Part 5

Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla. Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen, mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.

"Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!" kuiskasi hän uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. "Se mitä tuo, joka tuolla makaa", hän viittasi hautaan, "ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi, elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja pysy uskollisena eläville! -- Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää."

Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan; mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta. Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.

VIIDES LUKU.

Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan, sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen. Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren, valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä, aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta, jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta. Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.

"Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia leikkikaluja!" sanoi pieni tyttö.

"Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi", väitti kasvatusäiti.

"Ei hänkään suutu!" keskeytti lapsi, "hän ei ole niin paha!" ja nyt hän näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon, ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut enää koskaan itkeä.

"Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?" kysyi Kaarlo surullisena.

"Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka", vastasi lapsi, "niin tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun nimesi on?"

"Kaarlo!"

"No, tule sitten Kaarlo!" näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet mukanaan portaita myöten sisään.

"Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole nyt järkevä, pikku Rigmor neito!" sanoi kasvatusäiti. Mutta kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä, suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä, vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari, jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi. Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut. Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä, perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin, eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi, ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg) kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta, näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.

Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta Pommerin herttua Ladislausta vastaan.

Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.

Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien, ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta. Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa, sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.

Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa oikeutettu vastaamaan.

"Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!" sanoi hän keskeyttäen -- ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa, jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan, uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. "Tuo mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa", ajatteli hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen ja varmasti: "Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu." Tämän sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona lattiaa kohti.

"Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!" vastasi kreivi nöyrällä itseluottamuksella. "Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa sinulla on minulle, kaunis poikani?"

"Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?" alkoi poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta ja varmuudesta "Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon herran ja taitavan asemestarin palvelukseen", jatkoi hän yhä rohkeammin, "jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari."

"Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?" kysyi kreivi ihmetellen ja hymyili, "sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt kuin olisit puoleksi ritari."

"Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra", -- vastasi Kaarlo, "niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa", -- tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. -- "Hän oli luvannut viedä minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne, mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon mustaan hautaan."

Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.

"Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä niin kuin näen", sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, "niin sinä myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti ja kuuliaisesti." -- Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.

"Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo herra?" kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä. Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor riemuissaan käsiään. "Katsoppas vain Kaarlo!" huusi hän iloisena pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. "Nyt on sinullakin isä niinkuin minulla, -- mutta minulla on kaksi!" jatkoi hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.

Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita, harmaita silmäripsiään. "Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää luonani, jalo ritari!" sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen suureen hopeapikariin, "Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!"

"Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni kohtaan!" vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi Albertin ankara katse.

Hämmästyneenä tyttö katseli uuden isänsä synkkiä kasvoja eikä hän näkynyt itsekään käsittävän, mitenkä hän äkkiä vaikeni ja hiljaa totteli.

"Olettepa tainnut hyvyydellänne hemmotella pienen tölleröni, rakas herra varakonsuli!" jatkoi Albert, kun lapsi oli poistunut. -- "Te olette liian lempeä ja helläsydäminen. Rigmorilla on äitinsä kasvot, mutta hänen luonteessaan minä tunnen itseni. Eipä näy hyvä Martta-äitikään osaavan pitää häntä kurissa. Minun täytyy kai itse opettaa häntä tottelevaisuuteen, muuten hänestä paisuu pieni, itsepäinen sankaritar. Vahinko vain, että tuo hänen pahankurisuutensa sopii hänelle niin mainiosti!"

"Uskokaa minua, ankara herra ritari!" vastasi Yvald. "Tyttö on siunatun hurskas lapsi, hän on pehmeä kuin vaha, kun vain antaa hänelle aikaa tutkia itseään ja vapaaehtoisesti antaa hänen tunnustaa erehdyksensä. Mutta jos koettaa kovuudella häntä taivuttaa niin hän on -- suoraan puhuen -- itsepäinen kuin nuori sotavarsa, joka ei koskaan ole tuntenut päitsiä eikä kuolaimia."

"Kyllä hän asettuu aikaa myöten", vastasi kreivi Albert varmasti ja totisena, ja rupeamatta sen enempää selvittelemään kasvatusopillisia periaatteitaan, hän vietti lopun päivästä kirjoittamalla kirjeitä ja panemalla sinetit niihin asiakirjoihin, mitkä koskivat tulevaa sotaretkeä.

Illalla hän vastaanotti Pietari-piispan, joka äkkiä oli päättänyt matkustaa Riibehuusiin, niinkuin näytti tärkeiden, mutta salaisien syiden takia. Hän mainitsi vain pitävänsä velvollisuutenaan pysytellä niin lähellä kuningasta kuin hänen piispallinen virkansa salli, ja ettei kuninkaan ympärillä koskaan ollut, liiaksi uskollisia ja luotettavia alamaisia. Saxosta hän puheli rakkaudella ja surumielin: "Mutta kyllä on harmillista", lisäsi hän kiihkeästi, tuntiessaan mielensä heltyvän, "ettei koko kapitulitalossa ole kahta kaniikkia, jotka ymmärtäisivät niin paljon latinaa, että minä olisin suuttumatta voinut uskoa heille tämän klassillisen mestariteoksen jäljentämisen."

Seuraavana aamuna aikaisin ratsasti kreivi Albert ulos Roskilden portista, ympärillään lukuisa joukko aseenkantajia ja palvelijoita, seurassaan kirjuri, marski ja kamarimestari, jotka olivat puettuina komeihin oravannahkalla reunustettuihin matkaviittoihin, joihin oli hopealla kirjailtu heidän herransa vaakuna ja kreivillinen kruunu. Kreivin oikealla puolella ratsasti Pietari piispa, suuri ruskea turkki mustan arkipukunsa yllä, ja istuessaan korkealla, rauhallisia liinakollaan hän näytti melkein kookkaammalta ja komeammalta kuin tuo solakka, tummaverinen ritari, joka päässä korpinhöyhenillä koristettu hattu ja hartioilla oravannahoilla sisustettu musta viitta, tyynnytteli hurjaa, tulista sotaorittaan. Sillä hänen nuoren vaimonsa kuolemasta asti olivat haudan värit kreivi Albertin tunnusväreinä. Viimeisenä seurueessa, aseenkantajien ympäröimänä, ajoivat komeissa matkavaunuissa kreivin tytär, hänen kasvatusäitinsä ja piispan vanha Martti. Kaarlo istui ajopojan vieressä ja katseli surumielisesti taakseen kaupunkiin, jonne hän jätti rakkaan Saxo-isän haudan. Pieni Rigmor, iloitessaan komeista vaunuista ja suuresta matkaseurasta unohti pian ikävän erohetken hyvän Yvald-isän luona. Pian elpyi Kaarlonkin iloinen ja lapsellinen hilpeys ja hän iloitsi jo siitä uudesta, ihanasta elämästä, jota kohti hän nyt kulki, suojellen samalla uskollisesti nahkasäkkiä, missä hänen uuden herransa kalleudet ja vaatteet säilytettiin.

Matkustettiin ensin Seebyn kartanoon, missä Esbern Snaren leski, kuuluisan kaunis Helena-rouva, asui.

Tähän isoon mutkaan oli kreivi Albert suurella vaivalla saanut piispan suostumaan, joka hyvin epäili käydä tervehtimässä tätä kansan suuren enemmistön niin ankarasti tuomitsemaa ritarirouvaa.

Seebyn kartanossa elettiin hyvin komeasti ja suurellisesti. Linnanportilla seisoi koreasti puettu, rehentelevä linnanvouti, hopeapäinen sauva kädessään, aivan kuin ruhtinaallisessa linnassa. Linna oli ihanalla paikalla, suuren Tis-järven rannalla, ja se oli melkein kokonaan sitä ympäröivän tammimetsän peitossa. Sitä koristivat korkeat tornit, yhdessä niistä leijui lipunmuotoinen kullattu tuuliviiri, mihin oli leikattu Esbern Snaren vaakuna: mahtava kotkankynsi. Ritarirouvan arvoa eivät ilmaisseet vain portin yläpuolella oleva kypäri, sekä asuinrakennuksen edessä olevat rautavitjat, vaan myöskin portaiden luona olevan oven yläpuolella kimalteleva outo kuninkaallinen tai herttuallinen vaakuna: Kultainen kruunu kahden käärmeen päällä.

Korkeilla kiviportailla vastaanotti viisi ritarillista herraa kreivi Albertin ja hänen seurueensa.

"Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun sisarieni kanssa ritarisalissa." Näin tervehti kreivi Albertia vanhin näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä läänitystiluksillaan.

Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä. Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.

Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana parvekesaliin.

Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä, että tyttö oli hänen sydämensä valittu.

Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.

Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.