kiitoksia teidän hyväntahtoisuudestanne. (On lähdössä.)
_Scheffler_. Kauppaneuvos Bolzaun talo on mitä vieraanvaraisimpia —
_Steinkirsch_ (vilkkaasti). Kuka se teidän setänne oli?
_Scheffler_. Kauppaneuvos Bolzau.
_Steinkirsch_. Hänellä tai hänen vaimollaan on veljentytär —
_Scheffler_. On kyllä.
_Steinkirsch_. (Päättäväisesti, innostuneena). Minä suostun — kiitoksia -— mennään vaan teidän setänne luo. — Mutta mennään nyt pian!
_Scheffler_ (kuunnellen). Mitä se on? Vaunut (katsoo ikkunasta). Minun vaimoni matkasäkki kädessä — hän lähtee todellakin.
_Steinkirsch_. Niin, kyllähän minä sen näen.
_Scheffler_ (matalalla äänellä). Katsokaa herra Steinkirsch — hän lähtee todellakin.
_Steinkirsch_. Mikä teillä on?
_Scheffler_ (sekaantuneena). Niin — se on hyvä, että te näette, kuinka hän lähtee. (Erikseen.) Bertha ei luonut edes silmäystäkään jäähyväisiksi! — (Äänessä). Katsokaas nyt — (hyvin alakuloisesti.) hän on mennyt!
_Steinkirsch_. Oikein — hän on mennyt — mutta miksikä te sanoitte sen niin vinkumalla?
_Scheffler_. Vinkumallako? (Elpyneenä ja pakollisen iloisena.) Sitä minä en todellakaan huomannut. (Erikseen.) Ja mitäpä tässä on enää vinkumistakaan — mitähän nyt tulee tehdä?
_Steinkirsch_. Eikö meidän pitänyt lähteä teidän setänne luo?
_Scheffler_ (piristyneenä). Niin todellakin — vie sinut virta — lähdetään sitten sedän luo! (Molemmat kääntyvät lähteäkseen).
TOINEN NÄYTÖS.
Komeasti sisustettu sali kauppaneuvos Bolzaun huvilassa. Keskellä suuret avonaiset ovet, jotka vievät puutarhaan. Ovia oikealla ja vasemmalla. Oikealla, etualalla, ikkuna ja shakkilautapöytä, vasemmalla sohva, sen takana kukkalava ruiskukannuineen. Tuolia y.m.
1:NEN KOHTAUS.
Bolzau. Vilhelmina.
_Bolzau_ (Istuu sohvalla, sanomalehti kädessä). Kaikki kylpypaikat ovat taasenkin täynnä! Enpä käsitä tuota ihmisten vimmaa matkustamaan kylpylaitoksiin, silloin kun on niin hyvä istua huoletonna kaikessa mukavuudessa kotona. Sehän vasta oikeata elämän nautintoa onkin.
_Vilhelmina_ (Oikealla, ikkunan luona, silmäillen milloin millekin puolen kadulle). Mitähän nyt jo kello lienee?
_Bolzau_. Tahdotko tietää ajan minun vatsani vaiko minun kelloni horisontin mukaan?
_Vilhelmina_. Sinun vatsasi käy jotenkin säännöllisesti.
_Bolzau_. Niin tekee. Ja jos tuo poika paha ei saa määrätyllä ajalla tarvettansa, niin rupeaa se murisemaan. (Katsoo kelloaan.) Kello on niin paljon kuin — minun vatsani mukaan juuri ruokahetki — minun kelloni mukaan vielä kymmenen minuuttia vailla.
_Vilhelmina_. Minä en käsitä, missä tuo Ludniilla viipynee?
_Bolzau_. Joko taaskin olet peloissasi hänen puolestaan?
_Vilhelmina_. Hänen pitäisi nyt jo olla kotona — jollei vaan joku vaara —
_Bolzau_. Niin muka mammaseni. Eihän Ludmilla ole enää mikään lapsi, joka voi vaunuista pudota.
_Vilhelmina_. Vähät sellaisista vaaroista nuorille tytöille.
_Bolzau_. Niin vai. Mitä muita vaaroja on sitten noille heikoille ihmislapsille tarjona?
_Vilhelmina_. Sinun pitäisi se parhaiten tietää. Kerran maailmassa olit sinä itsekin tuollainen vaara.
_Bolzau_. Niin muka. Merkillistä vaan, että tytöt itse lentävät päistikkaan noiden vaarojen syliin.
_Vilhelmina_. Älä ylvästele siinä — meillä vaimoparoilla on jo niinkin kylläksi suuri taakka kannettavana.
_Bolzau_. Suuri taakka kannettavana? Oikein, mammaseni, — kilometrin pitkiä helmuksia, chignoneja — (hyvänluontoisesti.) Onko minullakin oikkuja, mammaseni?
_Vilhelmina_. Hu — hu —
_Bolzau_. Miinaseni!
_Vilhelmina_. Hm!
_Bolzau_. Miinaseni! Oikkuja? Onko sinulla koskaan ollut syytä valitella minusta?
_Vilhelmina_. Ja sen hän sanoo niin viattomana kuin lapsi — ja kuitenkin olen alinomaa turhaan pyytänyt häntä ostamaan minulle uudet vaunut. — Oletko ne kokonaan unhottanut?
_Bolzau_. Vai niin — nuo vaunut! (Pyörähtää ympäri ja ottaa sanomalehden käteensä.)
_Vilhelmina_. Minua oikein hävettää, kun näen paronitar Hirschbergin tahi presidentin rouvan ajavan uusissa vaunuissaan ja minulla ei ole kuin vanhat.
_Bolzau_ (lukee sanomalehteä).
_Vilhelmina_. Bolzau!
_Bolzau_. Hm!
_Vilhelmina_. Mitenkä on vaunujen laita?
_Bolzau_ (Panee lehden pois, nousee ylös). Mitä saadaan tänään päivälliseksi, Miinaseni?
_Vilhelmina_. Vaunut!
_Bolzau_ (Koomillisen harmillisena). Niitä olen jo saanut tarpeeksi kavertaa.
_Vilhelmina_ (lauhtuneena). No, — tänään on pyitä —
_Bolzau_ (ystävällisesti). Pyitä — hm! Tänään onkin minulla oikein erinomainen ruokahalu. (Katsoo kelloaan.) Emmekö lähde jo pian ruualle?
_Vilhelmina_. Ludmilla ei ole vielä kotona.
_Bolzau_. Vai niin —
_Vilhelmina_ (ikkunan luona). Mutta tuolla hän jo tuleekin.
_Bolzau_. Kuuleppas, mammaseni — tuota tyttöä kohtelet sinä hieman tylysti — niinhän? Sinä pidätät häntä kaikesta kanssakäymisestä, ja se on jo vähän liikaa — tuskinpa pitäisit omaa tytärtäsikään enemmän silmällä.
_Vilhelmina_. Siinäpä juuri temppu onkin. Kun minun veljeni lähti Ameriikaan, niin hän jätti tyttärensä minun haltuuni —
_Bolzau_. Meidän haltuumme —
_Vilhelmina_. Kuinka?
_Bolzau_. Hän jätti tyttärensä meidän haltuumme. Siinä on näet pieni eroitus —
_Vilhelmina_. Olkoon niin — hän jätti tyttärensä meidän haltuumme ja käski minun häntä huolellisesti kasvattamaan — senpä tähden olenkin aina tuosta Ludmillasta niin pelossani — uskottu tavara on kymmenen kertaa suuremmalla huolella hoidettava.
_Bolzau_. Ja tänään tai huomenna tapaa hän kuitenkin miehen, — vaaran, piti sanoa.
_Vilhelmina_. Sitähän juuri pelkäänkin. Minä oikein vapisen muistellessani, kuinka viime vuonna Baden-Badenissa näin hänet kävelemässä erään herran kanssa ja kuuntelevan tuon jaarituksia. Mutta seuraavana päivänä läksinkin pois, vaikka kylpyaikani ei vielä ollut loppunut.
_Bolzau_. Vai niin? Mutta mikä sitten sinun tarkoituksesi on, mammaseni? Aiotko tehdä tytöstä nunnan?
_Vilhelmina_. Mitä joutavia! Minä tahdon ainoastaan hoitaa häntä huolellisesti siihen asti, kunnes minun veljeni palaa Amerikasta. Hän saakoon tytön sellaisena kuin lähtiessään minulle uskoi.
_Bolzau_. Meille — meille uskoi. — Ja minä olen myöskin luvannut katsoa Ludmillan parasta ja jos hän rakastuu johonkin kelpo mieheen, niin minä teen heistä parin, sillä kelpo mies on toki paras tavara tytölle.
_Vilhelmina_. Merkillisiä mietteitä!
_Bolzau_. Ja samalla tosia! Sanopas, mammaani, enkö minä ole sinun paras tavarasi?
_Vilhelmina_. Olet, olet.
_Bolzau_. No, mitä sinä sitten enää tahdotkaan —
_Vilhelmina_. Hm, — vaunuja!
_Bolzau_ (erikseen). Taas vaunuja.
2:N KOHTAUS.
Samat. Ludmilla.
_Ludmilla_ (Keskiovesta). Tässä minä nyt olen, täti! — hyvää huomenta, setä!
_Vilhelmina_. Sinä olit hyvin kauan poissa, lapseni.
_Ludmilla_. Minulla kun oli niin paljon ostamista — mallikaavoja — helmiä — villalankoja ja joka paikassa minua viivyteltiin.
_Vilhelmina_ (lähenee Ludmillaa). Sinä olet niin palavissasi.
_Ludmilla_. Niin, ulkona on niin kuuma, luultavasti tulee vielä ukkonen.
_Vilhelmina_. Ja sinun silmäsi loistavat niin kummallisesti — onko sinua mikä kohdannut?
_Bolzau_ (erikseen). Kenties joku vaara.
_Ludmilla_. Ei täti — mikä olisi minua voinut kohdata?
_Vilhelmina_. No, voisipahan sitä pelästyä — säikähtyä —
_Bolzau_. Niin ja pudota vaunuista — niin on, niin on, — maailma on täynnä vaaroja, lapsikulta. Mutta kuule, mammaseni, nyt sanovat sekä minun vatsani että minun kelloni ruuan ajan olevan käsissä.