Part 44

Kaarlon kirje oli kirjoitettu Odenseessa, ja siinä puhuttiin niinkuin aina enimmäkseen kuninkaasta sekä niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty kuninkaan vapauttamiseksi. Hän kertoi kirjeessään ankaran, väsymättömän kreivi Albertin vihdoinkin koonneen sotajoukon, kulkien nyt Hampuria kohti. Hän oli synkkä ja äänetön kuten aina; ei kukaan aavistanut hänen aikeitaan; hän lähetteli usein sanansaattajia viemään kirjeitä ja toimittamaan salaisia asioita. Kaarlolle hän oli uskonut tärkeän sanansaattajatoimen kuninkaan uskollisille miehille Fyenillä ja sen pienemmillä saarilla. Parin päivän kuluttua Kaarlo palaisi takaisin pääjoukkojen luo. "Kreivi Henrik pelkää meitä", kirjoittaa hän edelleen, "hän vapisee mahtavan vankinsa tähden -- ei mikään vankila ole hänelle kyllin varma. Kuningas ei ole enää Lesnitzin ahtaassa, pyöreässä vankilatornissa. Oi Rigmor!" kirjoitti tässä osanottavainen ritari, ja käsiala oli epäselvä ja vaikea lukea. "Siellä ei suurella kuningas Valdemarilla ole kuin kuuden jalan suuruinen huone vihaansa purkaakseen -- ja ennen oli kokonainen kuningaskunta hänen suurelle sielulleen liian ahdas. Eikö jokainen uskollinen ja rehellinen sydän pakahdu suuttumuksesta ja häpeästä. Siten tuo katala juhtasielu kostaa vangitulle leijonalle! Ei edes tuo ahdas, lujasti varustettu häkki ollut kyllin varma petturin mielestä. Elben eteläpäässä olevaan Dannebergiin, lujaan ja luoksepääsemättömään rosvolinnaan, on nyt Tanskan ylpeys ja toivo suljettu. Puhutaan keisarin väliintulosta; mutta ei kukaan luota häneen; he ovat kaikki pettureita." Kirje päättyi innokkaasen rukoukseen onnettoman kuninkaan puolesta, sekä siunatessaan lopuksi Rigmoria ja lapsiaan kirjoittaja ilmaisi siinä mitä voimakkaimmin hillityn jälleennäkemisen ikävän ja salaisen pelon heidän turvallisuudestaan. Hän pyysi Rigmoria ja Thorgeiria noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta sekä pitämään linnan tarkasti sulettuna kuin ankarimman sotatilan aikana. Hän tuntui sillä varoittavan heitä ryöväreistä ja rosvoista. Lopuksi hän lisäsi vielä, että kreivi Albertin äänettömyys heidän asioistaan oli aivan hirvittävä.

Rigmor oli antanut sytyttää lampun ja luki kirjeen vielä uudelleen. Hän istui kauan ääneti pergamentti kädessään; sitten hän äkkiä nousi ja syleili lapsiaan harvinaisen kiihkeästi. Pikku Albert istui Thorgeirin polvella, ja hänen ilonansa oli heläytellä epävireisiin joutunutta kannelta. Pieni Hedvig istui nukkuen jakkaralla, pää hiljaisen Margareta neidon sylissä. Äidin kiihkeästä syleilystä hän säpsähtäen heräsi ja alkoi itkeä, mutta soma Margareta neito helisteli hänelle avainnippuaan, ja herttainen lapsi oli taas heti iloinen.

"Näinä rauhattomina aikoina, hurskas Margareta, sinä olisit hänelle melkein parempi äiti kuin minä!" sanoi Rigmor. "Minä ihailen myöskin teidän kärsivällisyyttänne, hyvä Thorgeir! Ettehän toki anna tuon vallattoman pojan aivan rikkoa kanneltanne?"

"Sellaisena se parhaiten soveltuu niihin lauluihin, joita nyt laulan!" sanoi Thorgeir alakuloisena. "Ei sentään", jatkoi hän, luoden hellän katseen Kaarlon ja Kristinan kauniiseen sisareen ja näytti häpeävän alakuloisuuttaan. "Jos Margareta neiti voi hurskaasti ja kärsivällisesti veisata virsiä teidän arvoisan anoppinne kanssa, ja vanha Martta äitikin voi rauhallisesti kertoa satuja lapsille, niin voinen kai minäkin laulaa toivorikkaita lauluja tänä ahdistuksen aikana, ainakin juhlallisena jouluiltana, jolloin koko maailma iloitsee suuresta Lunastaja-kuninkaasta."

"Aivan oikein, kunnon Thorgeir", sanoi Rigmor, "laulakaa meille hurskas, rauhallinen joululaulu, ennenkuin menemme levolle tänä iltana! Kyllä olemme saaneet tarpeeksi asti kuulla valituslauluja. Niin kauan kuin kansa vain kädet ristissä suree, ei kuningas Valdemaria vapauteta vankeudesta."

"Totisesti, te saatatte meidät kaikki häpeään, jalo rouva!" sanoi Thorgeir sydämellisesti ja nousi. "Seisoessanne tuossa edessäni te näytätte melkein sankarittarelta. Sill'aikaa kun minä laulan surulauluja, ja koko Tanska vaikeroi, on teillä tuhannen uskaliasta ajatusta, ja te olette tuhannella eri tavalla tahtonut pelastaa kuninkaan."

"Vahinko vain, että ne ovat ainoastaan ajatuksia ja kauniita unelmia!" vastasi Rigmor. "Ilmalinnoja kykenemme kaikki rakentelemaan; mutta mitä voi tehdä silloin kun minun voimakas läänikään ei uskalla liikahtaa peläten tekevänsä pahan pahemmaksi? Oletko sinä nähnyt Dannebergin linnan, vanha Martti?"

"Olen kerran autuaan herra vainajani kanssa kulkenut sen ohitse", vastasi Martti. "Se on kuin kotkanpesä vuoren huipulla, joka äkkijyrkästä kohoaa Elbestä, eikä sinne kissakaan kiipeä. Mutta jos tunnen oikein mustan kreivi Henrikin, niin ei hän jätä kuningasta sinne kovinkaan kauaksi aikaa, nähtyään teidän ankaran herra isänne meidän sotajoukkomme etunenässä Elben toisella rantamalla."

"Onko hänellä vielä muitakin vankilaluolia ja ryövärilinnoja?"

"Voi varjele! Niistä hänellä ja hänen ystävillään ei ainakaan ole puutetta, jalo rouvani! Pahin niistä kaikista lienee kuitenkin hänen oma kirottu koiranluolansa Schwerinin linnantornissa; se on kuuluisa kautta koko Saksanmaan. Hän on rakennuttanut tornin niin lujaksi, ettei perkelekään sitä valloita; se onkin ollut helppoa: sillä se on saarella, ja sitä on melkein mahdoton lähetä."

"Mutta minun isäni on kuitenkin kerran osoittanut, ettei se ole mahdotonta!" vastasi Rigmor rohkeasti. "Mutta sano minulle, Martti!" kysyi hän oltuaan ensin pitemmän aikaa vaiti. "Näittekö te tänne tullessanne rosvoja, sanotaan niitä vilisevän joka taholla?"

"Kyllä minä kuulin niistä puhuttavan, jalo rouva, mutta itse minä en nähnyt mitään. Kyllä minä olisinkin antanut heille sellaisen kyydin miekallani, että he olisivat maanneet otsa rusennettuna murskaksi. Muuten minä kehoittaisin teitä pitämään linnaa tarkasti suljettuna, ja elkää te Margareta neidin kanssa menkö kovinkaan kauas ilman vartijoita. Sillä, suokaa anteeksi suora puheeni, tuo typerä roistojoukko kuuluu mielivän melkein enemmän kauniita rouvia ja neitosia kuin karjaa, kultaa ja vanhaa luostariviiniä."

Rigmor hymyili; mutta Thorgeir Danaskjald kuunteli totisen tarkkaavasti. "Siten eivät meidän varovaisuustoimenpiteemme kuitenkaan olleet niin turhia, kuin te väitätte, jalo Rigmor rouva!" sanoi hän miettivästi. -- "Eikä minun tarvitse hävetä ollessani täällä Kaarisenlinnan päällysmiehenä suojelemassa näitä jaloja naisia, silloin kun muut ritarit ja sotilaat kokoontuvat kreivi Albertin lipun ympärille."

"Minä olen kauan säälinyt teidän asemaanne täällä", vastasi Rigmor rouva. "Minä en itse puolestani usko vaaraa täällä kovinkaan suureksi, ainakin omasta puolestani voisin vapauttaa teidät lupauksestanne. Sekä linnanvouti että talonmiehet voivat pitää linnan suljettuna: olisi paljon tärkeämpää, että te nyt laulaisitte sotalauluja miehille kuin surulauluja naisille."

Mutta Rigmor katui heti sydämenpohjasta näitä loukkaavia sanojaan ja ojensi punastuen Thorgeirille kätensä. "Jalo, uljas Thorgeir!" sanoi hän lämmöllä. "Vaikka näytänkin kiittämättömyydellä palkitsevan teidän uhrauksianne tähteni, niin minä siunaan kuitenkin teitä viattomien lasteni puolesta, joille te olette melkein isää hellempi. Heidän ja tämän aran neitosen tähden minä kuitenkin pyytäisin teitä pitämään lupauksenne ja jäämään Kaarisenkartanoon siksi kunnes Kaarlo palaa takaisin."

Thorgeir suuteli ääneti hänen kättään. Hän tunsi lupauksensa sitovan itseään, ja vieläkin enemmän pidätti häntä Margaretan hellä ja ujo katse.

"Siis te jäätte?" kysyi Rigmor-rouva. "Tietysti, jalo rouva! Jos en voikaan kilpailla mainehikkaiden sankaritöiden ritaripalkinnoista, enkä innostaa sotilaita laulullani, mihin ehkä kykenisin, niin voinen kuitenkin täältä levittää lohdutusta ja uskallusta kansaan, eikä kukaan ole oikeutettu sanomaan, että minä en pitänyt sanaani vaan jätin ne, jotka olivat uskotut minulle hädässä."

Tähän selitykseen oli Rigmor tyytyväinen, mutta hän ei sietänyt Thorgeirin juhlallista puhetapaa. Hän ivaili ja nauroi taas viisasten miesten varovaisuutta, kiusaillen Thorgeiria tavallisuuden mukaan sillä väitteellä, ettei rakastuneesta runoilijasta ollut naisten suojelijaksi. Mutta säälien punastuvaa Margaretaa hän aloitti heti toisen keskustelun, ja pian vallitsi jotenkin iloinen mieliala. Nuori, oikullinen emäntä sai monta hauskaa pilanaihetta Margareta neidon ja vanhan Martan ryöväripelosta. Hän innostutti kasvattiäitinsä kertomaan vanhoja rosvojuttuja; kun sitten vanhan imettäjän ja Margareta-neidon jännitys oli ylimmillään, hypähti Rigmor äkkiä ylös huutaen: "tuolla he ovat!" nauraen heille sydämenpohjasta saadessaan heidät pelästyksestä kirkaisemaan. Mutta Rigmor muuttui usein kesken iloaan totiseksi, ja illalla lasten maata mennessä hän oli harvinaisen liikutettu; pantuaan lapsensa nukkumaan heidän pienoisiin korivuoteisiinsa hän palasi makuuhuoneesta kyynelsilmin.

Jouluiltasta alettaessa Margareta luki tavallisuuden mukaan pöytärukouksen, eikä kukaan kuunnellut sitä hartaammin kuin Thorgeir Danaskjald.

Vanha, kuuro anoppi istui ääneti kunniapaikallaan ylinnä pöydän päässä. Hän huokasi syvään, katsahtaessaan sille paikalle, missä hänen ritarillinen poikansa tavallisesti istui. Kaikki ymmärsivät hänen ajatuksensa. Rigmorkin huokasi; mutta samassa hänen tummat silmänsä loistivat niin veitikkamaisesti ja iloisesti, kuin näkisi hän taas miehensä istuvan omalla, paikallaan.

Margareta-neito oli, ennenkuin he istuivat pöytään, virittänyt salaa Thorgeirin kanteleen, minkä taidon hurskas mestari oli hänelle opettanut. Nyt hän ojensi sen Thorgeirille ja pyysi häntä laulamaan. Thorgeir otti mielellään kanteleen polvelleen ja lauloi ylistyslaulun kuninkaan ja hänen miestensä kunniaksi, kuvaillen innostuksella Volmar-taistelua sekä Dannebrog-lipun ihmetyötä. Senjälkeen hän tarttui pikariinsa, juoden ensiksi Valdemar Seierin vapauttamisen ja onnen maljan, ja sitten hänen uskollisten miestensä terveydeksi, etupäässä kreivi Albertin ja Riisen Kaarlon. Kun nyt näin rohkeasti muistettiin kaikkia poissaolevia ystäviä, puhelivat Margareta-neiti, Rigmor ja vanha imettäjä surumielin myöskin Kristina parasta, joka nyt vietti toisen jouluaattonsa vihittynä nunnana Vestervikin luostarissa.

Antamansa lupauksen muistaen Thorgeir lauloi vielä hurskaan, rauhallisen joululaulun, ja liikutettuina suuren taivaallisen kuninkaan kunniaksi viritetyistä sydämellisistä ja mieltä ylentävistä sävelistä kaikki toivottivat toisilleen rauhallista joulua sekä onnellisempaa uutta vuotta, mennen sitten kukin levolle.

Vanha Martti aikoi matkustaa aikaisin seuraavana aamuna. Ettei muka talossa siitä syntyisi minkäänlaista häiriötä, oli Rigmor asettanut niin, että hän voi kaikessa hiljaisuudessa poistua kartanosta niin aikaisin kuin halusi.

Kun Kaarisenkartanon asukkaat seuraavana aamuna kokoontuivat aamiaiselle, kaivattiin nuorta talonrouvaa. Häntä odotettiin messuaikaan asti, mutta häntä ei vain kuulunut, ja pelästyneinä etsittiin häntä turhaan kaikkialta.

Thorgeir oli epätoivoissaan. Hän kuuli nyt vasta linnanportin olleen Rigmor rouvan käskystä auki koko yön Martin vuoksi, ja hän pelkäsi joko ryövärien tai kreivi Albertin salaa antaneen ryöstää tyttärensä. Mutta sitten hän lopulta huomasi pienen kirjelapun kanteleensa kielten välissä ja luki hämmästyksekseen leikillisen soimauksen Rigmorilta siitä, ettei muka ollut paremmin suojellut häntä ryöväreiltä. Kirjeensä lopussa hän vakuutti vakavasti, että oli sekä turhaa, että hänelle ja heille kaikille vaarallista etsiä häntä. Hän kielsi myöskin heitä lähettämästä ritari Kaarlolle minkäänlaisia huolettavia tietoja Kaarisesta.

YHDESTOISTA LUKU.

Kirkkaana tammikuun pakkasaamuna aurinko kimalteli huurteisilla sarkateltoilla Elben varrella, minne kreivi Albert oli pystyttänyt leirinsä, ja missä tuhannet kiiltävät keihäät ja sotakirveet hohtivat vaunujen, vallilinkojen ja liehuvien lippujen välillä. Siellä tungeskeli edestakaisin ratsumiehiä, jousimiehiä ja haarniskasotureita. Suuren päällikköteltan eteen pystytteli nuori, kookas ritari valkorististä Danebrog-lippua. Kreivi Albert oli saanut tärkeitä sanomia Saksasta. Hän istui nahkatakki yllään telttapöydän ääressä, nojaten poskeaan käteensä ja tuijotti tärkeisiin kirjeisiin, aina vähän päästä puistellen arvelevasti päätään. Eräässä teltan nurkkauksessa seisoi hinterä sinisilmäinen poika, posket likaisina ja mullan värisinä, lakki syvään otsalle painettuna. Hänen vihreä asetakkinsa, oli tavallista pitempi, ja pitkäkarvaisten väljien nahkahousujen alta näkyivät pukinnahkaiset puolisaappaat, jotka näyttivät olevan aivan liian suuret, ollen sidotut hihnalla hoikan nilkan ympäri, etteivät putoaisi. Poika hieroi hyvin ahkerasti tomua ja likaa sotapäällikön kannuksista, mutta hän näytti olevan tottumaton tähän työhön, sillä hän pudotti usein nahkapalasen kädestään. Hänen liikkeensä olivat harvinaisen kepeät ja sulavat, mutta samalla ujot kuin lapsen, silloin kun se ensi kerran saa ylleen uuden puvun.

Kreivi Albert viittasi, ja ujo soihtupoika toi hänelle kultakannukset.

"Huonosti puhdistettu!" murahti päällikkö ja antoi hänen kiinnittää ne jalkaansa. "Jos et huomenna tee työtäsi huolellisemmin, saat mennä matkoihisi! Tänne haarniska!"

Soihtupoika juoksi kepeästi kuin lintu hakemaan mustaa haarniskaa ja kiinnitti vapisevin käsin sen hihnat.

"No, miksi vapiset?" kysyi kreivi lempeämmin. "Etkö uskalla katsoa minua silmiin? Poika, jos tahdot palvella kreivi Albertia, täytyy sinun olla rohkea ja pelkäämätön sekä voida sietää kovempiakin sanoja. En minä sinulle pahaa tarkoittanut. Hyvä on, anna nyt ritarin astua sisään!" Soihtupoika juoksi teltan ovelle ja sanoi muutaman sanan vahdille, jonka tehtyään hän palasi soppeensa ja alkoi puhdistella herransa kypärän töyhtöä.

Heti senjälkeen Riisen Kaarlo astui sisään kypäränsilmikko suljettuna, seurassaan kaksi voimakasta ritaria, jotka hänen viittauksestaan kantoivat raskaan nahkasäkin sisään ja poistuivat laskettuaan sen sotapäällikön jalkojen juureen.

"Tässä on kultaa ja hopeaa pyhän Knuutin kiltaveljeksiltä!" sanoi Kaarlo. "Nyborgin vanha linnanherra Ludolph oli kuollut; mutta kirje täytti tehtävänsä. Minun käskettiin palauttaa se teille takaisin, ankara herra, sekä sanomaan, että kahta vertaa isompi summa voidaan vielä saada kootuksi, kun sama kirje lähetetään pormestari Yvaldille Roskildeen tai Odenseen kiltaveljille. Sitäpaitsi seuraa mukanani 400 hyvin asestettua ratsumiestä porvareita ja talonpoikia."

Kreivi Albert kuunteli Riisen Kaarlon kertomusta kertaakaan häneen katsomatta, tai vastaamatta hänelle sanallakaan. Hän ojensi vain kätensä vastaanottaakseen kirjeen sekä nyökäytti hänelle ja näytti senjälkeen liikutettuna katselevan suurta vahasinettiä, mihin pyhän Knuutin kuva ynnä valtikka, ja kruunu olivat kuvatut.

Kaarlo kumarsi ääneti ja poistui hiljaa, syvästi huoaten.

Kreivi Albert jäi joksikin aikaa istumaan samaan asentoon. Sitten hän viittasi vartioille, ja nyt kokoontuivat päälliköt ja ritarit telttaan. Riisen Kaarlo oli myöskin heidän joukossaan, mutta hän jäi seisomaan kaikkien takimaiseksi. Soihtupoika asettui nöyrästi ylipäällikön tuolin taakse. Nyt kreivi Albert nousi ja tervehti kokoontuneita ritareita.

"Jalot ritarit ja Tanskan miehet!" sanoi hän. "Te ihmettelette luultavasti kaikki, että niin monta kuukautta on kulunut, enkä minä ole vielä vienyt teitä kuningas Valdemarin vankilaan irroittamaan hänen kahleitaan ja rusentamaan kuoliaaksi hänen verivihollistaan. Minä olisin voinut sen tehdä: sydän on polttanut rinnassani ja miekka kädessäni, mutta salainen viittaus on lamauttanut käsivarteni voiman ja täyttänyt sieluni pelolla -- voitonkin suhteen. Mitä auttaisi meitä ja Tanskaa, jos murtaudumme kuninkaan vankilaan ja löydämme hänet ja hänen kuninkaallisen poikansa salamurhattuina kahleissaan? Ei ole niin alhaista konnantyötä, ettei Schwerinin kreivi Henrik uskaltaisi ryhtyä siihen. Katsokaa, senvuoksi minä olen epäillyt. Voiko joku ritari tai jalosukuinen mies syyttää minua velttoudesta tai pelkuruudesta?"

"Ei, ei kukaan maailmassa!" vastasivat kaikki. "Kuninkaan henki ennen kaikkia."

"Niin, ennen kaikkea!" toisti kreivi Albert katkerasti. "Vieläpä ennen omaa hyvää nimeämme ja ajallista kunniaamme. Mutta pyhän Mikaelin nimessä, se uhri on minulle kalliimpi kuin tuhat ihmishenkeä. Aikakirjat mainitsevat ehkä nimeni häpeän tahraamana; ehkä soaistut jälkeläisemme sanovat pilkaten ja ylenkatsoen: Pohjoisalbingin kreivi Albert antoi kuninkaallisen enonsa, nääntyä vankilassa eikä ottanut askeltakaan pelastaakseen häntä. Haa, jos se, joka niin sanoo, tietäisi mitä rehellisen ritarin täytyy kärsiä nähdessään paljastettu miekka kädessään käärmeen veljensä kaulalla, mutta ei voi murskata sitä rusentamatta heitä molempia! -- Kuningas ei ole enää Dannebergin linnassa: hänet on viety Schweriniin" -- --

"Schweriniin!" huusivat kaikki. "Voi, sitä linnaa on mahdoton valloittaa."

"Ei mikään linna ole voittamaton, Schwerin kaikkein vähimmin, sen olen kokenut", jatkoi ylipäällikkö. "Mutta missä pyövelinmiekka riippuu hiuskarvasta jalon vangin pään päällä, siellä on kurjinkin hökkeli mahdoton valloittaa."

"Mutta suokaa anteeksi, ruhtinaallinen serkkuni!" keskeytti kreivi Otto hänet kiivaasti. "Miksi me seisomme täällä? Miksi seisomme miekka kädessä, kun emme uskalla sitä käyttää? Minkävuoksi olemme suurilla ponnistuksilla koonneet tämän sotajoukon? Mitä varten Riisen Kaarlo kokosi kiltaveljesten kullan? Mitä tekemistä on kaikilla näillä urhokkailla miehillä, jotka nyt ovat kokoontuneet teidän lippunne ympärille?"

"Rauhoitu, uljas serkkuni!" vastasi ylipäällikkö. "Kuulkaa minua loppuun, aseveljeni! Arkkipiispa ja valtakunnanneuvosto on kiinnittänyt kaiken toivonsa neuvotteluihin. Kaikki sellainen on minulle vastenmielistä. Mutta minä kyllä myönnän sen tähän asti näyttäneen järkevimmältä. Te tiedätte, että jo kauan sitten lähetettiin pikaviestit sekä keisarille että paaville. Paavilta ei vielä ole saapunut minkäänlaisia kuulumisia; mutta keisari neuvottelee kreivi Henrikin, uskollisen, rakkaan miehensä kanssa, joksi hän kutsuu häntä, ja viekas Hildesheimin piispa Konrad on välittäjänä. He vaativat kaikkien vendiläisten ja pohjois-saksalaisten maiden luovuttamista, mutta kuningas kieltäytyy jyrkästi suostumasta. Kuulkaa edelleen!" jatkoi hän katkerasti nauraen. "Nordhausenin valtiopäivillä keisarin poika on tinkinyt kuin hevoshuijari kruunatuista päistä, tarjoamalla kreivi Henrikille viisitoista kannua Reininviiniä molemmista kuninkaista. Eivätkö ole arvokkaita neuvottelijoita ja jaloja ystäviä?"

"Häpeä ja häväistys molemmille ystävyksille!" huusivat katkeroituneet ritarit.

"Ja mitä luulette heidän ystävyytensä ja sovittelunsa tarkoittavan?" jatkoi kreivi Albert. "Kuninkaan vapauttamistako? Ei, siitä on ollut vain näön vuoksi puhetta. Ei, keisarillinen vankeus kreivillisen sijaan -- se on tarkoituksena" -- --

"Kuolema ja kirous niille roistoille!" huusivat kaikki.

"Täytyykö meidän siis odottaa siksi kunnes mokomakin kunniallinen sovittelu on allekirjoitettu ja sinetillä varustettu?" alkoi kreivi Albert taas puhua. "Holstein on eronnut heistä; kreivi Henrik piirittää Lauenborgia; Nuori, maanpakolainen kreivi Aadolf, Werlen Henrik sekä Bremenin uusi piispa ovat yhtyneet häneen. Vihollinen ei enää piile, vaan uskaltaa ryhtyä meitä ahdistamaan. Sitä vain minä olen odottanut. Taivas olkoon kiitetty! Nyt se on tapahtunut. Kun nyt etenemme, täytyy taistelun syntyä, ja silloin on hetki käsissä, jolloin me voimme kostaa ja vapauttaa suuren, onnettoman kuninkaamme!"

"Eteenpäin, eteenpäin, taisteluun!" huusivat kaikki ritarit ja päälliköt, ja kreivi Albertin käskystä koko leiri ryhtyi lähtövalmistuksiin.

Keskellä pahinta, yleistä hälinää, ratsumiesten ja vaunujen lähtiessä leiripaikalta, kreivi Albertin uusi soihtupoika seisoi ylipäällikön teltan edustalla, pidellen suitsista herransa sotaoritta, ja hänellä oli täysi työ hillitessään tulista eläintä. Samassa tuli vanha Martti, hyvin pelästyneenä ja hätäisenä ja alkoi rauhoittaa kärsimätöntä ratsua.

"Taivaan Jumalan nimessä, jalo rouva!" kuiskasi hän. "Elkää toki enää jatkako tätä vaarallista leikkiä! Ette suinkaan te aio taisteluun?"

"Luulitko sinä minun lähteneen tänne vain saappaita ja kannuksia puhdistamaan?" kysyi Rigmor, jonka vain vanha, uskollinen palvelija tunsi tässä valepuvussa. Rigmor oli vastustamattomalla puhetaidollaan ja melkein ruhtinaallisella mahtavuudellaan pakoittanut Martin olemaan hänen uhkarohkean yrityksensä äänettömänä auttajana.

"Voi sentään, jos minun nuori herrani saa tämän tietää, olen minä kuoleman oma!" valitteli Martti ja väänteli käsiään. "Minä rukoilen teitä kaikkien pyhimysten ja marttyyrien nimessä, armollinen rouva, sallikaa minun viedä teidät turvalliseen paikkaan, ennenkuin taistelu alkaa!"

"Uskotko sinä kreivi Albertin tyttären pelkäävän nähdä paljastettuja miekkoja?"

"Voi en, te olette liiankin rohkea! Mutta jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus, rakkahin, armollisin rouva!"

"Vaiti, vanhus! Minä en enää ole lapsi. Voin kai minäkin suorittaa yhtä paljon kuin jokin soihtupoika. Tuo vain tänne pieni norlantilaiseni! Kyllä minä sill'aikaa pitelen ratsua".

"Mutta sehän potkii teidän päänne puhki, armollisin rouva! Te pitelette suitsia liian tiukalla. Voi minua typerää pöllöä, kun en ymmärtänyt mikä onnettomuus tästä seuraisi!"

"Jos et vaikene kuin muuri, niin on sekä minun että nuoren herrasi henki vaarassa!" kuiskasi nyt Rigmor nähdessään isänsä täysissä sotavarustuksissa astuvan teltasta.

Martti vaikeni äkkiä ja kiirehti hakemaan pientä norlantilaista, jolla hänen itsepäinen rouvansa oli paennut hänen kanssaan Kaarisesta.

"Sallitteko te, ankara herra, minun kantaa ja puolustaa pyhää ristilippua?" sanoi nyt Riisen Kaarlo, astuen kypäränsilmikko suljettuna kreivi Albertin eteen.

"Meidän aikomuksemme ei ole tällä kertaa voittaa taivaallisilla merkeillä ja ihmeillä!" vastasi kreivi Albert katkeran ylenkatseellisesti. "Se joka omavaltaisesti toi tuon ihmelipun Slesvigistä, säilyttäköön sen, ja vastatkoon siitä kuninkaalle ja kirkolle. Mutta, joka tahtoo taistella minun johdollani -- seuraa Pohjoisalbingin herttuan lippua!"

"Jos uskotte nokkoslehden onnea tuottavammaksi kuin ristin, ankara päällikkö", vastasi Kaarlo tukahuttaen suuttumuksensa, tuntien samalla syvää surua, "niin sallikaa siis Riisen Kaarlon puolustaa Pohjoisalbingin herttuan lippua sydänverellään!"

"Hyvä on, herra ritari!" vastasi synkkä ylipäällikkö, "puolustakaa siis nokkoslehteäni, mutta elkää pudottako sitä vaikka se polttaisi!"

Riisen Kaarlo kumarsi äänettömänä, käsi uskollisella rinnallaan, ja poistui molempien lippujen luokse. Alakuloisena hän otti suuren ristilipun ja säilytti sen huolellisesti kokoonkäärittynä nahkakoteloon, minkä hän kiinnitti satulansa taakse. Senjälkeen hän tarttui vihreiden nokkoslehtien koristamaan herttualliseen lippuun ja hypähti reippaasti sotaratsunsa selkään.

"Sinä rakas, uskollinen Kaarlo!" kuiskasi valepukuinen soihtupoika. "Jos tietäisit missä Rigmorisi nyt seisoo, niin taitaisipa lippu polttaa kättäsi" -- --

"Poika, kuinka kauan annat minun odottaa!" huusi kreivi Albert äreästi. "Mitä sinä siinä jaarittelet ratsulleni?"

Rigmor talutti heti rauhoittuneen ratsun lähemmäksi telttaa. Sotaratsu tunsi isäntänsä äänen, seisoen hiljaa kuin lammas, siksi kunnes hän oli päässyt sen selkään; sitten se hirnahti ylpeydestä ja ilosta. Salaman nopeudella ylipäällikkö ratsasti kokoontuneen sotajoukon etunenään. Häntä seurasi hinterä soihtupoika norlantilaisellaan sekä vanha Martti, joka ei tällä kertaa epäillyt jättää isäntäänsä.

* * * * *

Sill'aikaa kun molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa Mölnin luona, ja siellä oteltiin aamusta iltaan kestävä taistelu, jonka onnettomat seuraukset ovat kylläkin tunnetut, oteltiin toinen, vaikka salainen taistelu vangitun kuninkaan vapauden puolesta erään naisen sydämessä, jota yhteinen hätä ja onnettomuus vastustamattomasti vetivät tuon ennen niin mahtavan sankarin puoleen.