Part 9

Kuninkaan vasemmalla puolen istui arkkipiispa Antero, jonka kanssa kuningas enimmäkseen puheli, ja jolta hän kyseli hänen matkoistaan ja seikkailuistaan vieraissa maissa. Myöskin veli Gunnar ja mestari Harpesträng olivat saapuvilla, mutta he olivat saaneet paikkansa hiukan etempänä kuninkaasta, antaakseen tilaa hänen ylhäiselle vieraalleen, saksalaisen ritariston jäsenelle ja Liivinmaan sotapäällikölle herra Herman Balkille. Hän oli pitkä, laiha mies, yllään musta, ruumiinmukainen ritaripuku, kaulassa musta hopealla silailtu risti, ja hän istui ryhdikkäänä ja ylpeänä kuninkaan kumaraharteisen rippi-isän, viekkaan arkkidiakooni Anfredin sekä, paksujen mitättömän mutta rehellisen näköisten böhmiläisten kaniikkien, Kenertin ja Albrechtin vieressä. Heille piti mestari Harpesträng esitelmän terveysopista, jota nämä näyttivät ihmetellen kuuntelevan, ja kuitenkin he, vastoin hänen määräyksiään, söivät sekä lohta, savustettua hanhea että myöskin palvattua jäniksenlihaa. Veli Gunnar sitävastoin istui innokkaasti keskustellen vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta, hän istui nimittäin kahden kuuluisan runoilijan, Thorgejr Danaskjaldin ja islantilaisen Olavi Hvitaskjaldin, Skaldan tunnetun runoilijan vieressä, jotka siihen aikaan olivat kuningas Valdemarin vieraina. Sekä Gunnar että islantilainen olivat kiivaita, ja kun he aina väliin innostuivat liian kovaäänisiksi, täytyi hiljaisen Thorgejrin tyynnyttää heitä ja muistuttaa heille pöytätapoja. Kuninkaan drotsi, hurskas, voimakas Astrad Fracke, joka istui heitä vastapäätä, oli hiljan kiivastunut vihasta, ja kuritti senvuoksi lihaansa kieltäytymällä liharuuista, mutta piti kuitenkin ikävän pelosta viiniä hyvänään. Kuiva kamarmestari Antero pudisti harmaata, rehellistä päätään ja viittaili Björn-tarjoilijalle, ettei tämä toisi enää viiniä kovaäänisille vieraille, jotka häiritsivät häntä hänen laskiessaan montako hopeakannua oli käytännössä, sillä hänen velvollisuutensa oli vastata hopea-astioista.

Tanskalaisten ritarien joukossa oli lähinnä kreivi Albertia Junkker Strange Ebbenpojalla kunniapaikka. Hän oli kuninkaan uskollinen ystävä ja neuvonantaja, ja oli ollut hänen asemestarinsa ja opettajansa hänen lapsuudessaan. Hän oli lempeä ja miellyttävä mies, jonka suun ympärillä väreili hyväntahtoinen ja hiukan veitikkamainen hymyily. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat paljon korvia alempana, ja niiden takaa loistivat hänen rehelliset kasvonsa iloisina ja rauhallisina. Nuorekkaan ulkomuotonsa vuoksi kutsuivat useammat häntä vielä nytkin nuoreksi Junkker Strangeksi vaikka hän oli yli neljänkymmenenneljän vuoden vanha, ja nuorien ritarien Ebben ja Pietari Strangen isä. Urhoollisuudestaan ja sankaritöistään kuuluisia vanhempien ritarien joukossa olivat etenkin arkkipiispan ja Pietari-piispan veljet: Jaakko Mone, Lauri Sunenpoika ja kuningas Sverkerin appi-isä herra Ebbe Sunenpoika Knardrupista. He olivat kaikki hyvin hengellisten veljiensä näköisiä, kookkaita, voimakkaita, totisen ja sotaisen näköisiä miehiä. Lähinnä heitä olivat etenkin veljekset Ivar ja Ebbe Glug kuuluisia rohkeudestaan, mutta he olivat mitättömämpiä ulkonäöltään, ja he pistivät vähemmän silmään Pietari Globen ja Ivar Lykken rinnalla, jotka rikkaudellaan ja komeudellaan sekä kohteliaalla käytöksellään vetivät kaikkien huomion puoleensa. Herra Ebbe Sunenpojan toinen vävy, kreivi Engelbrekt oli tunnettu hauskana, iloisena seuramiehenä. Väkevä ja roteva Kaarle Grå ei ollut yhtä kohtelias kuin hän, mutta urhollisuudessa hän ei jäänyt edellisestä jälkeen; hänestä sanotaankin sankarilaulussa:

Ei löydy koko Ruotsin maassa miestä Ken häntä yksinään vois vastustaa.

Hänen vieressään istui yhtä kuuluisa herra Ove Dyre, joka oli taitava ja intohimoinen metsästäjä, kantaen aina kullattua metsästystorvea olallaan, ja hänestä sanotaan sankarilaulussa:

Hän miehet niittää taistelossa Kun talonpojat laihojaan.

Kuninkaan nuori sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto, istui nuorempien ritarien, junkkari Knuutin ja herra Lembakin seurassa. Hän oli vasta viidentoistavuotias nuorukainen ja vaikka häntä ei vielä oltu lyöty ritariksi, niin hän oli jo osoittanut mitä suurinta rohkeutta heittäytyessään uhkarohkeisiin ja hurjiin seikkailuihin. Moni kutsuikin häntä toiseksi Esbern Snareksi. Hänen pyöreät, parrattomat kasvonsa ja vielä hento ruumiinrakenteensa tekivät hänet hyvin lapsellisen näköiseksi, ja Riisen Kaarlo, joka oli melkein viittä vuotta nuorempi, näytti ruumiinvoimiensa puolesta voittavan hänet.

Kuin kuningas Artur ritareineen pyöreän pöydän ympärillä, istui kuningas Valdemar läänitysherrojensa ja ritariensa ympäröimänä. Katsellessaan tuota etevien ja kokeneiden miestensä uljasta joukkoa hänen rintansa kohosi ylpeydestä, ja hän katseli jo saavuttamiaan komeita voitonmerkkejä sen vallan ja menestyksen onnellisina enteinä, mihin hän uskaliailla nuoruudensuunnitelmillaan toivoi kohottavansa Tanskan valtakunnan.

Kuningas itse oli suurin ja kaunein mies heistä kaikista. Hänen vanhimmat sotasankarinsa, jotka olivat tunteneet hänen suuren isänsä tämän nuorena ollessa, eivät voineet kyllin ihmetellä hänen yhä enenevää yhdennäköisyyttänsä heidän vanhan herransa ja kuninkaansa kanssa. Hänen äänensä sointu, sekä se omituinen tapa miten hän ojensi kättään, jakaessaan käskyjään tai kiivastuessaan, muistutti heitä hänen voimakkaasta ja usein liiankin ankarasta isästään.

Kuningas oli esittänyt tervetuliaismaljan uljaalle kreivi Albertille, mihin kaikki ritarit olivat yhtyneet sydämellisin ilohuudoin. Mutta kuningas oli huomannut ylhäisen vieraansa, herra Herman Balken, tunteneen itsensä syrjäiseksi, eikä hän tahtonut mitenkään epäkohteliaana loukata tätä tärkeätä henkilöä.

"Me tahdomme tyhjentää tämän pikarin jalon saksalaisen Pyhän Marian veljeskunnan kunniaksi!" sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja nousi. Heti nousivat kaikki ritarit ja yhtyivät pikaria kilistäen maljaan, mutta tavallisia ilohuudahduksia ei kuulunut. Ylpeä, vieras ritari kumarsi arvokkaasti kuninkaalle ja hänen miehilleen, vastaanottaen saksalaisen ritarikunnan puolesta maljan ja vastaukseksi hän tyhjensi pikarinsa Tanskan kuninkaan ja sen jalon ritariston kunniaksi.

Huolimatta tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta, jokainen voi helposti huomata kuninkaan ja saksalaisen ritariston välien olevan kireällä, sillä hän ei tahtonut antaa heidän määrätä valloittamiensa maiden rajoja pakanallisessa Virossa ja Liivinmaalla. Kuninkaalla ja arkkipiispa Anterolla oli hiljan ollut kiivas väittely tämän ritarin kanssa siitä yhtä luonnottomasta kuin julmasta ja epäkristillisestä tavasta, millä ritaristo koetti levittää kristinoppia näihin maihin. Sensijaan että vain olisi puolustettu sanan julistajia, pakoitettiin siellä pakanat miekan avulla kasteeseen, tai jos tahdottiin olla lempeitä, niin koetettiin viekotella heitä silmänruualla ja jonkinlaisilla raamatullisilla ilvenäytelmillä, joihin sekoitettiin kaikenlaisia mauttomia ja sopimattomia ilveitä kreikkalaisten ja roomalaisten epäjumalanopeista. Se suuri ristiretki Liivinmaahan, jota Valdemar jo kauan oli ajatellut, ja mihin paavikin oli mitä innokkaimmin häntä kehoittanut, saattaisi sitävastoin tuottaa onnea tuolle maalle, varsinkin jos hurskas arkkipiispa Antero ottaisi sen johdettavakseen; mutta tämän yrityksen aikoi ritari Balke saada estetyksi. Kuitenkin hänen neuvotteluillaan kuninkaan kanssa oli ollut hyvin huonot tulokset. Hän oli jo sanonut hyvästi eikä hän aikonut turhaan viipyä enää kauvempaa hovissa.

Näitä molemminpuolisia kohteliaisuuksia seurasi yleinen äänettömyys. Saadakseen iloisen mielialan palautetuksi, viittasi kuningas Björn-juomanlaskijan täyttämään pikarit uudelleen, ja sill'aikaa hän kehoitti molempia runoilijoita ilahduttamaan heitä kaikkia laulullaan, mieluimmin jollakin tilapäisellä runolla, joka ei tarvinnut pitkää miettimisaikaa. Juuri tämänlaisissa tilapäisissä lauluissa oli Thorgejr Danaskjald taitava, ja kuningas halusi kernaasti antaa hänelle tilaisuuden jos mahdollista voittaa kuuluisan islantilaisen, jonka taidokkaammasti loppusoinnutettuihin lauluihin kuningas arveli tarvittavan pitempiaikaista miettimistä.

Thorgejr punastui ujosti tuon kehoituksen kuullessaan, ja hän pyysi vanhemman ja vieraan mestarin laulamaan ensiksi. Hän arasteli myöskin laulaa yksinkertaisia laulujaan Skaldan kuuluisalle tekijälle, joka tuntien suuremman taitavuutensa piti muinaisajan runolauluja liian mitättöminä ja halpoina.

Olavi Hviteskjald ei antanutkaan tilaisuuden mennä käsistään, vaan tahtoi loistavasti esiintyä kuninkaalle ja hänen hovilleen. Hän oli kauan odottanut tämänlaista kehoitusta, ja kun tilapäinen runoileminen ei ollut hänen alaansa, niin hän oli ahkerasti ja taitavasti sommitellut laulun kuninkaan kunniaksi. Se oli kirjoitettu vaikeimpaan kaikista runomitoista, niin kutsuttuun Alhendtiin, missä yksityiset tavut kussakin säkeessä olivat kahdesti soinnutetut, ja sanojen uskaliaat ja omituiset käänteet kaikkia ihmetyttivät ja hämmästyttivät.

Hän osasi laulun hyvästi ulkoa ja lauloi sen voimakkaalla ja miehekkäällä äänellä, pyydettyään ensin anteeksi, jos tämä tilapäinen, vaikeimpaan runomittaan laadittu laulu epäonnistuisi.

Hänen taidokas juonensa onnistui. Hänen laulunsa kuninkaan kunniaksi miellytti kaikkia, vaikka se kaikuikin hiukan jäykältä ja kankealta, ja yleisesti ihmeteltiin uuden, taidokkaan soinnutuksen uskaliaita käänteitä.

Kuningas kiitteli häntä ystävällisesti, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt puoltakaan laulusta. Mutta hän huomasi tarvittavan suurta taitoa ja sukkeluutta näin mutkikkaaseen sanojen soinnuttamiseen, eikä hän voinut käsittää mitenkä niin äkkiä voi saada tuollaisen taidetekeleen valmiiksi.

Nyt oli Thorgejrin vuoro. Vaikka äsken kuulemansa laulu ei häntä miellyttänyt, oli hän kuitenkin niin hämmästynyt ja ihmeissään siitä, että hän ei tiennyt mitä ajatella omasta runoudestaan. Ehkä todellinen runotaide olikin toista kuin laulaa lämpimästi ja yksinkertaisesti sydämensä kylläisyydestä. Hän seisoi ääneti ja allapäin hetken aikaa miettien.

"Jos sinulta puuttuu aihe", sano kuningas, "niin anna minun auttaa sinua. Laula meille kauneimmasta ja ihanimmasta naisesta. Onhan siinä aihe, josta nuori sydän aina lämpiää."

"Ehkä minä voin antaa nuoren runolaulajan mielikuvitukselle virikettä!" sanoi äkkiä ritari Balke ja ojensi Thorgejrille pienen kullatun hopearasian, joka oli suljettu ja kalliilla kivillä koristettu. Thorgejr avasi rasian ja näki naisen pienen rintakuvan, joka oli harvinaisen taidokkaasti kreikkalaiseen tapaan maalattu vahaan saksanpähkinäpuulle. Nuori runoilija ei ollut milloinkaan nähnyt niin kauniita naiskasvoja. Hän kumartui melkein kunnioittavasti kuin pyhimyskuvan eteen sitä katsomaan. Hänen kirkkaat, siniset silmänsä loistivat lempeästi ja rauhallisesti. Hän tunsi mielensä yhtä tyyneksi ja iloiseksi kuin polvistuessaan Jumalan pyhän äidin kuvan eteen kirkossa, ja hän unohti kaikki arvelunsa ja alkoi runon laulukielen vanhimmalla, yksinkertaisimmalla runomitalla, jolla Voluspa sekä vanhimmat pohjoismaalaiset sankarilaulut ovat runoillut, yksinkertaisin, koruttomin sanaliittein, ilman muita koristeita kuin poljento ja yksitavuinen voimakas loppusointu, joka näytti tulevan kuin itsestään.

Sitten hän alkoi laulaa kirkkaalla, ystävällisellä äänellään, puhtain, syvin sävelin siitä ihanasta naisesta, jonka hän näki niin elävästi edessään. Hän kuvaili hänen kullankeltaisia kiharoitaan ja vertasi niitä Tanskan tasankojen tuleentuneisiin, aaltoileviin viljavainioihin. Noissa kirkkaissa, taivaansinisissä silmissä hän näki sen syvän, äänettömän rakkauden ja ylevän, käsittämättömän pyrkimyksen iankaikkiseen katoamattomuuteen, joka täytti hänen sisimmän sielunsa nähdessään taivaan lukemattomine tähtineen kuvastuvan suureen mereen, tai Tanskan tyyniin, kirkkaisiin järviin. Hän ei enää kauempaa kuvaillut tuon ihanan kuvan yksityisiä kohtia: se oli elävänä hänen sielunsa silmissä. Mutta hänen isänmaanrakkautensa ja hänen ihastukseensa sen lempeää luontoa kohtaan yhdistyi samalla hänen käsitykseensä naisellisesta kauneudesta, niin että hänelle tässä ihanassa naiskuvassa ilmenevä henki johti hänen mieleensä hänen äitinsä kehtolaulut ja hänen lapsuutensa ihanimmat unelmat. Kuvassa, josta hän lauloi, näki hän siten Tanskanmaan kirkastetun suojelusenkelin kohoavan laaksoista, ja vihertäviltä kunnailta sen kirkkaanviheriäisistä metsistä ja tyynistä järvistä ja polvistuvan uskon, toivon ja rakkauden elähyttämänä pyhän Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen. "Suo rauhasi ja siunauksesi Tanskanmaalle!" kuuli hän tämän rukoilevan "suo rauhasi ja siunauksesi kuninkaalle ja minun kansalleni! Suo rauhasi ja siunauksesi minun pojilleni ja tyttärilleni nyt ja iankaikkisesti!" Hänen äänensä värähteli hänen laulaessaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Laulu oli vaiennut, ei kuulunut ainoatakaan hyväksymishuutoa, ei kukaan ihaillut hänen taitoansa eikä runoilijalahjojansa. Mutta kaikkien sydämiä hän oli liikuttanut, ja monen vanhan soturin silmässä loisti kyynel. Myöskin kuningas oli liikutettu: "Kiitos, kunnon Thorgejr!" sanoi kuningas. "Jos ei sinulla vielä olekaan Olavin taitavuutta ja harvinaista sulavuutta, niin on sinulla kuitenkin sanat ja sävelet, jotka tunkevat sydämeen. Sitä minä ja kaikki kunnon tanskalaiset miehet rakastamme; senvuoksi onkin sinulle annettu oikea nimi: Danaskjald [Tanskan runoilija]. Mutta mikä talismani sai niin sydämesi lämpenemään? Anna minun katsoa! Ehkä se osaa opettaa meidät muutkin laulamaan!"

Thorgejr oli äsken antanut kuvan pois, ja se oli jo kulkenut ritarien kesken kädestä käteen saapuessaan nyt kuninkaalle. Kaikki ihailivat sitä suuresti ja sanoivat ettei Thorgejr ollut liiaksi sitä ylistänyt. Kun kuningas näki kuvan, muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä. Hän istui kauan ääneti ja syventyneenä sen katselemiseen. Hän oli ainoa, joka ei heti puhjennut äänekkäästi ihailemaan kuvan kauneutta ja ylistämään taideteoksen taiteellista arvoa. Mutta viekkaalta ritari Balkilta ei jäänyt huomaamatta, miten ihastuneena kuningas sitä katseli, ja miten silminnähtävän vaikea hänen oli erota siitä, luovuttaessaan sen takaisin omistajalleen.

"Jos tällä taitavan böhmiläisen luostariveljen teoksella on jonkinlainen arvo teidän silmissänne, kaikkein armollisin kuningas", sanoi herra Balke, "niin vastaanottakaa se minun kunnioitukseni halpana todisteena. Se ei ole läheskään täydellinen kuva siitä, jota se esittää, se on vain heikko jäljennös Böhmin nuoresta prinsessa Margarethasta."

"Siis todellinen muotokuva!" huudahti kuningas. "Pyhän Pentin nimessä! Pyhä Lucas itse ei olisi voinut paremmin kuvata pyhää neitsyttä. Minä kiitän teitä kauniista lahjasta!" lisäsi hän hilliten iloaan. "Ottakaa vastaan tämä rannerengas minun kiitollisuuteni osoitukseksi!" Näin sanoen hän irroitti käsivarrestaan suurilla topaaseilla koristetun, kallisarvoisen rannerenkaan, ja antoi hovimarskin ojentaa sen hopeavadilla ritari Balkille. Mutta Margarethan kuvan hän pisti nopeasti kultaiseen rasiaansa ja kätki sen povelleen rakkaimpien pyhäinjäännöstensä viereen.

"Ovatko böömiläiset luostariveljet tulleet niin maallismielisiksi", kysyi arkkipiispa Antero -- "että he turvautuvat pakanalliseen taiteeseen kuvatessaan maallista ja katoavaista kauneutta?"

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra!" vastasi ritari Balke, jolle tämä kysymys oli esitetty. "Jalo maalaustaide on tosiaankin enemmän kristillinen kuin pakanallinen, ja nuo hurskaat miehet sitä harjoittaessaan vain lainaavat tuon maallisen ja katoavaisen kauneuden, antaakseen sillä heikon jäljennöksen taivaallisesta ja iäisestä. Tämän kuvan tarkoituksena oli olla mallina suureen alttaritauluun, joka kuvaa pyhän Agneksen marttyyrikuolemaa, ja jolla hurskas isä on aikonut koristaa luostarikirkkonsa. Niin pian kun se oli täyttänyt hurskaan tarkoituksensa, ei hän pitänyt sopivana säilyttää sitä kauemmin luostarissa ja antoi sen hyväntahtoisesti minulle, aavistamatta sen joutuvan näin korkeisiin käsiin."

Tästä ei puhuttu sen enempää. Kuninkaan viittauksesta arkkidiakoni Anfred nousi pitämään lyhyen, latinalaisen pöytärukouksen. Niin oli ateria päättynyt. Kuningas poistui miettivän näköisenä kreivi Albertin kanssa salakammioonsa, ja prinsessa Regitza rouviensa ja neitostensa saattamana naissaliin. Täällä hän vastaanotti Helena-rouvan ja hänen molemmat tyttärensä ystävällisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä varovaisuudella, mikä melkein saattoi kauniin lesken katumaan käyntiään. Prinsessa valitti veljensä, kuninkaan, olevan niin kiintyneen tärkeisiin valtiollisiin asioihin, että tähän aikaan oli hyvin vähän tilaisuutta huvittelemiseen ja seurustelemiseen hovissa: "Täällä puhutaan vain sodasta ja sota-asioista", sanoi hän, "minä olen senvuoksi päättänyt aivan heti erottautua tänne kokoontuneesta sotaisesta seurasta, ja muodostaa pienen, rauhallisen, enimmäkseen naishoviseuran, tähän linnan siipirakennukseen, jonka veljeni on jättänyt minun käytettäväkseni. Teidän iloinen seuranne, jalo rouvani", lisäsi hän, "on senvuoksi minulle hyvin mieluinen, jos Te ja Teidän tyttärenne voitte tyytyä tähän hiljaiseen nunnaelämään, jota minä tavallani vietän. Muuten me pian olemmekin siihen pakoitetut kun veljeni nyt, kuten näyttää, tavallisuudesta poiketen aikoo ottaa talvenkin sotaisten aikeittensa avuksi."

Ajatus yksitoikkoisesta, ikävästä hovielämästä naissalissa ei suinkaan miellyttänyt Helena-rouvaa. Mutta hän oli pitävinään sitä hyvinkin mieluisana. Kuninkaan vilkas luonne ja hänen mieltymyksensä naisseuraan oli kuitenkin hänelle takauksena siitä, ettei, ainakaan kuninkaan kotona ollessa, Riibehuusissa tulisi olemaan niin kuollutta ja hiljaista kuin prinsessa Regitza oli koettanut hänelle uskotella. Kasvatusäiti vei nyt myöskin pienen Rigmorin prinsessan luo, joka vastaanotti hänet sydämellisesti.

KAHDEKSAS LUKU.

Sill'aikaa nuoret ritarit olivat pukeneet viitat, haarniskat ja hansikkaat ylleen ja olivat Esbern Snaren poikien sekä näiden lankojen kanssa lähteneet huviratsastukselle ja jokapäiväisiin aseharjoituksiin. Muutamat vanhemmat ritarit ja hovimiehet huvittelivat lautapelillä ja pelipöytien ääressä.

Thorgejr Danaskjald oli poistunut oppineen islantilaisen kanssa, saadakseen häneltä opetusta uusissa taidokkaissa laulumuodoissa; sillä hän kunnioitti suuresti tämän vanhemman mestarin taitoa, ja hän toivoi innokkaasti omistavansa sen mitä hän voi oppia tuon vieraan taidosta, siltä kadottamatta omintakeisuuttaan ja sitä minkä katsoi jalossa runotaiteessa korkeimmaksi ja tärkeimmäksi.

Arkkipiispa Antero ja veli Gunnar olivat heti etsineet vasta saapuneen Pietari-piispan, ja ystävällisessä veljesseurassa he keskustelivat kuninkaan ja maan tärkeimmistä asioista.

Linnan suuren juhlasalin ikkunan syvänteessä, jonne lyijyyn upotetuista ruuduista virtasi niukasti valoa, istuivat ritari Herman Balke ja arkkidiakooni Arnfred arpapelipöydän ääressä. He keskustelivat salaisesti siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä böhmiläisen prinsessan kuva näytti tehneen kuninkaaseen.

"Sen minä kyllä aavistin!" sanoi ritari Balke itserakkaasti. "Teidän sotaisa kuninkaanne on tunnettu kristikunnan kohteliaimmaksi ritariksi, sekä kauniin sukupuolen lämpimäksi ihailijaksi, ehkä liiankin lämpimäksi muutamien mielestä. Prinsessa Margaretha ei ole ainoastaan kaunein, mutta, minä uskallan sen vakuuttaa, hän on myöskin sivein ja rakastettavin nainen, jonka minä tunnen. Teidän kuninkaanne hän tuntee vain maineen kautta, mutta sankarina ja ritarina hän ihailee jo häntä. Liitto hänen kanssaan ei olisi onnellinen ainoastaan Tanskalle, vaan myöskin niille vieraille maille, joita tämä valloitushaluinen kuningas nyt uhkaa tulella ja miekalla. Minä tunnen kauneuden vaikutuksen sydämiin, ja Margaretha rakastaa rauhaa vieläkin hartaammin kuin hän kunnioittaa sankarillista voittajaa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred viekkaasti. "Te ette ole täällä ainoastaan Liivinmaan ja Saksan ritarikunnan puolesta. Te olette täällä myöskin salaisesti hellän naissydämen lähettiläänä" -- --

"Siinä te erehdytte suuresti, hurskas herra!" keskeytti hänet Herman Balke itsetietoisesti. "Minä en edes pyhän veljeskunnan suurmestarina halveksi käyttää hyväkseni tilaisuutta ja inhimillisiä intohimoja suuriin, hyväätekeviin tarkoituksiin. Mutta minä en alennu toisen tahdon sokeaksi välikappaleeksi sen vuoksi, että tuo välikappale on joutunut minun käteeni ja voisi ehkä yhdistää muihin minun tahtoni. Tässä ei ole kysymys ruhtinaan tai prinsessan persoonallisesta onnesta. Mitä muuten tuohon kuvaan tulee, niin minä en ole sanonut ainoatakaan valheellista sanaa siitä, eikä ihana Margaretha voi uneksiakaan, että hän näin in effegie [välillisesti] lepää nuoren Tanskan kuninkaan povella. Tuo taikakalu oli vain siemen, minkä taivas pudotti käteeni", jatkoi hän hartaan näköisenä, "minä kylvin sen sitten sopivassa tilaisuudessa sinne, missä minä tiesin sen löytävän hyvän ja suotuisan maaperän. Jos siitä kasvaa palmu Tanskanmaahan, niin minä en pyydä siitä kunniaa itselleni. Mutta minun ja monen, myöskin teidän hyväntekijänne, vangitun piispa Valdemarin, edut voisi siten yhdistää. Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään, ei varmaankaan ole turhaan tehnyt teitä, arvoisa herra, minun ystäväkseni ja uskotukseni. Kuninkaan rippi-isänä teillä on tilaisuus lausua sana oikeaan aikaan -- ja --"

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred. "Te arvelette rakastuneen lejonan päästävän saaliin kädestään, ja Saksan ritarikunta saa yksin kunnian sekä kohtuullisen kunniapaikan käännettyään Liivinmaan miekalla. -- Teidän ystävänne Valdemar piispa on hyvin suosittu Böhmin hovissa. Jos hän teidän hurskaan Margarethanne rukouksesta pääsisi vapaaksi, niin hän kenties antaisi kuninkaalle muuta ajattelemista kuin teidän pakananne, ja minä -- niin, minä saisin tyytyä --"

"Ensimäiseen käännetyn Liivinmaan piispanpaikkaan, niin totta kuin Saksan ritaristolla on jonkinlaista vaikutusvaltaa hänen Pyhyytensä!" -- keskeytti ritarikunnan suurmestari painavasti. Samassa joku lähestyi, ja molemmat herrat ojensivat toisilleen kätensä pelipöydän yli, nousivat äänettöminä, luoden toisiinsa ymmärtävän katseen. Naureskellen viittaansa piiloutuneena, kumaraselkäinen arkkidiakooni astui taas kapitulitaloon. Herman Balke astui oven vieressä istuvan asepalvelijansa luo. Poika heitti valkoisen ristiviitan korkean herransa hartioille, ojensi hänelle hansikkaat ja valkotöyhtöisen hatun, ja seurasi häntä sitten kunnioittavan välimatkan päässä linnanpihalle. Siellä odotti ritarin korkea ori satuloituna, ja aseenkantajan lauhkea tamma sen vieressä; ja hetken kuluttua oli saksalaisen ritariston suurmestari, niinkuin näytti asiaansa toimittamatta, ratsastanut pois Riibehuusista. Mutta hän uskoi heittäneensä tulikipinän kuninkaan sydämeen, mikä panisi kuninkaan ajattelemaan muuta kuin Liivinmaan valloittamista sekä estäisi hänet sekaantumasta Miekkaveljeskunnan ja saksalaisen ritariston aikeisiin. Saksan sisäiset riitaisuudet ja kuninkaan liittoutuminen keisari Oton kanssa teki myöskin tarpeelliseksi sen että kuninkaan täytyi kääntää huomionsa aivan toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli näyttänyt viekkaalle ritari Balkille.