Part 7

"Tuohon kirjaan on kaikki kirjoitettu!" sanoi piispa. "Mutta tässä sanotaan kauhean kirouksen kohtaavan sitä, joka luvatta sen avaa. Katsokaa, tämä on vain tuon salaisen kirjan sisällysluettelo."

"Tähtientutkijan unelmia!" sanoi kreivi Albert. "Salaperäistä haaveilua, hourupäisyyttä!"

"Kas tätä!" huudahti taas piispa. -- "Suuren kuningas Valdemarin horoskoopi [tähdestä ennustettu tulevaisuus] ja elämän vaiheet. -- Kaksoisveljesten Axelin ja Esbernin horoskoopi ja elämän vaiheet! Ja katsokaa tänne! Knuut kuudennen kohtalo -- hänen murhaajansa kirottu nimi -- kuuletteko te! Murhattu -- hänen murhaajansa nimi -- katsokaa, sen minä tahdon tietää! -- Se, joka murhasi hänet, väijyy myöskin hänen kuninkaallista veljeään. Ja katsokaa tänne! Mekin saamme osamme: Sunon ja hänen poikiensa kohtalo, -- arkkipiispa Antero, hänen pitkällinen kuolemantautinsa --, Pietari, Roskilden piispa; Jaakko, Lauri ja Ebbe Suneson; Orlamünden kreivi Albert hänen horoskooppinsa ja ihmeelliset elämänvaiheensa, hänen tähtensä yhdistys kuninkaan tähteen."

"Mitä? Onko minutkin mainittu!" huudahti kreivi Albert. "Kirottua kujeilua! Minä en tahdo kuulla siitä sanaakaan. Tuollainen saattaa järkevimmänkin ihmisen hulluksi."

"Mutta katsokaa edes tätä!" jatkoi Pietari-piispa kiihkeästi. "Tämä meidän kuitenkin olisi hyvä tietää: Kuningas Valdemar toinen -- hänen salaiset vihollisensa ja kadehtijansa, hänen sotaonnensa, ja rakkautensa -- se suuri vaara, jonka hän ja valtakunta välttävät, jos häntä ajoissa varoitetaan -- --"

"Mitä!" huudahti Albert, "se ei siis kuitenkaan ole mikään välttämättömyys, eikä rautainen, ehdoton sallimus! Ovatko tähdetkin horjuvaisia. Ilveilyä se on, kirottua hourupäisyyttä. Mutta se koskee minun herraani ja kuningastani, ja minä tahdon sen tietää. Sen konnan kirouksille minä nauran. -- Tämä ei ole jalon Esbern Snaren työtä. -- Täällä on varmasti ollut petturi, joka on tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan. Ehkä tuo rehellinen sankari kavalasti murhattiin, kun hän huomasi petoksen. Olkaamme varuillamme, ehkä tuo ilveilijä piilee jossakin paikassa täällä läheisyydessämme. Mutta minä tahtoisin kuitenkin tietää, mitä hän sanoo kuninkaasta. -- Tuossa hullutuksessa voi piillä jokin kirottu totuus, ehkä salaliitto kuninkaan henkeä vastaan. Minä tahdon sen tietää! Mille sivulle se on kirjoitettu! Aukaiskaa se, arvoisa herra! Katsokaa, minä avaan tuon helvetillisen kirjan!"

Näin sanoen hän miekkansa kahvalla työntäsi kirjan päällä olevaa kiveä, niin että se kovalla ryskeellä vieri lattialle, ja suuri vaskihelainen kirja aukeni itsestään, painon pudottua kannelta. "Lukekaa se sivu, joka ensiksi aukesi!" sanoi Albert, "ehkä silläkin on merkityksensä, ja jos aiomme olla narreja, niin olkaamme sitten perinpohjin!"

"Antero, Slagelsen pappi, pyhäksi kutsuttu, kuningas Valdemar toisen uskottu", luki piispa. "Se voimakas mies, jonka ihmeelliset elämänvaiheet ovat tässä julkaistut, hänen pitää tekemän tilinsä ylimmälle tuomarille puoliyön hetkenä, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä, vuonna 1205."

"Mitä? Mitenkä? Tänä yönä? Tällä hetkellä!" huudahti kreivi Albert. "Eikö hiekkakello näytä kahtatoista? Sen valheen perille me kyllä pian pääsemme. Kolme päivää sitten toi tuo vanha, omituinen pappi terveenä ja reippaana minulle salaisen viestin kuninkaalta. Lukekaa nyt mitä siellä sanotaan Knuut kuudennesta ja kuninkaasta itsestään, arvoisa herra! Mutta mikä teitä vaivaa? Tehän vapisette --, mitenkä täällä alkaa näin pimentyä?"

"Ettekö te näe miten kynttilät sammuvat?" kuiskasi Pietari piispa. "Katsokaa, nyt sammuu jo neljäs!"

"Täällä on vetoa. Minä sytytän ne uudelleen, mutta lukekaa, lukekaa, rakas herra, ennenkuin joku sen estää!"

Piispa käänteli tuskan valtaamana suuren kirjan lehtiä, ja kreivi Albert otti sen kynttiläjalan, jonka kaksi vahakynttilää vielä lepattaen paloivat, sytyttääkseen sillä sammuneet. Mutta samassa sattui Pietari-piispa koskettamaan ketjuja, jotka kiinnittivät suuren kirjan lattiaan, ja niinkuin näytti menivät sen läpi -- ja hirveällä ryskeellä kaatui pöytä kumoon. Käytti siltä kuin näkymätön rautakäsi olisi samassa sattunut sekä piispaan että kreivi Albertiin. Kynttiläjalka putosi kreivi Albertin kädestä ja heidän ympärillään oli pilkkosen pimeää.

"Kirottua ilveilyä!" huusi kreivi, paljastaen miekkansa. "Jos täällä on joku, niin puhukoon! Tai elävän Jumalan nimeen! Minä lyön kuoliaaksi ensimäisen, joka minua lähestyy."

"Elkää kiivastuko! Elkää haavoittako poikaa pimeässä!" kuiskasi piispa, joka oli pudonnut tuolilta, mutta nyt nousi päättäväisesti ja rohkaistuna. "Jos täällä on paholainen juonittelemassa, niin silloin on minun asiani Jumalan avulla suojella meitä kaikkia, ja te ette kuitenkaan voi miekallanne mitään, urhokas ritari! Me olemme saaneet ansiomme mukaan: Minkävuoksi me tahdoimme udella tietoja, jotka ovat kiroukseksi ihmiselle? Maatkoon siellä tuo helvettiin kahlehdittu kirja, joka oli houkutella meidät mukaansa kadotukseen! Seuratkaa minua, jalo ritari! Tule meidän jälessämme, poika! Täällä on pimeää kuin haudassa, enkä minä näe teitä, mutta minun mukanani on se, joka on tie ja valkeus!" Näin sanoessaan hän otti pyhän ristinkuvan rinnaltaan käteensä ja löysi helposti oven ja kiertoportaat.

Ääneti, mutta hiljaa ja sydämellisesti rukoillen, astui hurskas piispa alas kapeita, jyrkkiä portaita. Kreivi Albert seurasi häntä, varovaisesti ja vaieten, mutta paljastettu miekka kädessään, ja Kaarlo, joka vaivoin oli saanut pelkonsa hillityksi eikä ainoallakaan luiskahduksella sitä ilmaissut, pysyttelihe niin lähellä herraansa kuin suinkin. Pimeiden kiertoportaiden keskivälillä oli vähän leveämmän porrasaskeleen kohdalla muurissa aukko, josta äsken nousseen uudenvuoden kuun valo heikosti pilkisti sisään. Siihen Kaarlo oli huomaavinaan toisten rappusien yhtyvän, ja hän näki nyt selvästi kynttilän liikkuvan hyvin alhaalla, hänen vasemmalla puolellaan, kuin äärettömässä kuilussa.

"Näettekö te, ankara ritari!" kuiskasi hän herralleen -- "tuolla kulkee joku kynttilän kanssa, hyvin, hyvin syvällä!"

Kreivi Albert näki myöskin sen ja osoitti sen piispalle,

"Puhukaa hiljaa ja menkäämme edelleen!" vastasi Pietari piispa. "Tuota tietä me emme tulleet, eikä meillä ole mitään tekemistä tuon kynttilän kanssa! -- Pakene meistä saatana!" huusi hän syvään kuiluun, ja heti kynttilä sammui, mutta aukon kautta kuului etäinen valitushuuto, ja syvä, soperteleva ääni, minkä Kaarlo luuli tuntevansa, huusi hirvittävän voimakkaasti, ikäänkuin puhetorven kautta: "Varo itseäsi, Pietari Sunenpoika! Varo itseäsi, Orlamünden Albert!"

Samassa he huomasivat kapeiden rappusien olevan savua täynnä. He kiirehtivät askeleitaan, ja tiheämpi melkein tukahduttava savu hulmusi heitä vastaan. Kun he olivat ehtineet tornirappusten alapäähän, oli Albertin makuuhuoneen salaovi lukittu. Kreivi särki rajusti potkaisemalla oven, ja voimakkaat liekit leimahtivat heitä vastaan savun ja liekkien täyttämästä makuuhuoneesta. Takaisin palajaminen olisi ollut heidän varma kuolemansa. Heidän täytyi tunkeutua liekkien läpi päästäkseen käytävän ovelle, ja se onnistuikin. Mutta oven oli piispa teljennyt niin lujasti, että he olivat tukehtua ennenkuin he saivat sen avatuksi, ja nyt heillä oli vielä kolme pitkää käytävää ja viimeiset, jyrkät portaat edessään. Käytävät olivat täynnä savua. Liekit ahdistivat heitä takaapäin. Palavia lautoja ja hirsiä putoili heidän ympärillään, ja kun he viimeinkin olivat päässeet noille kuuluisille portaille, olivat ne ilmiliekissä.

"Seuratkaa minua!" huusi piispa. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, meidän täytyy päästä läpi." Hän piteli ristiinnaulitun kuvaa edessään ja kiiruhti rukoillen eteenpäin. Kun he viimeinkin hiukset ja vaatteet kärventyneinä seisoivat suurella myllynkivellä rappujen alapäässä, romahtivat palavat portaat hirveällä jyskeellä alas. He riensivät pihalle ja hengittivät taas. Nyt he näkivät koko kylkirakennuksen loimuavan yhtenä liekkinä. Kamalasti rytisten luhistui torni maahan. Tulen levittämässä voimakkaassa valossa huomasi Kaarlo suuren joukon papereita lentelevän luhistuvan tornin liekeistä, ja hän luuli näkevänsä ihmisolennon kokoavan niitä ja katoavan savuun.

"Kiitetty olkoon Kaikkivaltias! Hän auttoi meidät vaarasta!" sanoi Pietari-piispa, ja hän seurasi nyt rauhallisena kreivi Albertia ja Kaarloa herättämään ja pelastamaan nukkuvia. Pian oli koko talonväki koolla, ja yleinen pelko asettui sen mukaan kuin nähtiin ettei tuli levinnyt, vaan tyytyi hävittämään ainoastaan koko itäisen, asumattoman sivurakennuksen.

Helena-rouva oli alussa hyvin säikähtynyt. Voimakas tuli oli muutamissa silmänräpäyksissä polttanut tornin ja sivurakennuksen tuhaksi, niin että hän ei voinut käsittää miten hänen vieraansa olivat ehtineet pelastua. Hänen ilonsa nähdessään heidät vahingoittumattomina oli myöskin niin tulinen ja sydämellinen, että hän, välittämättä sukupuolestaan ja ulkonaisista tavoista, keveässä, epäjärjestykseen joutuneessa yöpuvussaan, liehuvat, ruskeat kiharat paljaalla kaulalla, syleili heitä sydämellisesti ja pyysi heitä suomaan hänelle anteeksi, että hän niin kevytmielisesti oli saattanut heidän henkensä vaaraan alttiiksi. "Enpä olisi uskonut viisaan Mustan olevan niin vihaisen!" sanoi hän. "Tai ehkä te ärsytitte häntä? Minä luulen kuulleeni kamalan huudon, ei suinkaan tuo raukka itse liene joutunut liekkien uhriksi!"

Kreivi uskoi hänen puhuvan näin pelon hämmentämällä. Selvittyään pelästyksestä ja huomattuaan huolimattoman pukunsa, hän painoi kädet rintaansa vasten ja riensi selittämättä sen lähemmin asiaa, punottavin poskin makuuhuoneeseensa.

Tultuaan taas ulos, hän oli matkapukimissa. Hänen kauniissa, iloisissa kasvoissaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta eikä tuskasta. Hän tunsi itsensä nyt oikein iloiseksi voidessaan viipymättä jättää paikan, missä hän ei sanonut voivansa enää nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Ei kukaan enää vastustellut hänen matkaansa. Sillä välin oli päivä valjennut. Myöskin Ingeborg ja Cecilia olivat matkalle valmiit. Hevoset olivat satuloituina oven edessä, ja koko lukuisa seurue nousi hevosten selkään, paitsi Rigmor ja hänen kasvatusäitinsä, jotka ajoivat vaunuissa piispan vanhan Martin ja Riisen Kaarlon kanssa.

Kaarlo piti velvollisuutenaan osoittaa pienelle, oikulliselle Rigmorille yhtä suurta huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, kuin hän näki herransa ja jalojen ritarien osoittavan heidän seurassaan ratsastaville naisille. Pieninkin tytön lapsellisista toiveista oli hänelle käsky. Tuodakseen pienelle neitoselleen pudonneen höyhenen tai kimpun kaunista viheriätä sammalta, mihin tyttö oli viitannut, tai lausunut toivovansa, Kaarlo hyppäsi usein vaunuista, hevosten juostessa kovinta vauhtia, ja hän saavutti heidät kuitenkin taas vähintäkään viivytystä aikaansaamatta. Kauniin lapsen ilo ja ystävällinen kiitos palkitsivat hänet runsaasti, ja ehkä vieläkin enemmän tytön pelko nähdessään hänen uhkarohkeasti hyppäävän vaunuista ja hänen ihailunsa kun Kaarlo niin hyvin ja taitavasti pääsi takaisin.

Kun matkaseurue pysähtyi lepäämään ja virkistymään, huolehti Kaarlo aina ensiksi siitä, että Rigmor oli turvassa, vaunujen ja hevosten mylläkästä. Sitten hän kiirehti herraansa palvelemaan, auttoi matkaviitan hänen yltään, vei hänen hevosensa talliin ja toimitti reippaasti kaikki herransa käskyt.

Ensimäisenä iltana majatalossa oltaessa katseli Pietari-piispa tarkkaavasti reipasta, vilkasta poikaa, joka tarjoili illallispöydässä saavuttaen tuhansilla pikkupalveluksilla kaikkien suosion. Nyt vasta piispa tunsi Kaarlon ja muisti hänet samaksi kauniiksi pojaksi, joka oli tullut hänen luokseen isä Saxon kanssa, ja jonka vanhus vähää ennen kuolemaansa oli uskonut hänen huostaansa. Piispa syleili poikaa sydämellisesti ja valitteli ettei ollut ennemmin ajatellut häntä ja pitänyt huolta hänestä. "Sinä olit oikeassa poikani!" sanoi hän liikutettuna. "Taivaallinen isä piti sinusta paremman huolen kuin Pietari-piispa, ja sen parempaa herraa ja mestaria kuin sinulla nyt on, sinä et olisi voinut saada koko maailmasta."

"Kyllä kuninkaan!" arveli Kaarlo, mutta sen hän sanoi niin hiljaa ettei kukaan sitä kuullut, ja piispa taputti häntä poskelle ja antoi hänen mennä.

Huonojen ja mutkaisten teiden vuoksi matka kesti useampia päiviä, ja suuri seurue ehti harvoin pitemmältä päivässä kuin kolme tai neljä peninkulmaa. Matkustettiin Stagelsen ja Korsörin kautta Nyborgiin. Slagelsessa vallitsi niinä päivinä yleisesti syvä suru. Hämmästyksellä Pietari-piispa ja kreivi Albert kuulivat, että kuuluisa pappi Antero, jota pidettiin pyhänä miehenä, oli kuollut. He kyselivät tarkasti aikaa ja tuntia, ja luostariveli, joka oli ollut saapuvilla hänen kuollessaan, ilmoitti heille hänen jättäneen tämän maailman kuin pyhimys, keskiyön aikana, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä.

"Tuo sana oli sittenkin tosi!" sanoi kreivi Albert miettiväisesti piispalle, heidän ratsastaessaan ulos Slagelsen portista. "Oli hyvä, että me emme lukeneet enempää tuosta ihmeellisestä kirjasta. Minä uskon, että olisin tullut siitä hulluksi. Nyt en minä jätä kuningasta muuta kuin välttämättömimmästä pakosta."

"En minäkään!" vastasi piispa. "Tanskan tulevaisuus riippuu nyt, lähinnä kaikkivaltiaan Jumalan apua ja kansassa herännyttä kristillistä henkeä, tämän merkillisen kuninkaan elämästä ja onnesta."

Äsken kuolleesta Slagelsen papista kertoi kansa mitä ihmeellisimpiä asioita. Hän oli ollut harvinaisen lahjakas mies ja suuri kansanpuhuja. Vaikka paavi ei koskaan ollut julistanut häntä pyhäksi, niin hänen nimensä säilyi kansan muistossa myöhäisimpiin aikoihin asti. Tämän hurskaan papin puheilla ja käytöksellä oli ihmeteltävä vaikutus itse nuoreen, iloiseen kuningas Valdemariinkin. Kerrottiinpa kuninkaan Själlandin matkallaan kahta vuotta aikaisemmin olleen pakoitetun luovuttamaan Slagelsen kaupungille ne laajat maa-alueet, joiden ympäri pyhä Antero ehti ratsastaa varsallaan kuninkaan ollessa kylpemässä. Tuota tunnettua tapausta pitivät monet leikinlaskuna Valdemarin puolelta ja Anteron keksimänä viekkaana keinotteluna. Mutta kuningas oli osoittanut monesti, ettei Antero hänen mielestään ollut vain haaveellinen narri tai tekopyhä petturi. Hän kutsui tuon tapahtuman jälkeen tämän omituisen papin luokseen ja keskusteli hänen kanssaan kauan salakammiossaan, jopa käytti häntä tärkeänä ja salaisena lähettiläänä. Kun sitten hovissa juteltiin tästä ihmemiehestä, ei kuningas suvainnut kyttyräselkäisen hovinarrin tai kenenkään iloisista, nuorista hovimiehistä pilkata häntä, vaan muuttui kuningas useasti silloin, iloisimmillaankin ollessaan, hyvin totiseksi ja harvapuheiseksi, niin että monet arvelivat pyhän Anteron uskoneen hänelle tärkeitä salaisuuksia. Senvuoksi kutsuttiinkin tätä merkillistä pappia sekä kansantaruissa että kirjoituksissa "kuninkaan uskotuksi."

Osanottavasti matkustajat katselivat erikoisena ajan merkkinä pyhän Anteron muistoksi pystytettyä ristiä "Hvilehöjn" ylängöllä, Slagelsen ja Korsörin välillä. Vaikka kukin heistä uskoi mitä tahtoi ihmeestä, jonka sanottiin siellä tapahtuneen, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut ääneen siitä ivailla. Helena-rouva vain arveli kestävän kauan ennenkuin hän tulisi niin pyhäksi, että voisi matkustaa ulkomaille pyhän Anteron mukavalla tavalla, mutta samanlaisia taikoja voisi tehdä toisellakin lailla. Ja tässä myönsivät Pietari-piispa ja kreivi Albert hänen olevan aivan oikeassa. Ritarien joukossa oli kyllä useampiakin, jotka mielellään tässä tilaisuudessa olisivat tahtoneet sydämen pohjasta valittaa papiston enenevää valtaa ja vaikutusta. Erittäinkin marsalkka Juhana ja Absalon Belg olivat tyytymättömiä niiden suurten tilusten menettämisestä, joilla heidän esi-isänsä olivat rikastuttaneet kirkkoa ja luostareita. -- Heillä oli jo katkerat sanat pappisvallasta huulillaan, mutta arvoisan Pietari-piispan läsnäolo sai heidät hillitsemään itsensä. Myöskin ankaran kreivi Albertin tunnettu kunnioitus hengellistä säätyä kohtaan esti heitä lausumasta minkäänlaisia loukkaavia ja sopimattomia sanoja.

Helena-rouvan huono maine ja se huomio, minkä komea matkaseurue hänen kauttaan herätti kaikissa kaupungeissa, oli piispa Pietarille hänen hengellisen arvonsa tähden hyvin vastenmielinen. Mutta kun hän seuraa loukkaamatta ei voinut sitä jättää eikä myöskään valitella harmillista asemaansa, niin kohdistui usein hänen kiivautensa siihen harmaaseen oriiseen, jolla hän ratsasti, ja joka ei koskaan osannut kävellä hänen mielikseen. Siten tuli hän usein ratsastaneeksi vinhemmin kuin tahtoi, ja kun hän näin kiivaudessaan, tuikki liehuen ympärillä, joutui seurueen edelle, ja silloin tällöin huojui hiukan kömpelösti levottoman oriinsa selässä, nauroi Helena-rouva sydämensä pohjasta, eikä paljoakaan välittänyt kreivi Albertin totisesta katseesta.

Oli kova myrsky heidän purjehtiessaan Suuren-Bältin yli, ja silloin laivaväki jotenkin ääneen ja raa'oilla sanoilla mutisi tyytymättömyyttään siitä, että kuninkaan jalkavaimo oli laivassa. Kreivi Albert luuli ettei sitä ollut kuullut kukaan muu kuin hän ja koetti senvuoksi hillitä suuttumustaan, muuten pahenisi asia vieläkin pahemmaksi. Merimiesten kanssa hän ei olisi kuitenkaan voinut miekkaa mitellä Helena-rouvan kunnian puolesta, jonka käytös ei myöskään ollut kreivin mielestä niin hiljainen ja kunniallinen kuin hän vaati. Sen lisäksi hän huomasi Ingeborg-neidon olevan hyvin kalpean ja hätääntyneen näköisen, ja hiljainen Cecilia vuodatti kyyneleitä. Hän arvasi silloin jonkun merimiesten törkeän sanan heidän äidistään tulleen heidän korviinsa, mutta hän jätti heidän lohduttamisensa hellien sulhasmiesten toimeksi. Helena-rouva oli myöskin nyreissään, mutta hän syytti siitä meri-ilmaa ja kovaa pakkasta. Pian hän kuitenkin oli yhtä iloinen ja puhelias kuin ennenkin. Kun he olivat päässeet maalle, ilahdutti hän taas koko seuraa leikkipuheillaan ja hyvätuulisuudellaan, niin ettei kreivi Albert tiennyt ihmettelisikö enemmän sitä sielunvoimaa, millä hän näytti uhmailevan ainakin osaksi hänelle tuttua yleistä, solvaisevaa mielipidettä itsestään, vai sitä häikäilemätöntä kevytmielisyyttä, millä hän näytti halveksivan noita huhuja, antaessaan tällä matkallaan pahoille kielille uutta panettelun aihetta.

Nyborgissa linnanpäällysmies vastaanotti ylhäisen seuran suurella kunnioituksella. Vanhalle, yksikätiselle Ludolf-herralle olivat kreivi Albertin ja Pietari-piispan nimet parhaana suosituksena, ja hän tervehti Esbern Snaren kolmea poikaa heidän kuuluisan isänsä vanhana ystävänä. Vanha, jäykkä linnanherra osoitti myöskin Helena-rouvalle kaikkea sitä kunnioitusta, mihin hän luuli tämän korkean ruhtinaallisen syntyperän häntä velvoittavan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kylmää ja jäykkää ja näytti vaativan häneltä silminnähtävää itsensähillitsemistä. Hän saattoi vanhalla kimollaan, jolla hän, kiitollisena sen nuoruuden ansioille, aina ratsasti, seuraa Odenseen, missä heillä oli aikomus levätä ja virkistyä.

Odenseen portilla valitteli vanha herra olevansa onneton siitä, ettei löytänyt kaupungista soveliasta majataloa, joka voisi vastaanottaa näin suuren ja ylhäisen seuran. Mutta marsalkka Juhana tiesi siihen neuvon. Hän kysyi eikö Pyhän Knuutin seuran huoneusto ollut kyllin suuri majoittamaan heitä. Ludolf-herran vakuutettua sen olevan suurimman huoneen kaupungissa, oli säästäväisen marsalkan mielestä parasta asettua sinne ja antaa seuran veljesten ilmaiseksi kestitä heitä. "Onhan kuningas hiljakkoin vahvistanut heille liiankin suuret oikeudet ja vapaudet!" sanoi hän. "Minun mielestäni saisi ennemmin karkoittaa maasta tuollaiset tekopyhät teeskentelijät. Rauhanrikkojia he ovat, ja salaisia kapinaan kiihoittajia, jotka eivät pelkää ottaa kuningasta hengiltä, jos hänen nenänsä ei käänny heidän päänsä mukaan. Mutta nyt on heidän laatimilleen seuran säännöille annettu lain voima. Sensijaan että heidät olisi hirtetty, täytyy Silden saarelaisten antaa heille kymmenen hopeamarkkaa vaatteiksi; myöskin heillä on oikeus jauhattaa jyvät koko Odenseen kaupungille. He ovat siten pohjattoman rikkaita. Mutta senvuoksi onkin näiden aasien velvollisuus ihmisrakkaudesta kestitä kaikkia matkustavaisia."

"Minä olen itse pyhän Knuutin seuran jäsen!" vastasi vanha Ludolf rauhallisesti. "Minä suon teille anteeksi äskeisen loukkauksenne kuninkaan parhaimpia ja uskollisimpia alamaisia vastaan. Seuramme ulkopuolella oleva mies ei voi loukata todellisen kiltaveljen kunniaa. Kuitenkin, jos te voitte olla vakuutettu siitä, että meidän veljeskuntamme ei tahdo vahingoittaa kuningasta eikä isänmaata, niin minä pyydän teitä vastaanottamaan sen vieraanvaraisuuden, jonka me rakkaudenvelvollisuudestamme osoitamme kaikille varattomille matkustaville, mutta jota minä en uskaltanut esittää näin rikkaalle ja ylhäiselle seuralle!"

Yleinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilta. Erittäinkin Niilo Male oli aivan vimmoissaan, sillä pieninkin sovinnaisuussääntöjen rikkominen loukkasi häntä. Hän alkoi äkkiä yskiä ja puhua ilmasta ja tuulesta, joka oli koko hänen viisautensa silloin kun hovissa tapahtui jotakin sopimatonta.

"Kuinka?" änkytti marsalkka Juhana, "Arvoisa herra Ludolf! Kuinka voitte te, ritari ja linnanherra, olla jäsenenä seurassa, johon minä luulin kuuluvan vain lahtareita ja kaupustelijoita?"

"Minä en häpeä kuulua Nyborgin uljaaseen porvaristoon!" vastasi herra Ludolf. "Minun yhdistymiseni veljeskuntaan oli kyllä poikkeus yleisestä tavasta, mutta te näette myöskin, että minä olen luopunut oikeudestani vaatia teiltä ritarina hyvitystä miekallani ja vasemmalla kädelläni. Mutta minä voin siltä puolustaa itseäni."

Kreivi Albert koetti niin hyvin kuin taisi sovittaa riitaa, ja osoittaakseen kunnioitustaan Pyhän Knuutin mahtavaa ja ehkä vaarallistakin veljeskuntaa kohtaan, jolle kuningas kuitenkin äskettäin oli antanut näytteen luottamuksestaan ja kuninkaallisesta suosiostaan, hän hyväksyi matkaseuransa puolesta herra Ludolfin kutsun seuran taloon, mutta sillä ehdolla, että he saisivat korvata palvelevien veljien vaivan ja menot. Kreivi Albert käytti sitäpaitsi mielellään hyväkseen tätä tilaisuutta tutustuakseen näiden, nyt jo sangen lukuisien veljeskuntien henkeen ja toimintaan, joita moni piti vaarallisina maan turvallisuudelle.

Vanha kreivi piti kunnianaan ja ilonaan tutustuttaa kreivi Albert seuran sääntöihin ja lupauksiin, mitkä eivät nyt enää olleet salaisia, ja joiden tarkoituksena oli tukea maan yhteistä puolustusta ja turvallisuutta näinä rauhattomuuden aikoina. Hän tahtoi erityisesti saada tälle kuninkaan uskolliselle ja hartaalle ystävälle selvitetyksi, ettei seuralla ollut minkäänlaista valtiollista tarkoitusta, ja että sen jäsenet olivat kuninkaan uskollisia ja lainkuuliaisia alamaisia. Tämä onnistuikin vanhalle, innokkaalle herralle niin hyvästi, että kreivi Albert selitti haluavansa sopivassa tilaisuudessa itse yhtyä veljeskuntaan, koska sen säännöt ja lupaukset eivät sulkeneet siitä ketään isänmaanystävää, olkoon hän sotilas tai porvari. Sillä hän ymmärsi hyvästi näiden veljeskuntien voivan olla isänmaan turvana näinä onnettomina ja rauhattomina aikoina, varsinkin, jos kuninkaan ja maan etevimmät miehet yhtyivät niihin. Kun todellakin isänmaan parhaat ystävät kuuluivat näihin liittoihin, niin oli siten olemassa yhtymäkohta silloin, kun riita ja eripuraisuus eroittivat sydämet.