Part 47

"Elkää antako hurskaan arkkipiispan uhkauksien toteutua" virkkoi Kaarle tuskallisella kiireellä, "hän on pyhä Jumalan mies; hän on sen todistanut merkeillä ja ihmetöillä. Kysykää hänen palvelijoiltaan, ja saatte kuulla sen todeksi."

"Rehellinen, herkkäuskoinen uneksija", sanoi kuningas hymyillen. "Senjälkeen kun tartuit Danneborgin lippuun, näet sinä ihmetöitä kaikkialla. No, mitä ihmeitä se Jumalan mies on tehnyt?"

"Näettekö noita vanhoja raunioita tuolla ylhäällä mäellä, herra kuningas?" sanoi Kaarlo viitaten muutamiin puoleksi rappeutuneihin muureihin, jotka peittyivät sammaliin ja lumeen, ja jotka alkava kuutamo kauniisti valaisi. "Siellä kuuluu olleen ritarilinna ennen aikaan, ja sieltä löysivät arkkipiispan palvelijat suuren aarteen vanhoja, pakanallisia kultarahoja. He alkoivat elää iloisesti räyhäten ja mässäten siihen määrin, että häiritsivät hurskasta arkkipiispaa hänen hartaudenharjoituksissaan. Silloin hän kiivastui niinkuin ennenaikaan ja kirosi väärää mammonaa, joka vietteli hänen palvelijansa syntiin ja jumalattomuuteen. Kun palvelijat seuraavana päivänä aikoivat käydä käsiksi aarteeseensa oli se muuttunut pieniksi kiviksi. Elkää naurako sille, herra kuningas! Minä olen itse nähnyt muuttuneet rahat, ja katsokaa, tässä minulla on yksi niistä."

"No, kas lempoa!" virkkoi kuningas katsellen litteätä ja ympyriäistä kiveä, jonka Kaarlo hänelle antoi. "Sehän on todella vanhan rahan kaltainen No hyvä, sen ihmetyön voin kuitenkin selittää, mutta mitä siitä seuraa? Vaikka hurskas herra tuolla kivihuoneessa voisikin muuttaa kivet kullaksi -- Jumala auttakoon -- hän ei kuitenkaan voi tehdä kuningas Valdemarista pelkuria. Minä olen kyllä osoittanut olevani yhtä vahva uskossa kuin kuka tahansa kristityistä kuninkaista. Mutta mikään pyhimys en ole, ja sitä, minkä kristikunnan isä tunnustaa oikeaksi, tahdon minä puolustaa koko Euroopan ritariston ja kaikkien oikeauskoisten edessä."

Senjälkeen kuningas astui pitkin askelin rantaan veneensä luo, Kaarlon seuratessa häntä äänetönnä. Hitaasti lykättiin vene vesille, ja rauhallisena, tähtikirkkaana jouluyönä seisoi kuningas yksinään perässä, katsellen taaksensa Bratesborgin raunioille, ja synkät silmänsä säkenöivät hurjista, levottomista ajatuksista. Mutta Riisen Kaarlo seisoi teräksensininen haarniskansa yllään, rukoillen äänetönnä kädet ristissä suuren kuninkaansa sielun puolesta, ja kadonneen Rigmorinsa edestä, aavistamatta vähääkään miltä avaran maailman kulmalta häntä etsisi. Myös leppymättömän kreivi Albertin vankihuoneeseen kiiti hänen säälivä ajatuksensa; mutta Kaarlo ei voinut aavistaakaan, että vangittu sotapäällikkö sillä hetkellä nukkui kahleissaan rauhallisesti nojaten päätänsä uskollisen tyttärensä olkapäähän, jota hän ei kuitenkaan tuntenut, ja jonka hän aikoja sitten oli tuominnut ikuiseen vankeuteen luostarissa.

Kuningas ei vielä ollut näyttäytynyt murheelliselle kansalle. Hän oli heti vapaaksi päästyään lähtenyt laivalla Travemündestä, ettei hänen tarvitsisi kulkea kapinallisen ja rauhattoman Pohjoisalbingin kautta. Hirmuisissa sieluntuskissaan hän oli ensin käskenyt purjehtia Skånen koillista rantaa kohti. Salaa ja valepukuisena hän oli jouluaattona noussut maihin ritari Kaarlon ja muutaman palvelijan kanssa, ja vähän matkaa jalkaisin vaellettuaan hän oli lähtenyt pienellä kalastajaveneellä tälle öiselle retkelle Iföhön, vanhan sielunpaimenensa ja uskollisen neuvonantajansa luo. Hän jätti nyt saaren ja sen hurskaan erakon melkein vielä rauhattomammalla sydämellä kuin sinne tullessaan. Kalastajien airojen hiljaa loiskuessa lipui venhe rauhallisesti järven yli. Noustiin maihin likellä kalastajan mökkiä, ja vaieten vaelsi kuningas seurueineen lyhyen matkan takaisin rantaan, missä aluksensa ja muu väkensä häntä odottivat.

Toisena joulupäivänä kuningas astui maihin Vordingborgin luona ja riisui siellä valepukunsa. Katkera viha kalvoi hänen rintaansa ja synkeä pilvi peitti hänen otsansa, kun hän ensikerran pitkän vankeutensa jälkeen tervehti rakasta, uskollista kansaansa. Hän kulki kylästä kylään, käräjiltä käräjille, näyttäytyäkseen kansalle ja vastaanottaakseen alamaistensa sydämelliset tervehdykset ja uskollisuuden osoitukset. Huolimatta rauhattomuudesta, joka jäyti hänen suurta, nöyryytettyä sieluaan, tuli hän kuitenkin syvästi ja hartaasti liikutetuksi, saadessaan vastaanottaa monet, liikuttavat todistukset kansan osanottavaisuudesta ja uhrautuvasta rakkaudesta. Vaikka kansan köyhyys olikin suuri, ei kuitenkaan tarvinnut määrätä mitään veroa sitä melkoista summaa kootessa, mikä oli suoritettava ennenkuin Dagmarin poika, nuori kuningas Valdemar, pääsisi vapaaksi. Missä ikinä kuningas näyttäytyi ja puhui syvästi liikuttavia sanoja kansalle siitä hädästä, jota hän ja poikansa olivat kärsineet sekä miten kalliisti hänen täytyi ostaa omansa ja poikansa vapaus, siellä kilpailivat miehet ja naiset, vieläpä klasetkin tuodessaan viimeisen roponsa kalliimpine koristuksineen ja esineineen hänen jalkojensa eteen. Kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan kuvastui hyväntahtoinen ilme kuninkaallisille kasvoille. Hänen ratsastaessaan yhdestä käräjäpaikasta toiseen, tunkeutuivat vaimot ja lapset, vieläpä sairaat ja raajarikotkin katsomaan häntä ja suutelemaan hänen vaippansa lievettä. Hänen kaulassaan ja käsissään oli vielä näkyvissä kaularaudan ja kahleiden tuoreet arvet. Näitä kauheita muistojaan rääkkäyksestään ja nöyryytyksestään hän ei tosin näyttänyt kenellekään, mutta tuhannet silmät näkivät kyyneltensä läpi sellaista, joka liikutti kovimman ja tylyimmänkin sydämen. Surun sekaisella ilolla, surkuttelevilla huokauksilla ja äänekkäillä mieltymyksen huudoilla vastaanotettiin kuningas kaikkialla melkein marttyyrina ja pyhimyksenä. Liikuttavalla tavalla lauloikin kansanrunoilija:

"Ylistys naisten ja neitosien! Oli heissä rakkaus hallitsijaan; Hänen tähtensä korunsa kalleimmat, he riensivät uhraamaan.

Kun kuningas kahleista vapautui, Oli Tanskassa ilo suuri, Kuin enkelein, silloin kun Herramme oli noussunna kuolleista."

Vanha kansanlaulu, joka kaikui kaikkien huulilta, todistaa, että kansa iloitessaan kuninkaansa näkemisestä samalla tunsi povessaan sammumatonta vihaa Schwerinin kreiviä tai mustaa Henrikkiä kohtaan, joksi häntä nyt kahdestakin syystä kutsuttiin ja yleisesti toivottiin hänelle pikaista kostoa. Etenkin Tanskan soturit ottivat osaa suuren kuninkaansa kiukkuun, ja huolimatta kalliista valasta, jonka tiesivät vannotuksi, lauloivat he usein ääneen kuninkaan nähdessään:

"Vahingon kostavi eläessään Vielä kuningas Valdemar Seier." --

Valdemar vaaleni vaieten, ja puristi voimakkaalla kädellään miekkansa kahvaa, joka kerta kun kuuli sitä laulettavan, mutta hän näytti jonkun aikaa ajattelevan vain maan puhdistamista rosvoista ja pahantekijöistä palauttaakseen rauhan ja järjestyksen valtakuntaan.

Kuningas oli palannut Riibehuusiin. Hän jakeli synkkänä ja äänetönnä käskyjään, ja joka hänet näki joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, huomasi hänen kasvoillaan kauhistavan ilmeen. Pääsiäinen oli saapunut. Nuoren Valdemarin lunnaat olivat jo melkein maksetut. Tulisella riemulla vastaanotti Valdemar rakkaimman poikansa ja vankeustoverinsa, Dagmarin hurskaan kuvan, sulkien hänet syliinsä vapaana ja pelastettuna. Tähän asti kuningas näytti kovien sisällisten taistelujen jälkeen sulkeneen jokaisen koston ajatuksen syvälle sieluunsa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä Riisen Kaarlo ratsasti kimollaan kaupungista, mukanaan Martti ja kymmenen aseenkantajaa. Hänellä oli povellaan tärkeä kirje kuninkaalta, jonka hän oli luvannut henkensä uhalla viedä määräpaikkaansa. Hänen matkansa tarkoitus ja päämaali olivat tosin salaisuus, jota ei kukaan uskaltanut kysellä. Mutta joka tämän päivän jälkeen tarkasteli kuninkaan kasvojenilmeitä, luuli niissä huomaavansa kamalan toivon välkkeen. Kun hän istui hiljaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena ritariensa joukossa, näytti sama ajatus välähtelevän kaikkien mielissä, tuntui siltä kuin olisivat ritarit odottaneet ratkaisevaa sanaa kuninkaansa suusta tarttuakseen aseisiinsa.

Sill'aikaa kreivi Henrik istui ylpeänä ja turvallisesti Schwerinin linnassa, ajatellen vain valtansa laajentamista ja vahvistamista. Hän ei enää välittänyt onnettomasta puolisostaan, vaan antoi hänen asua erillään etäisessä linnan kylkirakennuksessa. Saatuaan ilmi kreivittären onnistumattoman pakoyrityksen, jolloin tämä samalla oli aikonut vapauttaa kuninkaan, oli hän arvellut olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä kovuudella. Talonvouti ja kamarineito, jotka olivat olleet osallisia tuossa pakoyrityksessä, olivat joutuneet hänen ankaran kotioikeutensa kouriin. Hän uskoi Mölnin tappelussa pesseensä ritarikunniansa puhtaaksi häpeätahroista, ja vangitessaan pakollisen lääninherransa hän ei mielestään käyttänyt kavaluutta miehuuden ja sotakunnon puutteessa. Ylpeänä sotaonnestaan ja siitä urhoollisuuden maineesta, jonka hän oli saavuttanut voitettuaan urhoollisen ja kuuluisan kreivi Albertin, hän oli mielestään voittamaton sotapäällikkönä ja asetti Lauenburgin luovuttamisen kreivi Albertin vapauden ainoaksi ehdoksi. Tähän ei vangittu sotapäällikkö voinut eikä tahtonutkaan suostua. Hän kantoi kahleitaan synkkänä ja äänetönnä niinkuin se, jolla ei ole mitään kadotettavaa tässä maailmassa, eikä hän katsonut kreivi Henrikin esitystä edes vastauksen arvoiseksi. Suuttuneena tästä ylenkatseesta, kreivi Henrik kohteli vieläkin julmemmin kuningas Valdemarin uljasta sisarenpoikaa, ja ylpeänä turvallisuudessaan hän antoi nuorten prinssien samoinkuin Junker Strangen, Astrad Fracken, Björn juomanlaskijan sekä monen muun uskollisen miehen, jotka olivat hänellä panttivankeina, monella nöyryyttävällä tavalla kokea ylivoimaansa. Hän tunsi ritarillisen kuninkaan liian hyvin pelätäkseen tämän puolelta rauhan rikkomista, niinkauan kuin hän kristikunnan ja ritarilakien mukaan oli sidottu omantuntonsa ja kunniansa kautta. Viekas kreivi oli hyvässä sovussa Saksan keisarin ja ruhtinaiden kanssa. Vieläpä itse paavi, joka oli uhannut häntä pannalla ja iankaikkisella kadotuksella, kutsui häntä kuitenkin jaloksi mieheksi (nobilis vir). Hänellä oli sitäpaitsi mahtavia ystäviä piispojen ja pappien joukossa, jotka olivat siksi ylhäisiä, että saivat paavin hovissa estetyksi sen, mitä hänellä ehkä siltä taholta oli pelättävänä. Suurimmaksi varmuudeksi hän oli asettanut rajalle salaisia vartijoita ja vakoojia, joiden tuli vangita kaikki Roomaan aikovat tanskalaiset matkustajat.

Syyskuun alkupäivinä oli kreivi Henrikin luona koolla iloinen metsästysseurue, suurimmaksi osaksi rikkaita, schweriniläisiä tilanomistajia, jotka saatuaan kreiviltä ritarinarvon nyt senvuoksi katsoivat velvollisuudekseen ylenmäärin ylistellä hänen miehuuttaan ja urhoollisuuttaan. Monien outojen ritarien ja ruhtinaallisten herrojen joukossa oli hänen vieraanaan myöskin Holsteinin kreivi Aadolf. Tämä hiljainen ja totinen herra, jonka isä oli istunut vankina Sjöborgin linnassa, oli menettänyt kaikki maansa, ollen syyllä Valdemarin leppymättömimpiä vihollisia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut voinut hyväksyä kreivi Henrikin petollista ja epäritarillista käytöstä kuningasta kohtaan. Hän oli sen avulla kostanut kuningas Valdemarille sekä saanut takaisin Pohjoisalbingin ja kaikki isänsä entiset oikeudet. Mutta hänellä ei ollut siitä suurtakaan iloa, sillä vanha isänsä kärsi vielä vankeutensa ja monien kovien koettelemuksiensa seurauksista. Vanha herra oli luopunut maailmasta ja muuttanut yksinäiseen linnaansa Schawenborgiin, ja murehtiessaan isänsä kovaa kohtaloa nuori ritarillinen herttua oli muuttunut yhä synkkämielisemmäksi. Pitkä, sammumaton viha oli kaivanut syvät jäljet hänen uljaisiin sankarikasvoihinsa, mutta hänen kasvonilmeittensä ankaruutta lievensi hiljainen, jumalinen haaveellisuus, mihin hän lapsuudesta asti oli ollut taipuvainen. Hän istui tässä hauskassa seurassa vaiteliaana ja ajatuksiinsa vaipuneena, yllään herttuallinen purppuraviittansa, ja pudisteli päätään, kun kreivi Henrik, vieraitaan huvittaakseen ja osoittaakseen uskaliaisuuttaan, antoi ylpeän välinpitämättömästi uuden, nöyrän kappalaisensa kääntää ja selittää paavin viimeisen uhkauskirjeen. Se oli kirjoitettu kesäkuun 19 päivänä, ja siinä kehoitettiin Schwerinin kreiviä viipymättä päästämään kuninkaalliset tanskalaiset vangit vapaiksi sekä kokonaan luopumaan niistä lunnaista, jotka kuningas Valdemarilla vielä olivat maksamatta.

Kaikkien muiden mielestä olivat nuo vakavia sanoja, mutta kreivi Henrik vain nauroi, laskien rohkeata pilaa vanhoista, voimattomista vatikaanin ukonnuolista, joista ei vapaiden ja rohkeiden ruhtinaiden enää tarvinnut välittää. "Jos minä vapaana Saksan valtioruhtinaana olen uskaltanut karistaa päältäni kuninkaan itsevaltiuden ja hävittää kolmannen luvun Schwerinin laista", sanoi hän mahtipontisesti, "niin varmasti vielä koittaa sekin aika, jolloin Saksankin maaperällä uskalletaan tallata tämänlainen kirja maahan." Näin sanoen hän painoi likaisen saappaankorkonsa paavin sinetille.

Arka kotikappalainen teki vaieten ristinmerkin, ja raa'at schweriniläiset herrat tarttuivat iloisina maljoihinsa tyhjentäen ne rohkean kreivin onneksi. Mutta herttua Aadolf työntää inhoten pikarin luotaan. "Muistakaa keisari Ottoa ja Slesvigin piispa Valdemaria, kreivi Henrik!" sanoi hän vakavasti. "Elkää katsoko ylen sitä voimakasta kättä, joka kuitenkin voi päästää ja sitoa meidät kaikki, vaikka olisimmekin kuninkaita ja keisareita."

"Minä voin itse sitoa ja päästää kuninkaita ja keisareita", vastasi kreivi Henrik, "sen olen osoittanut paaville ja koko maailmalle."

"Totta kyllä, kreivi Henrik", sanoi herttua. "Heidän kätensä ja jalkansa te voitte sitoa, ei ainoastaan silloin, kun he ovat päihtyneitä ja nukkuvat, vaan myös julkisessa, rehellisessä taistelussa. Sen te olette osoittanut urhoolliselle kreivi Albertille. Mutta kuningasten ja ruhtinasten sielut" -- --

"Nekin minä voin sitoa", vastasi kreivi Henrik nauraen. "Tai voitteko kieltää, etten minä sitonut kuningas Valdemarin ylpeää kostonhimoista sielua, niin että hän nyt saa puhkua voimattomassa vihassaan kuolinpäiväänsä asti? Katsokaa vain uskaltaako hän nostaa kättänsä minua tai teitä vastaan, vaikka hän istuu vapaana valtaistuimellaan."

"Hyvä kreivi, te olette sitonut suurimman ja ylpeimmän sankarisielun minkä tunnen", sanoi herttua, jalo ilme vakavilla kasvoillaan. "On totta, että minun täytyy vihata häntä kuolemaani asti, mutta minä olen kuitenkin aina kunnioittanut hänen sielun voimiansa. Minä ihailin häntä hänen nöyryytyksessään, silloin kun hän oli teidän kahleissanne. Sitä omantunnon sidettä, jolla te sidoitte hänen tahtonsa, hän ei omavaltaisesti riko. Mutta minä ihmettelen vain, että te kreivi Henrik olette siitä niin varma!"

"Miten niin? Tunnenhan minä hänet yhtähyvin kuin te, jalo herttua."

"Mutta olittehan te itse kerran samanlaisessa asemassa", vastasi herttua, ja hänen katseessaan oli ylenkatseellinen välähdys. "Sillä kertaa te ette kuitenkaan viisaana valtiomiehenä epäillyt omalla edesvastuullanne rikkoa pakoitettua valaanne."

Kreivi Henrikin posket hehkuivat, ja hänellä oli jo katkera vastaus valmiina, mutta hän hillitsi itsensä. "Me jouduimme pois puheenaineestamme", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä ja tyhjensi pikarinsa.

"Me puhuimme pyhästä isästä", jatkoi herttua rauhallisesti, "me myönnämme hänen olevan voimallisemman sitä ruhtinasta, joka valalla sitoo yipeimmänkin kuninkaan sielun. Katsokaa, sen minä kuitenkin tahdon sanoa teille, kreivi Henrik: Pyhä isä on siinä mahtavampi meitä kaikkia, että hän voi yhdellä ainoalla sanalla päästää sen, jota sitoaksenne te tarvitsette kuninkaiden ja ruhtinasten sinettejä, kalliita pyhäinjäännöksiä ja pyhiä kirjoja, vieläpä jalon vihollisenne rehellisyyden ja ritarillisen mielen."

Kreivi Henrik kalpeni. "Tultuanne Pohjoisalbingin herttuaksi voisi melkein luulla teidän tunnustavan itsenne Tanskan kuninkaan vasalliksi. Teidän pitäisi kuitenkin muistaa ketä te saatte kiittää herttuakunnastanne eikä halveksia kättä, joka kukisti verivihollisenne."

"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, uskalias liittolaiseni", vastasi rauhallinen herttua. "Minä vain paheksun sitä, että te ette tunnusta yhteisen vihollisemme suuruutta, ollen maallisista syistä ja voitonpyynnistä välittämättä siitä, mihin kristikunnan pyhä isä oikeuden ja ihmisyyden nimessä teitä kehoittaa."

"Siitä minä kyllä itse vastaan sekä tässä että tulevaisessa elämässä", sanoi kreivi Henrik teeskennellyn välinpitämättömästi tyhjentäen pikarinsa. "Teidänlaisenne herran kanssa en halua väitellä omantunnonkysymyksistä. Jokaisella on omatuntonsa, kuten tiedätte, ja minullakin on omani. Minä luulen vielä eläväni sen päivän", jatkoi hän katkeralla ivalla, kääntyen muihin läsnäoleviin, "jolloin hurskas herttua Aadolf, papinviitta yllään ja kunnianarvoisena kaljupäänä, käännyttää meidät kaikki rippituolissa."

Kaikki ritarit hymyilivät; mutta ruhtinas Aadolf vastasi yhtä levollisesti kuin ennenkin:

"Se aika voi kyllä pian koittaa, jolloin minä pidän Herranhuoneen kynnystä ruhtinaallisen linnan valtaistuinta parempana, mutta minä epäilen suuresti saisinko ketään näistä herroista suostumaan sellaiseen tyhmyyteen."

Samassa aukeni ovi, ja tomuinen ritari astui sisään ojentaen kreivi Henrikille kirjeen. "Onneton sanoma, jalot herrat", sanoi hän hengästyneenä, "Tanskan kuningas on päästetty valastaan."

Raivostuneena kreivi Henrik hypähti paikaltaan. "Päästetty valastaan!" huusi hän. "Kuolema ja kirous! Silloin ei ole aikaa istua tässä."

Kaikki hypähtivät paikoiltaan paitsi herttua Aadolf, joka jäi rauhallisena samaan asentoon istumaan kuin ennenkin ja tyhjensi pikarinsa. Kreivi Henrik vilkaisi kirjeeseen ja heitti sen vihasta vaahdoten lattialle. "Hänen sotajoukkonsa on jo aseissa", huusi hän. "Kirottua! Hän kulkee Ditmarskenia kohti. Kuuletteko, herttua Aadolf? Hän uhkaa ensin teitä ja Pohjoisalbingia."

"Minä olen sitä odottanut", sanoi herttua ja nousi. "Senvuoksi minä tulin tänne. Sotajoukkoni seisoo valmiina taisteluun."

"Minun on valmiina vuorokauden kuluttua", sanoi kreivi Henrik. "Tuossa on käteni, jalo herttua. Me olemme ystäviä ja uskollisia liittolaisia elämässä ja kuolemassa. Meillä on yhteinen vihollinen ja yhteiset edut. Eivät mitkään eroavat mielipiteet saa rikkoa meidän liittoamme."

Ääneti ja rauhallisena herttua Aadolf vastasi hänen kädenlyöntiinsä. Nyt päätettiin, ettei kiukustuneelle kuninkaalle suotaisi aikaa Rendsborgin valloittamiseen eikä Elben luo pääsyyn, vaan oli jouduttava häntä vastaan ja mitä pikemmin estettävä hänen etenemisensä.

* * * * *

Se sanoma, joka niin äkkiä oli pannut koko Schwerinin linnan liikkeelle, oli aivan tosi. Uskollinen Riisen Kaarlo oli mitä suurimmalla varovaisuudella ja viekkaudella osannut pettää ja karttaa kreivi Henrikin Tanskan rajalla olevat vakoojat ja salaväijyjät. Hän oli onnellisesti saapunut Roomaan, ja paluumatkansa oli onnistunut yhtä hyvästi, vaikka hänen muutamien aseenkantajiensa kanssa oli täytynyt Pohjoisalbingin rajalla murtautua naamioidun sissijoukon läpi. Se kirje, jonka hän oli vienyt paaville kuninkaalta, oli kirjoitettu taitavasti ja kaunopuheisesti. Paavillisen istuimen omia etuja oli siinä hienotunteisesti kosketeltu, viittaamalla siihen, että voitaisiin toivoa kuningas Valdemarin avustavan Pyhän maan vapauttamisessa, kun hänet itse ensin oli vapautettu painavasta ikeestään. Tämä tärkeä syy, sekä paavin hyväntahtoinen suosio sankarillista, pahoinpideltyä kuningasta kohtaan, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Kirjeellään 29:ltä päivältä kesäkuuta paavi oli muodollisesti päästänyt hänet valasta, vapauttaen kirkon nimessä hänet kaikista omantunnon soimauksista sekä hänen ritarillisen ja kuninkaallisen kunniansa kaikesta häpeästä ja tahrasta, jos hän asevoimalla anastaisi kapinallisilta läänitysmiehiltä takaisin ne oikeudet, jotka keisari ja paavi jo aikaisemmin olivat tunnustaneet.

Voimakkaan vapauden tunteen valtaamana kuningas oli, tämä kirje levottomalla sydämellä, ottanut seinältä kypäränsä ja kilpensä ja hypähtänyt hurjasti iloiten sotaratsunsa selkään. Hänen nuori poikansa, prinssi Valdemar, ratsasti nyt ensi kerran taistelukuntoisena hänen rinnallaan. Hänen kullankiiltävä haarniskansa välkkyili salaman kirkkaana, ja samoinkuin isänsä kilpeen, oli hänenkin kilpeensä kuvattu kolme hopeansinistä leijonaa ja kaksikymmentäneljä kullattua sydäntä. Kreivi Otto, Riisen Kaarlo, Juhana Ganz, Absalon Belg lankoineen sekä monta urhokasta ritaria seurasivat kuningasta. Suuren sotajoukkonsa etunenässä hän levitti hirvittävänä tuomarina ja kostajana kauhua Pohjoisalbingin kapinalliseen väestöön. Urhokkaat friisit olivat pysyneet hänelle uskollisina; Sven Väkevän ja Veli Gamlingin johdolla he yhtyivät suurissa joukoissa häneen. He olivat kuninkaalle tervetullut apu, sillä ei kukaan kyennyt sotimaan rahkasoilla niin hyvin kuin reippaat friisiläiset keihäsmiehet vilkkailla hevosillaan.

Kun kuningas ensiksi oli pakoitettu alkamaan sotaretkensä kukistamalla kapinalliset ditmarskilaiset, jotka tekivät sitkeää ja urhokasta vastarintaa, olivat kreivi Henrik ja herttua Aadolf sill'aikaa kulkeneet suoraan Eideriä kohti. Iltaa ennen pyhän Mikaelin päivää he olivat leiriytyneet aivan joen varrelle. He olivat samana päivänä kuulleet pakolaisilta kuninkaan voittaneen ditmarskilaiset sekä kulkeneen Rendsborgia kohti. He olivat tulleet varoviksi ja huolestuneiksi huomatessaan kuninkaan sotaonnen palaavan. Myöhään yöllä he istuivat totisina ja äänettöminä viinipikarin ääressä kreivi Henrikin teltassa. Kuu kuvastui tyynen virran kalvoon, yhdistyen teltassa palavan yksinäisen soihdun valoon. Ulkopuolelta kuuluivat vartiosotilaiden säännölliset ja yksitoikkoiset askelet, ja aseiden hiljaista helinää. Kreivi Henrikin käskystä vallitsi leirissä täydellinen hiljaisuus, eikä näkynyt mistään valoa tai leirinuotioita.

"Mitä sitten, jos hänen entinen pirullisen häikäisevä onnensa palaisi?" murahti kreivi Henrik lopulta ja kopautti pikarinsa pöytään. "Hm, typerä olin, kun päästin hänet kahleista!"

"Sitä tekoa ei teidän tarvitse katua!" vastasi herttua. "Nyt vasta voimme saavuttaa sen, mistä ennen emme edes voineet uneksia. Jospa vain emme olisi käyttäneet muita aseita häntä vastaan kuin niitä, joita nyt kannamme! Mutta tapahtunutta ei voi toiseksi muuttaa. Te, kreivi, olette opettanut hänet tuntemaan onnettomuuden! Nyt hän tietää miltä jalosukuisesta ruhtinaasta tuntuu kantaa kahleita. Ja niin totisesti kuin asiani on oikea, ja iankaikkinen kostaja on tuolla ylhäällä, ei hän ole väistävä isäni miekkaa, joka on minun kädessäni!"

"Hän on lankeava omiin tekoihinsa!" sanoi kreivi Henrik. "Mutta elkäämme hätäilkö, jalo herttua. Olkoon teidän asianne oikea tai ei, niin meidän taivaallinen kostajamme, johon te luotatte, ei kuitenkaan lähetä meille ratsumiehiä. Me emme voi ryhtyä julkiseen taisteluun kuninkaan kanssa, ennenkuin Saksin herttua yhtyy meihin tuhannen kypäripäänsä kera."

"Minkävuoksi tulimme sitten tänne?" kysyi herttua säpsähtäen. "Eikö Valdemar matkallaan Rendsborgiin kohtaa meitä täällä?"

"Me kohtaamme hänet täällä, missä hän vähimmin sitä odottaa! Näettekö te tuon suuren rahkasuon, jalo herttua?" jatkoi kreivi viekkaasti hymyillen ja viittasi ulos teltasta. "Tuolta puolen kulkee tie Rendsborgiin. Tuo viidakko peittää meidän leirimme; hän ei odota tapaavansa täällä vihollisia. Heti kun minun vakoilijani tuovat minulle tiedon, että hän lähenee joukkoineen suon toista laitaa, silloin annamme äkkiä keveän ratsujoukon karauttaa suon yli, ja ennenkuin! he käsittävät, mistä vihollinen ilmestyy, olemme me tehneet suuremman vaurion hänen hajaantuneille joukoilleen kuin suurimmalla kenttäottelulla!"

"Siis me olemme täällä väijyksissä?" sanoi herttua suuttuneena ja nousi. "Sitä minä en tiennyt, kreivi Henrik. Se ei ollut ainakaan minun aikomukseni eikä meidän yhteinen sopimuksemme."