Part 48

"Suokaa minulle anteeksi tämä pieni muutos, jalo herttuani!" alkoi kreivi lepytellen puhua ja täytti herttuan pikarin. "Minä tiesin teidän vihaavan sotajuonia. Teillä on siksi arka omatunto, etten uskaltanut ilmaista teille tätä aikomustani. Nyt on koko edesvastuu siitä minun, ja minä olen pelastanut teidät kaikista tunnonvaivoista. Joko meidän täytyy antaa kuninkaan valloittaa Rendsborg aivan silmiemme edestä tai me kulemme urheasti suon yli ja pysäytämme hänen kulkunsa. Tässä ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta sopivaan taisteluun."

"Te aijotte kulettaa meidät voittoon alhaista ja väärää tietä, kreivi Henrik!" vastasi herttua syvästi loukattuna. "Tällä kertaa minä en edes voi kehua teidän viekkauttanne. Oletteko mitannut suon syvyyden? Mistä tiedätte, vaikka se olisi pohjaton, ja kaikki saisimme sieltä syvän ja kunniattoman haudan?"

"Meillä on kestävät, voimakkaat hevoset. -- Joka tahtoo paljon voittaa, hän saa myöskin jotakin uskaltaa. Syvimmän paikan yli saavat minun mieheni ratsastaa ensiksi. Minä uhraan sata miestä ja hevosta meidän sillaksemme; ne voivat säästää meiltä monta tuhatta. Luulin kreivi Aadolfin vähimmin vaaraa karttavan. -- Vaaran tie onkin kunnian."

Nyt vartiosotilas astui kiireesti telttaan. Hän tervehti kunnioittavasti päälliköltään keihäällään. "Minä kuulen melskettä suon takaa, ankarat herrat!" ilmoitti hän levottomana, "varmaankin kuninkaallinen joukko lähenee."

Melkein samassa tuli vakoilija todeten vartiosotilaan puheen. Ja nyt tuli toinen päällikkö toisen jälkeen, jääden odottamaan sotapäällikön käskyjä. Nyt ei ollut aikaa pitkiin arveluihin. Herttua Aadolfille oli ylen tärkeää estää kuninkaalta pääsy Rendsborgiin, ja kreivi Henrikin suunnitelma pantiin heti täytäntöön. Suurimmalla kiireellä kreivi Henrik hypähti kepeäjalkaisimman ratsunsa selkään. Herttua Aadolf puisti päätään, mutta seurasi häntä, ja mahdollisimman hiljaa ratsumiehet seurasivat ruhtinaallisia päälliköltään.

Päivä alkoi jo sarastaa, mutta paksu sumu leijaili suon yläpuolella. Rendsborgiin johtava tie suon toisella puolen oli täynnä ratsumiehiä ja vaunuja. Ensimäisten ratsumiesten rinnalla kuningas ratsasti poikansa ja Otto-kreivin välillä vesisen, vihreän niityn poikki, joka keinui hevoskavioiden alla. He puhelivat ditmarskilaisten sitkeydestä ja vendiläisten kaupunkien kapinallisuudesta. Se tapa, millä lyybekkiläiset, muka rauhallista kansanjuhlaa viettäen, olivat hyökänneet tanskalaisen varusväen kimppuun, oli tehnyt mitä tuskallisimman vaikutuksen nuoren Valdemarin hurskaaseen ja lempeään mieleen, eikä hän koskaan voinut puhua siitä kiivastumatta. "Taivaan Jumalan nimessä, isäni!" huudahti hän kiihkeästi ja korotti kätensä. "Jos te itse ette elä sitä päivää, että voitte ankarasti kurittaa noita uskottomia ja kavaloita pettureita, niin toivon minä sen kerran tekeväni, vaikka se olisi elämäni ainoa sota."

"Minä olen hädässäni oppinut tuntemaan ystäväni", vastasi kuningas rauhallisesti. "Minä en ole koskaan luottanut näihin rihkamakauppiaihin: heidän isänmaansa ei ulotu puolta jalkaakaan heidän kaupungin muurejaan etemmäksi. He tinkivät rakkaudellaan ja uskollisuudellaan kuin pippurin ja suolan kaupalla. -- Sinä olet uljaasti taistellut näinä päivinä, poikani!" jatkoi hän ja katseli mielihyvällä koston tulistamaa poikaansa. "Erehdyin uskoessani sinun syntyneen vain kotona käräjillä istumaan ja rauhan valtikkaa kantamaan. Mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon, poikani! Elä koskaan ajattele mitä aiot tehdä kymmenen vuoden päästä, silloin kun sinun seuraavana päivänä on rynnättävä linnoitukseen. Elä myöskään tuhlaa vihaasi mokomiin epäritarillisiin elukoihin, jotka kerskailevat leijonan poissaollessa ja potkaisevat sitä, kun luulevat sen kuolleeksi. Siltä suvulta ei voita mitään kunniaa, vaikka sen juurineen hävittäisi maan päältä."

Kreivi Otto hymyili ja kysyi voiko kuningas siinä tapauksessa vihastua Schwerinin kreiville ja hänen ystävilleen.

"He eivät kuulu elukkojen sukuun, hyvä Otto!" vastasi kuningas ankaran totisena. "Kreivi Henrikistä olisi voinut tulla suuri mies, jos ei ahnas tiikeri olisi ollut hänen sukulaisensa. Ei hänen verivihollisensakaan voi kieltää hänellä olevan leijonan verta suonissaan. Muistele vain Mölnin taistelua, sisarenpoikani! Me voimme vihata häntä kuin perkelettä -- ylönkatsoa häntä ritarina, mutta emme sotilaana ja sotapäällikkönä."

Kreivi Otto punastui ja vaikeni.

"Mitä taas kreivi Aadolfiin tulee", jatkoi kuningas lempeämmin ja melkein surumielisesti, "niin toivoisinpa, ettei hän olisi minun viholliseni, ja ettei hän tuomitsisi minua ankarammin kuin minä tuomitsen mustaa kreivi Henrikkiä."

"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysyi kreivi Otto hämmästyneenä, ja nuori Valdemar loi isäänsä hellän ja osanottavan katseen.

"Hänen isälleen olen tehnyt vääryyttä, suurta vääryyttä", sanoi kuningas, "istuessani kahlehdittuna tornissa minä muistin joka päivä vanhaa kreiviä ja Sjöborgin linnaa, ja ostaessani itselleni vapauden luovuttamalla heille valtakuntia ja maita, näin minä mielessäni nöyryytetyn Holsteinin kreivin, kun hän allekirjoitti luopumisensa Pohjoisalbingin herttuakruunusta."

Oli syntynyt pysähdys kulkueessa; mutta sumuisessa aamuhämärässä ei voinut nähdä oliko sotajoukko koolla tai ei. Nyt tulivat Absalon Belg ja Riisen Kaarlo täyttä nelistä ajaen ja huusivat: "Viholliset! Viholliset! Herra kuningas!"

"Mitä? Uneksitteko te?" kysyi Valdemar ja katseli nopeasti ympärilleen. "Missä! Minä en näe ketään."

"He tulevat suon yli", sanoi Kaarlo. Nyt kuulivat kuningas ja hänen miehensä etempää kahlaavien ja ponnistelevien hevosten sohlaamista ja hengästynyttä puhkumista, ja kohta alkoi eroittaa aseita ja ratsumiehiä sumun läpi.

"Onko tämä mahdollista?" huusi kuningas. "No, pyhän Mikaelin nimessä! Tuon uhkarohkeuden he saavat vielä katua! Ratsumiehet rintamaan, Otto! mutta ei jalanvertaa suolle, ennenkuin minä itse tulen! Minä en tahdo haudata ratsumiehiäni vetelään suohon. Nielköön maa nuo tyhmänrohkeat!"

"Mutta kreivi Henrik on mukana -- minä näen hänen punaisen höyhentöyhtönsä!" huusi Riisen Kaarlo.

"Eteenpäin sitten, vaikka maa halkeaisi!" käski kuningas ja kannusti ratsuaan. Nuori Valdemar ja kaikki ritarit seurasivat häntä, ja kreivi Otto ja soturit hyökkäsivät heidän jälestään.

Katkeroituneet viholliset kohtasivat toisensa keskellä suota. Moni hevonen ja ratsumies upposi, ja tulinen ottelu alkoi. Paksu sumu esti heidät näkemästä toisiaan, ja näytti siltä, kuin näkymättömät henget olisivat täällä pilvissä taistelleet. Tuiman ottelun kestäessä kuninkaan hurjistunut katse etsi vain kreivi Henrikin punaista höyhentöyhtöä, joka vähän väliä katosi, tullen taas näkyviin. Taistelun tulisuudessa he joutuivat yhä etemmäs suolle. Voimakas miekanlyönti huikaisi kuninkaan kypärän, juuri kun hänen hurjistunut sotaratsunsa upposi takajaloillaan suohon. "Kostajalta!" kajahti voimakas, kolkko ääni sumupilvistä. Taas miekka välähti kuninkaan valkoisen pään yläpuolella; mutta Riisen Kaarlon kilpi vastaanotti iskun. Nuori Valdemar kohottautui satulastaan, tempasi kypärän päästään ja laski sen isänsä paljastettuun päähän. Kaikki ritarit ympäröivät kuninkaan -- ja hurja vihollinen oli kadonnut.

Kuninkaan ratsu oli taas jaloillaan. "Kuolema ja kirous!" huusi kuningas. "Mistä se lyönti tuli? Haa! Minä en näe enää punaista höyhentöyhtöä, -- eteenpäin, eteenpäin! Ei minua mikään vaivaa!"

Kaikki ritarit ratsastivat taas kuninkaansa jälestä eteenpäin, mutta pian oli taistelu päättynyt. Kreivi Henrikin ja herttua Aadolfin täytyi paljon väkeä menetettyään etsiä pelastuksensa pakenemalla. Myöskin kuningas oli menettänyt monta urhoollisista miehistään. Mutta kun aurinko nousi valaisten kammottavan taistelupaikan, oli kuningas päässyt voitolle. Nyt vasta nähtiin miten paljon tämä onnistumaton uhkarohkeus oli maksanut vihollisille, ja miten lähellä kuningas ja kaikki hänen ritarinsa olivat olleet sitä samaa pohjatonta kuilua, joka oli nielaissut kreivi Henrikin parhaat ratsumiehet.

Tämän urhokkaan, vaikka ratkaisemattoman taistelun jälkeen kuningas jatkoi esteettömästi matkaansa Rendsborgiin. Hän puristi ääneti urhean poikansa kättä ja antoi hänelle takaisin hänen kypäränsä, jonka hän nyt vasta huomasi, kun se oli painanut syvän uurteen hänen otsaansa. Suuri, musta rynnäkkölakki, minkä kuningas valitsi sen sijaan, teki hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän ratsasti synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja häntä vaivasi jokin ajatus, josta hän ei näyttänyt tahtovan puhua.

Pian Valdemarin viholliset kuulivat kauhukseen hänen valloittaneen rynnäköllä Rendsborgin linnan sekä kukistaneen melkein koko Pohjoisalbingin. Hän kohteli ankarasti kapinallisia ja antoi ryöstää monta kaupunkia; hän piiritti Itzehoen sekä Segebergin, osoittautuen yhtä voimakkaaksi ja voittamattomaksi kuin ennenkin. Mutta kuninkaan sydämessä oli levottomuus, jota eivät hänen tuntuva aseonnensa eikä hänen povellaan oleva paavin rauhoittava kirje voineet vaimentaa. Kaikkialle minne hän meni, hän kuuli tuon saman mahtavan äänen, joka voimakkaan iskun sattuessa oli huutanut hänelle: "Kostajalta!" ja hurskaan arkkipiispan uhkaava varoitus kaikui usein kammottavana hänen sielussaan. Rendsborgissa hän oli antanut erään papin lukea itselleen kuningas Zedechiaan historian pyhästä raamatusta, ja siitä asti hän oli vielä entistäkin synkempi ja vieläkin enemmän ajatuksiinsa vaipunut, ellei hän taistelun hurjassa mäiskeessä koettanut unohtaa ja tukahuttaa tunnonvaivojaan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Pohjoisalbingin ja Vagrienin rajalla oli pieni maalaiskylä jonka kirkko oli rakennettu kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla. Sen lähestöllä virtaa Svantina-joki, ja tämän joen ja kirkon välillä on leveä, ruskea kanervakangas, vanhat kirjailijat nimittivät sen Svantinefeldiksi. Tällä kankaalla on monta lähdettä, ja niistä virtaa puroja jokeen, jonka raoksi tätä kangasta kansa myöskin kutsuu Bornhövediksi (lastenpääksi.) Täällä oteltiin lopullisesti se suuri, huomattava taistelu, mihin Valdemarin hirvittävä kostokulku päättyi.

Taistelu oli, kuten tiedetään, pyhän Magdalenan päivänä, tiistaina 22:na päivänä kesäkuuta 1227. Siellä taisteltiin mitä kuumimmasti, oteltiin raivoisan katkeroituneena aamusta iltaan. Kuningas itse johti joukkojen keskustaa, ja hänellä oli vastassaan Bremenin arkkipiispa Gerhard ja uljas herttua Aadolf. Kreivi Otto johti joukkojen oikeaa sivustaa Saksin herttuaa vastaan. Nuori Valdemar-prinssi, jolla oli Riisen Kaarlo sivullaan, johti vasenta sivustaa Schwerinin kreivi Henrikkiä ja Lyybekin pormestari Aleksanteria vastaan. Äsken kukistamansa ditmarskilaiset, jotka olivat vannottautuneet kuninkaan lipun alaisiksi, mutta joihin kuningas ei vielä oikein luottanut, oli hän asettanut taaksensa, etteivät ne karkaisi vihollisten puolelle. Kuninkaalla oli jo melkein voitto puolellaan; holsteinilaiset väistyivät, eikä urhokas herttua Aadolf saanut heitä pysähtymään. "Anna meille voitto, Herra!" huudahti nuori herttua, "ja minä rakennan pyhän huoneen sinun kunniaksesi; minä luovun turhuuden purppurasta ja kieltäydyn maailmasta ylistääkseni sinua kuolinpäivääni asti!" Näin hän rukoili kohotetuin käsin kesken epätoivoisen taistelun tuohinaa. Kuningas tunkeutui eteenpäin vastustamattoman voimakkaasti, ja kaikki vastarinta oli mahdoton. Mutta silloin käänsivät ditmarskilaiset, vihollisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan, äkkiä kilpensä nirkot ylöspäin ja hyökkäsivät kuninkaan kimppuun hänen selkänsä takaa. Ilta-aurinko loisti suoraan tanskalaisten silmiin melkein, soaisten heidät. Kuningas ja hänen miehensä taistelivat epätoivoisesti kaksinkertaista vihollista vastaan, -- ja taistelun tulos oli selvä. Vihollisetkin myönsivät olleen raskasta anastaa voitto suurelta, voittoihin tottuneelta kuninkaalta, joka ei vielä koskaan ollut joutunut tappiolle taistelussa, eivätkä he voineet selittää omaa onneaan muuten kuin jumalallisen ihmeen aikaansaamaksi. Kuninkaan onnettomuuteen sanottiin sen pyhimyksen olleen syynä, jonka päivänä taistelu oli. Ankarilla katumus- ja parannusharjoituksillaan pyhä Magdalena oli saavuttanut kristikunnassa kuuluisan pyhimyksen nimen. Kerrottiinpa, että taistelun aikana pyhä Magdalena oli nähty pilvissä, mistä hänen sanottiin soaisseen auringonsäteillä kuninkaan ja tanskalaiset soturit, jonkavuoksi Lyybekin asukkaat rakensivatkin luostarin tämän pyhimyksen kunniaksi.

Aurinko oli laskenut verisen taistelukentän taakse. Neljätuhatta tanskalaista miestä, ja melkein yhtä monta saksalaista, makasi kuolleena tai ruhjottuna särkyneiden aseiden ja kaatuneiden hevosten välissä. Tehtyään epätoivoista vastarintaa, urhokkaan kreivi Oton oli täytynyt riisua aseensa, ja hänet oli viety vangiksi. Tainnoksiin menneen ja haavoittuneen prinssi Valdemarin oli Riisen Kaarlo kantanut taistelukentältä. Yön kietoessa sekä ystävät että viholliset siihen miellyttävään puolihämärään, joka antaa Pohjolan kesäöille niin omituisen viehätyksen, kulki Riisen Kaarlo vielä kantaen onnetonta kuninkaanpoikaa selässään.

Uupunut Riisen Kaarlo laski varovasti jalon taakkansa kanervaisen kummun juurelle, mistä hän kuuli lähdepuron lorinaa. Hän sitoi olkavyöllään prinssin vertavuotavan hartian, ammensi kypärällään vettä lähteestä ja koetti toinnuttaa kaunista, kalpeaa nuorukaista. Vihdoinkin Dagmarin poika avasi tummansiniset silmänsä ja pyyhkäisi veriset, vaaleat kiharansa otsaltaan. "Missä minä olen?" kysyi hän. "Enkö minä seisonut mustan Henrikin kanssa Jumalan tuomioistuimen edessä? Voi, ei, vangittu! -- vangittu! Viedäänkö minut taas mustaan torniin?"

"Te olette pelastettu ja vapaa, minun nuori, kuninkaallinen herrani!" sanoi ritari Kaarlo. "Mutta me olemme joutuneet tappiolle, ja meidän parhaat miehemme ovat kaatuneet" -- --

"Entä minun isäni -- minun suuri, onneton isäni - missä hän on? Elääkö hän?"

"Minä en sitä tiedä, jalo herra!" vastasi Kaarlo soinnuttomasti ja syvän surun valtaamana. "Hän kielsi minun jättämästä teitä, ja minä tottelen."

"Anna minun maata! Anna minun kuolla! Mitä sinä minusta välität? Etsi minun isääni! -- Pelasta herrasi ja kuninkaasi, ritari Kaarlo! Minä vannotan sinua äitini sielun kautta!" -- --

"Minä annoin kuninkaalle sanani!" vastasi Kaarlo. "Minä en voi enkä uskalla jättää teitä, jalo, nuori herrani, vaikka sydämeni tykkisi rikki haarniskani alla, ennenkuin olen vienyt teidät varmaan turvapaikkaan. Minä näen valon tuikkivan tuolta alhaalta virran luota. Sallikaa minun kantaa teidät sinne. Lienee vielä jälellä jokin uskollinen holsteinilainen, joka ei petä kuningastaan."

"Te ette saa kantaa minua! Minä jaksan kyllä kävellä", sanoi huolestunut prinssi ja nousi äkkiä tuskallisesti ponnistaen. "Pitkältä minä en jaksa, mutta tuon valon luo ainakin kävelen. Oi! isä, isä! Missä olet?" Hän vaipui taas voimatonna maahan. Mutta Riisen Kaarlo nosti hänet hartioilleen, kantaen hänet varovasti rannalla olevaan kalastajatupaan, jonka rakkoruuduista hän näki tulen tuikkavan.

* * * * *

Kun saksilaiset olivat sidottuina vieneet pois kreivi Oton, ja Riisen Kaarlo oli haavoitettua prinssiä kantaen paennut taistelukentältä, ei ollut enää ainoaakaan elävää tanskalaista sillä paikalla, missä kuningas äsken oli taistellut kahdelta taholta ahdistavaa vihollista vastaan, ja missä hänen parhaat ritarinsa nyt makasivat ruhjottuina haarniskoitujen sotaratsujensa alla. Heidän keskellään makasi itse vanha, harmaantunut kuningas haavoittuneen sotaoriinsa vieressä. Hän hengitti vielä, mutta hän oli mennyt tainnoksiin monista saamistaan iskuista; vihollisen keihään kärki oli tunkeutunut hänen vasempaan silmäänsä, eikä hän enää tiennyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän alkoi tointua, oli jo yö. Vielä huumautuneena silmänsä kivusta hän tunsi olevansa jonkinlaisessa riippuvassa asennossa ja liikkeessä, mutta kesti kauan, ennenkuin se hänelle selvisi: lopulta hän luuli kuulevansa hevoskavioiden kapsetta altaan; hän luuli uneksivansa, että hän oli poikittain nelistävän hevosen satulassa, ja kylmä, rautapanssarinen käsivarsi tuki hänen päätään. Niinpä olikin todellisuudessa. Kookas ritari, kypäränsilmikko suljettuna ja saksalainen ritarinvaippa haarniskansa peittona, ratsasti näin kuutamossa haavoitettu ja puolikuollut kuningas sylissään yli kantojen ja kivien, mitä kiivainta nelistä ja sanaakaan sanomatta. Kun kuningas viimeinkin oli tointunut ja siksi paljon voimistunut, että sai puhutuksi, kysyi hän syvästi masentuneena tuntien voimattomuutensa: "Ystäväkö vai vihollinen?" Lyhyt, levollinen vastaus: "vihollinen" vieraan ritarin kypäränsilmikon takaa vihlaisi kuninkaan sydäntä kuin terävin miekka.

Kuningas huokasi syvään ja hän tuskin tunsi silmänsä tuottamaa kipua ajatellessaan, että hänet nyt vietiin siihen vankilaan, josta tulisi hänen hautansa. Tuon vieraan äänen sointu oli kyllä ilmaissut hänelle, ettei hän ollut joutunut kreivi Henrikin valtaan; mutta siinä oli väre, joka huolestutti häntä enemmän kuin kreivi Henrikin hurja tiikerinääni. Oudon ritarin äänen rauhallinen vakavuus herätti kuninkaan mielessä muistoja, joilla tunnonvaivojen kalvava kaarne iski kyntensä hänen sydämeensä. Hän vaikeni eikä olisi enää toista kertaa halunnut kuulla tuota ääntä. Hän ei yrittänytkään vapautua, sillä hän tunsi liiankin hyvin voimattomuutensa ja sen raudankovan käden voiman, joka kuitenkin säälien piteli koholla hänen haavoittunutta päätään.

Näkemättä vihollisensa kasvoja ja kuulematta hänen suustaan muuta kuin tuon yhden sanan, "vihollinen", vietiin kuningas näin tuntemattomia teitä taloon, missä oudot ihmiset ääneti sitoivat hänen haavansa ja vetivät keihään kärjen hänen silmästään. Heti kun hän oli saanut vähän levähtää ja oli juonut hänelle tarjotun virkistävän juoman, sidottiin hänet hevosen selkään mukavasti asetetulle pehmeälle patjalle. Äänetön, tuntematon ritari nousi toisen hevosen selkään ja tarttui kuninkaan suitsiin. Sitten taas ratsastettiin niin nopeaan kuin mahdollista, ja monen pysähdyksen jälkeen, jotka olivat välttämättömiä kuninkaan heikkouden tähden, saapui hän outoja teitä kaupunkiin, jonka hän suureksi ihmeekseen luuli tuntevansa. Oli melkein pimeä, kun hän ratsasti kaupunkiin, mutta kadut ja rakennukset häämöittivät kuitenkin aivan selvästi, ja hän oli ennen nähnyt ne siksi usein keskipäivällä, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei ollut vihollisten maassa. Hän näki olevansa Kielissä ja nyt vasta hän huomasi muutoksen, joka jo oli tapahtunut viimeisessä lepopaikassa: hänen äänetön saattajansa oli vaihtanut saksalaisen ritarinvaippansa punaiseen, tanskalaiseen ritarinviittaan.

Hän pysähtyi suuren, valkoisen rakennuksen kiviportaiden eteen. Kuningas nostettiin satulan patjoilta, hän kuuli tanskalaisten ääniä ympäriltään, ja hänet talutettiin huolellisesti ylös kiviportaita.

"Kuningas! Kuningas!" kuiskasi toinen toiselle.

Omituisin tuskan ja ilon tuntein kuningas tunsi omien palvelijoidensa äänet. He tulivat häntä vastaan kynttilät kädessä, ja nyt hän huomasi olevansa kaupunginpäällysmiehen talossa. Vanha, uskollinen herra seisoi nöyränä hänen vieressään, lausuen kuninkaallisen herransa tervetulleeksi ja siunatuksi hänen halvan kattonsa alle, sekä ilmoitti samalla kaupungin etevimmän haavalääkärin saapuvan heti paikalle.

Kuningas oli astunut kiiltävän puhtaaseen vierashuoneeseen, ja hänet oli heti viety lepäämään suureen nojatuoliin. Huolestuneiden palvelijoiden ja talonväen joukossa ovensuussa seisoi vielä outo ritari, äänetönnä katsellen kuningasta kypäränsilmikon takaa. Kuningas viittasi hänelle ja pyysi kaikkia muita poistumaan huoneesta. Kaikki katselivat uteliaina kookasta, vierasta ritaria, jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut, ja kuninkaan täytyi viitata vielä kerran, ennenkuin jäi yksin oudon pelastajansa kanssa.

Ääneti ja rauhallisesti vieras ritari astui kuninkaan eteen, vetäisten vaippansa tiukemmin haarniskansa peitoksi, mistä kuningas säpsähtäen luuli nähneensä vilahduksen.

"Kuka sinä olet, ylevä viholliseni?" kysyi Valdemar. "Taivaan Jumalan nimeen, sitä minkä olet tehnyt minulle, minä en unohda en tässä enkä tulevassa elämässä. Mutta miksi peität kasvosi ja miksi katsot ylen kiitokseni? Kuka olet?"

"Sinun vihollisesi!" vastasi sama luja, rauhallinen ääni, joka jo kerran ennen oli niin syvästi järkyttänyt kuninkaan mieltä.

"Voiko joku lisätä kyynärän verran pituuteensa?" sanoi kuningas, "tai lainasiko sinulle äänensä se, jota minä syvimmin loukkasin, ja jolle minä tein suurimman kaikista vääryyksistä?"

Ritari nyökäytti ja viittasi taivaaseen, joka tuikki tähtikirkkaana korkeasta kaarevasta ikkunasta. Sitten hän liitti yhteen rautaan puetut kätensä, painaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että panssari rutisi vaipan alla. Hän kohotti rukoillen päänsä taivasta kohti ja sanoi hitaasti ja juhlallisesti: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme! Amen!"

Kuningas kalpeni ja vaipui tuoliinsa. Mutta sanaakaan enää sanomatta ritari poistui huoneesta ja talosta; hän hypähti ratsunsa selkään ja ratsasti nopeasti pois. Ei kukaan talon palvelijoista ollut tuntenut häntä. Sanottiin hänen äkkiä kadonneen, ja kansaan levisi pian mitä omituisimpia arveluja tästä kuninkaan salaperäisestä pelastajasta.

* * * * *

Tämän tapahtuman jälkeen oli huomattava muutos tapahtunut kuninkaassa. Ei ainoastaan tuskallisten haavojensa tuottamien kärsimysten aikana, vaan silloinkin kun hän täysissä ruumiinvoimissa taas nousi tautivuoteeltaan, hän näytti kantavan nöyryytyksensä ja vihollistensa voitonriemun rauhallisesti, katsoen ansainneensa kaiken tämän vanhurskaan Jumalan rangaistuksena. Kadottaessaan silmänsä ja menettäessään voittamattoman voitonherran nimen hänelle näkyi selvinneen iäinen totuus, ja samalla hän näytti saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän näytti myöskin osaksi saaneen takaisin sen sielun rauhan, minkä kalvava kostonhimo niin kokonaan oli riistänyt häneltä. Mutta hän oli omituisen hiljainen ja miettiväinen: hänellä oli paljon katumista ja hän pelkäsi salaisesti, ettei hän vielä ollut tyhjentänyt pohjaan asti koston katkeraa maljaa. Häntä suretti syvästi niiden monien tanskalaisten kuolema, jotka olivat kaatuneet Bornhövedissä. Eikä hän uskonut esikoisensa jääneen eloon ennenkuin hän näki hänet, vaikka Riisen Kaarlo olikin kiiruhtanut heti tuomaan kuninkaalle tämän lohduttavan tiedon.

Ennenkuin kuningas lähti Kielistä, näki hän kuitenkin taas oman ja kansansa lemmikin. Hän näki Dagmarin pojan elävän, pelastuneena Riisen Kaarlon huolellisesti hoitamana ja hän sulki poikansa syliinsä, ikäänkuin hän olisi noussut hänen luoksensa haudasta. Mutta puhkaistu silmänsä tuotti vielä hänelle kovia tuskia, ja hän muisti usein Zedechiaan kohtalon, jolla jumalinen arkkipiispa oli peloitellut häntä. Häntä kauhistutti tuo ajatus, että hänen täytyisi elää sinä päivänä, jona hän näkisi poikansa murhattuna edessään. Synkkinä hetkinä kalvoi häntä vielä sekin ajatus, että hänen silmiensä valo ehkä oli vain puoleksi sammutettu senvuoksi, että hänen, rikkomansa lupauksen rangaistukseksi, täytyisi nähdä niin kauhistuttavan onnettomuuden kohtaavan itseään ja sukuaan sekä itse lapsetonna isänä mennä hautaan.