Part 43

"Jalot herrat ja tanskalaiset miehet", alkoi kreivi Albert taas puhua -- "Tämä on kauhistuttava onnettomuus, ei koskaan ole suurempi onnettomuus kohdannut Tanskanmaata. Tuskin historia mainitsee tämän veroista tärisyttävää konnantyötä; senvuoksi tämä ennenkuulumaton rikos onkin lamauttanut meidät kauhulla ja pelolla. Mutta niin kauan kun Valdemar Seier elää, ja uskollisia Tanskan miehiä on olemassa, ei hätä ole toivoa suurempi -- niin kauan kun on pisarakin uskollista ja rehellistä verta meidän suonissamme, olisi häpeä kysyä: mitä on Tanskan tehtävä vapauttaakseen ja kostaakseen suuren kuninkaansa? -- Kaikkeen me olemme valmiit! -- Minä näen sen teidän kasvoistanne, jalot Tanskan miehet! Me olemme valmiit kaikkeen, ei ole niin suurta uhria, ettemme me siihen kantaisi viimeistä ropoamme, viimeisen veripisaramme me olemme valmiit vuodattamaan" -- --

"Kostoa! Kostoa!" huusivat läsnäolijat kuin yhtenä miehenä, ja kaikkien kädet kohosivat, ja kaikkien silmät säkenöivät.

"Eivät mitkään ajatukset omasta rauhasta, omasta onnesta ja menestyksestä, ystävistä ja sukulaisista, vaimosta ja lapsista -- eivät mitkään suhteet, ei rakkauden eikä vihan -- ei edes meidän oma ajallinen kunniamme, jos niin sattuisi, saa estää tästä hetkestä asti meidän käsivartemme voimaa, meidän henkeämme ja sieluamme antautumasta suuren kuninkaamme palvelukseen hänen suuressa hädässään ja onnettomuudessaan, -- sen minä vannon, ja sen vannoo jokainen uskollinen tanskalainen minun kanssani! Ennemmin joutukoon maa ja valtakunta häviöön -- ja ennemmin kuihtukoon kätemme, ja tanskalaisten uskollisuus ja miehuus joutukoon maailman pilkattavaksi -- ennemmin kuihtukoon sydämemme, ja meidän silmiemme valo sammukoon iäisen kadotuksen yöhön -- ennenkuin jätämme sen häpeän ja häväistyksen kostamatta, ja suuren herramme ja kuninkaamme muukalaisten valtaan ja häpeälliseen vankeuteen. -- Siihen auttakoon meitä Jumala ja hänen pyhä sanansa."

"Amen!" sanoi arkkipiispa ja nousi -- "Amen!" huusi apotti Gunnar. Kaikki vahvistivat tämän hirvittävän valan ja synkkä sotapäällikkö jatkoi: "Te vanhat, kunnianarvoisat herrat ja valtakunnan neuvosto, jotka ette enää miekalla ja keihäällä voi kostaa ja vapauttaa kuningasta! Hallitkaa te maata viisaudella, sill'aikaa kun minä ja jokainen tanskalainen mies, joka voi keihästä ja kilpeä kantaa, kuin yhtenä miehenä yhdistymme poistamaan tuon häpeätahran Tanskanmaan kunniasta. Me tahdomme kostaa tuolle kunniattomalle ritarille, me tahdomme oikeudenmukaisesti rangaista koko kristikunnan alhaisimman petturin, jonka vertaa maan päällä ei ole ollut, siitä asti kun se nielasi hirviön joka kavalalla suutelolla petti meidän taivaallisen herramme ja kuninkaamme! -- Kuolema ja kirous Schwerinin kreivi Henrikille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen ja suojelijoilleen!"

"Kuolema ja kirous heille!" toistivat katkeroituneet ja kiihoittuneet ritarit.

"Eikä kyselkö mitenkä sen toteutamme!" jatkoi uljas kreivi Albert. "Tässä minä seison, petetyn kuninkaan ystävä ja sisarenpoika. Tässä seisoo urhoollinen serkkuni Otto, Lüneburgin kreivi; tanskalainen äiti on meidät molemmat synnyttänyt; Tanska on meidän syntymämaamme ja Tanskan suuri kuningas meidän sukulaisemme ja herramme. Me olemme hänen rinnallaan monta kertaa johtaneet Tanskan sotajoukot kunniaan ja voittoon, ja kreivi Henrikin ystävät, ruhtinaat ja keisarit ovat häveten paenneet Pohjoisalbingin rajoilta. Jokainen ritari ja mies joka nyt tahtoo taistella meidän lippumme alla kuninkaan vapauden ja Tanskan kunnian puolesta, hänet me otamme avosylin vastaan, ystävänä ja aseveljenä, vaikka hän olisi verivihollisemme. Tästä lähtien, siihen asti kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi verivihollinen, yksi viha ja yksi tahto: Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kirous hänen ystävilleen!"

Meluava hyväksymishuuto kajahti salissa.

Nyt astui lattian yli kookas ritari sininen teräspanssari yllä, kypäränsilmikko suljettuna ja valkoinen risti punaisessa kilvessään. Hän tervehti kokoontuneita jääden seisomaan kreivi Albertin vastapäätä. "Vapaus Valdemar Seierille! Kuolema ja kadotus hänen vihollisilleen!" sanoi hän lyöden auki kypäränsilmikkonsa. Riisen Kaarlo seisoi säkenöivin silmin peloittavan appensa edessä, ja synkän kreivin silmistä osui häneen salamoiva katse; ehdottomasti kreivin käsi puristautui miekankahvan ympäri. Mutta Kaarlo katsoi rohkeana ja rauhallisesti hänen ylpeisiin, katkeroituneisiin kasvoihinsa. "Ankara kreivi Albert! Minun entinen asemestarini ja herrani!" sanoi hän. "Te näette sen miehen silmienne edessä, joka odottaa kiroustansa teidän suustanne ja kuolemaa teidän voimakkaasta kädestänne. Minä annan teille ritarisanani siitä, etten minä tahdo välttää tuomiotanne ja kostoanne sitten kun sen aika joutuu. Mutta Jumala taivaassa ja teidän jalo, tanskalainen ritaristonne on kuullut teidän valanne ja ritarillisen sananne: Tästälähtien siihen asti, kunnes kuningas istuu vapaana ja kostettuna valtaistuimellaan, on meillä vain yksi tahto, yksi viha ja yksi verivihollinen!"

"Oikein, se on vannottu!" vastasi kreivi kolkolla äänellä ja kalpeni hillitessään suuttumustaan. "Mutta jos ette tahdo ärsyttää minua yli voimieni, Riisen Kaarlo", jatkoi hän äänellä, joka tuntui kuuluvan kuin maan alta -- "niin sulkekaa kypäränsilmikkonne ja elkää näyttäkö minulle teidän vihattuja kasvojanne, ennenkuin minä autuuteni valaa rikkomatta koko maailman nähden voin rusentaa julkean otsanne."

Kaarlon silmissä kiilsi kyynel; mutta hän kumarsi ääneti ja sulki kypäränsilmikkonsa sekä palasi hiljaa hämmästyneiden ritarien joukkoon.

Yleinen äänettömyys seurasi; vasta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kreivi Albert toipunut ja voittanut entisen rauhallisuutensa. Vanha arkkipiispa Antero oli lähestynyt sanoakseen muutaman sovittavan sanan, mutta nähdessään sotapäällikön raudankovilla kasvoilla leppymättömän vihan ilmeen, hän liitti kätensä yhteen ja näytti rukoilevan; mutta hänen huuliltaan ei kuulunut ainoaa sanaa.

Kreivi Albert jakoi nyt lyhyesti ja vakavasti tarpeelliset käskyt päälliköille, johtajille ja ritareille. Jätettyään valtakunnanneuvostolle ja arkkipiispalle huolenpidon sotaveron lähettämisestä kansalle hän poistui kokouksesta.

Kreivi Albertin musta ratsu odotti levottomana linnanpihalla. Synkkä sotapäällikkö astui lujin, kiivain askelin alas linnan portaita. Hänen raskas sotamiekkansa kilahti kiviä vasten, ja hänen ankarasta katseestaan loisti suuren ja kamalan koston toivo. Hän hypähti satulaansa, ja nuori aseenkantaja, joka piteli oritta, hypähti syrjään, pelästyen sen rajuja liikkeitä. "Seis!" huusi kreivi äreästi, ja tulinen eläin seisoi liikkumattomana. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän ihmetellen avatessaan ja lukiessaan pienen viestikapulan, joka oli silkkilangalla kiinnitetty hänen satulaansa. Kreivi tuijotti kapulaan ja kalpeni: "Poika, kuka on käynyt hevosen luona?"

"Ei kukaan, ankara herra!" vastasi aseenkantaja vavisten. "Ei kukaan muu kuin eräs mielipuoli naisparka, joka äsken teitä kysellessään taputteli oritta. Hän poistui heti, enkä minä nähnyt minne hän meni."

"Helvetillinen ajatus!" mutisi kreivi ja ratsasti hitaasti linnanpihalta.

Kun Riisen Kaarlo astui ulos ritarisalista, antaakseen kreivi Albertin käskyn mukaan heti koota ja varustaa lippumiehistönsä, tunsi hän voimakkaan kädenlyönnin olkapäällään. Hän kääntyi, ja kreivi Otto seisoi hehkuvin poskin hänen edessään katsellen häntä ystävällisesti ja osanottavasti. "Uskollinen, kunnon Kaarlo!" sanoi Otto. "Emmekö enää koskaan voi tulla ystäviksi niinkuin ennen? Yhdistäähän onnettomuus nyt kaikkien sydämet ja kädet."

Kaarlo löi kypäränsilmikkonsa auki, ja hänen rehellisillä kasvoillaan oli syvän tuskan ilme; hänen sielussaan risteilivät kaikki vanhat muistot omituisen sekavien ystävyyden ja suuttumuksen tunteiden ohella. "Te olette ollut minulle hyvin rakas, kreivi Otto!" sanoi hän liikutettuna. "Ja, elävän Jumalan kautta, minä rakastan teitä vieläkin kuin omaa veljeäni. Tässä on käteni: siksi kunnes kuningas on vapaa ja kostettu, kunnes tämä suuren onnettomuuden aika on ohitse, olemme me ystäviä elämässä ja kuolemassa" -- --

"Aivan oikein, uljas Kaarlo, elämässä ja kuolemassa!" toisti Otto ja puristi lämpimästi ja kiihkeästi hänen kättään.

"Mutta jos elävinä pääsemme tämän kuninkaan ja maan kovan koetusajan läpi", jatkoi Kaarlo, ja hänen kasvoillaan oli taas synkkä, intohimoinen ilme, "eikä kreivi Albertin leppymätön käsi ole saanut minua rusennetuksi -- niin minä olen ritari ja veli, ja onnettoman sisareni kunnian puolesta minä taistelen teidän kanssanne elämästä ja kuolemasta. Ottakaa siitä pantiksi tämä minun ritarillinen hansikkaani!"

"Mitä? Oletko tosissasi, Kaarlo!" kysyi Otto. "Tahdotko matkia asemestariasi olemalla yhtä leppymätön ja itsepäinen kuin hän? Eikö tuo vanha, typerä juttu jo voi unohtua?"

"Ei, ylpeä Lüneburgin kreivi!" vastasi Kaarlo heittäen hansikkaansa hänen jalkoihinsa. "Ei ennenkuin häpeä on poistettu, ja se häväistys on tehty voimattomaksi, jolla te hurjassa ylimielisyydessänne loukkasitte puhdasta ja rehellistä ritarinimeä. Jos te olette mielestänne liian ylhäinen ja hieno vastaanottamaan halvan ritarin hansikasta, ja jos te kuninkaallisen syntyperänne nojalla tahdotte välttää minun loukatun kunniani puhdistamista, niin totta totisesti minä tahdon sinä päivänä, jona näen kuninkaan vapautettuna, julistaa teidät hänen ja koko Tanskan ritariston nähden kunniattomaksi ritariksi."

"Haa, kuolema ja kirous!" huudahti Otto ja tarttui kiivaasti hansikkaaseen. "Uskallatteko te näin puhua minulle! No, tulkaa siis heti! Teidän ei tarvitse hetkeäkään kauemmin epäillä, ettei Lüneburgin kreivi Otto uskaltaisi vastaanottaa teräshansikasta!"

"Sitä en ole milloinkaan epäillyt, uljas Otto!" vastasi nyt Kaarlo rauhallisena. "Ilman panttiakin minä uskon sinua. Mutta anna nyt minulle hansikkaasi niinkuin sinäkin sait minun, ja siihen asti kunnes aika joutuu, jolloin miekka, ratkaisee välimme niin, Pyhän Mikaelin kautta, sinun ei tarvitse kuulla ainoaakaan loukkaavaa sanaa huuliltani. Minä luotan myöskin siihen, että sinä et mainitse sitä nimeä, joka meidän välillämme olkoon kuolemantaistelun tunnussana! Siihen hetkeen asti olkaamme yksimielisiä aseveljiä, ja vaikka minä kaatuisinkin miekkasi kautta, säilyy ystävyyteni sinuun kunniani kanssa!"

"Omituinen haaveilija!" sanoi Otto leppyneenä, vetäessään hansikkaansa kädestään ja ojentaessaan sen hänelle. "Tuossa saat panttini! Minä lunastan sen milloin sinä vain tahdot. Mutta jos meidän todellakin täytyy taittaa niska toisiltamme, niin olet aivan oikeassa siinä, että se voi tapahtua muulloinkin, sillä nyt meillä on muutakin tekemistä." Sitten he syleilivät sydämellisesti toisiaan ja poistuivat käsitysten linnasta.

Vasta senjälkeen kun kreivi Albert ja nuo molemmat nuoret, kiivaat ritarit olivat poistuneet valtaneuvostosta, voi rauhallisempi ja vakavampi neuvottelu alkaa. Kreivi Albertin ja kaikkien ritarien kiihkoinen into vapauttaa ja kostaa kuningas katsottiin sekä turhaksi että vaaralliseksi.

"Minä sain aamulla salaisen viittauksen", sanoi arkkipiispa, "enkä minä tiedä onko se vihollisen tai ystävän lähettämä: tämä viestikapula oli rukouslavitsallani; minä pyydän teidän pitämään sen sisällön salassa, ettei minkäänlainen perätön huhu lamauttaisi kansan intoa kuninkaan pelastamisessa. Kuulkaa mitä siinä sanotaan!" Ja nyt hän luki ne samat sanat, jotka samanlaisessa viestikapulassa olivat pelästyttäneet kreivi Albertin: "Elä härnää sutta, niinkauan kun sinun kätesi on sen kidassa!"

Kaikki vaikenivat ja tuskallinen levottomuus kuvastui vanhojen herrojen kasvoilla.

"Tulkoon tämä varoitus joko viholliselta tai ystävältä", alkoi viimeinkin apotti Gunnar puhua, "niin me emme saa sitä ainakaan ylönkatsoa: kuningas ja hänen poikansa ovat hänen verivihollisensa vallassa. Jos tuo viekas petturi itse tällä varoitussanalla tahtoo sitoa kaikkien tanskalaisten kädet, niin on kuitenkin totta: vain yksi viittaus hänen kätyreilleen, ja silloin on Tanskan ylpeys ja viimeinen toivo menetetty. Vain pelkonsa keisaria ja toisia ruhtinaita kohtaan estää hänet murhaamasta, kuninkaallisia vankejaan. Minä neuvoisin senvuoksi, jalot herrat, että te viipymättä lähettäisitte pikaviestin tapahtuneesta rikoksesta keisari Fredrikille Capuaan, sekä hänen pojalleen, kuningas Henrikille Saksaan, vaatien heiltä avustusta. Sillä vaikka he salaisesti iloitsisivatkin meidän voittorikkaan kuninkaamme onnettomuudesta ja ehkä toivoivat siitä hyötyvänsä, niin täytyy heidän kuitenkin kunniansa säilyttääkseen ryhtyä asiaan, joka välittömästi koskee kaikkia voideltuja ja on rikos kaikkien laillisten kuninkaiden majesteettia vastaan."

Apotti Gunnarin myönnettiin olevan oikeassa. Mutta arkkipiispa arveli vieläkin tehokkaammaksi esittää asian paaville kaikessa kauhistavassa valossaan ja vaatia häntä jumalallisen virkansa nojalla julistamaan rauhan Herran voidelluille sekä murtamaan pannansäteellä hänen vankilansa.

Päätettiin seurata molempia neuvoja. Apotti Gunnar laati heti kirjeet keisarille ja hänen pojalleen. Hurskas arkkipiispa tarttui itse melkein nuorekkaan tulisesti kynään ja sommitteli kirjeen paaville esittäen mitä hehkuvimmin värein voittoisan Valdemarin suuret ansiot kirkon ja kristikunnan palveluksessa. Hän kuvaili Valdemarin kuninkaallisena ristiritarina, joka mahtavammin ja voimakkaammin kuin kukaan pyhän haudan puolesta taistelijoista oli lujittanut ja vahvistanut kirkon vallan Pohjolassa. Sitten hän kertoi kreivi Henrikin kunniattomasta ja törkeästä rikoksesta sillä voimalla, minkä hänessä herätti hänen rakkautensa kuninkaaseen ja hänen kauhistuksensa kreivi Henrikin menettelystä. Hän todisti, ettei Schwerinin kreivin käytöstä mitenkään voinut lieventää heikomman itsepuolustuksena ylivoimaista anastajaa ja pakollista lääninherruutta vastaan. Hän myönsi kyllä kuninkaan läänitysherruuden Schwerinissä perustuvan väkevämmän ylivoimaan ja aseonneen. Mutta samalla hän kuitenkin huomautti, että tämä oikeus oli saavutettu ritarilain mukaan avonaisessa ja rehellisessä taistelussa, eikä se ollut ainoastaan keisarin ja paavin vahvistama, vaan itse voitettu läänitysmieskin oli alistunut siihen uskollisuusvalallaan. Sitä valaa ei ainoakaan kristitty ritari ole oikeutettu omavaltaisesti rikkomaan. Hän todisti lopuksi, että kreivi Henrik sekä ritarikin että roomalaisen kirkontunnustuksen mukaan ehdottomasti oli tuomittava valapattoisena, kunniattomana ritarina ja jumalattomana petturina, koska hän, ilman kristikunnan pyhän isän vapauttamista valastaan, omavaltaisesti oli sen rikkonut, ja koska hän ilman muodollista sotajulistusta, jopa valheellisen ystävyyden nojalla, oli häpeällisesti pettänyt läänitysherransa ja kuninkaansa.

"Mutta jumalallisen totuuden nimessä!" sanoi hurskas arkkipiispa lakaten kirjoittamasta. "Minä en voi salata teiltä, hyvät herrat, sitä mikä kirjoittaessani joka rivillä tunkeutuu mieleeni, mutta josta minä en tahdo kirjoittaa pyhälle isälle. Niin totisesti, voimakkaampi ja vanhurskaampi käsi kuin Schwerinin kreivi Henrikin, on kohdannut meidän suurta mainehikasta kuningastamme. Samassa kun tuo viheliäinen turve vieritti kumoon suuren kuorman, kohtasi ankara Herran rangaistus jaloa sankarihenkeä, joka hurmautuneena suuruudestaan ja valtiasvoimastaan unohti korkeimman kunnian omansa tähden; mutta kuningasten tuomari on armahtavainen -- elkäämme joutuko epätoivoon!"

Hän vaikeni ja sulki kirjeen.

"Oi, jospa olisin vielä voimakas ja terve!" huokaili hän luettuaan kirjeen ja annettuaan sen toisille. "Minun sanani ovat laimeat. Herra suokoon niille siunauksensa ja voimansa. Mikä olen minä, että tahdon pelastaa hänen voideltunsa? Olenko minä oikeutettu väistämään Herran rankaisevaa kättä kuninkaan pään päällä? Herra itse on rangaissut minut saastaisella taudilla, joka lamauttaa minun jalkani ja saattaa minut arvottomaksi astumaan Pyhän Pietarin valtaistuimen eteen puhuakseni herrani ja kuninkaani puolesta elävin ja hehkuvin sanoin. Kuka ottaa nyt viedäkseen pyhälle isälle tämän minun viimeisen rukoukseni hänelle ja kristikunnalle?"

"Minä, minä!" huudahti apotti Gunnar tulisesti ja hypähti paikaltaan. "Enhän ole läheskään niin arvokas tähän lähettilästoimeen kuin te, arvoisa Herra. Onnettomassa taudissannekin, josta huokailette, te olisitte kuitenkin tuhat kertaa puhtaampi kuin minä Pyhän Pietarin valtaistuimen edessä. Ainoastaan rakkauteni isänmaahan ja kuninkaaseen uskallan asettaa teidän rinnallenne. Jos Jumala ja pyhä neitsyt sen suovat, niin ei minulta puutu voimakkaita eikä sattuvia sanoja, silloin kun on kysymyksessä kuningas Valdemarin vapaus ja pelastus. Uskokaa minulle kirjeen vienti, arvoisa herra! Vielä tällä hetkellä minä lähden täältä, enkä minä lepää, ennenkuin olen nähnyt pyhän kaupungin! Enkä minä palaa Tanskaan enkä teidän hurskaiden kasvojenne eteen, ennenkuin minä, samoinkuin teidän uljas veljenne aikoinaan, voin kohdata kuningas Valdemarin verivihollisen taivaallinen salamansäde mukanani, sillä minä rusennan hänet, vaikka hän seisoisi korkeimman alttarin edessä!"

"Ainoastaan teille, apotti Gunnar!" vastasi arkkipiispa, "me voimme uskoa toivorikkaimmin ja suurimmalla luottamuksella tämän viestin. Menkää Jumalan nimeen! Herran enkelit olkoot mukananne tällä vaarallisella matkalla! Ehkä te ette enää näe minun kasvojani tässä maailmassa, mutta jos nerokkaasti toimitatte tämän työn, kiitän ja ylistän minä teitä siitä, kun kohtaamme toisemme taivaallisen valtaistuimen edessä viimeisenä tuomiopäivänä. Rauha olkoon teille!"

Näin sanottuaan hän ojensi apotille kirjeen tehden kolmella sormellaan siunauksen merkin häntä kohti kuitenkaan koskematta häneen.

Apotti Gunnar polvistui ja lausui liikutettuna tavanmukaisen kaavakkeen: "Kuolemaan!" [in articulo mortis] ja aikoi tarttua hurskaan arkkipiispan käteen painaakseen sen huulilleen; mutta arkkipiispa veti äkkiä pois kätensä: "Elä kosketa minuun!" sanoi hän surumielisesti ja tuskallisesti: "Elkää antako minun onnettoman tautini tarttua teihin ja estää teidän pyhää retkeänne! Minä toivon hänen kauttansa, joka spitalisetkin parantaa, että minä, kun me taas tapaamme, voin silloin ojentaa teille puhtaamman käden ja antaa teille veljessuudelman armiaan Isämme valtaistuimen juurella. Herra olkoon meidän ja kaikkien teidän kanssanne!" Näin sanottuaan hän purskahti itkuun, peittäen kunnianarvoiset kasvonsa piispanvaippaansa ja kumartui yhteenliitetyin käsin pöytää vasten rukoilemaan.

Apotti Gunnar nousi hyvin liikutettuna ja poistui kiireesti arkkipiispan ja äänettömän, vakavan valtaneuvoston luota.

Ennen tunnin kuluttua voimakas ja innokas Gunnar apotti ratsasti Riibestä lukuisan aseenkantajajoukon saattamana, mukanaan ritari Juhana Ganz ja herra Niilo Mule, joiden piti viedä kirjeet keisarille ja hänen pojalleen.

KYMMENES LUKU.

Yhdeksäntoista pitkää kuukautta oli melkein kulunut, ja monet ihmettelivät, ettei vieläkään ollut ryhdytty ratkaiseviin toimiin kuninkaan ja hänen poikansa vapauttamiseksi. Koko kansaan oli levinnyt lamauttava pelko siitä, että kreivi Henrik ryhtyisi vieläkin väkivaltaisempaan rikokseen. Kreivi Albertin ankarat käskyt, kreivi Oton raju kiivaus ja Riisen Kaarlon väsymätön toimeliaisuus eivät kyenneet voittamaan tätä yleistä pelkoa, joka sai urhokkaimmatkin ritarit aroiksi ja epävarmoiksi, vieläpä lamauttaen sotapäälliköiden ja kuninkaan läheisempien miesten innon. Neuvottomuus kuvastui kaikkien kasvoilta, itse kreivi Albert epäili salaisesti ryhtyä tuohon ratkaisevaan toimenpiteeseen, jota hän kuitenkin alati näytti kiirehtivän.

Kuninkaan poissaololla, ja maan hallinnon hajaannustilalla oli pian huolettavat seuraukset. Kaikilla aloilla, mistä voimakas ylempi hallinto puuttui, huomattiin turmiollista velttoutta. Merirosvot, joita ei miesmuistiin oltu nähty Tanskassa, tulivat nyt rohkeimmiksi, ahdistellen rannikoita nälkäisten kaarneiden tavoin niinkuin ennen kansalaissotien onnettomina aikoina, Sven Grathen hallitessa. Metsät olivat täynnä rosvoja ja ryöväreitä. Talonpoikien karja anastettiin laitumilta, luostareitakin ahdisteltiin ja rosvottiin. Maan sisäinen turvallisuus vaati kaksinkertaisen ponnistuksen ja tarkkaavaisuuden. Sotilaitten, jotka olivat kokoontuneet kreivi Albertin lipun ympärille, täytyi usein kiirehtiä sen luota rosvoja hätyyttelemään ja ottamaan kiinni rikoksellisia. Valtionrahasto oli tyhjennetty, ja kansa, joka oli köyhtynyt niin monissa sodissa, ei voinut suorittaa sotaveroa.

Oli surullinen jouluaatto vuonna 1224. Kaarisenkartanossa istuivat linnan asukkaat hiljaisina ja alakuloisina takkavalkean ympärillä, eikä edes Thorgeir Danaskjald löytänyt kanteleestaan yhtään säveltä, jolla olisi voinut ilahduttaa itseään tai muita.

Tuon onnettoman kevätillan jälkeen, jolloin ritari Kaarlo jätti heidät, oli heille samoin kuin kaikille tanskalaisille saapunut vain mitä pelottavampia ja huolestuttavimpia sanomia. Tuo suuri, yleinen maasuru kuninkaan ja prinssi Valdemarin vankeudesta näytti myöskin täällä syrjäyttäneen kaikki muut surut ja huolet. Julkisena tunnettuna tapauksena tiedettiin täälläkin miten kreivi Albert, tästä yhteisestä, suuresta hädästä huolimatta, oli vastaanottanut uskaliaan vävynsä, ja Rigmor-rouva näytti nyt luopuneen kaikista sovinnontoiveista. Kaarlo ei ollut nähnyt vaimoaan eikä lapsiaan tuon illan jälkeen. Hän seurasi ankaraa sotapäällikköä ääneti ja uskollisesti, kypäränsilmikko suljettuna, ollen väsymätön täyttäessään kaikki ne toimet, jotka olivat uskotut hänelle kuninkaan ja maan puolustuksessa. Isä Saxon koulussa nuori ritari oli oppinut sen taidon, joka niihin aikoihin vielä oli harvinainen eteviin millekin ritareille: hän kirjoitti sujuvasti kuin pappi, eikä ollut siten aivan eroitettu Rigmoristaan. Vanha Martti oli kylläkin hidas, mutta uskollinen ja varovainen rakkausviestien kulettaja, ja Kaarisenkartanon hiljaisen jouluillan vieton iloksi hän oli tuonut tervehdykset ja kirjeet nuorelta isännältään. Palkaksi hän senvuoksi istuikin takan ääressä kauniin emäntänsä vieressä ja hänen täytyi herransa sijasta, tervetulleena vieraana, tyhjentää viinipikarinsa ja aterioida rakkaan isäntäväkensä joulupöydässä.