Part 45

Onneton kreivitär Audacia, joka varomattomasti ihaillessaan kuningasta oli menettänyt sekä rauhansa että maineensa, huokaili nyt myöskin jonkinlaisessa vankeudessa melkein saman katon alla kuin kuningas. Mustasukkainen kreivi Henrik oli hirmuhaltian julmuudella antanut sulkea puolisonsa samaan syrjäiseen, vankilantapaiseen huoneeseen Schwerinin linnassa, missä kreivitär Ida ennen oli asunut. Kreivittären peittämätön osanotto vangittua kuningasta kohtaan tämän istuessa vangittuna Lesnitzissä ja Dannebergissä oli yhä vain vahvistanut kreivi Henrikin epäluuloja hänen uskottomuudestaan. Kiusatakseen häntä vieläkin enemmän hän oli sulkenut kuninkaan juuri siihen torniin, joka oli aivan vastapäätä sitä huonetta, minne kreivitär oli lukittu. Sieltä hän joka päivä näki miten kurjasti ja nöyryyttävästi ylhäistä vankia kohdeltiin.

Siitä hetkestä asti, jolloin kreivitär Audacia omin silmin oli nähnyt kuljetettavan suurta kuningasta kahlehdittuna kuin alhaisinta pahantekijää ristikkoikkunansa ohi torniin, siitä hetkestä oli kaikki usko hänen hirmuvaltiaan puolisonsa ihmisyyteen sammunut hänen sielustaan. Hän ylenkatsoi ja vihasi häntä nyt yhtä paljon kuin hän sääli vangitun kuninkaan surkuteltavaa alennustilaa. Hän näytti vapautuneen kaikista velvollisuuksista puolisoa kohtaan, joka oli niin halpamaisesti häväissyt ja kohdellut häntä, ja hän mietti vain miten voisi pettää hirmuvaltiaan ja vapauttaa sekä itsensä että kuninkaan julmasta vankeudesta.

Kreivitär Audacia ei ollut enää sama kaunis, kukoistava nainen, jonka miellyttävä olento ihastutti raainta, huimapäistä soturiakin. Huolet ja surut olivat vuosien kuluessa voimakkaasti vaikuttaneet hänen ulkomuotoonsa; siihen vaikutti osaltaan myöskin salainen katumus suuren kuninkaan osoittaman suosion aikaansaamasta turhamaisesta itserakkaudesta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskaa ja häpeää. Hänen kärsimystensä jalompi puoli loi usein hänen olentoonsa ylevän, hiljaisen ristinkantajan leiman. Mutta hänen miehensä raaka mustasukkaisuus ja häpeällinen kohtelu oli tehnyt hänen mielensä katkeraksi, samalla antaen hänen kärsiville kasvoilleen terävän ja vähemmän kauniin ilmeen, ja vahvistaen monessa tuon yleisen epäluulon, ettei hän ollutkaan aivan syytön kärsimyksiinsä. Hänen käytöksensä ja koko olentonsa ylevyys herätti kaikkialla osanottoa ja kunnioitusta. Erittäinkin linnan naispalvelijat tunsivat syvää sääliä häntä kohtaan, ja hänen salaisena suosijanaan oli Kunz Punanenän veli, vanha rajavahti, joka tuolla tärkeällä ryöstömatkalla tekemiensä ansiokkaiden palveluksien palkaksi oli korotettu linnan pihavoudiksi. Sinä päivänä, jona kuningas vangittiin, hän oli vienyt kreivin salatut palvelijat hyvin varovasti laivasta metsään, mistä hyökkäys tehtiin. Hän oli ollut poraamassa reijät kuninkaallisiin laivoihin sekä viemässä pois kaikki kalleudet ja kultaa ja hopeaa sisältävän arkun, joita uskollinen kamarimestari Antero oli puolustanut viimeiseen asti. Mutta kun hän ja hänen veljensä eivät saaneetkaan niin suurta osaa kuin heille oli luvattu, alkoi myöskin tästä raa'asta hurjasta miehestä kreivi tuntua liian ankaralta sekä puolisoaan että vangittua kuningasta kohtaan. Erään uskollisen palvelijattarensa avulla kreivitär oli nyt, puolisonsa poissaollessa, ryhtynyt neuvottelemaan pelastuskeinoista viekkaan pihavoudin kanssa, ja lupaamalla hänelle suuret palkinnot hän oli kokonaan voittanut tämän puolelleen. Kreivitär oli lopullisesti ilmaissut hänelle pakosuunnitelmansa, pannen sen viekkaaseen ja varovaiseen täytäntöönpanoon kaiken toivonsa.

Juuri kun tähän uhkarohkeaan yritykseen salaisesti valmistauduttiin, tuotiin linnaan tieto Mölnin luona syntyneestä suuresta taistelusta, vain muutaman peninkulman päässä Schwerinistä -- kerrottiinpa voiton epäilemättä kallistuneen kreivi Henrikin ja hänen liittolaistensa puolelle. Nyt täytyi kiirehtiä, ja pako määrättiin samaksi illaksi, pari tuntia Ave Marian jälkeen. Vanha pihavouti oli toimelias ja varovainen; hän lörpötteli tuttavallisesti äreän vanginvartijan kanssa ja kutsui hänet hauskoihin juominkeihin kreivi Henrikin voiton kunniaksi. Kreivitär vietti koko päivän mitä tuskallisemmassa jännityksessä. Vangitulla kuninkaalla ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, miten uutterasti työskenneltiin hänen vapauttamisekseen.

Oli ilta. Neljä satuloitua hevosta oli piiloitettu linnansillan lähelle. Ankara, sydämetön vanginvartija makasi päihtyneenä vuoteellaan. Linnan palvelijat ja vartijat laulelivat iloisina linnantuvassa, juoden niin innokkaasti herransa terveydeksi, ettei yksikään heistä enää pysynyt jaloillaan. Pihavouti oli ottanut haltuunsa vankilan avainkimpun sekä sulkenut vahtikoirat talliin, kreivitär Audacia käveli matkapukimissa, kalleutensa kainalossaan, edestakaisin huoneessaan. Ovi oli raollaan, hän odotti vain uskollisen kamarineitonsa viittausta, lähteäkseen omasta vankilastaan, ja ystävällisenä vapaudenjulistajana astuakseen vangitun kuninkaan luo hänen vankilaansa. Toinen tunti Ave Marian jälkeen oli melkein kulunut loppuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Kärsimättömänä ja tuskallisesti kreivitär katseli ristikkoikkunastaan linnanpihalle. Laulu linnatuvassa oli vaiennut. Linnanvartijat ja juopuneet palvelijat liikkuivat levottomina rappusilla; heti senjälkeen hän näki soihtuja sytytettävän; hän kuuli kavionkopsetta linnanpihalta, ja kauhukseen hän tunsi puolisonsa äänen, joka kamalasti kiroillen huusi luokseen pihavoutia ja vanginvartijaa.

"Kaikki on menetetty! Minä olen hukassa!" voivotteli hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.

Yllätyksestä tupertuneena pihavouti oli heti luovuttanut vankilan avaimet ankaralle isännälleen. Mutta hän koetti kuitenkin viekkaasti tehdä tästä onnistumattoman yrityksen merkistä uskollisuuden ja varovaisuuden todisteen, teennäisellä palvelevaisuusinnolla kertoessaan huhun armollisen herran voitoista saattaneen kaikki hänen uskolliset palvelijansa hulluiksi ilosta, olipa vanginvartija juonut itsensä niin juovuksiin, ettei hänen haltuunsa voinut uskoa tärkeitä avaimia. "Sinä et siis ole uskollinen palvelija, koska yksin olit viisas, senkin vanha kettu!" murisi kreivi, luoden häneen karsaan ja epäluuloisen katseen. "Sinä menet nyt koiranluolaan, siksi kunnes asia on tutkittu. Viekää hänet sinne, miehet!" Pari aseenkantajaa kreivin seurueesta vei heti pois pihavoudin. Kreivi sieppasi tulisoihdun erään soihtupojan kädestä ja kääntyi sitten sen tärkeän sotavangin puoleen, jonka hän toi mukanaan.

"Suvaitkaa nyt seurata minua enonne luo, arvoisa ruhtinas! Luulenpa teidän jo ikävöivän häntä", sanoi hän pilkallisen kohteliaasti. "Teidän hieno hovipalvelijanne voi seurata teitä, kyllä sinne mahtuu vaikka koko Tanskan hovi." Ylpeä, voitonriemuinen hymy kasvoillaan kreivi Henrik puhdisteli tulisoihdun karstan kiviseinää vasten, niin että säkenet singahtelivat hänen mustanruskeille poskilleen; sitten hän astui lujin askelin vankitornin ovelle. Yllään musta haarniska ja ilman kypärää, verinen olkavyö köytettynä otsan ympäri, sekä kädet ja jalat kahleissa, tärkeä sotavanki seurasi aseellisten ratsumiesten ympäröimänä linnanherraa. Hento soihtupoika tuki hänen horjuvia askeliaan.

Näin läheni ylpeä, tähän asti voittamaton kreivi Albert kuninkaan vankilaa.

Kokonaisen päivän kestäneen rasittavan taistelun jälkeen uljas sotapäällikkö oli haavoittuneena ja verta vuotaen joutunut kreivi Henrikin vangiksi. Hän ei ollut siitä asti puhunut sanaakaan eikä tuonut ilmi tuskiaan tai suuttumustaan. Hän näytti liikkuvalta ritaripatsaalta astuessaan hitaasti vankilaan soihtupoikaansa nojaten, joka uskollisesti oli ottanut osaa hänen kohtaloonsa, ja jota hän ei vielä ollut tuntenut tyttärekseen.

Rigmor huomasi saavuttaneensa surullisella tavalla uhkarohkean yrityksensä vaarallisen päämäärän. Hän oli nimittäin ensin ajatellut etsiä tien kuninkaan vankilaan, jonka hän silloin luuli olevan Dannebergin linnassa. Uskaliaassa innostuksessaan hän toivoi sillä kertaa todellakin naisen oveluudella saavansa aikaan yksin enemmän kuin kaikki miehet pitkillä neuvotteluillaan. Mutta heti leiriin saavuttuaan ja kuultuaan, että kuningas oli viety Schweriniin, hän oli muuttanut suunnitelmansa, ja seuratessaan sotajoukkoja ratkaisevaan taisteluun kuninkaan vapauttamisen puolesta hän toivoi voivansa halpana palvelijana voittaa isänsä rakkauden ja anteeksiannon. Hänellä oli ollut suuri kiusaus voitettavanaan siinä, ettei ilmaissut itseään rakkaalle Kaarlolleen. Mutta hän pelkäsi Kaarlon tulisuudellaan ilmaisevan hänet ja siten estävän hänen uskaliaiden suunnitelmiensa toteutumasta. Hän oli nähnyt Kaarlon taistelevan rohkeasti lippu kädessään. Vielä silloinkin kun Rigmor polvistui haavoittuneen isänsä viereen, hän oli kuullut Kaarlon huutavan ja taistelevan lähellään. Kun samassa vihollinen piiritti heidät, sitoen sekä hänet että hänen tainnoksiin menneen isänsä, oli hän niin tuskan huumaama, ettei hän ollut tointunut, ennenkuin huomasi olevansa sidottu vieraan hevosen selkään ja matkalla Schweriniin isänsä kanssa.

Kun hän nyt lähestyi nöyryytetyn isänsä rinnalla vankihuonetta, välähtivät taas hänen sieluunsa nuo ensimäiset uskaliaat aikomukset, jopa huolensa Kaarlonkin suhteen täytyi väistyä näiden rohkeiden, uljaiden unelmiensa tieltä. Kreivi Henrik oli kulettanut uutta vankiaan pimeän tornikäytävän kautta alas jyrkkiä kiertoportaita. Nythän seisattui vaskihelaiselle ovelle, kolistellen lukkoja ja kankeja. Ovi aukeni, ja vangit astuivat suureen, mutta kosteaan ja pilkkosen pimeään holviin. Kreivi Henrik jäi soihtua pidellen seisomaan ovelle, kasvoillaan ilkeämielisen ilon ilme, katsoakseen sieltä mikä vaikutus uudella tulokkaalla olisi vangittuun kuninkaaseen, ja myöskin senvuoksi, ettei kreivi Albertilta valon puutteessa jäisi näkemättä oma ja kuninkaansa kurjuus.

"Nukutko sinä, poikani!" kysyi matala ääni holvin perältä. "Onko tuo helvetillinen harhakuva, vai seisooko minun uljas Albertini vangittuna ja verisenä minun edessäni?"

Vasta nämä sanat kuultuaan kreivi Albert näytti heräjävän horrostilastaan; hän tuijotti soppeen, mistä voimakas ääni kuului, ja nyt valaisi soihdun valo jalon kuningasvartalon: rääkätty kuningas istui rauhallisena ja majesteetillisena suurella kivellä, kaulassa kahle, joka oli seinään kiinnitetty, raskaat rautakahleet käsissä ja jaloissa; hänen vaatteensa olivat rikkirevityt ja likaiset. Hänen vieressään makasi hänen nuori, kalpea vankeustoverinsa. Hän oli samalla tavalla muuriin kahlehdittu ja näytti nukkuvan rauhallisesti.

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti kreivi Albert, ja ensi kerran eläessään hän notkisti polvea ihmiselle.

"Elä pilkkaa minua vasten tahtoasi!" sanoi kuningas. "Tule minun syliini, rakas Albert! Valtaistuimesta, johon minä olen kahlehdittu, minä en voi ylpeillä. Sinä viivyit kauan, sisareni poika!" jatkoi hän katkeran surullisesti, "mutta tuonlaisena sinä kuitenkin tulit liian aikaisin. No niin, senkin minä kestän!" lisäsi hän rauhallisena, "vielä minä olen kuningas. Minun vihollisteni ei tarvitse kuulla minun valittavan! Tervetuloa onnettomuustoverini!"

Kreivi Albert nousi ja horjui kuninkaan syliin, jota helähtelevät kahleet estivät liikkumasta. Samassa katosi soihdunvalo; vankilan ovi romahti kiinni, ja kiukkuinen ivanauru ulkopuolelta osoitti kreivi Henrikin turhaan iloinneen.

"Hän ei ole meitä onnellisempi", sanoi kuningas. -- "Rauhoitu, uljas ystävä! Milloin oli taistelu? Ketkä kaatuivat? Kerro minulle kaikki. Minä jaksan sen kuulla!"

Kuninkaan tyyneys palautti masentuneen sotapäällikön levollisuuden ja rauhan, ja hän kertoi nyt kuninkaalle tarkasti mitä oli tapahtunut, kuvaillen ensiksi voittamattomat esteet sekä yleisen pelon kuninkaan ja prinssin hengestä, jotka olivat estäneet toteuttamasta kaikki vapautussuunnitelmat. Syvän surun valtaamana hänen täytyi vielä kertoa huonosta sotaonnestaan tässä taistelussa, mihin hän ja tanskalaiset olivat kiinnittäneet heidän viimeisen toivonsa, ja kuninkaan täytyi lohduttaa häntä sillä, ettei hänellä itselläänkään olisi voinut olla parempia suunnitelmia, ja ettei rohkeinkaan päällikkö voinut määrätä voittoa itselleen.

"Isä, kenen kanssa sinä puhut?" kysyi nyt lempeä, ystävällinen ääni. "Minä näin unta, että sinä istuit valtaistuimellasi, ja kreivi Albert toi sinulle voittosanoman. Onko kreivi Albert todella täällä?"

"Teidän unenne oli tosi, kuninkaallinen herrani!" vastasi sotapäällikkö. "Minä tapasin kuninkaani vankeudessaan suurempana kuin maailman suurimmalla valtaistuimella, ja vaikka minä toin hänelle sanoman tappiostamme, niin minä sain kuitenkin nähdä voiton, jota suurempaa minä en koskaan ole voittanut: sankarin voiton onnettomuudestaan."

Prinssi Valdemar huokasi syvään, myöskin valepukuinen Rigmor osoitti kuuluvasti osanottoaan.

"Sinä et tullut yksin, Albert!" sanoi kuningas. "Kenen toit mukanasi? Minä kuulen täällä olevan vieraan häväistyksemme todistajana."

"Uskollinen palvelijani ja soihtupoikani seurasi minua tänne. Hänen nimensä on Kaarlo. Jos ei hänellä olisi tuota inhottavaa nimeä, olisi hän miellyttävä poika."

"Albert, Albert! Eikö vielä onnettomuuskaan ole opettanut sinua anteeksi antamaan?"

"Antaisitteko te anteeksi verivihollisellenne? Herra kuningas!" vastasi hän syvällä ja soinnuttomalla äänellä. "Jos tunnen teidät oikein, niin eivät mitkään kahleet voi masentaa teitä niin syvästi, että te voisitte unhoittaa teidän suonissanne virtaavan kuninkaallisen veren."

"Onhan ero uskollisen ystävän ja kirotun verivihollisen välillä. Joutuiko myöskin Riisen Kaarlo vangiksi?"

"Hän taisteli urhoollisesti, sitä en voi kieltää. Hän on ollut kiihkeämpi kuin minä kiiruhtamaan ratkaisevaa askelta. Luultavasti hän taas odotteli ihmeitä. En tiedä kaatuiko hän vai joutuiko hän vangiksi. Mutta jos te ette tahdo tehdä tätä helvetin kuilua minulle vieläkin synkemmäksi, kuninkaallinen sukulaiseni, niin elkää enää mainitko hänen nimeään!"

Kuningas mukautui leppymättömän ystävänsä pyyntöön; hän kyseli nyt arkkipiispasta, apotti Gunnarista, kreivi Otosta ja kaikista muista uskollisista miehistään. Mutta Rigmor huokaili syrjäisessä sopessaan ajatellen uskollista Kaarloaan, joka nyt ehkä makasi kuolleena taistelukentällä, ja viattomia lapsiaan, jotka hän oli jättänyt. Pimeys ja vankilan tukahuttava ilma lannistivat hetkeksi hänen rohkeutensa; hän kietoutui hiljaa vaippaansa ja itki; mutta hän ei antanut vankilatoveriensa huomata alakuloisuuttaan. Uupuneena liiallisesta jännityksestä ja ponnistuksesta hän nukahti lopulta soppeensa ja uneksi taas onnellisesta elämästä Kaarisessa, paosta ja uskaliaista yrityksistä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Lähellä pientä Mölnin kaupunkia, Lauenburgin maakunnassa, missä tuo suuri, verinen taistelu oli oteltu, aivan taistelukentän vieressä oli köyhän talonpojan mökki. Sen olkinen katto oli ränstynyt, ja viheliäisen saviseinän parittomien ikkunoiden rakkoruudut olivat rikki. Keväisenä maaliskuun päivänä, kaksitoista viikkoa taistelun jälkeen, ratsasti vanha, harmaapartainen mies taistelukentän poikki korkealla, raskaasti kuormitetulla ratsulla. Hänellä oli yllään lauenburgilaisen talonpojan puku, nahkalakki ja lyhyet häränvuotahousut. Hän piteli suitsia oikeassa kädessään, ja hänen karvaisen lammasnahkanuttunsa vasen hiha heilui tyhjänä ja hervottomana hänen sivullaan, missä hänen vyöstään näkyi suuren puukon varsi. Hän pysähtyi usein tarkastamaan surumielisesti sellaisia paikkoja taistelukentällä, missä maata oli kaivettu tai kumpuja luotu. Kaikilla sellaisilla paikoilla hän laskeutui hevosensa selästä polvistuakseen rukoilemaan ja piirtääkseen ristejä kosteaan hiekkamaahan.. Tullessaan ränstyneelle mökille hän näki vanhan vaimon istuvan kynnyksellä villoja kartaten. Hän säpsähti katsellessaan tämän omituista pukua: vaimolla oli yllään hienoimmasta keltaisesta nahasta tehty ritarillinen asetakki, ja hänen viheriäraitainen sarkahameensa oli sidottu asenutun päälle kallisarvoisella sinisilkkisellä olkavyöllä. "Kirottu rosvojoukko!" mutisi vanha ratsumies tanskaksi. "Vai tuolla lailla te olette ryöstäneet meidän ritariemme ruumiit! Kuolema ja kirous!" huudahti hän astuessaan lähemmäksi, ja ratsukin alkoi hirnahdella ja korskua. "Eikö tuo olekin minun entisen herrani olkanauha?"

Ratsumies oli vanha Martti, ja korkea hevonen, jolla hän ratsasti, oli Riisen Kaarlon sotaratsu, jonka uskollinen palvelija oli löytänyt taistelun jälkeisenä yönä haavoitettuna taistelukentältä, herätessään käsivarsipuolena tainnoksista, ja verenvuodosta uupuneena etsittyään turhaan herraansa tuhansien ruumiiden joukosta. Jalon eläimen hän oli kuitenkin saanut pelastetuksi ja hän oli erään säälivän kyläsepän luona saanut suojaa ja hoitoa, sekä itselleen että uskolliselle kimolle. Kun nyt käsivarrennysänsä oli parantunut, vaihtoi hän varovaisena sepän vanhat, likaiset vaatteet omiinsa ja noustuaan vasta tautivuoteelta hän ensimäiseksi suuntasi kulkunsa taistelukentälle. Hän pelkäsi herransa kaatuneen tappelussa; jos Riisen Kaarlo oli saanut hautansa taistelukentällä, niin tahtoi jumalinen Martti kuitenkin lukea rukouksen hänen haudallaan ja paraimpansa mukaan puhdistaa vihkimättömän maan ristinmerkillä.

Kun hän nyt luuli tunteneensa herransa olkanauhan vanhan vaimon hameenvyötärellä, hyppäsi hän aivan raivostuneena hevosensa selästä ja ryntäsi eukkoa kohti. "Tänne herrani olkavyö, kirottu vorovaimo!" huusi hän tanskaksi ja tarttui naisen hameeseen.

"Hullu ihminen!" huudahti vaimo pelästyneenä, pudottaen villat ja toisen kartan sylistään. Hän hypähti ylös koettaen puolustautua toisella kartallaan ja terävillä kynsillään.

Martti tointui kuitenkin ja häpesi ahdistaneensa vanhaa, heikkoa naista. "Mitä hyötyä minulle on hänen vyöstään, jos hän itse kuitenkin on kuollut ja haudattu?" mutisi hän ja huonolla saksankielellään hän alkoi nyt lepytellä eukkoa, selittäen hänelle aikoneensa pyytää häneltä vain vettä janoaan sammuttaakseen.

"Kyllä minä vain sen sanon, ettei sitä viisas ihminen tuolla lailla juomista pyydä?" ärähti vaimo rohkaistuneena. "Jos minun poikani olisi kotona, niin totisesti hän antaisi teidän itse nostaa juomisenne kaivon pohjalta. Jos olette siivosti", lisäsi hän lempeämmin, "niin olisipa synti kieltää teiltä tuopillista vettä; jos osaatte olla oikein hiljaa, niin annan teille kohta maitoa. Mutta onko teidän hevosennekin tullut hulluksi? Sehän päristelee ja vinisee kuin paholainen!"

"Vanha, uskollinen elukka! Sinäkin taidat tuntea olkanauhan?" sanoi Martti ja taputti levotonta, ratsua sitoessaan sen kiinni ikkunan vieressä olevaan vanhaan aidanjäännökseen. "Sietääpä puhella koreasti tuon eukko vietävän kanssa", murahti hän. "Jos hän on ryöstänyt isäntäni, niin silloin hän myöskin tietää missä hänen hautansa on. -- Enkö saisi levähtää hetkisen teidän tuvassanne, muoriseni?" sanoi hän nyt ääneen ja niin rauhallisesti kuin taisi huonolla saksallaan.

Vähän aikaa nureksittuaan ja epäröityään vaimo suostui kuitenkin hänen pyyntöönsä. Mutta tuskin Martti oli saanut jalkansa kynnyksen yli ja astunut matalaan tupaan, niin hän jo hyökkäsi kuin hullu ison arkun luo, jonka päällä oli terässininen ritarihaarniska, ja nähtyään takan luona herransa punaisen, kolmikulmaisen ja valkoisen ristin koristaman kilven ei hän voinut kauemmin pidättää kiukkuaan. "Kirottu voroeukko! Minne olette pannut hänet?" huusi hän, ja vaimo alkoi huutaa ja voivotella. -- "Oi, auttakaa minua, rakas herra?" huusi hän, "täällä on hullu mies, joka aikoo murhata minut." Samassa vetäistiin nurkassa olevan korkean vuoteen viheriäraitaiset villauutimet syrjään, ja sieltä näkyivät keltaisten hiusten ympäröimät kalpeat, nuorekkaat kasvot.

"Martti, vanha Martti!" huusi Riisen Kaarlon tuttu ääni, ja uskollinen palvelija heittäytyi ilosta huudahtaen herransa vuoteen eteen ja suuteli hänen käsiään ilokyyneliä vuodattaen.

Kun nyt eukko näki heidän ilonsa ja kuuli kuka seppä oli, tuli hänkin niin iloiseksi, että hän hyppäsi Martin kaulaan ja suuteli häntä. Senjälkeen hän sipsutteli ulos hakemaan maitoa ja olutta sekä kaikkea hyvää mitä vain talosta löysi. Sill'aikaa ritari Kaarlo ja vanha Martti avasivat sydämensä toisilleen.

Kaarlo kysyi ensiksi kuninkaasta ja kreivi Albertista, ja oliko totta, että he molemmat nyt istuivat vangittuina Schwerinin linnassa. Martti huokaili ja vahvisti tämän surullisen totuuden, mainiten joukon uskollisia ritareita, jotka olivat kaatuneet tai joutuneet vangeiksi.

"Entä minun Rigmorini!" huokasi Kaarlo. "Hän istuu varmaankin Kaarisessa surren minun kuolemaani. Näithän sinä hänet jouluaattona, Martti? Mutta miksi et tuonut minulle häneltä kirjeitä? Olihan hän terve ja hyvällä mielellä?"

"Terve kuin kala!" vastasi Martti ja pyyhkäisi salaa kyynelen silmästään, kääntyessään hämillään ja alakuloisena selin vuoteeseen.

"Entä viattomat lapseni?" kysyi Kaarlo.

"Terveitä, reippaita ihmisenalkuja!" sanoi Martti. "Mutta antaa nyt taivaan Isän pitää huolta vaimosta ja lapsista, siksi kunnes te paranette, rakas herra! Sanokaa te nyt vain minulle mitenkä te itse voitte? Jos oikein näen, niin taisittepa jo kolkutella pyhän Pietarin ovelle."

"Jos ei tämä kunnon eukko olisi tahtonut pitää huolta minusta", sanoi Kaarlo, "niin minut olisi varmasti elävänä haudattu. Hän oli juuri poikansa kanssa ryöstämässä minua, kun makasin siellä ruumiiden keskellä; mutta eukko huomasi minussa vielä elonmerkkejä ja ponnisteli kourin hampain vastaan, kun toiset aikoivat heittää minut kuoppaan. Minä kuulin kyllä koko kiistan, mutta en voinut liikuttaa muuta kuin vasenta silmääni, ja sen oli kunnon eukko huomannut. Hän pakoitti poikansa laahaamaan minut tänne mökkiin, ja niin henkihieverissä kuin olinkin, olen minä nyt, lähinnä Jumalan apua, tämän vaimon taitavalla hoidolla melkein parantunut ja terve. Minulta puuttuu vielä vain voimia voidakseni nousta satulaan. Oi, rakas, uskollinen kimoni" --

"Ratsunne on täällä, terveenä kuin kala!" huudahti Martti iloisena. "Tuolla se seisoo päristellen ulkona."

Kaarlo nousi vuoteelta ja hoiperteli ikkunaan, minkä rikkinäisestä rakkoruudusta hän nyt näki tutun valkotäpläisen kuonon.

"Aina uskollinen kimoni!" huudahti hän, ja hänen taputellessaan rakkaan ratsunsa kuonoa se työntäsi koko päänsä raihnaisen ikkunan läpi ja oli vähällä repiä koko talon hajalleen hillittömässä ilossaan.

"Voi, joko tekin tulette hulluksi, herra ritari!" huudahti hänen emäntänsä vetäisten hänet takaisin vuoteeseen niin käskevästi kuin hän olisi ollut hänen isoäitinsä. "Jos toivotte saada sisälmyksenne oikein paranemaan, niin minä kehoittaisin teitä makaamaan selällänne vielä kokonaisen kuukauden. Ja onko tuo nyt laitaa, päästävät hullaantuneen elukan ikkunasta huoneeseeni!"

"Sehän on minun vanha kimoni!" sanoi Kaarlo. "Elkää olko vihainen, muori kulta, nythän minä taas makaan hiljaa. Martti, mene toki ulos tyynnyttämään hevosta!"

Martti meni ulos ja ohjasi hevosen pois ikkunasta, Kaarlo makasi taas hiljaa ja uupuneena, emäntänsä päivitellessä tanskalaisten hurjuutta. "Jos Tanska on täynnä teidän ja palvelijanne kaltaisia miehiä", sanoi hän, "niin hiisi heidät vieköön! He taitavat tulla niin hurjiksi ja rajuiksi vain paljosta kalan syönnistä. Sillä sen minä kyllä tiedän, että teidän kuningastanne kutsutaan suureksi kalakuninkaaksi, ja jos hän tahtoisi myödä koko maansa ja ostaa sillä rahalla lautasia, niin hän ei saisi mahtumaan kaikkia kalojaan niille lautasille. Mutta mikä teitä taas vaivaa? Näettekö te kummituksia keskellä päivää? Minun täytyy laittaa teille sydäntävahvistava juoma tämän mellakan tähden." Näin sanoen eukko kiirehti ulos tuvasta. Kaarlo ei ollut kuullut hänen puhettaan, vaan makasi hiljaa katsellen levottomana ja huolestuneena ritarikilpensä valkoista ristiä.

"Voi Martti!" sanoi hän kalpeana ja tuskaisena vanhan palvelijan astuessa taas tupaan. "Minne joutui lippu?"

"Sekö kirottu nokkoslippu?" kysyi Martti. "Tuossahan se riippuu teidän vuoteenne vieressä."