Part 13

"Niin kyllä" vastasi tohtori; "mutta samalla kuin omistajan luovuttamisvalta suurimpaan osaan omaisuuttansa oli tavallinen omistuksen ominaisuus teidän aikananne, ei se suinkaan läheskään ollut mikään välttämätön ominaisuus eli sellainen josta omistajalle oli hyötyä, sillä omaisuuden vapaaseen käyttämisoikeuteen yhdistyi vaara että se saattoi joutua toisten haltuun. Luullakseni oli teidän päivinänne vain harvoja omaisuuden omistajia jotka eivät sangen mielellään olisi luopuneet omaisuutensa vapaasta käyttämisoikeudesta, jos olisivat saaneet takeet siitä että se peruuttamattomasti tulisi pysymään heillä ja heidän lapsillaan. Rikkaat ihmiset, jotka paraimpansa mukaan halusivat perillisiään suojella, koettivat tutkia miten he niin varmasti ja luotettavasti voisivat omaisuutensa kiinnittää ettei sen nauttija voisi koskea pääomaan. Ottakaamme perintötilojen suhde toiseksi tämän aatteen esimerkiksi. Sen omaisuuden hallintotavan mukaan omistaja ei voinut sitä myydä, mutta sittenkin se oli eniten suosituita omaisuuden lajeja juuri sen seikan takia. Se asia, johon viittasitte -- että kansalainen ei voi luovuttaa osaansa kansallisessa yhtiössä joka on hänen tulojensa peruste -- pyrkii samalla tavalla tekemään sitä arvokkaammaksi omaisuudeksi eikä vähemmän arvokkaaksi. Varmasti sen laatua ehdottomasti persoonallisena ja yksityisenä omaisuuden lajina korottaa se seikka että se on peruuttamattomasti yksilölle kiinnitetty. Saattaa sanoa että omaisuusjärjestelmän uudelleen järjestäminen, josta me nyt puhumme, kokonaisuudessaan loi Yhdysvalloista perintötilan sen kansalaisten sekä heidän lastensa yhtäläiseksi hyödyksi ikuisiin aikoihin."

"Te ette vielä ole huomauttaneet", sanoin, "kaikkein räikeintä toimenpidettä jolla vallankumous hätyytti yksityistä omaisuutta, nimittäin sitä että itse kunkin hallussa oleva omaisuus tuli olemaan aivan saman suuruinen. Tässä ei ehkä itsessään ollut mitään poikkeusta yksityisomaisuuden periaatteesta, mutta varmasti se oli jyrkkää sekaantumista omaisuuden omistajain asioihin."

"Se erotus on oikea. Se on välttämättömän tärkeä tämän kysymyksen oikein ymmärtämiseksi. Historia on ollut täynnä juuri sellaisia omaisuusetujen uudelleen järjestämisiä tukuttain ryöstöjen, anastusten ja takavarikkojen kautta. Ne ovat olleet enemmän tai vähemmän oikeutettuja, mutta vähimmin oikeutettuinakaan niiden ei ole katsottu sisältävän mitään poikkeusta yksityisomaisuuden periaatteesta itsestään, sillä niiden tapahduttua ne periaatteet vahvistettiin uudelleen erilaisessa muodossa. Vallankumouksessa tapahtunutta omaisuuden yleistä yhdensuuruiseksi tekemistä ei voida sanoa omaisuusoikeudesta poikkeamiseksi yhtä vähän kuin mitään ennen tapahtunuttakaan omaisuussuhteitten uudelleen järjestämistä. Aivan päinvastoin se oli saman oikeuden vakuuttamista ja puolustamista uudessa asteikossa josta ei ennen oltu uneksittukaan. Ennen vallankumousta kansasta sangen harvoilla oli omaisuutta ollenkaan eikä mitään taloudellista turvaa paitsi päivästä toiseen. Uuden järjestelmän kautta kaikille turvattiin suuri, samallainen ja määrätty osa kansallisesta kokonaispääomasta ja tuloista. Ennen vallankumousta nekin jotka olivat omaisuutta itselleen saaneet saivat alati olla varuillansa ettei omaisuutta heiltä otettu tai ettei se heiltä livahtanut tuhansien odottamattomuuksien kautta. Miljoonan omistajallakaan ei ollut mitään varmuutta siitä ettei hänen pojanpojastaan tullut koditonta kulkuria tai ettei hänen pojantyttärensä joutunut pakosta elämään häpeän alaisena. Uuden järjestelmän aikana jokaisen kansalaisen omistusoikeus yksilölliseen omaisuuteensa tuli peruuttamattomaksi, ja hän saattoi sen menettää vain siinä tapauksessa että kansa tekisi vararikon. Se on, vallankumous sen sijaan että olisi kieltänyt tai hävittänyt yksityisomaisuuden rakennuksen, varmenti sen verrattomasti vakavammassa, hyödyllisemmässä, kestävämmässä ja yleisemmässä muodossa kuin koskaan ennen oli tunnettu.

"Tietysti, Julian, on aivan ihmisluonteen mukaista että teidän aikalaisenne olisivat huutaneet omaisuuden yleisoikeuden aatetta vastaan pitäen sitä hyökkäyksenä omaisuusperiaatteiden kimppuun. Ei ole milloinkaan ollut profeettaa eikä uudistajaa ääntänsä korottamassa puhtaamman, henkevämmän ja suoremman uskontoaatteen puolesta jota hänen aikalaisensa eivät ole syyttäneet uskonnon hävittämisyrityksestä; ei liioin valtiollisissa asioissa ole mikään puolue julistanut oikeampaa, laajempaa ja järkevämpää hallitusaatosta ilman että sitä on syytetty hallituksen hävittämisyrityksestä. Aivan entisten tapausten mukaista oli siis että niitä jotka väittivät kaikkien omaisuusoikeuden puolesta syytettiin hyökkäyksestä omaisuusoikeuden kimppuun. Mutta kutka, ajatelkaahan, olivat yksityisomaisuuden todellisia ystäviä ja esitaistelijoita, nekö jotka sellaisen järjestelmän puolesta kiivailivat että yksi ihminen jos oli tarpeeksi taitava saattoi anastaa maailman yksinoikeudekseen -- ja sangen vähäinen joukko oli sen jo melkein anastamaisillaan -- ja syöstä loput ihmissukukunnasta köyhälistöksi, vai nekö jotka toiselta puolen vaativat sellaista järjestelmää että kaikki pääsisivät omaisuuden omistajiksi samallaisilla ehdoilla?"

"Minusta tuntuu", sanoin, "että niin pian kuin vallankumouksen johtajain onnistui avata kansan silmät näkemään tämän puolen asiasta, täytyi vanhojen ystävieni, kapitalistien huomata että heidän huutonsa 'pyhän omistusoikeuden' suhteen kääntyi sangen vaaralliseksi aseeksi heitä itseänsä vastaan." [Kirjoittaja käyttää tässä kohdin sanaa "boomerang", joka on Australian alkuasukkaitten käyttämä heitto-ase. Taitava heittäjä osaa tätä asetta siten käsitellä että lintua esim. ilmassa tavoittaessaan sillä, se palaa heittäjän luo uudelleen, ellei satu tarkoitettuun paikkaan. -- Suom. muist.]

"Niin he huomasivatkin. Mikään ei voinut paremmin auttaa vallankumouksen tarkoituksia, kuten olemme nähneet, kuin väittelyn syntyminen omaisuusoikeudesta. Mikään ei ollut niin toivottavaa kuin että kansa kokonaisuudessaan saataisiin hiukan vakavasti ajattelemaan sen oikeuden järkiperäisiä ja moraalisia syitä sekä vertaamaan niitä voimassa oleviin syihin. Sangen pian silloin huuto 'pyhästä omaisuusoikeudesta', jonka rikkaat ensin olivat harvojen puolesta nostaneet, kajahti valtavasti vaikuttaen perinnöttömäin miljoonain suusta kaikkien puolesta."

LUKU XVII.

Kaiku menneisyydestä.

"Ahaa!" huudahti Edith joka äitinsä kanssa oli myllertänyt kassakaapin laatikoita tohtorin ja minun puhuessa, "täällä on muutamia kirjeitä, ellen erehdy. Näyttää siis siltä että käytit kaappia muitakin varten kuin rahoja."

Siinä oli todellakin, kuten sanomattomaksi liikutuksekseni huomasin, nippu kirjeitä ja lippuja Edith Bartlettilta, jotka olivat kirjoitetut eri tilaisuuksissa rakkaussuhteissa ollessamme ja joita nyt Edith, hänen tyttären tyttärensä tytär piti kädessään. Otin ne häneltä ja avatessani yhden huomasin sen olevan päivätyn toukokuun 30 päivänä 1887, sinä samana päivänä jolloin hänestä ijäksi erosin. Siinä hän pyysi minua tulemaan hänen perheensä kanssa kukituspäiväkäynnille Mount Auburnin hautausmaalle jossa hänen kansallissodassa kaatunut veljensä lepäsi.

"Minä en odota, Julian", hän oli kirjoittanut, "että kaikki sukulaisuussuhteeni omaksesi hyväksyt sentähden että kanssani menet naimisiin -- se olisi liian paljon -- mutta urho-veljeni tahdon sinun tunnustavan omaksesi, ja sentakia haluaisin sinun lähtevän kanssamme tänään."

Kulta ja pergamentit, kerran niin kalliit, nyt huolettomasti siroteltuina ympäri huonetta, olivat menettäneet arvonsa, mutta nämä rakkauden merkit eivät olleet luopuneet vallastansa aikojen kuluessa. Kuin taikamahdilla ne nostivat hetkessä muistojen usvan joka minut saattoi omaan maailmaani -- maailmaan missä nykyisellä ei ollut mitään tekemistä. En tiedä miten kauan siten istuin muistoihini vaipuneena ulkomaailmasta mitään tietämättä äänettömän myötätuntoisen joukon ympäröimänä. Omilta huuliltani lähtenyt syvä vastentahtoinen huokaus vihdoin herätti minut muistojeni maailmasta ja paluutti muinaisesta unien maasta tajuamaan nykyisen ympäristöni ja sen olosuhteet.

"Nämä ovat", sanoin, "kirjeitä toiselta Edithiltä -- Edith Bartlettilta, sinun äidin äidin äidiltäsi. Ehkä haluaisit katsoa ne läpi. En tiedä, kuka olisi lähemmin ja paremmin niihin oikeutettu minun jälkeeni kuin sinä ja äitisi."

Edith otti kirjeet ja alkoi tutkia niitä kunnioittavalla uteliaisuudella.

"Ne ovat sangen huvittavia", sanoi hänen äitinsä, "mutta pelkäänpä, Julian, että saamme pyytää teitä lukemaan ne meille itse."

Ulkomuotoni epäilemättä osotti tuntemaani hämmästystä tällaista oppimattomuuden tunnustusta kuullessani niin korkeasti sivistyneen henkilön puolelta.

"Täytyykö minun ymmärtää", tiedustin vihdoin, "että käsin kirjoittaminen ja sen lukeminen, kuten lukkojen tekokin, on unohtunutta taitoa"?

"Pelkäänpä että melkein niin on laita", vastasi tohtori, "vaikka sen selitys ei tässä kohden, kuten toisessa asiassa, nojaudu niin paljon taloudelliselle yhdenvertaisuudelle kuin keksintöjen kehitykselle. Meidän lapsiamme yhä opetetaan kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan, mutta heillä on niin vähän käytäntöä jälkielämässä että he tavallisesti unohtavat taitonsa hyvin pian koulusta päästyään; mutta todella pitäisi Edithin vielä kyetä selvän saamaan yhdeksännentoista vuosisadan kirjeestä. -- Rakkaani, olenpa hiukan häpeissäni sinun puolestasi."

"Oh, minä kyllä osaan lukea tämän, isä", huudahti hän katsahtaen otsa vielä rypyssä kirjeen sivulta jota oli tutkinut. "Ettekö muista että sain selvän niistä vanhoista Julianin kirjeistä Edith Bartlettille jotka olivat äidillä? -- vaikka siitä on jo vuosi aikaa ja taitoni on senjälkeen kangistunut. Mutta olen lukenut lähes kaksi riviä tätä jo. Se on todella hyvin selvää. Kyllä siitä otan kokonaan selvän mitään apua saamatta muilta paitsi äidiltä."

"Ihme ja kumma", sanoin, "ettekö enää kirjoita kirjeitä"?

"Emme", vastasi tohtori, "käsin kirjoittaminen on käytännöstä joutunut pois. Kirjevaihdossa, milloin emme telefoonia käytä, me lähetämme fonograafeja ja käytämme näitä kaikkia niitä tarkoituksia varten joihin te käsin kirjoittamista tarvitsitte. Siten on asian laita ollut jo niin kauan että tuskin mieleemme juolahtaa ihmisten koskaan toisin tehneen. Mutta varmaankin se on kehitysaste jonka teitä täytyy hiukan ihmetyttää: teillä oli fonograafi ja sen mahdollisuudet olivat kyllin selvät heti alussa. Tärkeissä muistiinpanoissamme me kyllä vielä suureksi osaksi käytämme painattamista, mutta painotuotteet valmistetaan fonograafijäljennöksistä, joten toden teolla erikoistapauksia lukuunottamatta käsin kirjoittamista vain vähän tarvitaan. Eikö ole merkillistä, kun tulee sitä ajatelleeksi, että mitä enemmän on sivistys kypsynyt, sitä enemmän sen ennätykset joutuvat häviäviksi? Kaldealaiset ja egyptiläiset käyttivät kirjoituksissaan tiiltä, ja kreikkalaiset ja roomalaiset enemmän tai vähemmän kiveä ja pronssia. Jos ihmissuku tänään häviäisi, ja maailma tarkastettaisiin sanokaamme Mars tähdestä käsin viittä sataa vuotta myöhemmin taikka vaikka ennemminkin, niin meidän kirjamme olisivat hävinneet ja Rooman valtakuntaa pidettäisiin inhimillisen sivistyksen viimeisenä ja korkeimpana asteena."

LUKU XIX.

"Voiko neito unohtaa koristuksensa"?

Vihdoin Edith äitinsä kanssa läksi sisälle ottamaan selvää kirjeistä, ja kun tohtori oli niin ihastuneena syventynyt osakkeihin ja bondeihin että olisi ollut epäystävällistä jäädä hänen luokseen, arvelin että tilaisuus oli suotuisa yksityishankkeeni täyttämiseksi johon tähän asti oli mahdollisuutta puuttunut.

Siitä asti jolloin olin saanut luottokorttini olin mietiskellyt erästä ostoa jonka halusin tehdä ensi tilaisuudessa. Se oli kihlasormus Edithille. Lahjat yleensä tietysti olivat menettäneet arvonsa tänä aikana jolloin jokaisella oli kaikkea mitä tarvitsi, mutta tämä oli sitä laatua jonka tunteen vuoksi varmasti arvelin tuntuvan naiselle yhtä haluttavalta kuin koskaan ennen.

Sentakia hyväkseni käyttäen isäntäväkeni harvinaista poistumista erikoistoimiinsa läksin siihen suureen puotiin jonne Edith oli minut vienyt eräässä toisessa tilaisuudessa, ainoa jonne siihen asti olin astunut. Kun en nähnyt sitä lajia tavaraa, jota halusin, olevan näytteillä missään osastossa, pyysin vihdoin erästä nuorta naispalvelijatarta ohjaamaan minut jalokiviosastoon.

"Pyydän anteeksi", hän sanoi hiukan kohottaen kulmakarvojaan, "en oikein ymmärtänyt mitä kysyitte"?

"Jalokiviosastoa", vastasin, "Haluan katsoa sormuksia."

"Sormuksia", hän kertasi katsoen minua selvästi ihmeissään. "Saanko kysyä minkä laatuisia sormuksia ja mitä varten käytettäviä"?

"Sormessa käytettäviä", vastasin, arvellen ettei tämä nuori nainen voinutkaan olla niin järkevä kuin hän näytti.

Näin sanoessani hän katsahti vasenta kättäni jonka yhdessä sormessa minulla oli entisaikani mallin mukainen sinettisormus. Hänen kasvojensa ilme muuttui heti sangen ymmärtäväiseksi, ja samalla niihin ilmestyi mitä vilkkainta harrastusta.

"Pyydän tuhansin kerroin anteeksi"! hän huudahti. "Minun olisi pitänyt ymmärtää ennemmin. Te olette Julian West"?

Minua alkoi hiukan suututtaa tuollainen salaperäisyys niin yksinkertaisessa asiassa.

"Kyllä tosin olen Julian West", sanoin; "mutta suonette anteeksi etten näe missä yhteydessä se asia on teille tekemääni kysymykseen."

"Oh, teidän tulee todella suoda minulle anteeksi", hän sanoi, "mutta se on sangen läheisessä yhteydessä. Amerikassa ei kukaan muu kuin juuri te olisi kysynyt sormessa kannettavia sormuksia. Niitä ei ole käytetty enää niin pitkään aikaan että olemme kokonaan lopettaneet niiden varastossa pitämisen; mutta jos haluatte saada sellaisen tilauksesta tehdyn, tarvitsee teidän vain antaa kuvaus minkälaisen tahdotte ja se heti valmistetaan."

Kiitin häntä, mutta lisäsin etten halunnut ajaa hommaani perille, ennenkuin olin hiukan tarkemmin tutustunut olosuhteisiin.

En sanonut mitään kokemuksestani kotona, sillä en halunnut joutua naurun alaiseksi enemmän kuin oli välttämätöntä; mutta puolisen jälkeen tavatessani tohtorin yksin mieluisassa työhuoneessaan talon tornikerroksessa, koetin varovasti urkkia häneltä asian laitaa.

Huomauttaen aivan kuin sivumennen etten ollut huomannut kenenkään sormessa sormusta, kysyin häneltä, oliko jalokivien käyttämisestä vieraannuttu, ja jos niin oli laita, miten oli selitettävissä siitä tavasta luopuminen?

Tohtori sanoi totta olevan että jalokivien käyttäminen oli todella ollut vanhentunut tapa jo parin sukupolven ajan, ellei enemmän. "Mitä taasen tulee asiassa vaikuttaneisiin syihin", hän jatkoi, "niin ne todellakin johtavat koko syvälle meidän nykyisen talousjärjestelmämme suoriin ja epäsuoriin seurauksiin. Ylimalkaan puhuen luulen että pääasiallisena ja ratkaisevana syynä siihen miksi kultaa ja hopeaa sekä kalliita kiviä on lakattu koristuksina ihailemasta on se että ne kokonaan menettivät kauppa-arvonsa, kun kansa järjesti omaisuuden jakamisen kaikkien kansalaisten peruuttamattoman taloudellisen yhdenvertaisuuden pohjalle. Kuten tiedätte ei tonnillinen kultaa eikä tynnyrillinen jalokiviä voisi hankkia leivän palaakaan yleisistä puodeista, kun siellä mikään ei kelpaa maksuksi muu kuin kansalaisten luotto, joka yksinomaan riippuu hänen kansalaisuudestaan ja on aina samallainen kuin kunkin toisen kansalaisen. Luonnollisesti ei tämän takia mikään ole minkään arvoinen kenellekään nykyään joka ei tuota jotakin hyötyä tai hupia. Pääsyynä miksi jalokiviä ja kalliita metalleja ennen käytettiin koristuksina näyttää olleen niille kuulunut suuri kauppa-arvo joka ne teki rikkauden ja mahtavuuden merkiksi sekä sentakia yhteiskunnallisen pöyhkeilyn mieluisiksi välikappaleiksi. Se seikka että ne ovat kokonaan tämän ominaisuuden menettäneet on luullakseni suureksi osaksi vaikuttanut niiden hylkäämiseen koristuksina, vaikkapa pöyhkeilyltä ei olisikaan perusteita riistänyt yhdenvertaisuuden laki."

"Epäilemättä", sanoin; "mutta olipa niitä jotka arvelivat lahjain merkityksen olevan kokonaan erillään niiden arvosta."

"Mahdollista kyllä", vastasi tohtori. "Niin, minä luulen että raakalaiskansat rehellisesti ajattelivat niin, mutta rehellisinä ollen he eivät osanneet erottaa jalokiviä lasipalloista, niin kauvan kuin kumpaisetkin olivat yhtä kirkkaita. Mitä tulee sivistyneitten ihmisten väitteeseen että he olisivat ihailleet kalliita kiviä tai kultaa niiden varsinaisen kauneuden takia niiden arvosta välittämättä, niin epäilen että se oli enemmän tai vähemmän tietoista luulottelua. Otaksukaamme että äkilliset yltäkylläiset löydöt olisivat alentaneet puhdasvetisimpäin timanttien arvon pullolasin tasalle, miten paljon kauemmin luulette että kukaan teidän päivinänne olisi niitä pitänyt?"

Minun oli pakko myöntää että ne epäilemättä olisivat kadonneet näkyvistä nopeasti ja pysyväisesti.

"Luullakseni", sanoi tohtori, "terve maku, jonka teidänkin päivinänne ymmärrämme otsa rypyssä katselleen sellaisten koristusten käyttämistä, tuli taloudellisen vaikutuksen avuksi poistamaan niitä käytännöstä, kun kerran uusi asiain järjestys oli perustettu. Kun jalokivet ja kalliit metallit menettivät lumousvoimansa mikä niillä oli keskitetyn varakkuuden osotuksina, pääsi maku vapaasti arvostelemaan sellaisten koristevaikutelmain todellista kauneusarvoa jotka saavutettiin ripustamalla läpikuultavia kivipalasia ja levyjä ja metallikahleita ja -renkaita kasvoihin ja kaulaan ja sormiin, ja mielipide näyttää pian yleisesti mukaantuneen myöntämään että sellaiset ripustimet olivat raakamaisia eivätkä ollenkaan kauniita."

"Mutta minne ovat joutuneet kaikki timantit, rubiinit, emeraldit ja kulta- ja hopeakoristeet?" huudahdin.

"Metallit tietysti -- hopea ja kulta -- ovat pysyneet käyttökuntoisina koneteollisuudessa ja taiteessa. Ne ovat aina kauniita oikeissa paikoissaan, ja niitä käytetään yhtä paljon koristetarkoituksiin kuin ennenkin, mutta ne tarkoitukset ovat kohdistetut rakennustaiteeseen eikä henkilöihin kuten ennen. Vaikka emme noudatakaan vanhaa tapaa kasvojamme ja ihoamme maalaamalla, käytämme maalia, kuitenkin sellaisissa paikoin mitkä pidämme sille sopivina, ja juuri samoin on kullan ja hopean laita. Jalokivistä taasen muutamat ovat käyttökelpoisia konetarpeissa, ja niistä on tietysti kokoelmia museoissa siellä ja täällä. Luultavasti ei ole koskaan ollut käytännössä enempää kuin muuan sata tynnyriä jalokiviä, ja helposti on ymmärrettävissä sellaisten pikkutavarani niin vähäisen joukon häviäminen ja nopea katoaminen, kun niiden ihaileminen oli loppunut."

"Esittämänne syyt jalokivien häviämiseen", sanoin, "ovat varmaan todellisia, ja te ette voine ymmärtää miten se seikka minua hämmästyttää. Timantin alentaminen lasipallon arvoiseksi, lukuunottamatta sen käytäntöä koneteollisuudessa, ilmaisee ja kuvaa luonnollisemmin kuin mikään muu seikka minulle sen vallankumouksen täydellisyyttä mikä nykyaikana on alistanut esineet ihmisen alaisiksi. Ei olisi ollut niin kovin vaikeata tietysti ymmärtää että miehet olisivat olleet valmiit luopumaan jalokiviä käyttämästä, mitä tapaa ei koskaan ole pidetty hyvän maun mukaisena miesten tapana, paitsi raakalaismaissa, mutta olisipa itse profeetta Jeremiastakin ällistyttänyt, jos hänen kysymykseensä; 'Voiko neito unohtaa koristuksensa?' olisi vastattu myöntävästi."

Tohtori nauroi.

"Jeremias oli sangen viisas mies", hän sanoi, "ja jos hänen huomionsa olisi johtunut taloudellisen yhdenvertaisuuden asiaan ja sen vaikutukseen sukupuolisuhteisiin, niin olen varma että hän olisi nähnyt sen järkiperäisenä seurauksena olevan naisiin nähden aivan yhtä suuren ajatuskyvyn kehityksen persoonalliseksi koristukseksi kuin mitä miehet ovat koskaan osottaneet. Hän ei olisi hämmästynyt oppiessaan huomaamaan että sellaisen yhdenvertaisuuden vaikutuksena miesten ja naisten välillä olisi ollut naisen aseman kumoaminen koko pukukysymykseen nähden niin täydellisesti että sapekkainkaan naisvihaaja -- jos sellaisia vielä olisi jälelle jäänyt -- ei olisi enää kyennyt syyttämään heitä että he ovat siinä suhteessa enemmän kypsymättömiä kuin miehet."

"Tohtori, tohtori, älkäähän vaatiko minua uskomaan että viehättämishalu on tauonnut naisia liikuttamasta!"

"Suokaa anteeksi, en tarkoittanut sanoa mitään siihen suuntaan", vastasi tohtori. "Minä puhuin sen halun suunnattomasta kehittymisestä mikä pyrkii sen oman tarkoituksenkin hävittämään äärimmäisen koristelun ja liiallisen keinotekoisuuden kautta. Jos voimme arvostella asioita teidän aikanne muistiinpanojen mukaan, niin oli tämä aivan yleisesti tuloksena liiallisesta pukujen rakkaudesta teidän naisillanne; eikö niin ollut?"

"Oli epäilemättä. Ylenmääräinen pukuihin kiintyminen, liialliset viehättämisponnistukset olivat naisten taloudellisen viehättäväisyyden vankin selkäranka minun aikanani."

"Entä miten oli miesten laita?"

"Sitä ei voitu sanoa kenestäkään miehestä joka miehen nimen ansaitsi. Tietysti oli keisareita, mutta useimmat miehet välittivät pikemmin liian vähän kuin liian paljon ulkomuodostaan."

"Se on, toinen sukupuoli kiinnitti liian paljon huomiotansa vaatteisiin ja toinen liian vähän?"

"Niin oli laita."

"Hyvä; sukupuolten taloudellisen yhdenvertaisuuden ja siitä johtuvan naisen alituisen riippumattomuuden seurauksena mieheen nähden on se että naiset paljon vähemmän ajattelevat pukujansa kuin teidän päivinänne ja miehet verraten enemmän. Kenenkään mieleen ei todellakaan juolahtaisi ajatella että kumpikaan sukupuoli nykyaikana olisi enemmän välinpitämätön persoonallisen viehättäväisyytensä suhteen kuin toinen. Yksilöiden harrastus tässä asiassa vaihtelee, mutta erotusta ei ole olemassa koko sukupuolesta puhuttaessa."

"Mutta minkä syyksi luette tämän ihmeen", huudahdin, "sillä ihmeeltä se tuntuu taloudellisen yhdenvertaisuuden vaikutuksena miesten ja naisten suhteissa?"

"Sen että siitä hetkestä jolloin yhdenvertaisuus luotiin heidän välillensä, ei naisilla ollut enää vähintäkään suurempaa etua osottautua viehättävinä ja toivottavina miehille kuin miehilläkään saman vaikutuksen tavoittamisessa naisissa."

"Tämä tarkoittaa että ennen taloudellisen yhdenvertaisuuden perustamista miesten ja naisten välille oli naisilla ehdottomasti enemmän etua persoonallisesta viehättäväisyydestä kuin miehillä."

"Varmasti", sanoi tohtori. "Sanokaahan minulle, minkä syyksi miehet teidän päivinänne lukivat toisen sukupuolen tavattomat ponnistukset pukuasioissa, verraten miesten suhteelliseen huolimattomuuteen samoissa asioissa?"

"No niin, en luule että meillä oli mitään selvää ajatusta siinä asiassa. Jos siitä todella oli jotakin sukupuolista arvelua, niin se tuskin julki muuhun kuin tunteelliseen tai leikilliseen suuntaan."

"Se oli todellakin", sanoi tohtori, "teidän aikanne luonteenomainen piirre, vaikka hyvin selitettävissä sen ulkokultaisuuden kautta mikä vallitsi koko sukupuolisuhteessa, teennäinen ritarillinen kunnioitus naisia kohtaan toiselta puolen mikä oli yhteydessä käytännöllisen sorron kanssa toiselta puolen, mutta täytyihän teillä olla joku arvelu, mikä vaikutti naisten liiallisen ponnistuksen persoonallista koristelua tavoittamaan."

"Arvelu oli luullakseni muinaisuudesta johtunut -- nimittäin että nainen oli luonteeltaan turhamaisempi kuin mies. Mutta he eivät mielellään kuulleet sitä sanottavan; ja sentakia oli kohtelias selitys tälle ilmeiselle tosiasialle, että he paljon enemmän huolehtivat puvustaan kuin miehet, se että he olivat herkempiä kauneudelle, epäitsekkäämpiä miellyttämishalussansa ja muita sopivia lausetapoja."