Part 46

"Niin, tuon pahan onnen lipun minä kuitenkin pelastin!" sanoi Kaarlo. "Se oli jo vähällä joutua kunnon emäntäni esiliinaksi, mutta minä annoin hänelle sensijaan olkanauhani. Mutta pyhä ristinlippu, Martti! Maan ja valtakunnan kallein aarre -- sen minä olin omavaltaisesti tuonut Slesvigin tuomiokirkosta -- jos se on joutunut viholliselle, niin minä olen hukassa."

"Heraa siunaa, pyhä lippu!" huudahti Martti, "sitä minä en nähnyt taistelussa. Jos se olisi liehunut edessämme tuon mokomankin nokkosrievun asemasta, niin olisi ehkä kuningas nyt kostettu ja vapaa."

"Meidän ei sallittu sitä käyttää!" huokasi Kaarlo, "syynä siihen olivat kreivi Albertin ennakkoluulot ja hänen onneton ylpeytensä. Minun täytyi kääriä se kokoon ja sitoa se satulani taakse."

"Jumalan tähden, olkaa sitten huoletta, herrani!" huusi Martti iloisena, "silloin se on varmassa tallessa. Kaikki teidän tavaranne ovat yhtä koskemattomina kimon selässä kuin ne olivat hänet löytäessäni."

Tuossa tuokiossa Martti oli poistunut tuvasta ja pian hän palasi tuoden mukanaan huolellisesti kokoonkäärityn lipun; hän kieritti sen auki kotelostaan ja levitti sen kaikessa komeudessaan rauhoittuneen herransa vuoteelle.

"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt! Kääri se nopeasti takaisin, rakas Martti!" sanoi Kaarlo katsahtaen ovelle. "Elä näytä sitä kunnon emännälleni. Niin vanha kuin eukko onkin, ovat koristukset ja komeat vaatteet hänen heikko puolensa -- jos hänen päähänsä pälkähtäisi leikata siitä itselleen kirkkoesiliina" -- --

Martti totteli ja pisti kokoonkäärityn lipun Kaarlon käskystä hänen päänaluksensa alle.

Samassa toimelias emäntä palasikin keittiöstä, tuoden Kaarlolle virkistävän juoman, ja uudelle vieraalleen vadillisen lihakeittoa. Hän pakotti Kaarlon juomaan kitkerän juoman viime pisaraan asti ja kielsi häntä enää puhumasta sanaakaan. Sitten hän toimitti Martin istumaan pöydän päähän, kehoittaen häntä syömään ja juomaan sekä jättämään herransa rauhaan näiden rasittavien yllätysten jälkeen.

KOLMASTOISTA LUKU,

Ei ainoastaan Riisen Kaarlolla ollut kovia ja pitkällisiä kärsimyksiä haavoistaan, jotka jäytivät elämän jaloimpia ja syvimpiä juuria. Koko Tanskan kansa kärsi ikäänkuin yhtä ainoaa parantumatonta haavaa sairastaen, koko kansan voima oli välillisesti liittynyt suureen kuningas Valdemar Seieriin. Tulinen kreivi Otto, joka hädin tuskin oli pelastunut Mölnin onnettomasta taistelusta, oli suuttumuksen ja syvän surun valtaamana turhaan ponnistaen koettanut koota sotajoukkoa. Maan sotavoimat olivat tyhjennetyt, ja kaikkialla vallitsi mitä suurin kurjuus. Jos ei kuningas ennen vuoden loppua tulisi vapautetuksi, näytti kansa ja maa ehdottomasti joutuvan perikatoon.

Senjälkeen kun kreivi Albert oli joutunut vankeuteen, ei Tanskalla ollut sotapäällikköä, joka yleistä luottamusta nauttien olisi voinut johtaa uutta sotaretkeä. Sillä, joskin kreivi Otto oli tunnettu rohkeaksi ja uljaaksi, niin ei hänellä kuitenkaan ollut sitä maltillisuutta, jota ylipäälliköltä vaadittiin. Kaikki uudet, väkivaltaiset yritykset osoittautuivat sitäpaitsi nyt hyvinkin vaarallisiksi, sillä kreivi Henrik oli ylimielisen uhmailevana sotaonnestaan, ja tietäen tärkeiden vankiensa olevan täydellisesti vallassaan, lausunut mitä kamalimpia ja raaimpia uhkauksia.

Nyt täytyi suostua kaikkiin ehtoihin. -- Kuninkaan elämää ja vapautta ei voitu liian kalliisti ostaa. Tähän surulliseen tulokseen oli valtakunnanneuvosto tullut päättäessään ruveta kreivi Henrikin kanssa neuvottelemaan kuninkaan vapaaksi lunastamisesta. Tiedettiin veli Gunnarin saapuneen Schweriniin mukanaan paavin uhkauskirjeet. Useat saksalaiset ruhtinaat näyttivät nyt vakavasti ryhtyneen asiaan, ja kreivi Otto otti suorittaakseen katkerimman tehtävän kaikista: hän lähti rauhallisena lähettinä Schweriniin. Marraskuussa hän ratsasti Riibestä, kuninkaan uskollisimpien ritarien saattamana, joiden joukossa myöskin Riisen Kaarlo oli. Tämä uskollinen, uljas ritari oli nyt täydellisesti parantunut; mutta paitsi suurta, yleistä maasurua, joka painoi syvästi häntä niinkuin kaikkia tanskalaisia, oli hänellä vielä toinenkin sydänsuru kannettavana, joka yksinään oli kyllin voimakas lannistamaan rohkeimmankin mielen. Hänelle oli saapunut tuo melkein musertava tieto, että hänen vaimonsa oli äkkiä kadonnut Kaarisesta. Ei tiedetty oliko hän paennut vapaaehtoisesti, mihin Kaarlo ei voinut keksiä minkäänlaista syytä, tai olivatko rosvot hänet ryöstäneet, ehkäpä hänen oman isänsä toimesta. Martti ei uskaltanut kertoa herralleen asioiden todellista kulkua, niin kauan kuin hän, ollen osallinen Rigmorin uhkarohkeaan yritykseen, ei tiennyt oliko hänet vangittu kreivi Albertin kanssa, vai oliko hän kaatunut taistelussa.

Kreivi Oton matkaseurue Schweriniin muistutti hiljaista, surullista ruumissaattuetta. Moni maan rikkaimmista ja ylhäisimmistä miehistä seurasi häntä, ostaakseen tiluksillaan ja koko omaisuudellaan kuninkaan vapaaksi tai mennäkseen hänen edestään panttivankeuteen. Näiden kuninkaan uskollisten miesten joukossa oli myöskin arkkipiispan veli, harmaatukkainen herra Jaakko Sunenpoika Monesta. Hän oli Möenin herra ja hän oli elänyt aivan eristettynä muusta maailmasta aina Lenen tappelusta asti, missä hän oli taistellut yhtä uljaasti kuin onnettomasti Pietari-piispan rinnalla, sekä nähnyt molempien uljaiden veljiensä kaatuvan.

Vanha arkkipiispa ei enää kyennyt tälle matkalle; mutta hän osaltaan vaikutti enemmän kuin kukaan muu kuninkaan vapauttamiseksi sekä järkevillä neuvoillaan että lukuisilla kirjeillään paaville ja Euroopan mahtavimmille ruhtinaille. Tämän kuninkaan ja maan uskollisen ystävän kohtalo oli ehkä vieläkin säälittävämpi kuin kuninkaan. Parantumaton spitalitauti, jonka vuoksi hän oli ollut pakoitettu luopumaan arkkipiispan arvostaan, oli pitänyt häntä jo yli vuoden vapaaehtoisessa vankeudessa. Lähellä Skånen rannikkoa, pienellä Ifön saarella saman nimisessä järvessä, eli jumalinen vanhus erillään koko muusta maailmasta. Oppinut, hurskas herra oli sulkeutunut pienen kivirakennuksen synkkien muurien sisään, ja hänen ainoana seuranaan olivat hänen kirjansa. Ne muutamat palvelijat, jotka hän oli ottanut mukaansa, eivät saaneet tulla liian lähelle häntä vaarallisen tartunnan vuoksi; he asuivat erillään omassa rakennuksessaan, ja määrättyinä aikoina, suurinta varovaisuutta noudattaen, he ojensivat, luukun kautta hänelle hänen yksinkertaisen ruokansa ja välttämättömimmät tarpeensa. Näin hän oli itse järjestänyt asiat, huolehtien siten heidän terveydestään. Erakkohuoneensa ahtaan oven hän oli teljennyt sisäpuolelta suurella rautakangella, eikä hän avannut sitä kenellekään. Luukku, joka samalla täytti ikkunan tehtävän, oli niin ylhäällä muurissa, että hän tuskin kädellään ulotti vastaanottamaan mitä hänelle tuotiin; hän saattoi itse nähdä siitä vain taivaan, eikä ainoakaan ihminen voinut nähdä häntä tai hänen kurjuuttaan. Vain perjantaisin, paastotessaan, hän nautti raitista ilmaa. Sinä päivänä kaikkien palvelijoiden täytyi poistua saarelta, ja silloin hän avasi ovensa ja kantaen selässään suurta, raskasta ristiä hän astui korkealla kukkulalla oleville vanhoille Bratesborgin linnan raunioille, mistä hän näki rakkaiden kotimaanrantojen siintävän Itämeren takaa. Hän ei enää toivonut minkäänlaista apua maalliselta ja inhimilliseltä taholta, joutumatta siltä epätoivoon kovissa koettelemuksissaan. Yksinäisyydessään hän kulutteli aikaansa viimeistelemällä tärkeää lakiteostansa sekä tutkien pyhää raamattua ja ollen väsymätön hurskaihin katumusharjoituksiin. Makuupenkki, puutuoli, rukousjakkara ja tamminen pöytä, joka samalla oli hänen kirjahyllynsä, olivat hänen niukka huonekalustonsa. Se suuri risti, jota hän perjantaisin kantoi muistoksi, vapahtajansa vaelluksesta Golgatalle, oli hänen vuoteensa vieressä. Katumustaharjoittavana erakkona hänellä oli yllään kurjan ruumiinsa verhona karkea Bernhardinivaippa eikä mitään entisen arvoasemansa merkkiä. Sen kivituvan viereen, missä hän työskenteli ja makasi, oli hän rakennuttanut pienen, siron kotikappelin, jota ristiinnaulitun ja neitsyt Marian kuvat koristivat, siellä oli myöskin hänen arkkipiispallinen käyräsauvansa ja lakkinsa; siellä riippui messupaita ja kaksi kallisarvoista kuorikaapua sekä muita hänen entisen ylhäisen arvoasemansa komeita merkkejä. Muun muassa hän säilytti siellä muiden pyhienjäännösten joukossa kolmen pyhän kuninkaan kuvan sekä pyhienjäännöksiä sisältävän kristallirasian, ja taidokkaasti taotun hopeakirstun, jotka mainitaan hänen testamentissaan. Jobin kirja oli aina avoimena hänen pöydällään. Hän oli omaksi lohdutuksekseen ja opikseen kirjoittanut itselleen otteen niistä kohdista, joilla hän voi vahvistaa nöyrää alistumistaan Jumalan tahtoon. Paitsi hänen suuritöisiä selityksiään Davidin psalmeihin, joista hän oli pitänyt esitelmiä Riigassa, oli hänen pöydällään paljon kirjoituksia, jotka todistivat hänen oppineisuuttaan ja ahkeruuttaan sekä hänen ja aikakauden hurskautta. Paitsi roomalaista ja kanoonista oikeutta sekä vanhojen tanskalaisten lakien suurta nidosta, joita hän käytti tärkeän, maallisen työnsä apuna, ja paitsi Pietari Lombardin skolastista historiaa sekä erästä apotti Stefanin kirjoittamaa opettavaista kirjaa pyhästä Genovevasta, oli siellä jäljennöksiä viidestä Mooseksen kirjasta, Paavalin kirjeistä ja evankelioista sekä iso joukko vertauksellisia ja siveysopillisia sääntöjä, jotka olivat johdetut vanhasta ja uudesta testamentista. Hänen rakkaimpia kirjojaan oli isä Saxon omakätinen jäljennös Tanskan historiasta, jossa sen rakkaat omistussanat olivat usein hänelle suuressa yksinäisyydessään kuin osanottavan ystävän ääni henkimaailmasta. Hänen oma rakkain työnsä, nyt täydellisesti valmiiksi silailtu Hexaëmeron, mistä hänen Jaakko veljensä oli hänelle toimittanut siron jäljennöksen pergamentille, oli usein hänen kädessään, ja siitä hän luki ääneen lempipaikkojaan äänettömille muureille, lohdutellen itseään sillä, että jos hän olikin köyhä ja halpa runoilija, niin ei suuri taivaallinen herra, jonka kiitokseksi ja ylistykseksi hän oli laulanut ja runoillut, kuitenkaan ylönkatsoisi hänen työtään, vaikkapa koko maailmassa ei olisi ainoatakaan ihmistä, joka niistä välittäisi. Kun hänen ruumiilliset tuskansa sallivat, eikä murhe kuninkaan ja Tanskanmaan onnettomuudesta kokonaan lannistanut hänen rohkeuttaan ja voimiansa, virkisti hän usein mieltänsä lakitieteellisillä tutkimuksilla sekä jumalallisella runoilemisella. Hän sepitteli uutta runoa seitsemästä sakramentista sekä muutamia n.s. seqvensejä neitsyt Marian kunniaksi. Pyhä neitsyt oli ainoa nainen, jota hurskas herra milloinkaan oli rohjennut ajatella, ja hänelle arkkipiispa oli avannut sydämensä. Pienen, puuhun veistetyn korkokuvan alla kotikappelissaan, mihin neitsyt Maria oli kuvattu pyhä lapsi käsivarrellaan, poltti ukko aina huolellisesti lamppua. Arkkipiispana ollessaan hän oli määrännyt pyhän Neitsyen syntymä- ja taivaaseenastumisen päivän vietettäväksi suuremmalla kirkollisella loistolla ja komeudella kuin tähän asti. Kun Antero näin yksinäisyydessään istuessaan kirjoitteli latinalaisia virsiä hänen kunniakseen, joita häntä itseään lukuunottamatta ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt, tuli hän usein iloiselle ja luottavalle mielelle, ja hänestä tuntui kuin olisi ihana, jumalallinen neitsyt ollut hänen lähellään, tuoden lievennystä ja lohdutusta hänen tuskilleen.

Tuon onnettoman vuoden jouluaattona, istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, oli hänellä tuollainen valoisa innostuksen hetki. Hän hyräili hiljaa äsken sepittämäänsä uutta laulua neitsyt Marian kunniaksi, missä hän rukoili neitsyt Marialta ja hänen jumalalliselta pojaltaan kuninkaan ja maan pelastusta. Vaikka oli juhlailta, ei hän kuitenkaan ollut tahtonut nauttia muuta kuin vettä ja palasen paahdettua kauraleipää, joka oli hänen tavallinen ateriansa. Kun hän nyt työnsä päätettyään istui yksinäiselle aterialleen, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä, jolloin hän suuren kuninkaansa rinnalla oli viettänyt tämän pyhän illan ystävien ja sukulaisten iloisessa seurassa, nauttien virkistävää viiniä kuninkaan kultaisesta pikarista. Hän huokasi syvään ja liitti kätensä yhteen, ja kun hän tavallisen pöytärukouksen luettuaan kohotti vesimaljakon huulilleen, huomasi hän ilokseen ja ihmeekseen sen olevan täynnä sitä samaa kallista viiniä, jota hän tavallisesti jouluaattona oli juonut kuninkaan pöydässä. Etsimättä luonnollista syytä tähän odottamattomaan tapaukseen hän lankesi polvilleen rukoilemaan, ja unohtaen kaiken maallisen murheen ja kurjuuden hän hartaasti kiitti Jumalaa tästä saamastaan ihmeellisestä merkistä, joka kaikesta pienuudestaan huolimatta näytti lupaavan hänen hartaimpien ja kiihkeimpien rukoustensa tulleen kuulluiksi.

Kun hän vielä oli polvillaan ja kuuluvalla äänellä lauloi iloista jouluvirttä, koputettiin vastoin tavallisuutta ikkunaan. Oli jo myöhäinen ilta, eikä tavallisesti kukaan uskaltanut tähän aikaan häntä häiritä. Hän nousi ja avasi luukun. "Iloitkaa onnettomuudessanne, kunnianarvoisa isä", kuului voimakas miehenääni ulkoa. "Kuningas on vapaa. Hän lähettää teille tämän kirjeen."

"Siunattu olet sinä, joka tuot minulle sellaisen joulusanoman", vastasi vanhus. "Jos en aivan erehdy, olet sinä rehellinen, uskollinen kasvattipoikani, Riisen Kaarlo!"

"Niin olen, arvoisa isä!" vastasi ulkopuolelta Riisen Kaarlon ääni syvään huoaten. "Minä olen Kaarlo, josta te lapsena ollessani piditte niin isällistä huolta, mutta minä en saa nyt teidän vanhoilla päivillänne huolehtia teistä pojan tavoin. Te ette suo minun edes nähdä kunnianarvoisia kasvojanne, enkä minä saa suudella kättännekään."

"Ei yksikään, joka tahtoo valkeuden nähdä, saa katsella kasvojani! Kättäni ei saa koskea se, joka elää tahtoo!" vastasi erakko surumielisesti. "Mutta anna minun nyt iloita poikani ja saattaa rukousteni kiitosuhri Herran kasvojen eteen. Hän on tänään pelastanut Israelin. Hän ja Hänen pyhimyksensä ovat kuulleet rukoukseni: Hän on päästänyt voideltunsa kahleista." Tämän sanottuaan hän polvistui kuninkaan kirje yhteenliitetyissä käsissään, ja ritari Kaarlo seisoi kauan ulkopuolella uskaltamatta häiritä hänen hartauttaan.

"Milloin pääsi kuningas vapaaksi?" kysyi arkkipiispa nousten ylös.

"Pyhän apostoli Tuomaan päivänä", vastasi Kaarlo. "Ja millä ehdoilla?"

"Se mainitaan kirjeessä, kunnianarvoisa isä. Säästäkää minua niitä mainitsemasta! Se kauhea sopimus jäytää sydäntäni ja täyttää sieluni myrkyllä ja sapella."

"Ole rauhallinen, poikani! Katkerimmankin kalkin, minkä Herra meille antaa, saamme nauttia nurkumatta. Suo palvelijani virvoittaa sinua, ja tule takaisin puolen tunnin kuluttua."

Näin sanoen arkkipiispa sulki luukun ja istuutui rauhallisena puutuolilleen. Hän siirsi lampun lähemmäksi ja alkoi lukea kuninkaan kirjettä. Hän luki äärettömistä summista kultaa, jotka eri aikoina olivat maksettavat; turhanpäiväisistä vaatteiden, flanderilaisen purppuravaatteen ja turkisaineiden hankkimisesta kreivi Henrikin ritareille; neljästäkymmenestä panttivangista, joiden piti astua vankeuteen kuninkaan puolesta, siksi kunnes kaikki oli maksettu, niiden joukossa olivat nuoret prinssit ja arkkipiispan oma veli mainitut maan tärkeimpien miesten joukossa. Tätä lukiessaan ei ainoakaan ilme muuttunut arkkipiispan totisilla kasvoilla. Hän luki edelleen, että nuoren kuningas Valdemarin vankeus kestäisi pääsiäiseen asti. Hän huomasi, ettei vielä lainkaan ollut puhetta kreivi Albertin vapauttamisesta, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Mutta nyt hän luki miten kreivi Henrik jokaisesta tuhannesta markasta, mitkä puuttuivat lunastusrahoista, saisi valita panttivangiksi kenen tanskalaisen miehen tahansa. Siihen oli kuitenkin lisätty, ettei saanut ottaa panttivangiksi muita kun niitä, jotka vapaaehtoisesti siihen suostuivat. Silloin vanhuksen katse kirkastui: "Suurenmoista", sanoi hän. "Ei kukaan löydä tässä ristiriitaisuutta eikä kukaan epäile, ettei jokainen tanskalainen menisi ilolla vankeuteen kuninkaansa puolesta." Nyt hän tuli niihin tärkeisiin pykäliin, jotka koskivat kaikkien pohjoissaksalaisten ja slaavilaisten maiden luovuttamista sekä Rendsborgin takaisin antamisesta herttua Aadolfille. Sitten hän luki tuon hirveän valan, jonka kuninkaan ja hänen miestensä tuli vannoa: he eivät saaneet koskaan kostaa tätä loukkausta, eivät myöskään ajatella luovutettujen maiden takaisin valloittamista. Mitä pitemmälle hän ehti häpeällistä sopimusta lukiessaan, sitä levottomammaksi kävi hänen katseensa, ja hän puristi suonenvedontapaisesti laihan kätensä nyrkkiin. "Kaikkivaltias taivaallinen tuomari!" hän huokasi. "Elä johdata meitä kiusaukseen! Elä anna suuni kirota häntä, jolle annoit vallan väkevän yli. Elä salli sieluni kysyä: onko oikeutta taivaan alla?"

Hän oli lukenut ennenkuulumattoman nöyryyttävän sopimuksen loppuun asti saaden tietää, että oma Jaakko veljensä, rohkea Björn juomanlaskija, Astrad Fracke, vieläpä uljas Otto, Lüneburgin kreivi sekä monta muuta rehellistä tanskalaista olivat kirjoittaneet sen alle nimensä ja vahvistaneet sen sinetillään. Sitten hän luki kuninkaan omat sanat. Hän oli todellakin vannonut käsi pyhällä verenpisaralla ja toinen pyhällä raamatulla kalliin valan, luvaten luopua kaikesta kostosta ja hyvitysvaatimuksista. Hurskas vanhus joutui mitä syvimmän tuskan valtaan lukiessaan mitä kuningas vapisevalla kädellä oli lisännyt: "minä en voi enkä tahdo sitä valaa pitää. Minä rikon sen sopimuksen, vaikka se maksaisi iankaikkisen autuuteni! Jos tahdot vapauttaa minun sieluni kadotuksesta, niin toimita pyhä isä päästämään minut valastani."

Hiukset nousivat pystyyn hurskaan arkkipiispan päässä, ja hän lankesi kasvoilleen kivilattialle, missä hän itkien ja huokaillen rukoili onnettoman kuninkaansa sielun puolesta.

Maattuaan siinä hetkisen kolkutettiin taas kovaa luukulle. Hän nousi ylös säkenöivin silmin ja yhtä voimakkaana ja arvokkaana kuin ennen pääalttarilla seisoessaan. Hän työntäsi suurella ristillä auki luukun ja huusi mahtavalla äänellä: "Kaarlo Riiseläinen! Sano herrallesi ja kuninkaallesi: Kosto on Jumalan, eikä valapatto saa nähdä Hänen kasvojansa!"

"Kuolema ja kirous! Mitä sinä höpiset, vanhus!" kajahti mahtava ääni ulkopuolelta, joka ei ollut Riisen Kaarlon. "Uskallatko sinä lähettää sellaisen vastauksen herrallesi ja kuninkaallesi palvelijasi kautta?"

"Valdemar kuninkaani! Onko mahdollista että te olette täällä?" huudahti arkkipiispa epäröivällä äänellä. "Tuleeko kuninkaani itse spitalisen huoneelle noutamaan lääkkeitä tuskaantuneelle sielulleen?"

"Keneen paitsi teihin, arvoisa isä, minä nyt turvautuisin, kun sieluni rauha on kysymyksessä?" vastasi kuningas lempeämmin. "Niitä kahleita, jotka olen heittänyt pois, minä olisin vielä kantanut, ellette te olisi saanut pyhää isää uhkaamaan verivihollistani pannalla. Mutta entiset kahleet olivat kuitenkin keveämmät kuin ne, joita nyt kannan. Vankilassa olin levollinen! Nyt ei minulla ole missään rauhaa. Polttavat kahleet painavat sieluani ja raatelevat sydäntäni. Jos ei minua voida vapauttaa näistä helvetillisistä siteistä, kuolen minä kiukusta ja häpeästä."

"Valdemar, herrani ja kuninkaani!" vastasi arkkipiispa vapisevalla äänellä, "ennen surin teidän kohtaloanne, mutta murheeni oli hiljainen Jumalassa; nyt te saatatte sieluni murheelliseksi kuolemaani asti. Oi! jos saisin nähdä kasvonne ja viimeisen pasuunan kaltaisella äänellä kutsua teidät takaisin siitä kadotuksen kuilusta, jonka partaalla hoiputte. Teidän olisi parempi maata kahleissanne kostamatta tuomiopäivään asti kuin ostaa vapautenne ja kostonne sielunne iankaikkisella kuolemalla."

"Kuunnelkaa minua ensin, niin ette uskalla minua tuomita!" huusi kuningas, "Kunniatonta ritaria, kirottua valapattoa ja rosvoa kohtaan ei minulla ole mitään velvollisuuksia. Minä vannoin hänelle hätävalan, mutta jos olisin uskonut sen sitovan minua, elävän Jumalan kautta, ennen olisin vannoutunut perkeleelle. Huuleni lausuivat sanat, mutta mahtava ääni rinnassani vannoi toisen valan, jonka suuri kostaja tuolla ylhäällä on kuullut. Hän, jolla on valta sitoa ja päästää iankaikkisesti, hän voinee kai päästää minut tuskistani ja antaa takaisin sielunrauhani. Yksi ainoa pyhän isän sana voi Jumalan ja maailman edessä päästää minut pakoitetusta valastani, jonka vannoin valapattoiselle petturille ja rosvolle."

"Kanooninen oikeus on sanova: niin herra kuningas!" vastasi arkkipiispa, "ja kaikki papit suostuvat siihen; aikakautenne on ehkä sanova: se oli oikein ja kohtuullista! Mutta Jumalan laki sanoo: ei, ei koskaan! Se laki, jonka Herra kirjoitti pakanoiden sydämiin, huutaa synneille kirousta, vaikka kaikki maailman viisaat ja taivaan enkelitkin sanoisivat niitä oikeudeksi. Kuningas Valdemar, jos valapattoinen pakoitti sinut valalle, elä tule hänen kaltaiseksensa!" jatkoi arkkipiispa juhlallisesti, "minkä vannoit Herrasi veren ja nimen kautta, tulee sinun pitää tuomiopäivään asti!"

"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas, "jos et sinä tahdo kirjoittaa puolestani paaville, osaan minä itsekin. Jos sinusta on tullut ulkokullattu pyhimys ja pelkuri, on minulla piispojen joukossa vielä uskollisia ja järkeviä palvelijoita."

"Muista Saulia ja Simeonia herra!" huusi arkkipiispa tuskallisella äänellä, "muista Antiokusta ja Alcimusta, eläkä anna Herran rankaisevan käden tehdä sinua rammaksi ja halvatuksi."

"Minä en tullut tänne kuulemaan katumussaarnaa!" huusi kiukustunut kuningas. "Antero Sunenpoika, jos olet kuninkaallesi uskollinen ja alamainen, niin kirjoita! Minä käsken sinun tekemään sen!"

"Ei, ei koskaan, iankaikkisesti ei!" huusi arkkipiispa niin voimakkaasti kuin olisi outo ja mahtava ääni puhunut hänen kauttaan. "Kuule Valdemar Valdemarinpoika! Näin, sanoo Herrani ja tuomarini: Uskoton Zedekias rikkoi vihollisille vannomansa valan, ja minä annoin hänen poikansa teurastettavaksi hänen silmäinsä edessä ja annoin hänen silmäinsä valon sammua."

Samassa, kun nämä kauheat sanat soivat kuninkaan korvissa, kuului kolahdus erakon majasta; lamppu sammui, ja synkeässä kivihuoneessa vallitsi haudankaltainen pimeys ja äänettömyys.

Kuningas seisoi ulkopuolella polkaisten jalallaan maahan. Hänen vieressään seisoi Riisen Kaarlo tulisoihtu kädessään. Tulisoihdun loimu valaisi mahtavan kuningasvartalon, jota onnettomuus ei vielä ollut lannistanut. Tummansininen viitta yksinkertaisen ritaripukunsa yllä, ja litteä, leveälaitainen hattu pitkillä, vaaleilla hiuksillaan, kuningas seisoi korskeana ja peljättävänä yön pimeydessä, kalpeilla, ankarilla sankarinkasvoilla uhkaava ilme. Hän tempasi tulisoihdun hämmästyneen seuralaisensa kädestä ja singahutti sen kiukuissaan kivihuonetta vastaan, niin että se säkenöiden sammui. "Pois, pois mielipuolen ruttoasunnolta!" huudahti hän, "paras, viimeinen ystäväni on tullut petturiksi henkeäni ja kunniaani kohtaan. Hänet on vallannut sokeus ja hulluus spitalitautinsa tähden. Mutta vaikka hän olisi Samuel itse tai pyhä profeetta, ja vaikka hirmuisimmat kirouksensa ruhjoisivat minut -- iankaikkisen kostajan kautta tuolla ylhäällä -- minä tahdon kostaa, maksoi mitä maksoi." Senjälkeen hän poistui pitkin askelin, ja Kaarlo seurasi häntä ääneti ja kauhistuneena.

He lähestyivät venettä, mistä palvelijoiden äänet kuuluivat, ja he näkivät heidän soihtujensa valon heijastuvan lumelle rauhallisessa talviyössä. Kuningas pysähtyi äkkiä: "Ritari Kaarlo", -- sanoi hän matalalla äänellä, --"oletko kuninkaallesi uskollinen ja uhrautuvainen?"

"Suuri herrani ja kuninkaani, voitteko sitä epäillä?" -- vastasi Kaarlo käsi sydämellään, ja hänen rehellisissä silmissään kimmelsi tukahdutettu kyynel.

"Jokainen sana, jonka olet kuullut tänä yönä", käski kuningas ankaralla ja varoittavalla silmäyksellä, "olkoon haudattu sinun sieluusi kuin syvyyden kuiluun."

"Ei mikään hauta ole minua äänettömämpi, herra kuningas! Mutta elkää vihastuko uskolliselle palvelijallenne, vaan antakaa minun sanoa, mikä minua suuresti huolestuttaa."

"No mitä nyt? Tahdotko sinäkin olla pappi ja profeetta?"