Part 8

Kiltaveljesten suuressa talossa vastaanotettiin vieraat ystävällisesti ja porvarillisella vierasvaraisuudella. Kaksi vanhempaa porvaria, yllään kiltaveljesten viitat, vastaanottivat vieraat, tekemättä heille minkäänlaisia kysymyksiä heidän säädystään ja nimestään. "Kuka on Tanskan laillinen kuningas Jumalan ja ihmisten edessä?" kysyi vain vanhempi heistä jokaiselta sisäänastuvalta vieraalta, ja kun he olivat vastanneet: "Valdemar Valdemarin poika", päästettiin heidät heti ylimpään, avaraan vierastupaan, missä oli useampia kiltaveljiä, ja missä heitä kestittiin oluella, simalla ja isolla annoksella lihakeittoa. Ennen ja jälkeen aterian laulettiin lyhyt messu, ja pöydässä juotiin Pyhän Knuutin, Neitsyt Marian ja kuninkaan maljat. Minkäänlaisia kiltaveljesten tapoja tai menoja eivät matkustajat nähneet, ja ollen vieraita seuran ulkopuolelta, he eivät päässeet veljeskunnan suureen kokoussaliin.

Aterian jälkeen kreivi Albert linnanherran salaisesta viittauksesta seurasi häntä muiden huomaamatta viereiseen huoneeseen.

"Jos te ette pidä minua liian uteliaana tai tunkeilevana, jalo kreivi", sanoi vanha, jäykkä herra, luoden kreivi Albertiin terävän, läpitunkevan katseen, "niin vastatkaa minulle yhteen kysymykseen kaikessa tuttavallisuudessa. Mitenkä te, kuninkaan ja maan uskollinen ystävä, saatatte yleisesti tunnettua Helena-rouvaa Riibehuusiin aikana, jolloin kansa on pettynyt toiveissaan saada Valdemarien valtaistuimelle kunnioitettu ja kunniallinen kuningatar. Ettekö te tunne paremmin kuninkaan ainoata heikkoutta, ja tämän naisen kauas tähtääviä aikeita? Tai olisiko kreivi Albert alentunut tukemaan syntiä ja alhaisia pyyteitä?"

"Tällä kysymyksellänne te ette loukkaa ainoastaan minua", vastasi kreivi Albert, jonka itsetunto oli loukattu -- "vaan myös minun kuningastani ja sitä jalosukuista naista, jonka suojelija ja saattaja minä nyt olen. Mutta minä luulen tietäväni teidän kysymyksenne syyn, ja minä kunnioitan teidän hyväätarkoittavaa, vaikkakin oikeudetonta intoanne kuninkaan ja maan parhaaksi, mikä on johtanut teidät harhaan. Kuningas itse hallitsee mieltään ja sydäntään. Jos kuninkaalla olisi tuo niinkutsuttu heikkous, te voisitte kutsua paremminkin sitä paheeksi, mistä kuninkaita ja suuria miehiä tuomitaan liiankin lievästi, ja mistä te, ja moni kunnon tanskalainen mies, syytätte meidän nuorta kuningastamme, niin minä ylenkatsoisin sitä yhtähyvin hänessä kuin kenessä tahansa, jos hänellä se olisi. Mutta minä tunnen sydämessäni hänen olevan aivan vapaan siitä. Helena-rouvan epäilyttävät aikeet ovat minulle tuntemattomat. Minä olen kyllä kuullut panettelijoiden puheet hänestä ja kuninkaasta, mutta Jumala varjelkoon minua koskaan niitä uskomasta. Minä paheksun hänen matkaansa Ribehusiin, siinä hän on tehnyt mitä suurimman varomattomuuden. Mutta minulla ei ollut voimaa eikä oikeutta sitä estää. Sattumuksesta, ja yksinkertaisesti ritarikohteliaisuudesta, minä olen tarjoutunut hänen saattajakseen. Niin kauan kuin hän on minun suojeltavanani en minä salli kenenkään kunniallisen miehen lausua rankaisematta hänestä ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Teidän kätenne, arvoisa herra Ludolf, sallii minun tällä kertaa teidän suhteenne tehdä siitä poikkeuksen."

"Uljas, uskollinen, nuori mies!" huudahti Ludolf-herra ja tarttui lämmöllä hänen käteensä. "Minä näen teidän rakkautenne kuninkaaseen, sekä teidän ritarillisen kunnioituksenne naista kohtaan, soaisseen teidän silmänne. Mutta minä en voi moittia teitä siitä. Suokaa minulle anteeksi, että minä hetkenkään olin epätietoinen teidän suhteenne. Enkä minä myöskään kiitä teitä siitä ettette tahtonut taistella vanhan toiskätisen miehen kanssa senvuoksi että hän tahtoi puhua teille kahden kesken; se olisi ollut naurettavaa, ja näin on tämä asia selvitetty. Kuitenkin minä neuvoisin teitä lähtemään täältä tämän naisen kanssa niin pian kuin suinkin voitte! Nyt pari sanaa minun ja veljeskunnan puolesta! Jos joskus koittaa aika -- mistä Jumala meitä varjelkoon -- että kuninkaan paras ystävä ja neuvonantaja olisi pakoitettu kysymään, mistä vielä löytyisi tanskalaisia miehiä, jotka olisivat valmiit uhraamaan elämänsä ja tavaransa isänmaalle, niin silloin avatkaa tämä kirja, ja jokaiseen nimeen, jonka siitä luette, te voitte luottaa kuin itseenne!" Näin sanottuaan hän ojensi kreiville suuren, punaisilla vahasineteillä suljetun kirjeen, mihin Knuut kuninkaan kuva ynnä hänen miekkansa ja valtikkansa olivat painetut. "Tämä on hätäraha!" lisäsi hän. -- "Jumala suokoon, ettei sitä hetkeä milloinkaan tule, jolloin te olette sen tarpeessa. Mutta jos se kerran tulee, ja vanha Ludolf kenties jo silloin makaa sotalipun alla Nyborgin kirkossa, ruostunut miekka kirstullaan, niin ajatelkaa silloin minua, uljas, nuori herra, älkääkä antako tämän meidän kohtauksemme jäädä turhaksi!"

Vastausta odottamatta vanha herra poistui nopeasti, suoden liikutetulle kreivi Albertille aikaa tointua ja panna tähteen poveensa avaamattoman uskollisuuskirjeen.

Hänen palatessaan seuraan ei vanhaa linnanherraa enää näkynyt siellä. Kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja hänen nähtiin ratsastavan kylästä niin nopeaan kuin hänen ontuva, kankea kimonsa suinkin jaksoi.

Kreivi Albert huomasi kiltaveljesten katselevan Helena-rouvaa epäluuloisin katsein ja antavan toisilleen salaisia ja merkitseviä viittauksia. Hän muisti vanhan linnanherran neuvon ja kiirehti lähtöä. Marsalkka Juhanan suureksi harmiksi piispa ja kreivi Albert eivät unohtaneet lähtiessään pistää runsasta lahjaa kiltaveljesten säästökassaan, ja Helena-rouva näytti oikein iloitsevan saadessaan kiusata isällistä ja kitsasta herra poikaansa suurella anteliaisuudellaan. Absalon Belg, joka oli eniten ahminut hilloja ja liharuokaa, lausui lähtiessään jotenkin ääneen olevansa aivan samaa mieltä kuin järkevä Juhana veljensä, ja jos hyvät kiltaveljet olivat oikeita myllärejä, niin he kyllä osasivat jauhaa jyvänsä ja saada jauhosäkeillään rakkaudentyönsä palkituiksi.

"Minä en tunne Esbern Snarea hänen pojissaan!" sanoi piispa Pietari kreivi Albertille tiellä, heidän ratsastettuaan vähän edelle muista. "Urhokas Esbern jakeli jalomielisesti lahjoja ja antimia kirkoille ja luostareille; mutta nämä ryöstäisivät ne kernaasti takaisin, jos voisivat. Tiedättehän te heidän yhä kantavan veroa Sorön luostarilta; mutta sitä he vielä kuolinpäivänään katuvat!"

"Siinä kohden minä en ainakaan rohkene puolustaa heitä!" sanoi kreivi Albert. "Mutta sen minä kuitenkin tiedän, että jos kuningas tarvitsee heidän käsivarttaan, niin se on voimakas ja valmis häntä auttamaan, ja jos hän tarvitsee heidän kukkaroaan niin se on myöskin aina hänelle avoin."

"Mitä käsivarteen tulee niin te voitte olla oikeassa, mutta ei kukkaron suhteen, kukkaron suhteen, Jumal'auta ei!" intti piispa kiihkeästi. "Sen he pitävät kiinni ja lukittuna kädessään aivan kuin Judas Iskariot meidän alttaritaulussamme."

"Silloin ainakin Helena-rouva osaa sen sitä paremmin aukaista. Hän ei pidä liika tiukalla taalareitaan", ivaili kreivi Albert, keskeyttäen hänet.

"Hänessä ei mikään ole lujassa!" mutisi Pietari-piispa kiukkuisesti.

Nuo sanat suututtivat kreivi Albertia. "Jos te olisitte ritari, ettekä piispa", vastasi hän kiivaasti, "niin minä vaatisin teidät keihäsmittelyyn tämän jalosukuisen naisen hyveiden ja kunnian puolesta."

"Uskallanko kysyä, mistä jalot herrat kiistelevät?" kysyi Helena-rouva, joka samassa ratsasti hyvällä juoksijallaan heidän luokseen. "Minusta te tunnuitte hiukan kovaäänisiltä, ja luulenpa teidän puhelleen keihäiden mittelystä."

Pietari-piispa vaikeni nolona ja antoi hevosensa tuntea suuttumustaan, mutta kreivi Albert ei joutunut hämilleen. "On puhe eräästä jalosukuisesta naisesta, jonka käytös ainakin minun tietääkseni on moitteeton", vastasi hän. "Hän on hiukan varomaton, kevytmielinen ja vaihtelevainen, sen kyllä myönnän, ja se saattaa hänet usein unohtamaan tuon kultaisen säännön, että ei ole kylliksi naiselle _olla_ moitteeton, vaan hänen täytyy myöskin osoittaa se ulkonaisessa esiintymisessään. Minä pyydän teitä, jalo rouva, olemaan riitani välittäjänä. Luuletteko te tuollaisen heikkouden ja siitä seuraavan yleisen mielipiteen oikeuttavan ainoatakaan ritaria kulkemaan pilkaten hänen linnansa ohi ja piirtämään häpeämerkkiä hänen porttiinsa?"

"Kuka ritari voisi olla niin häpeämätön ", kysyi Helena hämmästyneenä, "että hän ryhtyisi sellaiseen vääryyden tekoon?"

"En ainakaan minä, jalo rouva, sen minä voin vakuuttaa teille. Mutta eikö teidän mielestänne ole yhtä oikeudetonta ja väärin, jos jonkun häpeämättömän käden jätettyä merkkinsä tuon kysymyksessä olevan naisen portille, Herran palvelija astuu ohi ylenkatseellisesti ja julistaa kiroukseen tuon talon!"

"Totisesti, totisesti, te olette oikeassa, jalo ritari!" huudahti Pietari-piispa kiihkeästi. "Ja minä olen väärässä, häpeällisen väärässä! Ulkokuori voi usein pettää, ja jos se ei pettäisikään, niin olkoon kaukana minusta, että minä heittäisin ensimäisen kiven syntisen päälle!"

"Te olette siis sopineet ilman minun välitystäni!" vastasi Helena-rouva, ja hänen katseessaan ja kasvonilmeissään ilmeni syvästi loukattu ylpeys, hänen koettaessaan turhaan salata katkeria kyyneleitä, mitkä vierivät hänen kauniille, kalpeille poskilleen.

Tämä näky haihdutti kreivi Albertin mielestä viimeisenkin epäilyksen hänen viattomuudestaan, sekä hänen käytöksensä moitteettomuudesta. "Kyllä, varmasti, jalo rouva", sanoi hän lämmöllä "meidän riitamme on sovittu, ja minä vannon Jumalan ja pyhän Mikaelin kautta puolustavani tämän naisen kunniaa jokaista hyökkääjää vastaan, niinkuin minä tahdon puolustaa herrani ja kuninkaani kunniaa, sanoin ja miekalla, hengelläni ja verelläni." Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Jos te, jalo rouva, tahdotte tämän naisen puolesta antaa minulle pantin, niin minä kannan sitä povellani muistuttamassa minua valastani, niin kauan kuin minä elän."

Lempeämmin liikutettuna Helena-rouva otti valkoisen hansikkaan kädestään, jolle hänen kyyneleensä olivat vuotaneet, ojensi sen ääneti kreivi Albertille, ja pudisti kiitollisena jalon ritarinsa ja suojelijansa kättä; sillä hän ymmärsi hänet niin hyvin. Hän ratsasti ajatuksissaan kappaleen matkaa eteenpäin ja pysäytti äkkiä hevosensa niinkuin epäillen ratsastaisiko edelleen, vai kääntyisikö takaisin. Mutta samassa saavutti muu seurue nauraen ja ilakoiden hänet, ja hän voitti nopeasti kaikki epäilykset.

SEITSEMÄS LUKU.

Kukaan ei ollut matkalla Kaarloa onnellisempi. Monet nimet ja paikat hän tunsi Saxon kertomuksista. Hän katseli kaikkea mitä tarkimmasti, ja jos hän ei jotakin tiennyt, niin täytyi vanhan Martin kertoa se hänelle. Nähdessään Ohrupin kylässä Gram-joen yhtyvän Nips-jokeen hän kysyi Martilta eikö hurskas piispa Leofdagus juuri tälläkohtaa koettanut uida yli, silloin kun hurjat pakanat ampuivat hänet kuoliaaksi nuolillaan.

"Se on vain puhetta!" vastasi Martti. "Minä tunnen kaikki tämän maan piispat, eikä täällä ole koskaan ollut sen nimistä."

"Onpa ollut aivan varmasti, mutta paljon ennen kuin sinä synnyit!" vastasi Kaarlo ja kertoi pikku Rigmorille tuon liikuttavan kertomuksen. Lapsi otti sydämellisesti osaa siihen ja oli ruveta itkemään kuullessaan marttyyrin kuolemasta. Mutta kasvatusäiti lohdutteli häntä sillä, että koko kertomus oli ikivanha seikkailu, eikä pakanoita enää ollut maailmassa.

"Onpa aivan varmasti!" keskeytti Kaarlo hänet kiihkeästi. "Meidän kuninkaamme sotii vielä usein pakanoita vastaan, ja niinpian kuin minä olen oppinut käyttämään miekkaa ja kilpeä, tahdon minäkin olla mukana!"

Kuultuaan nuo Kaarlon rohkeat sanat tuli kaunis lapsi hyvin totiseksi, ja kasvatusäiti, joka luuli hänen pelkäävän pakanoita, alkoi lohdutella häntä vakuuttamalla, ettei täällä koko maassa ollut pakanoita, ja kuningas kyllä piti kurissa ne, jotka olivat vieraalla maalla. Mutta nyt kertoi Kaarlo toisen kertomuksen, ja Rigmor nauroi taas ja taputti käsiään. Kun he olivat tulleet lähemmäksi Riibeä, alkoi vanha Martti tulla puheliaammaksi, sillä hän oli syntynyt niillä seuduin, ja tunsi tien varrella olevan jokaisen kiven ja pensaan. Hän kertoi aivan oppineesti omalla tavallaan sen minkä myöhemmin muut oppineet ovat toistaneet, että kaupungin nimi oli "Riive" [Riive = harava] senvuoksi että siellä kesäisin oli niin paljon haravoimista. Eikä hän osannut mielestään kyllin elävästi kuvata miten hauskaa siellä oli heinä-aikana, ja miten somalta kaupunki näytti vihreiden kukkuloiden keskellä, joen ja meren rannalla. Siellä oli joutsenlammikoita ja ihania hedelmäpuistoja, jotka hengelliset herrat, pyhän apotti Wilhelmin esimerkkiä seuraten olivat istuttaneet, tuotettuaan hedelmäpuuntaimet kaukaisista maista. Kolmesta joen varrella olevasta vesimyllystä hän puheli laajasti ja kertoi Kaarlolle juurta jaksain, mitenkä yhdessä niistä hyvin suurella taidolla valmistettiin turkiksia. Kun hän nyt näki Riiben etempää, koetti hän saada kaikki huomaamaan miten se oli hanhenmunan näköinen, ja kun katsoi vieläkin tarkemmin niin näytti se mieheltä, jalkoineen ja käsivarsineen, ja nämä molemmat arvelut täytyi muiden myöntää oikeiksi, sillä "olihan hän syntynyt niillä seuduin ja tiesi senvuoksi sen parhaiten."

He ajoivat muutamien talojen ja kesantovainioiden ohitse. "Kas, tässä on vanha Riibe!" sanoi Martti. "Nyt täällä asuu vain köyhää väkeä. Mutta entisinä aikoina rikas ja ylhäinen väki asui täällä etteivät olisi liian lähellä merta ja merirosvoja."

"Hyi, sepä oli häpeällistä!" sanoi Kaarlo. "Mutta nyt me kyllä uskallamme asua meren lähellä!" jatkoi hän iloisesti -- "nyt merirosvot pelkäävät meitä, -- sellainen kuningas on meillä nyt!"

He ajoivat nyt sisään niin sanotusta linnanportista, josta Viheriäkatu johti linnaan, ja Kaarlo halusi tietää mitä ne kolme taivaansinistä, kruunupäistä leijonaa merkitsivät, jotka olivat kuvatut portin yläosaan, aivan kuin tahtoisivat sieltä lentää ilmaan. Silloin tunsi Martti itsensä oikein ylpeäksi voidessaan kertoa sen olevan kaupungin ikivanhan vaakunan, aina pakanuuden ajoilta peräisin, jonka kuningas Harald Hildetand oli lahjoittanut hyvälle Riiven kaupungille. Hän ei oikein osannut selvittää mitä leijonat tarkoittivat, mutta hän sanoi kyllä usein sitä miettineensä, ja arveli viattomassa hurskaudessaan niiden luultavasti tarkoittavan pyhää kolminaisuutta.

"Mutta sinähän sanoit vaakunan olevan aina pakanuuden ajoilta asti!" intti Kaarlo.

"No niin, silloin se varmaankin merkitsee, että Nips-joella on kolme haaraa, jotka kolmelta puolen virtaavat kaupungin ympäri!" sanoi Martti suuttuneena, "siitä minä olen aivan varma, ja tietysti ne siten virtasivat jo pakanuuden aikoina. Mutta jos ette usko minun tietojani, niin kysykää meidän piispaltamme. Muuten minä olen syntynyt täällä, eikä minun tarvitse keltään kysyä Riiven asioita. Koettakaapas, osaatteko te laskea tornit?" jatkoi hän ylpeästi ja oli jo unohtanut onnistumattoman selityksensä. "Kas tuolla Liljavuorella on meidän Pyhän Neitsyen kirkko! Katsokaa, sen katto loistaa kuin puhdas hopea ja kulta, ja tietäkää että se on puoleksi lyijyä ja puoleksi vaskea. Ja tuossa on linna, sen nimi on Kosborg." --

"Riibehuus oli kai aikomuksesi sanoa", keskeytti hänet Kaarlo.

"Kosborg oli sen nimi minun nuorena ollessani", vastasi Martti. "Olenhan minä kuullut sitä kutsuttavan Riivehus nimellä, niinkuin ei muka olisi muita taloja Riivessä. Ei nyt enää mikään saa olla niinkuin oli ennen. Katsokaa tuonne", jatkoi hän puheliaasti, "tuosta minä olen monta kertaa juossut hevostorin yli Kagkildeen ja nähnyt varkaiden kantavan kiviä kaupungista, -- olipa se onnellinen aika! Ja tuolla lammen rannalla olevalla kalatorilla minä olen nähnyt heidän usein pitävän käräjiä."

"Kenen?" kysyi Kaarlo hajamielisesti.

"Heh, porvareita minä tarkoitan. Jos te haluatte olla sananseuloja, niin minä en tahdo olla teidän kanssanne tekemisissä!"

"Elkää suuttuko, hyvä Martti!" pyysi Kaarlo -- "kertokaa meille vähän enemmän! Sinä tunnet niin hyvin kaiken täällä."

"Niin, kyllä minä voisin nimittää teille vaikka jokaisen kadun ja kujan nimen. Katsokaas, ennenkuin minä tulin piispan luokse niin minä olin koonnut itselleni monta Blumpumia [pientä vaskirahaa] tuolla kapitulitalossa tuomalla makeaa viiniä sekä arkkidiakoonille, dekaanille, senioreille, kapitulin prokuraattorille ja kaikille neljällekymmenelle kaniikille, sekä regulariksille että seculariksille. -- Koska te olette niin viisas käytyänne koulunne Grammaticuksen luona, niin te kyllä tiedätte mitä minä tarkoitan."

Kaarlo vaikeni äkkiä, sillä latinassa hän ei ollut päässyt pitkälle, ja hän huomasi hyvästi vanhan Martin palvelleen siksi kauan piispan luona, että hän siinä voitti hänet.

Tästä pienestä voitonhumahduksesta Martti tuli niin iloiseksi ja mieliinsä, että hän alkoi nyt juurta jaksain kertoa miten kapitulihuoneessa elettiin aamusta iltaan, ja miten siellä päivittäin luettiin kahdeksantoista messua pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kunniaksi. Hän nimitti kaikki kaupungin torit ja kadut, portit, sillat ja kirkot, sekä kaikki kaupungin seurat, Pyhän Knuutin seurasta, pyhän Gertrudin seuraan, jopa sikakujan koulupoikaseurankin.

Vihdoinkin vierivät vaunut sillan yli, pysähtyen kaivon viereen linnanpihalle. Kaarlo ihaili suurta, komeaa linnaa, sen korkeita valleja, muureja ja torneja. Vanha Martti arveli linnan olleen siinä nyt jo kahdeksankymmentä vuotta ja hän kiitteli linnan syvää, ihmeellistä kaivoa, mistä riitti vettä kokonaiselle sotajoukolle pisimmänkin piirityksen ajaksi. Pihalla vilisi kuninkaallisia palvelijoita ja talonmiehiä, jotka pihavoudin käskystä vastaanottivat vieraiden hevoset. Tämä saattoi vieraat linnanportaille, missä hän jätti heidät ovenvartijan ja linnan sisäpalvelijain huostaan. Niinpian kun Kaarlo oli saanut Rigmorin nostetuksi vaunuista ja viedyksi Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä huostaan, kiiruhti hän isäntänsä luokse, otti hänen viittansa käsivarrelleen, ja seurasi sitten ylhäisiä vieraita kunnioittavan matkan päässä. Hänen sydämensä tykki ilosta odottaessaan näkevänsä kuninkaan, sillä se oli suurin onni, josta hän jo kauaa oli uneksinut.

Oli juuri päivällisen aika, ja kuningas istui aterioimassa sukulaistensa ja miestensä kanssa. Jonkinlainen ali-hovimarsalkka osoitti vastasaapuneille vieraille paikat aina valmiiksi katetun vieraspöydän ääreen, eräässä linnan pienemmistä huoneista. Ainoastaan kreivi Albert, ollen kuninkaan erityinen suosikki, kutsuttiin kuninkaalliseen pöytään, missä hänelle aina oli paikka varattuna. Niin pian kun kreivi sivuhuoneessa oli pessyt kätensä ja järjestänyt tukkansa ja pukunsa, pyysi hän kohteliaasti Helena-rouvalta ja hänen tyttäriltään anteeksi, että hänen kuninkaan käskystä täytyi jättää heidät. Selvästi huomasi Helena-rouvan kauniista kasvonilmeistä hänen olevan nöyryytetyn tuntiessaan tämän alhaisemman arvonsa; mutta hän koetti pysyä tyynenä ja pyysi tarjoilevan hovipalvelijan päivällisen jälkeen ilmoittamaan hänet ja hänen tyttärensä prinsessa Regitzalle.

Kaarlon suureksi iloksi pyysi kreivi häntä seuraamaan itseään. Herransa viitta käsivarrellaan, hän seurasi kreiviä suureen, kuninkaalliseen ruokasaliin. Tykkivin sydämin hän astui korkean, tammisen kynnyksen yli, ja hovipalvelija osoitti heti hänelle paikan muitten soihtupoikien viereen, marskin tuolin taakse, oven lähelle. Sill'aikaa kreivi Albert läheni arvokkaasti ja kunnioituksella pöydän ylimpää päätä.

Ihmetellen Kaarlo katseli pöydän ympärillä istuvia monia ritarillisia herroja ja kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä heitä ympäröi. Mutta hänellä ei ollut täällä aikaa katsella noita monia uusia esineitä, mitkä vetivät hänen huomionsa puoleensa, hänen katseensa etsi vain kuningasta, eikä hänen kauan tarvinnut turhaan hakea. Nuoren kuninkaan iloiset, uljaat kasvot, ruskeakiharainen, nuorekas sankaripää, ja lyhyt, ruskea parta eivät oikein vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuresta, kruunatusta päästä, mutta suuren Valdemarin poika ei tarvinnut kuninkaallista kruunua tullakseen tunnetuksi. Hänen tummanruskeissa, melkein mustissa kotkansilmissään oli jo se voimakas valtiaankatse, joka välittömästi pahoittaa alistumaan, ja hänen, korkea, kaartuva otsansa, mihin suru ei vielä ollut uurtanut ryppyjään, näytti ylevässä, kauneudessaan olevan uskaliaimpien kuningasajatusten asuinsija. Kaksi helposti värähtelevää intohimovakoa, suurten, vilkkaiden silmien välissä, ilmaisivat sitä kiivautta ja voimaa, millä hän tiesi panna tahtonsa täytäntöön. Hän istui rauhallisena ja iloisena pöydässä, jokapäiväinen ritaripuku yllään, jollaisena hänet tavallisesti on kuvattu: jonkinlainen lyhyt, pumpulivuorinen nuttu, napitettuna kaulaan asti, jonka reunat olivat koristetut kultanapeilla, ja kaulassa pyöreä kaulus. Hänen hoikkaa vyötäistään ympäröi kapea kultasoljella kiinnitetty miekkavyö, ja silkkinuttu kaareutui somasti mahtavan rinnan yli.

Kaarlo näki hänet vain sivulta, mutta hän huomasi heti, että jos hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, niin täytyi hänen olla päätä pitempi useampia miehiään. Sillä tuo jotensakin korkea pöytä näytti olevan hänelle liian matala, ja syödessään hänen täytyi nostaa lautanen pöydältä ettei tarvitsisi kumartua.

Kuninkaan tuolin takana seisova aatelispoika, joka piteli käsivarrellaan kuninkaan kultareunaista purppuraviittaa, oli Kaarlon mielestä onnellisin ihminen saadessaan olla niin lähellä kuningasta ja ojentaa hänelle kaikki, mitä hän viittasi haluavansa.

Sillävälin kreivi Albert oli ehtinyt pöydän päähän ja tervehti kuningasta tavanmukaisin ritaritervehdyksin.

"Tervetuloa, urhokas Albert", sanoi kuningas, ojentaen hänelle oikean kätensä, jota Albert puoleksi polvistuen suuteli. "Istukaa tänne meidän joukkoomme virkistämään itseänne! Teidän paikkanne on vapaa. Juotuamme yhdessä tervetuliaismaljan, seuraatte te minua salakammioon!"

Kreivi istui tavalliselle paikalleen, ylimmälle ritarienjoukossa, ja kaksi lähintä ritaria nousi vanhaan tapaan antamaan hänelle sijaa; sillä joskin Sven Grathen aikuiset, jäykät hovitavat osaksi olivat poistetut, ja sekä kuningas, että hänen suuri isänsä rakastivat aterioidessa iloista ja hilpeätä seurustelua, niin olivat kuitenkin ne tavat ja menot säilytetyt, joita kuninkaan arvo ja molemminpuolinen kohteliaisuus vaativat. Pöydässä keskusteli kukin vapaasti vierustoverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan niin kovaäänisesti etteivät kuninkaan sanat olisi kuuluneet hänen puhutellessaan ääneen jotakin.

Lähinnä kuningasta, hänen oikealla puolellaan, istui hänen paljon vanhempi sisarensa, totinen prinsessa Regitza, joka ei kuitenkaan vielä ollut aivan vailla nuoruuden suloa, mutta hänen rauhalliset, melkein intohimottomat kasvonsa herättivät hyvin vähän mielenkiintoa. Hän puhui ani harvoin, mutta kuunteli kärsivällisesti hänen ja kuninkaan velipuolen, paljaspäisen kreivi Klaun puhetta. Tämä kertoi hänelle tapansa mukaan laajasti ja perinpohjaisesti tulevasta puolisostaan, Schwerinin kreivittärestä Idasta, hänen suurista avuistaan sekä täydellisyydestään.