Part 50

"Pala, pala, sinä musta saatana!" huusi kuoleva nainen. "Minä palan jo. Nyt saa kuningas Volmar rauhan minulta tuomiopäivään asti. -- Minä olen Kullenmiehen kuningatar -- minä syöksyn hänen kanssaan syvyyteen. Haa, myllynkivi -- myllynkivi! Se riippuu nyt ikuisesti kaulassani --. Missä, Volmar, ovat nyt sinun kuningattaresi? -- Oi, Dagmar! Dagmar! rukoile minun puolestani! Ylpeä Beengjerd kuristaa minut verisellä kaulakoristeellaan" --

Huutaessaan näin tuskallisesti ja katkonaisesti hän kierittelihe epätoivoisesti ja heitti henkensä. Kaarlo kohotti yhteenliitetyt kätensä kohti taivasta ja palavaa tornia. Samassa liekit leimahtivat katon harjan yli, ja musta olento syöksyi sieltä alas hänen jalkoihinsa. Se oli onneton Kullenmies, jonka hiiltynyt ruumis musertui kivien väliin.

Nähdessään Kullenin tornin palavan oli joukko lähiseudun ihmisiä kiirehtinyt sinne sammuttamaan ja pelastamaan. Kansa kammoksui yleisesti Kullenmiehen noiduttua tornia, joksi he sitä kutsuivat, mutta voudin käskystä sai uteliaisuus väistyä, ja heidän oli pakosta rientäminen onnettomien avuksi.

Jätettyään hiiltyneet ruumiit, joita useimmat pelkäsivät, muutaman talonpojan ja erään kunnianarvoisan papin huostaan, palasi Kaarlo salaisen kauhun tunteen valtaamana takaisin hevosensa luo, jonka hän oli sitonut kanervakummulla olevaan pylvääseen. Hän näki nyt selvästi pääkallon pylvään päässä ja kyseli eräältä skånelaiselta talonpojalta, joka seurasi häntä, kenenkä pahantekijän pää siihen oli pantu toisille pelotteeksi ja varoitukseksi.

"Hän oli yksi niitä paholaisen enkeleitä, joka lensi kuningas Sverkerin tyttären kanssa luostarista", vastasi talonpoika. "Mutta ritari Folkenpoika, senkin hirtehinen, joka pakeni nunnan kanssa, hän pääsi sieltä ehein nahoin. Ei ne sellaiset herrat niin vähällä joudu kiinni", lisäsi talonpoika. "Kyllähän sen herrakin tietää, että missä mahtava pääsee livahtamaan hirsipuun ohi, siellä köyhä pian hirtetään. Se on maailman meno. Pahasti se nyt tuolla irvistääkin. Jos ei neito olisi ollut niin ylhäistä sukua, niin olisi kai tuokin säästänyt valkeat kaulanikamansa. Mutta pahuudella on pitkät jäljet, eikä karhunpoikien kanssa ole leikkimistä."

Ajatuksiinsa vaipuneena ritari Kaarlo nousi kimonsa selkään ja ratsasti pois. Kertomus ritari Folkenpojasta muistutti hänelle hänen omaa kohtaloaan. Tanskalainen ritari ei ollut ryöstänyt kuninkaantytärtä luostarista, vaan kuitenkin Pohjoisalbingin mahtavan herttuan tyttären, joka oli määrätty luostariin tai ruhtinaan morsiameksi. Nyt kun hän ei tiennyt missä päin maailmaa Rigmor oli, olivat kaikki muut huolet hänestä mitättömiä, mutta hän ei voinut kuitenkaan olla asemaansa ajattelematta. Leppymättömältä kreivi Albertilta hän voi odottaa mitä pahinta, ehkä ankara isä oli jo sulkenut tyttärensä luostariin. Kaarlo arveli nyt tapaavansa kreivi Albertin Riibehuusissa; mutta hänen asiansa kuninkaalle sekä toivonsa saada jonkinlaisia tietoja Rigmorin kohtalosta jouduttivat häntä. Pääkallon näkeminen oli hänestä enne siitä, että hän nyt kulki varmaa kuolemaansa kohti. Mutta hän kannusti ratsunsa eikä ruvennut sen enempää arvelemaan. Hän toivoi kuitenkin kreivi Albertin ritarillisuuden ja kuninkaan suosiollisuuden ja oikeamielisyyden sallivan hänen kaatua rehellisenä ja kunniallisena ritarina miekka kädessään, kreivi Albertin mahtavan ritarimiekan kautta. Suurin onni mitä hän vielä voi odottaa oli saada taistella entisen herransa ja asemestarinsa kanssa elämästä ja kuolemasta. Ja vaikka hän ei enää voinutkaan tunnustaa vanhentunutta, vihanhivuttamaa sotapäällikköään itseään voimakkaammaksi ritarillisten aseiden käytössä, niin hän tunsi kuitenkin, että hänen oli mahdoton käyttää ritarimiekkaansa oman elämänsä puolustukseksi Rigmorin vanhaa kunnianarvoisaa isää vastaan. Myöskin kreivi Oton kanssa hänellä oli kunnianasia ratkaisematta, ja hän ratsasti Riibeen siinä vakavassa uskossa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Rigmoria. Itsellään hän ei myöskään uskonut olevan pitkältä aikaa suremiseen tässä maailmassa, sillä varmasti hän jommastakummasta kuninkaan urhokkaista sisarenpojista saisi tervetulleen ja kunniallisen surmaajansa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Näissä vakavissa ajatuksissaan Riisen Kaarlo ratsasti pikaisen ja onnellisen matkan suoritettuaan, eräänä sunnuntain aamupäivänä Riiben linnan portista ja edelleen puistokatua Riibehuusiin.

Samaa tietä hän oli tullut sinne ensi kerran lapsuudessaan, istuessaan vaunussa pienen Rigmorin rinnalla sinä päivänä, jona hän ensi kerran näki suuren kuninkaansa. Hänen koko elämänsä kulki hänen ohitsensa rakkaina, surumielisinä muistoina. Hänen ympärillään oli kaikki entisellään. Mutta silloin hän, lapsen unelmin ja toivein, ikäänkuin astui siihen ihmeelliseen ja monipuoliseen elämään, minkä hän nyt oli jättämäisillään. Myöskin kuninkaan ylevät unelmat olivat haihtuneet. Voittoisien valloitusretkien sijaan Tanska näytti nyt saavan rauhassa kehittää sisäisiä olojaan, ja Kaarlo unohti sekä itsensä että omat huolensa ajatellessaan kuningasta ja isänmaata. Hän näki porvarien vaimoineen ja lapsineen hiljaisesti iloiten tulevan tuomiokirkon puolipäivämessusta, ja nyt hän muisti olevan kahdennenkymmenenseitsemännen päivän kolminaisuudenpyhästä, jolloin pääalttarilta laulettiin evankeliumi Herran kirkastuksesta vuorella. Hurskas kyynel kimmelsi hänen silmässään, ja hän ratsasti tyynenä ja rauhallisena linnansillan yli sekä laskeutui ratsunsa selästä linnanpihan kaivon luona. Hän luovutti hevosensa eräälle aseenkantajalle ja astui rauhallisesti ylös linnanportaita. Sitten hän pyysi ovenvartijoiden ja henkivartijoiden ilmoittamaan tulonsa kuninkaalle, joka juuri oli palannut messusta ja nyt oli yksin salakammiossaan. Kaarlo käskettiin viivyttelemättä kuninkaan luokse, ja hänen asiansa tärkeys näytti herättävän suurta huomiota, henkivartijoissa, jotka vastoin tavallisuutta olivat saaneet käskyn poistua kuninkaallisten huoneiden etusalista.

Keskusteltuaan puoli tuntia salaisesti ritarin kanssa kuningas astui ulos salakammiostaan, ja kypäränsilmikko suljettuna Riisen Kaarlo seurasi häntä hitaasti ritarisaliin.

Kuninkaalla oli yllään komea kruunauspukunsa. Kruunu valkoisilla kiharoillaan ja valtikka kädessään, hän astui hitaasti ja juhlallisesti ritarisaliin, ja hänen ylevillä, vieläkin kauniilla kasvoillaan oli rauhallisen vakava ilme. Kuninkaan astuessa ritarisaliin kaikki hänen ritarinsa ja läänitysmiehensä seisoivat kahdessa pitkässä rivissä molemmin puolin valtaistuinta. Kaarlo seurasi häntä tykkivin sydämin ja pysähtyi sekavin ilon ja levottomuuden tuntein nähdessään kookkaan, vakavan kreivi Albertin mustissa varustuksissaan seisovan Junker Strangen ja Jaakko Sunenpojan vieressä valtaistuimen oikealla puolen, sekä kreivi Oton, joka seisoi nuorempien ritarien eturivissä vasemmalla puolen valtaistuinta. Kuninkaallisen valtaistuimen näköisellä korotetulla istuimella, ja lähinnä sen oikealla puolen, istui Dagmarin kruunattu poika kaikessa ruhtinaallisessa komeudessaan, nousten kunnioittavasti vastaanottamaan kuninkaallista isäänsä. Kolmelta matalammalta istuimelta, jotka olivat hyvin loistavasti koristetut, nousi kolme komeapukuista poikaa: ne olivat kuninkaan nuorimmat pojat, Eerik, Aabel, ja Kristoffer, jotka myöskin olivat lunastetut vankilasta, missä he olivat olleet isänsä puolesta panttivankeina.

Kuningas istuutui valtaistuimelle, ja joukko hengellisiä herroja, niiden joukossa apotti Gunnar, Henrik Harpestreng sekä monta piispaa, lauloivat juhlallisen ylistyslaulun, kiittäen laupiasta Jumalaa, joka niin monen raskaan koetuksen jälkeen oli taas antanut Tanskalle takaisin kuninkaansa sekä hänen poikansa ja maan urhokkaimmat ritarit. Senjälkeen kuningas nousi valtaistuimeltaan ja puhui arvokkaasti ja voimakkaasti uskolliselle Tanskan kansalle sekä valtakunnan etevimmille miehille. Hän ylisti nöyrästi Kaikkivaltiaan käsittämättömiä teitä, joka kautta ahdistuksen ja tuskan antaa eksyneelle sielulle rauhan ja pelastuksen. Hän vakuutti tahtovansa vihkiä elämänsä viimeiset päivät rauhan ja vanhurskauden tekoihin eikä hän halunnut sen korkeampaa kunniaa kuin kuolemansa jälkeen tulla mainituksi Valdemar Suuren pojaksi, Tanskan suojelijaksi ja lainsäätäjäksi.

Kaikki hengelliset ja maalliset herrat ja suuri joukko kaikensäätyisiä kansalaisia yhtyivät raikuviin hyväksymishuutoihin kuninkaan lopetettua puheensa.

"Ja nyt, jalot ritarit ja Tanskan miehet!" jatkoi kuningas. "Ennenkuin minä jätän tämän paikan, on minulla eräs velvollisuus täytettävä. Ritari Kaarlo, Riisen herra, joka on täällä, ja joka muuten on yksi parhaimmista ja uskollisimmista ritareistani, on suuresti loukannut minun ruhtinaallista sisarenpoikaani, Orlamünden kreivi Albertia, koska hän ilman tämän isällistä suostumusta on salaisesti vienyt pois ja nainut hänen ainoan tyttärensä. Ylevästi harrastaessaan minun vapautustani ja isänmaan parasta on, minun loukattu sukulaiseni siirtänyt näihin asti sakkojen ja ritarillisen hyvityksen vaatimuksen ritari Kaarlolta, Riisen herralta, tästä hänen uskaliaasta ja omavaltaisesta teostaan. Kuninkaallisen valtani ja voimani nojalla minä sallin nyt loukatun isän itse esittää, minkä hyvityksen hän tahtoo oikeuden ja kohtuudenmukaisesti vaatia tältä ritarilta, jonka kasvoja hän ei ole tahtonut nähdä ennen tätä oikeuden ja koston hetkeä. Minä luotan jaloon sukulaiseeni siksi paljon, että, joskaan hän ei voisi eikä tahtoisi anteeksi antaa, niin hän ei kuitenkaan voi vaatia minkäänlaista häpeällistä rangaistusta näin kunnioitetulle ja rehelliselle ritarille, vaan sallii ritariston lakien olla tässä määräävinä. Ne määräävät tällaisesta loukkauksesta ankaran rangaistuksen, mutta kuitenkin sellaisen, joka on sovelias urhoollisten ja jalosukuisten ritarien kesken. Minkä kunnianhyvityksen tai rangaistuksen jalo sukulaiseni vaatineekin, ja ritari Kaarlo, Riisen herra, sen vapaaehtoisesti ottaa suorittaakseen, sen minä täällä vahvistan, molempien toivomusten mukaiseksi kuninkaallisella ja järkähtämättömällä sanallani."

"Minun jalo herrani ja kuninkaani!" alkoi nyt synkkä kreivi puhua. "Teidän sananne ja lupauksenne on meidän yhteinen tuomarimme tuolla ylhäällä, ja kaikki nämä Tanskan ritarit täällä kuulleet. Muistakaa se, kun kuulette minun vaatimukseni! Sille miehelle, jonka kasvoja vannoin olla näkemättä tähän oikeuden- ja kostonhetkeen asti ja jonka nimeä kuulemasta pyysin teidän säästämään minua tavatessani teidät kurjuuden synkimmässä asunnossa -- sille miehelle, jonka herra ja asemestari minä olin ja jota minä rakastin kuin omaa poikaani, kunnes hän pakoitti minut vihaamaan itseään pahimpana vihollisenaan -- hänelle minä vaadin rangaistukseksi, että hän joko taistelee minun kanssani tällä hetkellä elämästä ja kuolemasta tai että hän minun kuninkaani ja koko ritariston läsnäollessa sidotuin silmin vastaanottaa sen kostonlyönnin, jonka minä olen vannonut omakätisesti langettaa, ja minä olen vakuutettu siitä, että se loukkaa yhtävähän hänen ritarikunniaansa kuin häpäisee minun nimeäni kuningas Valdemarin ruhtinaallisena sukulaisena." Kaikki ritarit säpsähtivät.

"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti ja tulistuneena. "Uskallatteko näin väärinkäyttää minun sanaani ja lupaustani?"

"Minun kuninkaallinen sukulaiseni!" sanoi kreivi Albert rauhallisesti. "Kuninkaan sanaa on mahdoton rikkoa. Jos minä sitä väärinkäytän, niin on minun asiani vastata siitä, mitä teen. Ritari Kaarlo, Riisen herra, saa valita."

Valdemar loi läpitunkevan, synkän katseen peloittavaan sukulaiseensa. Hän mietti hetken aikaa ja hilliten suuttumustaan hän sanoi: "niin omituiselta kuin viimeinen ehtoni näyttäneekin, ja niin häpeälliseltä kuin minusta tuntuukin nähdä sisarenpoikani muuttuneen pyöveliksi ja minun ritarisalini veriseksi mestauspaikaksi -- niin teille minä olen antanut sanani enkä minä sitä riko. Jos ritari Kaarlo nöyrtyy valitsemaan viimeisen pöyristyttävän ehdon, käännän minä inhoten pois kasvoni -- ja teidän tahtonne täyttyköön!

"Mutta minä toivon urhean, jalosukuisen ritarin valitsevan ensimäisen ehdon, joka, niin tuskallinen kuin se onkin minulle, voi kuitenkin yksin ratkaista tämän asian, tuottamatta häpeää ja häväistystä ritaristolle ja kuningashuoneelle."

Kuningas vaikeni ja istui. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt ritari Kaarloon, joka varmana ja sanaakaan sanomatta astui esiin ja löi syrjään kypäränsilmikon kalpeilta kasvoiltaan. Hän katsoi terävästi ja rauhallisesti kreivi Albertin synkkiin, raudanlujiin kasvoihin. Sitten hän irroitti kypärän päästään, sitoi olkavyönsä silmilleen, polvistui valtaistuimen eteen ja odotti ääneti ja liikkumatta surmaniskua sen miehen kädestä, jota vastaan hänen oli mahdoton nostaa aseitaan.

Kreivi Albert vetäsi mahtavan miekkansa tupesta kasvojenilmeensä vähääkään muuttumatta, ja kaikki ritarit tuijottivat häneen kauhistuneina kuin mielipuoleen. Hän astui askelen taapäin ja kohotti raskaan tuomarinmiekan. Kuningas kohotti kätensä ikäänkuin pidättääkseen häntä. Hän olisi tahtonut voimasanalla rikkoa lupauksensa ja pysäyttää kauhistuttavan kostotyön. Samassa nuori soihtupoika juoksi esiin aseenkantajien parvesta asettuen uskaliaasti ritari Kaarlon ja uhkaavan kreivi Albertin väliin. "Odota, säälimätön, leppymätön isä!" huusi Rigmorin ääni. "Katsokaa, minä olen teidän tyttärenne Rigmor, ja se ritari, joka tässä rikollisena polvistuu, on minun mieheni Jumalan ja maailman edessä."

Kreivi Albert antoi miekkansa vaipua ja katseli häntä ääneti ja rauhallisesti. Riisen Kaarlo tunsi Rigmorinsa äänen ja ojensi käsivartensa häntä kohti. Mutta hän ei repinyt sidettä silmiltään eikä liikahtanut paikaltaan.

"Katsokaa!" jatkoi Rigmor. "Hän on paljastanut päänsä kostajan miekalle. Hän on toivonut kuoleman teidän kädestänne, ankara isä! Hän ei tahtonut ostaa henkeänsä teidän verellänne. Mutta hän ei näin siitä luovu, hän ei saa enää notkistaa polveansa armottomalle. Nouse ylös, ritari Kaarlo! Puolusta henkeäsi, minun isäni ei ole enää teidän. Minä luovun tässä maailmassa oikeudesta olla vaimonne, ja te ette saa uhrata teidän kunniaanne minun tähteni. Jos joku täällä näin kunniattomasti murhataan, niin ottakoon hän minun henkeni! Minä vapisin isäni vihaa, silloinkun se oli oikeutettu, musertakoon se minut nyt, minä en enää sitä pelkää. Katsokaa tänne, ankara isä! Täällä polvistuu Pohjoisalbingin kreivi Albertin tytär. Jos sinä olet siihen oikeutettu, niin salli minun kuolla leppymättömän kätesi kautta. Mutta minä en salli alhaisen julmuuden häväistä ruhtinaallisen huoneemme kunniaa."

Ylpeänä ja rauhallisena uljas tytär polvistui isänsä eteen luoden häneen pelottoman katseen, missä kuvastui hänen oma ylpeä, kaikkia vaaroja ylenkatsova sielunsa.

"Nouse, ritari Kaarlo! nouse, tyttäreni!" sanoi hän rauhallisesti. "Jos sallitte, kuninkaani, niin annan vieraan ja puolueettoman äänen olla tuomarimme!" Hän viittasi aseenkantajilleen, ja heti senjälkeen Thorgeir Danaskjald astui esiin, kanteleensa kädessään. "Laula meille laulu vangitun kreivin kostosta!" sanoi totinen sotapäällikkö.

Kaikki katsoivat ihmetellen runoilijaan. Hän tervehti juhlallisesti kuningasta ja kaikkia kokoontuneita, ja muutaman kerran kieliä näppäiltyään hän lauloi laulun, jonka sisällys liikutti kaikkia, eniten kuitenkin ritari Kaarloa ja Rigmor-rouvaa. Aluksi hän lauloi vangitusta kreivistä, jota soihtupoikansa vankilassa lohdutteli, ja mitenkä hän viimeisenä päivänä heidän siellä ollessaan oli tuntenut ylpeän tyttärensä ja vannonut palkitsevansa hänen uskollisuutensa.

"Isä! isä!" huudahti Rigmor. "Sinä tunsit minut ja vaikenit!"

"Hiljaa! Laulu ei ole vielä loppunut!" vastasi Albert totisena.

Thorgeir Danaskjald jatkoi ja lauloi siitä, mitä vangittu kreivi oli vannonut sydämessään astuessaan ulos pimeästä tornista ja ajatellessaan kostoa, jonka oli vannonut tyttärensä ryöstäjälle. Nyt hän kuvaili äskeisen tapahtuman, ja mitenkä ritarin oma valinta määräisi, tulisiko hänestä ja kreivi Albertista verivihollisia tai ystäviä.

Kreivi Albert keskeytti laulajan ystävällisesti viitaten. "Sinä et valinnut kaksintaistelua vaimosi isän kanssa, ritari Kaarlo! -- Sinä valitsit kuoleman minun kädestäni, ja senvuoksi minä vannoin antavani sinulle tyttäreni ja siunaukseni: Minä asetin sinut liian kovalle koetukselle. Mutta minä iloitsen: kreivi Albertin tyttären minä olen tuntenut, mutta nyt minä opin myöskin tuntemaan Riisen Kaarlon vaimon. Jumala teitä siunatkoon! Ymmärsittekö nyt minkälainen kreivi Albertin kosto oli?"

Kaarlo oli repäissyt siteen silmiltään ja syleili nyt tulisesti Rigmoriaan, joka uskaliaan soihtupojan puvussa lepäsi hänen sylissään runsaita ilonkyyneleitä vuodattaen. Sitten äsken yhdistynyt aviopari riensi leppyneen isän syliin. Ilo oli suuri ja yleinen.

Thorgeir Danaskjald oli tuonut mukanaan Kaarisenkartanosta Kaarlon ja Rigmorin molemmat lapset. Viattomien lasten näkeminen oli lepyttänyt ankaran isoisän. Hän oli tavannut heidät ja syleillyt heitä salaa voimatta kuitenkaan luopua siitä ankarasta kokeesta, minkä hän oli asettanut leppymisensä ehdoksi. Thorgeirin viittauksesta toi nyt nuori, kaunis nainen lapset esille. Nainen oli Thorgeir Danaskjaldin vaimo, Kaarlon ja Kristiinan hurskas sisar Margareta. Lapset lensivät riemusta huutaen vanhempiensa syliin. Kaikki tunkeutuivat iloisen osanottavina lähemmäksi, ja monet yhtyivät siihen onnitteluhuudahdukseen, millä kuningas ojensi kreivi Albertille kätensä. Mutta kreivi Otto seisoi etempänä ja tuijotti kalpeana kauniiseen Margareta-rouvaan.

Kun ensimäinen iloinen hälinä oli hiljennyt, ja kuningas, nuori Valdemar sekä kaikki ritarit olivat onnitelleet nuorta avioparia, astui kreivi Otto kalpeana ja hitaasti ritari Kaarloa kohti, joka huumautuneena ilosta ja ylenpalttisesta onnesta myöskin avosylin riensi tätä rakkainta nuoruudenystäväänsä ja aseveljeänsä vastaan.

"Te unohdatte onnessanne, jalo ritari Kaarlo", sanoi Otto astuen askelen taapäin, "että meidän vielä tänäpäivänä on taisteltava elämästä ja kuolemasta, enkä minä voi vastaanottaa ystävällistä syleilyänne, ennenkuin minä olen verelläni sovittanut teitä vastaan tekemäni rikoksen. Minä näen kuvan silmieni edessä, joka on minulle siitä voimakkaana muistutuksena. Missä on teidän onneton sisarenne Kristina?"

Kaarlon iloiset kasvot muuttuivat äkkiä surumielisiksi. Kyynel kimmelsi hänen tummansinisissä silmissään; hän viittasi ääneti taivaaseen.

"Kuollut!" huudahti kreivi Otto. "Armahda minua, laupias Jumala! Tulkaa nyt, ritari Kaarlo! Suokaa minun sydänverelläni puhdistaa teidän viattoman sisarenne kunnia ja tahraamaton nimi!"

"Hän antoi teille anteeksi ja rakasti teitä kuolemaansa asti", vastasi Kaarlo. "Rakkautensa teihin oli se rikos, jonka hän tunnusti kuningattarelle. Teidän sinettisormuksenne seurasi häntä hautaan -- sillä hän kihlasi itsensä teille Jumalan valtakunnassa. Hän oli viaton ja uskollinen kuolemaan asti. Hän rukoilee nyt meidän kaikkien puolesta Jumalan luona. Tässä on käteni, kreivi Otto! Olkoon elämäni onnellisin päivä rauhan ja sovinnonpäivä meille kaikille!"

Otto vastasi ääneti ja liikutettuna rehelliseen kädenlyöntiin. Hän poistui hiljaisena ja surumielisenä vanhasta kuningaslinnasta -- eikä Riisen Kaarlo enää milloinkaan tavannut häntä.

"Unohtakaamme tänä päivänä kaikki onnettomuutemme, jalo, kuninkaallinen sukulaiseni!" sanoi kreivi Albert kuninkaalle, joka seisoi äänetönnä ja miettiväisenä ritarisalissa katsellen lapsiaan ja häntä ympäröiviä ihmisiä, omituisen surumielinen ilme katseessa. "Onhan teillä taas lapsenne luonanne -- minun kuninkaani, ja minulla omani", jatkoi kreivi Albert. "Puoli vuotta sitten me emme uskaltaneet odottaa tällaista ilonpäivää. Minulle kerrottiin varmana asiana vankilassani, että teidän leppymätön vihollisenne, herttua Aadolf, oli vienyt teidät ratsunsa selässä taistelutanterelta."

"Suuri Jumala! Herttua Aadolfko?" huudahti Valdemar. "Nyt vasta minä ymmärrän sen arvoituksen, nyt minä ymmärrän sinun rukouksesi, ylevä viholliseni! -- Anna meille anteeksi meidän vikamme, niinkuin mekin anteeksi annamme velallisillemme!"

"Amen!" sanoi apotti Gunnar. Eikä oltu moneen vuoteen nähty kuningasta niin iloisena kuin tuona päivänä.

Tämän päivän jälkeen suuri kuningas eli vielä monta Tanskalle onneatuottavaa vuotta, saavuttaen itselleen Valdemar Lainsäätäjän nimen. Apotti Gunnar ja hurskas arkkipiispa, jota kuningas ei kuitenkaan enää koskaan saanut nähdä, avustivat uskollisesti häntä tässä suuressa rauhan työssä. Arkkipiispa kuoli Ifössä. Kuninkaan täytyi vielä kerran kauhistuen ja katuen muistella hänen viimeisiä sanojaan, jotka hän oli kuullut hänen lausuvan tuona kamalana jouluyönä. Hänen täytyi vielä ennen kuolemaansa kokea se raskas suru, että hän näki rakkaimman poikansa, Dagmarin hurskaan kuvan, sen onnettoman nuolen lävistämänä, joka Refsnesin metsästysretkellä Kallundborgissa lävisti koko Tanskanmaan sydämen. Vanha, kovia kokenut kuningas ei kuitenkaan nähnyt sen Kullenmiehen ennustuksen toteutuvan, joka säilyi taruna kansan suussa. Mutta ennustuksen harhaanjohtava vaikutus ehkä osaltaan aiheutti hänen kiirehtämään sen täyttämistä, kun hän onnettomasti erehtyen määräsi hallituksen jaettavaksi kolmelle pojalleen kuolemansa jälkeen. Hänen silmänsä ei tarvinnut nähdä sitä suurta surua, minkä Aabelin veljenmurha aiheutti maalle ja valtakunnalle, jolloin Tanskan onni taas himmentyi, kietoen sen kansan synkkään yöhön, kunnes viimeinen huomattava Valdemar nousi, Atterdagin nimellä, ilmaisten sukulaisuutensa Valdemar Suuren ja mainehikkaan Valdemar Seierin kanssa.