Part 6

Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta, kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut, -- Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen, joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen, että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa, annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.

Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle, niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta, kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren: ei savua ilman tulta.

Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.

Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.

"Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!" sanoi Helena kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. -- "Mitenkä kuningas siellä voi puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään", jatkoi kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, "näytti keisarillinen lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen valtiollisissa laskelmissaan."

"Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä", vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan kuin tavallisesti. "Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan. Valitettavaa on", lisäsi hän, "ettei näin rakastettava herra voi antaa sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan."

Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä häntä soimattiin.

Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.

"Ankara herra ritari!" keskeytti Helena-rouva hänet. "Tahdotteko pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin ikävästä."

"Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!" vastasi kreivi Albert "Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta", mihin hän lisäsi hiukan terävästi, "ja osoitettuaan ansainneensa kaunottarensa kunnioituksen."

"Minä seuraan teitä Riibeen" sanoi ritari toisensa jälkeen.

Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan. "Hyvä on!" sanoi hän hetken mietittyään. -- "Me matkustamme siinä tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina, katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan, että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni, herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa."

Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi. Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.

Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa. Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden olosuhteiden vallitessa.

Kaikki vastaväitteet saivat Helena-rouvan vain itsepäisemmin pysymään päätöksessään, ja kun sekä Pietari Strangenpoika että Antero Gronpoika saadessaan morsiamensa mukaansa olivat mieltyneet hänen oikulliseen päähänpistoonsa, niin hylättiin kaikki kreivi Albertin ja Pietari-piispan ehdotukset kaunottarien suojelemisesta Seebyn kartanossa. Kreivi Albert näet tarjosi heille suojelusväeksi niin monta parhaista aseenkantajistaan kuin hänen kaunis emäntänsä katsoi tarpeelliseksi, ja Pietari-piispa arveli Niilo Mulen jo saavuttaneen siksi paljon sotilaskunniaa, että voi kunniallisesti jäädä kotiin naisten luo. He olivat sillävälin nousseet pöydästä ja keskustelivat tästä kiivaasti.

"Minä voisin melkein luulla", yhtyi Helena-rouva heidän puheeseensa, "että uljas kreivi Albert ja kunnianarvoisa Pietari-piispa pelkäävät minun ja tyttärieni haluavan valloittaa Riiben väkirynnäköllä, koska he niin suuresti huolehtivat saadakseen meidät jäämään tänne Seebyn kartanoon vankeina vartioitaviksi."

"Pelkoni ei ole kovinkaan aiheeton, jalo rouva!" vastasi kreivi kohteliaasti. "Joskin voimme olla levollisia Riiben tyynien porvarien suhteen, niin emme voi taata Riibehuusin ritarillisia sankareita, ja kuningas tarvitsee nyt vapaita, uljaita sotureita, jotka eivät saa kantaa minkäänlaisia kahleita -- ei edes kauneuden."

Tästä kohteliaisuudesta Helena-rouvan kasvot muuttuivat taas lempeiksi ja ystävällisiksi, ja hän kuiskasi tyttärilleen että kreivi Albert, huolimatta liian kauan kestäneestä surustaan vaimonsa kuoleman johdosta, vielä kuitenkin osasi olla kohtelias ja miellyttävä kun vain tahtoi.

"On olemassa vieläkin eräs tärkeä seikka", hän kääntyi hiukan ivallisesti kreiviin, "minkävuoksi minä välttämättä haluan poistua Seebyn kartanosta, ellei talo ole täynnä rohkeita ja uljaita ritareita. Onhan hyvinkin tunnettua, että täällä kummittelee aivan kamalasti, ja onhan meillä vakavat todisteet siitä, että täällä portaissa ei voi pimeän aikana kulkea turvallisesti."

Kaikkien kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi. Kreivi loi hämmästyneen katseen kauniiseen emäntäänsä eikä tiennyt ottaisiko hänen puheensa todeksi vaiko leikiksi. Mutta viittaus hänen miehensä onnettomaan kuolemaan esti hänen pitämästä sitä leikkinä.

"Olkaa aivan rauhassa, jalo rouva!" sanoi hän samanlaisella, puoleksi vakavalla, puoleksi leikillisellä äänellä. "Täällä ei varmaankaan ole pitkiin aikoihin käynyt piispaa talossa. Hänen asiansa oikeastaan on vapauttaa teidät kaikista toiseen maailmaan kuuluvista epämiellyttävistä vieraista. Hyvällä miekallani minä muuten olen valmis hankkimaan teille kotirauhan, jos se on tarpeen. Sallikaa vain minun nukkua siinä huoneessa, missä pahimmin kummittelee! Jos Pietari-piispa haluaa tulla seuralaisekseni, niin on se minulle rakasta, muuten rohkenen kyllä yksinkin antautua tähän seikkailuun."

"Hyvä on jalo ritari! Teidät pannaan koetukselle!" vastasi Helena-rouva, ja käski heti järjestää "viheriän huoneen" kreiviä varten. "Herra piispa saa viereisen huoneen!" lisäsi hän, "ja jos arvoisat herrat haluavat olla yhdessä, niin saa väliovi olla auki. -- Jos teidän mielestänne vielä huomennakin talo on rauhallinen ja turvallinen, niin minä tahdon luopua päätöksestäni ja jäädä tänne."

"Jumalan nimeen!" huudahti Pietari-piispa. "Antakaa minulle minkä huoneen te vain tahdotte, korkea-arvoisa rouva! Minä en pelkää hyviä henkiä, ja pahat henget eivät kajoa kristittyihin."

"Jos tahdotte nukkua rauhassa, jalot herrat", sanoi Absalon Belg, "niin jättäkää se koetus. Viheriässä huoneessa ja linnan koko itäisessä kylkirakennuksessa ei kukaan järkevä ihminen enää nuku. Minä itse puolestani luulen, että kaikki mitä siellä on kuultu ja nähty, on vain luulottelua ja mielikuvittelua. Kun minun rohkea isäni tahtoi tehdä lopun siitä jaarittelusta, sai hän sen maksaa hengellään, mennessään pimeässä yksin sinne ylös. Siitä ajasta lähtien me olemme pysytelleet poissa sieltä."

"Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat väijy", ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin huomatessaan suututtaneensa hänet: "Tavallisesti hän mieluummin säästää rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni."

Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: "sillä yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän tähden."

Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.

Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä, millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti sill'aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi. Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä pelotella.

KUUDES LUKU.

"Onko tämä vihreä huone?" kysyi kreivi Albert pojalta, joka astui soihtua kantaen hänen jälessään. Noustuaan korkeita portaita ja kuljettuaan kolmen, pitkän, pimeän käytävän kautta, hän oli viimeinkin suuressa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinälaudoitus oli vihreä, ja jossa keskellä lattiaa oli suuri, viheriäisten silkkiuudinten ympäröimä tamminen vuode.

"Kyllä, herra!" vastasi vieras poika, joka kalpeana ja vapisevin käsin sytytteli kullatulla yöpöydällä seisovan hopeaisen kolmijalan vahakynttilöitä.

"Mikä sinua vaivaa, poika? Paleleeko sinua? Aivanhan sinä vapiset kuin haavan lehti ja sammutat kynttilät jo ennenkuin ne ovat puoleksi sytytetytkään. Tule pois, minä sytytän ne itse, tai missä on Kaarlo, minun oma soihtupoikani?"

"Tässä, ankara herra!" vastasi Kaarlo juosten esiin soihtuineen ja sytytti kynttilät.

"Sinä saat mennä!" sanoi kreivi vieraalle pojalle. "Joudu maata, ja juo sitä ennen lämmintä olutta, johon sekotat hiukan pippuria. Minä luulen, että sinulla on kova kuume."

"Niin on!" vastasi poika. "Mutta minun soihtuni ei pala oikein hyvästi. Saanko lainata sinulta?" sanoi hän Kaarlolle. "On niin pimeää käytävässä ja pahoilla portailla."

"Mutta miten minä itse osaan takaisin?" kysyi Kaarlo hiukan levottomana.

"Sinä saat jäädä tänne ja maata tuolla penkillä!" vastasi kreivi suuttuneena. "Anna soihtu hänelle, niin hän menee matkoihinsa! Hän on pimeän-arka."

Kaarlo totteli vaieten, ja vieras poika poistui hitaasti ja vavisten ovesta, pitäen huolellisesti kättä kynttilän suojana, ettei se sammuisi vedossa.

Viereisessä huoneessa Pietari-piispa oli myöskin saanut kolmijalkansa kynttilät sytytetyiksi, ja hän oli samoin antanut soihtupoikansa palata takaisin. Nyt hän avasi naapurinsa oven ja astui sisään.

"Tämäkö siis on tuo kuuluisa viheriä huone!" sanoi hän ja katseli tarkasti ympärilleen joka nurkkaan. "Minä näen täällä vain kaksi ovea. Käytävän oven me suljemme kangella, niin minä tein omassa huoneessani. Onhan teillä aseet?"

Kreivi viittasi suureen miekkaansa, joka oli sängyllä, ja hän luuli olevan viisainta valvoa ja odottaa mitä tapahtuisi, sillä hän arveli soihtupojan suunnattomalla pelolla olevan syynsä.

"Huomasitteko te miten jyrkät portaat olivat, joita me nousimme tänne, ja näittekö te veripilkun siellä alhaalla suuressa myllynkivessä?" kysyi piispa. "Sen päällä, sanoi tuo pelkuri poika minulle, kuoli vanha, uljas linnanherra. Poika kertoi hänen usein öiseen aikaan käyneen täällä, ja luultiin hänen tämän kylkirakennuksen tornissa seurustelleen henkien kanssa, sekä tutkineen tähtien kulkua."

"Vanha Esbern oli viisas ja etevä mies", vastasi kreivi Albert, "eipä senvuoksi ole ollenkaan ihmeellistä, jos taikauskoinen kansa arveli hänen harjoittavan salattuja tieteitä ja seurustelevan henkien kanssa. Hänellä oli laajoja tietoja ei ainoastaan valtiotiedossa ja yleisessä historiassa, vaan sanottiin hänen vanhoilla päivillään harrastaneen myös sekä tähtitiedettä että luonnontieteitä. Hän on luultavasti pitänyt tieteelliset työnsä salassa ja valvonut tänne piiloutuneena, ettei joutuisi epäiltäväksi noituudesta. Tutkikaamme huonetta tarkemmin, ehkä löydämme todisteet minun arveluihini." Sen sanottuaan kreivi Albert otti miekan oikeaan ja kynttiläjalan vasempaan käteensä ja tutki tarkasti seinälaudoituksen. Hän veti syrjään vanhan arkun ja huomasi laudoituksessa ruostuneen teräsnappulan. Kun hän painoi sitä miekankahvallaan aukeni pieni salaovi, ja sen takaa kohosivat kapeat kiertoportaat. "Katsokaa!" sanoi kreivi. "Minun arveluni osoittautuvat tosiksi, tämä on varmaankin salainen tie torniin. Ottakaa te toinen kynttilä, arvoisa herra, ja jatkakaamme etsimistämme!" Kaarlo tahtoi antaa herralleen näytteen rohkeudestaan ja pyysi saada kulkea edellä valoa näyttäen. "Se on oikein, siihen minä kyllä suostun", vastasi kreivi, ojentaen hänelle kynttiläjalkansa, "jos sinä pudotat sen, niin suutun minä todenteolla."

Tykkivin sydämin poika astui edeltä ja piteli niin lujasti kiinni kynttiläjalasta, kuin olisi hän pelännyt sen lentävän pois häneltä.

Kun he olivat tulleet korkeiden kiertoportaiden päähän, oli heillä edessään vahva, raudoitettu ovi, jonka kreivi Albert työntäisi auki miekallaan, ja he astuivat pyöreään tornihuoneeseen, missä joka puolella oli suuret, suletut ikkunaluukut Keskellä huonetta, isolla pyöreällä pöydällä oli kaikenlaisia tieteellisiä koneita, sekä joukko avoinna olevia kirjoja, joihin oli kirjoitettu punaisia kirjaimia ja outoja merkkejä. Raskaan kivipainon alla, pöydän päässä, oli suuri, sulettu kirja, ja se oli vaskiketjuilla kiinnitetty lattiaan. He asettivat kynttiläjalat pöydälle ja katselivat ihmetellen huoneen eriskummallista sisustusta.

"Siis tiedemiehen työhuone! Luultavasti observatorio" [tähtitorni], sanoi piispa ja istui pöydän vieressä olevalle suurelle tuolille katselemaan kirjoituksia ja papereita. Sill'aikaa kreivi Albert, yksi kynttilöistä kädessään, tarkasteli ettei ollut muuta uloskäytävää huoneesta kuin portaille johtava ovi. Hän katseli ihmetellen suurta taidokkaasti tehtyä messinkipalloa, mihin kaikki eri tähdistöt olivat kaiverretut, ja hän huomasi siinä monta tunnettua nimeä, etenkin edelliseltä vuosisadalta. Mutta vielä enemmän häntä hämmästytti pieni takka, josta kupariputki oli johdettu ulos paksun muurin läpi, ja jonka reunalla oli kaikenlaisia omituisenmuotoisia sekä savisia että metallisia maljakoita ja pulloja. Mutta kaikkein eniten häntä hämmästytti lämmin tuhka ja sen peitossa kytevät tuliset hiilet. "Täällä on siis vielä joku ihminen, joka käyttää näitä kojeita!" sanoi hän ja lähestyi pöytää kertoakseen piispalle tekemänsä huomion. Silloin hän huomasi piispan jännittyneissä kasvoissa kauhistuksen ilmeen, joka pelästytti häntä. Piispa tuijotti jäykin katsein lehteen, mihin oli piirretty punaisia, latinalaisia kirjaimia.

"Mitä te luette, arvoisa herra?" kysyi kreivi ja asetti kynttiläjalkansa pöydälle.

"Tähän on hirvittäviä salaisuuksia kätketty", kuiskasi piispa. "Jos me uskaltaisimme avata tuon kirjan tuolla", hän osoitti suureen kivipainon alla olevaan kirjaan, "niin minä saisin sieltä tietoja, jotka selittäisivät minulle sen arvoituksen, jota minä nyt yhdeksän päivää olen miettinyt. Ehkä me silloin voisimme varjella kuninkaan ja isänmaan suuresta onnettomuudesta paljastamalla rikoksen -- kuningasmurhan, joka muuten pysyy salattuna siksi kunnes tuomiopasuunien kaikuessa haudat avautuvat. Katsokaa se on kirjoitettu tähän selvin kirjaimin, enkä minä ilmaise teille salaisuutta, joka on vain minulle ja kirkolle uskottu. Herra ei ole suotta johtanut meitä molempia tähän paikkaan."

"Lukekaa! Lukekaa!" sanoi kreivi kauhun valtaamana. "Minä en käsitä teitä." -- "Mene syrjemmäksi!" sanoi hän Kaarlolle, joka myöskin säpsähti kuullessaan piispan sanat, sillä hän muisti hämmästyksekseen tuon omituisen vuorimiehen kirkossa lausuneen aivan samat sanat.

Herransa käskystä Kaarlo poistui syrjemmälle, mutta hän ei voinut olla tarkkaavaisesti kuuntelematta jokaista kiivaan Pietari-piispan äänekkäämmin lausumaa sanaa.