Part 25
Tällainen oli itseasiassa ollut kaikkien täysikasvuistenkin henkilöitten käytös minua kohtaan, joita olin tavannut, mutta olin tuskin odottanut samaa käytöskykyä koululapsilta. Minä en, kuten näytti, ollut kylliksi ottanut huomioon sitä vaikutusta, joka oli tapoihin sillä hienostumisen ilmakehällä, joka ympäröi nykyajan lapsia aina kehdosta alkaen. Nämä nuoret olennot eivät olleet koskaan nähneet karkeutta, raakuutta tai sopimatonta käytöstä kenenkään puolelta. Heidän luottamustaan ei oltu koskaan väärinkäytetty, heidän tunteitaan loukattu tai heidän epäluuloaan kiihoitettu. Kun he eivät koskaan olleet kuvitelleetkaan löytyvän sellaista olentoa, kuin yhteiskunnallisesti ylempänä tai alempana olevaa henkilöä, eivät he olleet oppineet kuin yhden käytöstavan. Kun heillä ei koskaan ollut ollut tilaisuutta synnyttää väärää tai pettävää vaikutusta tai jotain sen tapaista, oli luonnollista, etteivät he tietäneet, mitä teeskentely oli.
Todenteolla ovat nämä taloudellisen yhdenvertaisuuden toisarvoiset seuraukset, nämä siveelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset, jotka loivat ihmisten kanssakäymiselle ylevän ilmapiirin, kaikesta huolimatta olleet suurinta apua jota itse periaatteesta on ollut ihmisonnelle.
Heti jouduin puhumaan ja leikkiä laskemaan tämän nuoren joukon kanssa niin kevyesti kuin olisin heidät aina tuntenut, ja heidän hartaasti kuunnellessaan mitä heille kerroin vanhan ajan kouluista ja itse huvia nauttien heidän naiivien huomautustensa johdosta livahti tunti huomaamatta ohitse. Nuoriso on aina innostavaa ja näiden raittiiden, kauniiden ja nerokkaiden olentojen läsnäolo vaikutti kuin viinikylpy.
Florence! Ester! Helena! Marion! Margaret! George! Robert! Harald! Paul! -- En milloinkaan unohda sitä tähtisilmäisten tyttöjen ja komeitten poikain joukkoa, jossa ensiksi tutustuin kahdennenkymmenennen vuosisadan tyttöihin ja poikiin. Voiko olla, että Jumala lähettää suloisempia sieluja maan päälle nyt kun se niille on niin paljon soveliaampi?
LUKU XXX.
MITÄ YLEINEN SIVISTYS MERKITSEE.
Oli muuan noita intiaanikesän iltapuolia jolloin tuntuu synnilliseltä tilaisuuden tuhlaukselta joutilaan hetken sisällä viettäminen. Kun meillä ei ollut minkäänlaista kiirettä, otimme tohtori ja minä kahden istuttavat moottorivaunut lähimmältä asemalta ja viiletimme kotoa poispäin poikkeillen tieltä aivan päähänpistojen mukaan. Ääntä pitämättä vieriessämme sileitä katuja, joille laiteilla olevat puuryhmät olivat sirotelleet lehtiään, aloin ihmetellä koululasten varhaista kypsyyttä, he kun kolmen-, neljäntoista vuotisina pystyivät käsittelemään aineita jotka minun aikanani tavallisesti oli säästetty korkeakouluihin ja yliopistoihin. Tämän kuitenkin tohtori selitti.
"Siitä ajasta alkaen", hän sanoi, "jolloin maailma hyväksyi työn ja sen tulosten tasaisen jakoehdotuksen, kävi kansantalous niin yksinkertaiseksi tieteeksi että kuka lapsi tahansa, joka osaa soveliaasti jakaa omenan pikku veljiensä kesken, on sen salaisuuden perillä. Tietysti on väärän kansantalouden erhetyksien keksiminenkin sangen yksinkertainen asia, kun kerran vain voi sitä vertailla oikean kanssa.
"Mitä yleensä tulee varhaiseen henkiseen kehitykseen", jatkoi tohtori, "en luule että se on erikoisemmin huomattava, meidän lapsissamme teidän päiviinne lapsiin verrattuna. Me varmastikaan emme pyri sitä kehittämään. Yhdeksännentoista vuosisadan selväjärkinen kahdentoista vuotias koululapsi ei luultavastikaan tuloksiin nähden joutuisi huonommalle puolen vertailussa tavallisen kaksitoista vuotiaan kanssa meidän kouluissamme. Vertaillessanne heitä kymmentä vuotta myöhemmin näyttäisi ehkä kasvatusjärjestelmäin erotus vaikutustansa. Yhden- ja kahdenkolmatta vuotiaana tavallinen nuorukainen teidän päivinänne lienee ollut vain vähän pitemmällä kasvatuksessa kuin neljännellätoista vuodellaan, kun hänen luultavasti oli täytynyt lähteä koulusta tehtaaseen tai farmille siihen aikaan tai parisen vuotta myöhemmin, ellei hän sattunut oleman joku rikkaan vähemmistön lapsista. Vastaava lapsi meidän järjestelmämme vallitessa olisi jatkanut opintojaan keskeymättä ja yhdenkolmatta ikäisenä saavuttanut sen mitä te tavallisesti sanoitte korkeakoulun opetuskurssiksi."
"Kasvatuskoneiston laajennuksen, joka vaadittiin korkeamman kasvatuksen varaamiseksi kaikille, on täytynyt olla tavaton", sanoin. "Meidän alkeiskoulujärjestelmämme piti alkeistietoja lähes kaikkien lasten varalle, mutta kahdestakymmenestä tuskin yksi kävi edes oppikouluun, tuskin yksi sadasta ennätti korkeakouluun eikä täyttä yhtä tuhannesta koskaan nähnytkään opistoa. Minun aikani suurista yliopistoista -- Harvard, Yale ja muut -- lienee tullut pikku kaupunkeja, jotta voivat vastaan ottaa sinne tulvivat ylioppilaat."
"Niiden olisi todellakin tarvinnut olla sangen suuria kaupunkeja", vastasi tohtori, "jos kysymyksessä olisi ollut nuorisomme korkeamman kasvatuksen luovuttaminen niiden haltuun, sillä joka vuosi yliopistollista arvoa meillä ei anneta vain tuhansille ja kymmentuhansille, joilla luvuilla teidän korkeakoulunne läpikäyneitä laskettiin, vaan miljoonille. Siitä syystä -- se on, kysymyksessä olevan lukumäärän vuoksi -- meillä ei voi enää olla mitään korkeamman kasvatuksen keskuksia yhtä vähän kuin teillä alkeiskasvatuksen. Kullakin yhteiskunnalla on yliopistonsa aivan samoin kuin ennen yleiset koulut, ja kullakin on niissä enemmän oppilaita lähistöltään kuin mikään teidän suurista yliopistoista saattoi vetonuotallaan koota kaiken maailman ääristä."
"Mutta eikö erikoisten opettajain maine houkuttele oppilaita erikoisiin yliopistoihin?"
"Siitä asiasta suoriudutaan helposti", vastasi tohtori. "Telefooni- ja elektroskooppijärjestelmämme täydellisyys antaa tilaisuuden nauttia minkä opettajan opetuksia tahansa miltä välimatkalta tahansa. Suosittu opettaja luennoi miljoonille oppilaille kuiskaillen, jos hänen äänensä on sortunut, paljon helpommin kuin kukaan teidän professoreistanne saattoi puhua viisikymmentä oppilasta käsittävälle luokalle, vaikka oli selvä-äänisenä."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "sivistyksessänne ei ole mitään kohtaa joka näyttää avaavan niin monia mahdollisuuden näköaloja ja ratkaisevan ennakolta niin monia mahdollisia vaikeuksia yhteiskuntajärjestelmänne järjestämisessä ja toiminnassa kuin tämä sivistyksen yleisyys. Minun täytyy sanoa ettei mikään mikä on järkevätä näytä mahdottomalta yhteiskunnan oikomistiellä, kun kerran te olette sen olomuodon omaksuneet. Minun omat aikalaiseni täydelleen tunnustivat teoriassa, kuten tiedätte, kansan kasvatuksen tärkeyden, jotta hyvä kansanvaltainen hallitus olisi voitu toteuttaa; mutta järjestelmämme, joka vain opetti kansan joukot tavailemaan, oli todellakin narripeliä nykyiseen kansalliseen kasvatukseen verrattuna."
"Ehdottomasti niin", vastasi tohtori. "Kasvatuksen peruste on taloudellista laatua, se kun vaatii oppilaan ylläpitoa ilman taloudellisia tuloja kasvatusaikana. Jos mieli kasvatuksen tuottaa tuloksia, täytyy sen ajan kestää lapsuusvuodet ja nuoruutta ainakin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti. Se vaatii sangen suuria kustannuksia, joita tuskin yhdet vanhemmat tuhannesta saattoivat kestää teidän päivinänne. Valtio sen tietysti olisi voinut ottaa osalleen, mutta silloin olisi rikkaitten täytynyt avustaa köyhäin lapsia, eivätkä he luonnollisesti sellaisesta tahtoneet kuulla puhuttavankaan, ainakaan kasvatuksen alkeisasteiden yläpuolelle. Ja vaikkakaan ei asiassa olisi ollut rahakysymystä, olisivat rikkaat, jos toivoivat voivansa valtaansa säilyttää, olleet hulluja, jos olisivat heidän likaisia töitään suorittamaan määrätyille joukoille varanneet sivistystä joka heistä olisi tehnyt yhteiskunnallisia kapinoitsijoita. Näistä kahdesta syystä teidän talousjärjestelmänne oli aivan mahdoton mitään nimensä arvoista kansallista kasvatusjärjestelmää ylläpitämään. Toiselta puolen taloudellisen tasa-arvoisuuden ensimmäinen vaikutus oli samallaisten kasvatuksellisten etujen varaaminen kaikille ja vielä paraitten minkä yhteiskunta voi aikaan saada. Vallankumouksen historian mieltä kiinnittävimpiä lukuja on se joka kertoo miten heti uuden järjestyksen voimaan astuttua nuoret miehet ja naiset alle kahdenkymmenen ikävuoden, jotka olivat työskennelleet pelloilla ja tehtaissa ehkä lapsuudesta asti, jättivät työnsä ja tulvivat takaisin kouluihin ja opistoihin niin pian kuin tilaa heille voitiin valmistaa, jotta olisivat mahdollisimman paljon voineet korjata varhaisia tappioitaan. Kaikki yksimielisesti nyt ymmärsivät että kasvatus oli taloudellisesti tehty kaikille mahdolliseksi, että se oli suurin uuden järjestyksen tuottama anti. Kirjoista selviää myös ettei vain nuoriso, mutta miehet ja naiset ja vanhemmatkin, jotka olivat kasvatuksellisia etuja vaille jääneet, käyttivät kaiken teollisuusvelvollisuuksistaan vapaan aikansa täyttääkseen mahdollisuuden mukaan varhaisemman elinaikansa puutteita, jotta heidän ei liian suuresti olisi tarvinnut hävetä nousevan sukupolven läsnäollessa joka kokonaan oli oleva korkeakoulun läpikäyneitä.
"Puhuaksemme kasvatusjärjestelmästämme nykyisessä muodossaan", jatkoi tohtori, "tahdon varottaa teitä siitä mahdollisesta erehdyksestä että luulisitte yhdenkolmatta vuoden ijässä päättyvän kurssin päättävän myös tavallisen yksilön kasvatuksellisen opintoajan. Se on päinvastoin vain vaadittava sivistyksellinen minimi jonka yhteiskunta jokaiselle nuorukaiselle vaatii annettavaksi heidän alaikäisyytensä aikana, jotta heistä tulisi vain soveliaita kansalaisia. Me kuitenkin pitäisimme sangen laihana kasvatuksena sitä joka siihen päättyisi. Me arvelemme että yliopistollisen arvon saavuttaminen täysikäisyyden alkaessa merkitsee vain että arvon saanut on päässyt sille ikäkaudelle jolloin hänen katsotaan kykenevän ja olevan oikeutetun täysi-ikäisenä pitää huolta opinnoistaan ilman valtion johdatusta ja pakotusta. Tätä tarkoitusta varten keinoja varatakseen kansa ylläpitää laajaa järjestelmää jota voitte sanoa oppiarvon saavuttaneitten valittavaksi opintokurssiksi jokaisessa tieteen haarassa, ja nämä ovat vapaasti avoimina jokaiselle elämän loppuun asti niin kauan tai niin lyhyen ajan, niin jatkuvasti tai niin asteettaisesti, niin perinpohjaisesti tai niin pintapuolisesti kuin kukin haluaa.
"Järki ei todellakaan ole mahdollinen monissa tärkeissä opintohaaroissa, halu niihin ei heräjä eikä ymmärrys kykene niitä tavoittamaan, ennenkuin kypsyneellä ijällä, jolloin kuukauden pyrkimyksellä saavutetaan käsitys asiassa minkä omaksumisyritykseen vuosia olisi hukkaan tuhlattu nuoruudessa. Meidän tarkoituksenamme on niin paljon kuin mahdollista lykätä sellaisten haarojen vakava tutkimus oppiarvon saavuttaneiden kouluihin. Nuoren kansan täytyy saada asioista yleinen käsitys, mutta todenteolla heidän elinaikansa ei ole kiinteää ja tuloksellista tutkimusta varten. Jos tahdotte nähdä innostuneita oppilaita, joille tietojen tavoittelu on suurinta elämän iloa, täytyy teidän etsiä heidät keski-ikäisten isien ja äitien joukosta oppiarvon saavuttaneiden kouluista.
"Tietojen elinkautisen tavoittelun tilaisuuksien oikein käyttämistä varten ovat meidän mielestämme elämämme vapaa-ajat, jotka teistä tuntuvat niin pitkiltä, aivan liian lyhyet. Ja ne joutoajat, niin pitkiä kuin ovatkin, puolet joka päivästä ja puolet joka vuodesta sekä koko jälkimmäinen puoli elämästä joka on pyhitetty persoonalliselle käyttämiselle -- vieläpä näiden pitkien aikojen lisäyksetkin, yhä suuremmiksi kasvaen jokaisen työtä säästävän keksinnön mukana, jotka ovat varatut elämän korkeampaa käyttöä varten, näyttävät meistä vähäarvoisilta henkiselle kehitykselle, olosuhteilta joita teidän aikananne ei ollut tuskin kenenkään käytettävissä, mutta jotka meidän laitoksemme ovat kaikille varanneet. Tarkoitan sitä rauhan moraalista ilmapiiriä joka johtuu mielen ehdottomasta vapauttamisesta häiritsevistä ankeuksista ja kiduttavasta huolesta oman itsemme ja meille rakkaitten aineellisen toimeentulon suhteen. Talousjärjestelmämme saattaa meidät asemaan jossa voimme seurata Kristuksen oppia, joka niin mahdoton oli teille, olla pitämättä 'huolta huomisesta.' Teidän ei tietysti pidä ymmärtää että koko kansamme on vain tutkijoita ja filosoofeja, mutta ymmärtänette että me olemme enemmän tai vähemmän uutteria ja järjestelmällisiä oppilaita ja koululaisia koko elämämme ajan."
"Todellakin, tohtori", sanoin, "en muista oletteko koskaan puhunut minulle mitään mikä olisi osottanut täydellisempää ja räikeämpää ristiriitaa teidän ja minun aikani välillä kuin tämä puhtaasti henkisten harrastusten pysyvä ja kasvava kehitys läpi eläjään. Minun aikanani oli kuitenkin vain kuuden tai kahdeksan vuoden erotus köyhän miehen pojan ja onnellisemman nuorukaisen henkisen elämän kestäväisyyden välillä, edellinen oli tuomittu tehtaaseen neljäntoista vanhana, jälkimmäinen läksi opistoon. Jos toisen kehitysaika päättyi neljänteentoista ikävuoteen, niin toisen loppui jotenkin yhtä täydellisesti yhden- tai kahdenkolmatta ijässä. Sen sijaan että opin arvon saavuttamisella hän olisi päässyt tilaisuuteen alkamaan todellista kasvatustaan, merkitsi se tapaus tavalliselle nuorukaiselle opinto-ajan päättymistä ja oli hänen elämänsä vuoksiaika sivistyksen ja tieteitten ja humaanisuuden tietoon. Tässä suhteessa tavallinen yliopistolainen ei koskaan jälkeenpäin omistanut niin paljon tietoja oppiarvonsa saavuttamispäivänä. Sillä heti senjälkeen, ellei ollut rikkainta luokkaa, hänen täytyi suin päin syöksyä liike-elämän melskeeseen ja kilpailuun ja ottaa pesti olemassa olon aineellisten välikappaleiden taistelurekryytiksi. Sortuiko hän vai onnistui, se ei suuria vaikuttanut hänen henkisen elämänsä kuihtumisen ja kääpiöitymisen estämiseksi tai edistämiseksi. Hänellä ei ollut aikaa eikä voinut käyttää mitään ajatusta muuhun. Jos hän sortui taikka tuskin vältti sortumisen, alituinen ankeus hänen sydäntänsä jäyti: ja jos hän onnistui, hänen onnensa tavallisesti teki hänestä tylsäpäisen ja vielä avuttomamman itseensä tyytyväisen aineen orjan kuin jos olisi sortunut. Mitään toivoa ei kummallakaan tiellä ollut hänen mielelleen ja sielulleen. Jos elämänsä lopussa hänen ponnistuksensa olivat voittaneet hänelle hiukan hengityksen tilaa, ei siitä hänen käytettäväkseen ollut, sillä henkiset ja järjelliset osat käytännön puutteessa kuihtuvat eivätkä enää kyenneet vastaamaan tilaisuutta."
"Ja tällaista olemassaolonsa puolustusta", sanoi tohtori, oli niiden elämä joita te piditte onnellisimpina ja menestyksellisimpinä -- joiden arveltiin elämän palkinnon voittaneen. Voitteko ihmetellä että me pidämme suurta vallankumousta ihmisen toisena luomisena, etenkin kun se täydellisen mielen ja sielun elämän olosuhteet lisäksi tuotti siihen pelkkään aineelliseen toimeentuloon joka enemmän tai vähemmän kunnollisena oli ollut kaikkien ihmisolentojen, rikkaitten ja köyhien, melkein koko elämä mitä he siihen asti olivat tienneet? Olemassaolon taistelun vaikutus, se kun ehkäsi kokoamishimollaan henkisen kehityksen aikaihmisen elämän kynnykselle, olisi ollut kyllin turmiollinen, vaikkapa taistelun luonne riisi ollut siveellisesti nuhteetontakin. Kun johdumme ajattelemaan että se taistelu ei vain estänyt sielun kehitystä, vaan oli vaikutukseltaan tavattoman turmiollinen siveelliselle elämällekin, ymmärrämme täydellisesti ihmissuvun onnettomat olosuhteet ennen vallankumousta. Nuorisolla on ylevä pyrkimys velvollisuuteen ja oikeuteen ja korkeat unelmat niistä. Se katsoo maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi oleman, eikä sellaisena kuin se on; ja onneksi on ihmiskunnalle, jos yhteiskunnan laitokset eivät loukkaa tätä moraalista innostusta, vaan pikemmin koettaa sitä säilyttää ja kehittää läpi koko elämän. Tämän nykyinen yhteiskuntajärjestys tekee, sen luullakseni voimme väittää. Taloudellisen järjestelmän avulla, joka perustuu kaiken työn teon korkeimmalle siveysopilliselle aatteelle, huomaa nuoriso maailmalle jouduttuaan että se on kaiken moraalin käytännöllinen koulu. Nuorukainen tapaa tarpeeksi tilaa ja ilmaa velvollisuuksissaan ja toimissaan ylevälle innostukselle, jokaiselle epäitsekkäälle pyrkimykselle mitä vain helliä mielii. Hän ei ole voinut muodostaa korkeampaa eikä täydellisempää moraalista kuvaa kuin mikä vallitsee meidän teollisuus- ja jakojärjestyksessämme.
"Nuoriso oli teidän päivinänne yhtä ylevää kuin se on nyt, jo uneksi samoja suuria unelmia elämän mahdollisuuksista. Mutta kun nuori mies pääsi eteenpäin käytännöllisen elämän maailmaan, hän huomasi unelmiansa pilkattavan ja ja ihanteitansa ivailtavan joka käänteessä. Hän huomasi olevan pakotettu, tahtoipa sitten laikka ei, ottamaan osaa elämän taisteluun, jossa menestyksen ensimmäisenä ehtona oli siveysopin ripustaminen hyllylle ja omantunnon äänen tukahuttaminen. Teillä oli eri lausuntotapoja millä kuvailitte sitä prosessia, kun nuori mies vastenmielisesti luopuen ihanteistaan tyytyi innoittavan taistelun olosuhteisiin. Te sanoitte hänen 'oppivan käsittelemään maailmaa sellaisena kuin se oli', 'pääsevän romanttisista lapsellisuuksista', 'tulevan käytännölliseksi' ja sen tapaista. Se todellisesti ei ollut muuta kuin sielun turmelemista. Onko se liioittelua?"
"Se on vain totuutta ja me sen kaikki tiesimme", vastasin.
"Kiittäkää Jumalaa että niistä päivistä on päästy ijäksi. Isän ei tarvitse enää opettaa pojallensa kyynillisyyttä, jotta hän ei elämässä tappiolle tulisi, eikä äidin tyttärellensä maailmallista viisautta suojatakseen häntä ylevältä vaistolta. Vanhemmat ovat lastensa arvoisia ja kykenevät heidän kanssansa liittoutumaan; siten meidän mielestämme ei ollut eikä voinut olla asian laita teidän päivinänne. Elämä on kauttaaltansa yhtä laaja ja ylevä kuin se näyttää olevan kodin kynnyksellä ikävöivälle lapselle. Täydellisyyden ihanteet, itseuhrauksen, kunnian, rakkauden ja velvollisuuden tuottama innostus ei enää kypsyneempinä vuosina vaihdu halvempiin perustuksiin, vaan jatkuu elämätä elättäen sen loppuun asti. Muistanette mitä Wordsworth sanoi:
"Lapsuudessa taivas meitä ympäröi. Poikaijällämme meihin lankeaa Jo varjot vankilan."
"Jos hän olisi osallisena meidän elämässämme, ei luullakseni hänen olisi tarvinnut lapsuutta ylistää poikuusijän kustannuksella, sillä elämä kohoaa yhä laajemmaksi ja korkeammaksi loppuun asti."
LUKU XXXI.
"EI TÄLLÄ VUORELLA EIKÄ JERUSALEMISSA."
Seuraavana aamuna, jolloin Edithin taas täytyi lähteä velvollisuuttaan suorittamaan, seurasin häntä rautatieasemalle. Seisoessamme junaa odottaen kiintyi huomioni erääseen erikoisemmalta näyttävään mieheen joka astui ulos vasta saapuneesta junasta. Hän näytti yhdeksännentoista vuosisadan kannalta arvostellen noin kuudenkymmenen vuotiaalta ja oli siis luultavasti kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen vuotias, se kun oli se arviomäärä jonka olin huomannut tarpeelliseksi uusien aikalaisteni ikää määritellessäni, sillä näinä aikoina ijällisyyden merkit näkyvät myöhemmin. Huomauttaessani Edithille tästä henkilöstä, herätti hän minussa suurta mielenkiintoa, sillä Edith ilmoitti että hän oli Mr. Barton jonka telefoonissa kuulemani saarna niin oli vaikuttanut minuun uuden elämäni ensimmäisenä sunnuntaina, kuten olen kertonut teoksessani "Vuonna 2000." Edith ehti juuri esittää minut ennen junaan astumistaan.
Lähtiessämme yhdessä asemalta sanoin toverilleni, suvaitsisiko hän minun kysyä mitä erikoista uskon lahkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa hän edusti.
"Rakas Mr. West", oli vastaus, "teidän kysymyksenne osottaa että ystäväni tri Leete ei ole luultavasti teille suuria kertonut nykyisestä katsantokannasta uskonnollisiin asioihin nähden."
"Keskustelumme on vain hiukan liikkunut sillä alalla", vastasin, "mutta minua ei ihmetytä saadessani tietää että teidän aarteenne ja tapanne ovat kokonaan toiset kuin minun aikanani. Uskonnolliset aatteet ja kirkolliset laitokset olivat jo sinä aikana kuitenkin niin nopeitten ja perinpohjaisten mullistusten alaisia että varmasti saattoi ennustaa että jos uskonto oli elävä toisella vuosisadalla, oli se tapahtuva aivan toisenlaisten muotojen alaisena kuin koskaan ennen oli tunnettu."
"Olette kosketellut asiata", sanoi seuralaiseni, "joka minulla on mitä suurimman harrastuksen esineenä. Ellei teillä ole muuta, tehtävää, ja haluatte hiukan puhua tästä, ei mikään ole minulle mieluisempaa."
Saatuaan vakuutuksen että minulla ei ollut mitään muuta tointa kuin tietojen rypläileminen kahdennestakymmenennestä vuosisadasta, sanoi Mr. Barton:
"Käykäämme sitten tuonne vanhaan kirkkoon, jonka epäilemättä jo olette tunteneet teidän aikanne jäännökseksi. Siellä voimme mukavasti istua keskustellessamme sellaisessa ympäristössä joka hyvin soveltuu yhteen keskusteluaineemme kanssa."
Silloin huomasin että seisoimme erään viime vuosisadan kirkkorakennuksen edustalla, joka on säilytetty historiallisena muistomerkkinä, ja lisäksi kuten kummakseni havaitsin oli tämä se sama kirkko jossa minun perheeni oli aina käynyt ja minä samoin -- se on, silloin kuin kirkossa kävin mikä ei usein tapahtunut.
"Merkillinen sattuma!" huudahti Mr. Barton kerrottuani hänelle tämän; "kukapa olisi sitä saattanut aavistaa? Luonnollisesti uudelleen astuessanne sellaiseen paikkaan joka on niin rikas entisistä muistoista tahdotte olla yksin. Teidän täytyy suoda minulle anteeksi aavistamattoman varomattomuuteni, kun ehdotin kääntymistä tänne."
"Sattuma", vastasin, "on huvittava, vaan ei ollenkaan mieltäliikuttava. Minun aikani nuoret eivät kirkkosuhteitaan tavallisesti kovin vakaviksi käsittäneet. Olenpa huvikseni katseleva miltä tämä vanha paikka näyttää. Astukaamme sisälle kaikin mokomin."
Sisäpuoli oli kokonaan muuttumaton pääkohdissaan siitä viime kerrasta jolloin olin sen seinien sisällä käynyt, toista vuosisataa sitten. Hyvin muistin että se viimeinen tilaisuus oli ollut pääsiäisjumalanpalvelus, jonne olin saattanut muutamia kauniita maalaisserkkuja, jotka halusivat kuulla musiikkia ja nähdä koreuksia. Epäilemättä olivat rappeutumisjäljet vaatineet monia korjauksia, mutta ne oli toimitettu niin että kokonaisvaikutuksen eheys oli säilytetty.
Kulkien pitkin kuorin pääkäytävää pysähdyin perheeni penkin edustalle.
"Tämä, Mr. Barton", sanoin, "on tai oli minun penkkini. Totta on että olen hiukan takapajulla penkin vuokran suhteen, mutta luullakseni rohkenen kutsua teidät istumaan kanssani."
Olin totta puhunut Mr. Bartonille että sangen vähän tunteellisuutta kuului niihin kirkkosuhteisiin joita oli minulla ollut. Ne elivät todella vain perhetraditsiooneja ja yhteiskunnallista omaisuutta. Mutta toiselta puolen huomasin olevani koko lailla liikutuksissani, kun asettuessani tavalliselle paikalleni penkin päähän katsahdin hämärää ja äänetöntä huonetta. Katseeni kulkiessa penkistä penkkiin, mielikuvituksissani heräsi niiden miesten ja naisten, nuorten poikain ja neitojen elämä jotka olivat tottuneet sunnuntaisin sata vuotta sitten istumaan näissä penkeissä. Muistellessani heidän eri toimiansa, kunnianhimoansa, toivojansa, pelkojansa, kateuttansa ja juoniansa, ne kaikki kun olivat ollut omistetun, menetetyn tai himoitun rahaihanteen vallitsemat, ei minuun niin paljon vaikuttanut se persoonallinen kuolema, mikä oli kaikkien näitten vanhojen tuttavieni osaksi tullut, kuin ajatus siitä miten täydellisesti koko se yhteiskunnallinen meno, jossa he olivat eläneet, liikkuneet ja olemuksensa säilyttäneet, oli hävinnyt. Eivät ainoastaan he itse olleet menneitä, vaan heidän maailmansakin oli mennyt, eikä sen sijalla oleva sitä enää tuntenut. Miten outo, miten keinotekoinen, miten luonnoton se maailma oli ollut! -- ja kuitenkin oli se heille ja minulle, ollessani yksi heistä, näyttänyt ainoalta mahdolliselta olemassaolon muodolta.
Mr. Barton, hienotunteisesti kunnioittaen aatelmiani, odotti minun katkaisevan äänettömyyden.
"Epäilemättä", sanoin, "koskapa säilytätte kirkkojamme merkillisyyksinä, on teillä itsellä parempia käytettävänänne?"
"Meillä", vastasi seuralaiseni, "toden teolla on sangen vähän tai ei ollenkaan kirkkoja käytännössä."
"Niin, todellakin! Unohdin hetkeksi että telefoonin avulla kuulin saarnanne. Telefooni nykyisessä täydellisyydessään on tietysti kokonaan poistanut kirkkojen tarpeellisuuden kuulijahuoneina."