Part 42

"Katsopas Strange!" jatkoi kuningas. "Pyhän Andreaksen ja pyhän Pietarin uskolla minä olisin siirtänyt vuoria, omallani saan tyytyä vain valtaistuimia siirtelemään, ja ennenkuin Knuut Suuren valtaistuin on kokonaan vanhalla paikallaan" --.

"Ei, mutta katsokaa!" keskeytti nuori Valdemar heidät viitaten taivaalle, "tulikuula!"

Kaikki katsoivat taivaalle ja ihmettelivät harvinaista luonnonilmiötä.

"Ihana näky!" sanoi kuningas, ja kuun valaistessa hänen voimakkaita, mutta syväuurteisia hallitsijakasvojaan ja tuulen liehuttaessa hänen harmahtuneita kiharoitaan, surumielinen ilme levisi äkkiä hänen otsalleen, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän pilvissä ystävävainajansa. Ääneti ja vakavana kuningas astui Junkker Strangen kanssa edelleen.

Dagmarin neljäntoista vuotias poika seisoi vielä kirkkaat, siniset silmät luotuina taivasta kohti. Hän oli nojautunut metsästyskeihääseensä, ja seisoessaan siinä pienillä kultakruunuilla koristettu nahkamekko yllään, kultareunainen purppurabaretti peittäen vain osaksi hänen tuuheat, kellertävät hiuksensa, jotka kiharoina somasti kiertyivät liinakaulukselle ja terveille, hienohipiäisille poskille, hän oli melkein kauniin, valepukuisen tytön näköinen. Nuorukaisen kasvoilla ilmeni puhtaimpien lempeyden piirteiden ohella myöskin rohkeuden ja herkän kuvastumisen ilme, joka osoitti hänen olevan Valdemar Seierin pojan. Hän oli vaipunut katselemaan tähtikirkasta taivasta ja ihmettelemään sitä suurta, ääretöntä rauhaa, missä kuningasten kuningas hallitsee levotonta maailmaa. Hänen täytyi kiirehtiä askeleitaan saavuttaakseen isänsä.

He seisoivat nyt kuningasteltan luona, ja kuningas oli ihastuksissaan odottamattomasta kauniista tulituksesta.

"No, mutta kas vain meidän vanhaa kamarimestariamme!" sanoi kuningas. "Hän on unohtanut säästäväisyysintonsa ja on puuhannut edestämme laittamalla tänne oikean juhlaillan! Se oli oikein, kunnon Andreas!" sanoi hän kamarimestarille, joka lähestyi jäykkänä, ja kuninkaan taputtaessa häntä ystävällisesti olkapäälle hän kumarti nöyrästi.

"Illallinen on valmis, kaikkein armollisin kuningas!" sanoi vanhus, ja kuninkaan tyytyväisyys ja ystävällinen puhuttelu saivat hänen silmänsä kyyneltymään.

Kuningas astui seurueineen telttaan.

"Ikävä, ettei kreivi Henrik ollut mukana!" sanoi hän ja heittäytyi väsyneenä pöydän ääreen leirituolilleen. "Tänään minun Turvani saavutti mestaruuden, eikä hänen rinnalleen kykene ainoakaan schweriniläisistä koirista!"

"Ja minun uljas haukkani lensi niin korkealle, etten minä enää voinut sitä nähdä", sanoi nuori Valdemar.

"Mutta se ei tuonut sinulle mitään saalista, poikani! Ei sinusta koskaan tule metsästäjää!"

"Minusta on hauskempaa nähdä lintujen lentävän kuin putoavan, herra isäni, ja samoin tekin ajattelette: kun lennosta osuitte ylpeään kotkaan, surkuttelitte sitä kuitenkin kun se putosi."

"Sinä taidat olla oikeassa, Dagmarini poika!" sanoi kuningas vakavana. "On raakaa ja itsekästä iloa pysäyttää kotka lennossaan ja katsella kuningaslinnun putoavan petollisen, kurjan nuolen satuttamana. Minä en enää koskaan ammu kotkaa. Mutta missä viipyy meidän iloinen kreivimme? Kas, tuossapa hän onkin."

Kreivi Henrik astui kuninkaan telttaan, yllään vihreä samettinen metsästysnuttu, ja kaulassa rubininen ja smaragdinen rukousnauha, sekä kädessä Gardarikesta tuomansa töyhtöhattu. Hän ontui hiukan toisella jalallaan. Hänen synkät kasvonsa olivat rauhattomat, hänen katseensa levoton ja karsas, ja hän näytti vaivoin voittavan salaisen levottomuutensa, koettaessaan näyttää ystävällisen näköiseltä. "Anteeksi, armollisin herrani ja kuninkaani!" sanoi hän epävarmalla äänellä tervehtiessään kuningasta tavallista nöyremmin. "Minun on täytynyt koko päivän maata jalkakääreissä ja vähällä olin jäädä vaille tätä kunniaa ja onnea, että pääsin teitä tervehtimään."

"Tulkaa istumaan kreivi ja elkää kursailko!" vastasi kuningas. "Elkää rasittako jalkaanne seisomalla! Kun tulemme Riibehuusiin, niin saa mestari Harpestreng kyllä teidät pian kulkemaan tasaisesti molemmilla jaloilla. Hän on erinomainen luumurtumien parantaja; hän tietää kyllä, etten minä kuolemakseni siedä nähdä kenenkään ontuvan."

"Minkä vuoksi se on niin vastenmielistä teidän armollenne?" kysyi kreivi Henrik lähestyessään kuninkaan vasemmalla puolen olevaa kenttätuolia, mutta hän ei istuutunut, ennenkuin nuori kuningas Valdemar oli asettunut paikalleen isänsä oikealle puolelle.

"Kysytte miksi ontuminen on minulle vastenmielistä", jatkoi kuningas. "En sitä oikein tiedä itsekään. Mutta kaikenlainen horjuvaisuus ja epävakaisuus, kaikenlainen epäsuhtaisuus ja karsaus sekä käytöksessä että kasvojenilmeessä johtuu sisällisestä huonoudesta, niin sanoi arkkipiispa Antero, ja vaikka minä en sitä usko, niin johtuu se kuitenkin usein mieleeni."

Kreivi Henrik kalpeni, ja Junkker Strange iski hämillään salaisesti silmää kuninkaalle; mutta Valdemar ei sitä huomannut, eikä hän näyttänyt muistavan kreivi Henrikin silmien synnynnäistä karsauden vikaa.

"No, tuhat tulimmaista, miksi te ette istu?" sanoi kuningas kärsimättömästi, kun kaikki vielä seisoivat hänen ympärillään. "Emmehän me täällä ole hovissa. Täytä pikarit, Björn! Me tarvitsemme sydämen vahvistusta."

Kaikki asettuivat nopeasti paikoilleen. Björn juomanlaskija täytti pikarit, ja kuningas, joka nähtävästi oli hyvin janoinen, tyhjensi heti omansa.

"Nyt vasta minä ymmärrän", jatkoi kuningas, joka laskettuaan pikarin kädestään ryhtyi syömään suuresta suolalihavadista odottamatta paistettua metsänriistaa, "nyt vasta minä ymmärrän, miten Esau voi myödä esikoisoikeutensa hernekeitosta; hän oli varmaankin käytellyt jalkojaan ylitä innokkaasti metsästäessään kuin mekin. Jos te olisitte ollut mukanamme tänään, kreivi Henrik", jatkoi hän hetken kuluttua, "niin ettepä taitaisi niin hienostellen maistella pikaristanne ja lautaseltanne."

"Koska te ette voi kärsiä ulkonaisia karsauksia, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik hymyillen, "niin suonette minun, katuakseni sisäisiä, paastota tänä iltana. Minä tein lupauksen pyhällä maalla, ja sen suorittamisen minä olen laiminlyönyt tähän iltaan asti."

"No, antaa kuulua! Mikä lupaus se oli?"

"Etten minä olisi iloinen enkä nauttisi rypäleen mehua, niin kauan kuin minun armollisen herrani ja kuninkaani otsassa on ainoakin ryppy, mihin minä olen syyllinen."

"Se oli kaunis ja hurskas ajatus, uljas kreivi Henrik, vaikka se nyt vasta johtuikin mieleenne. No hyvä, ne rypyt, joista te puhutte, ovat jo silinneet, ja jälellä olevat eivät koskaan siliä, vaan syventyvät vain päivä päivältä. Kuitenkin tänä iltana me tahdomme iloita ja unohtaa kaikki vanhat surut. Eläköön arvoisa vieraamme, kreivi Henrik!"

Kuningas tyhjensi pikarinsa, ja kaikki hänen miehensä tekivät samoin, paitsi vanha, kuiva kamarimestari Andreas, joka ei koskaan rikkonut mestari Henrik Harpestrengin lääkekirjan kohtuudensääntöjä.

Kuningas antoi taas täyttää pikarit ja alkoi leikillisen keskustelun Junkker Strangen ja Astrad Fracken kanssa, jota kreivi Henrik hyvin viisaasti ja hienosti osasi pitää vireillä. Pikarit tyhjenivät sillävälin nopeasti, ja kaikki tulivat iloisiksi paitsi vanha kamarimestari, joka tavallisuuden mukaan istui harvasanaisena pöydän päässä, syrjempänä muista. Mutta sieltä hän piti tarkasti silmällä kaikkia, ja erityisellä huolella hän tarkkasi viekasta kreiviä, joka kyllä hyvin ahkerasti kohotteli maljaa huulilleen, mutta ei juonut melkein yhtään, näyttäen kuitenkin olevan iloisin heistä kaikista.

Kamarimestarin toimesta torvensoittajat nyt alkoivat teltan vieressä olevalta mäeltä soittaa iloisia metsästyskappaleita ja reippaita sotalauluja. Vanha Andreas huomasi tämän yllätyksen miellyttävän kuningasta, ja hänen teräville kasvoilleen ilmeni omituinen ilme siitä aiheutuneesta ilosta, mihin sekautui se vastenmielisyyden tunne, joka hänellä aina oli soittoa kuullessaan. Kuningas uneksi nuoruutensa onnellisista päivistä; hän näki teltan edustalla olevat tulisoihdut vihertävien oksien välistä, ja onnellisten sotaretkien sekä Riibehuusissa vietettyjen loistavien voittojuhlien monet vanhat, rakkaat muistot välähtelivät elävinä hänen sielussaan. Mutta nyt torvensoittajat alkoivat soittaa kuninkaan lempikappaletta, sitä uljasta, espanjalaista ritaritanssia, jota hän oli tanssinut Berengarian kanssa tavatessaan hänet ensi kerran Schwerinin linnassa, ja jonka hän oli toistanut hänen kanssaan heidän hääiltanaan. Omituinen surumielisyys sekautui kuninkaan iloon; hän tarttui pikariin ja tyhjensi sen ääneti kuolleen nuoruuden morsiamensa muistoksi.

"Tämä elämä on kuitenkin vain ihmeellinen seikkailu", sanoi hän hiljaa laskiessaan pikarin kädestään, "mutta korkein onni ja ilo ovat kuitenkin vain kesäyönunelman ihania taikalinnoja."

"Se oli tosi sana, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik tekopyhästi hymyillen. "Mutta mitä vaihtelevampia seikkailut ovat, sitä hauskempia ne ovat minusta", lisäsi hän. "Kun minä näen oikein hauskaa unta, niin minun täytyy olla vuoroon taivaassa ja vuoroon helvetissä. Ei mikään ole ikävämpää kuin yksitoikkoinen onni; ei, ylös, alas! se on luonnonlaki, ja kristittynä me saamme tyytyä kaikkeen."

"Mutta ei kuitenkaan helvettiin menemiseen, hyvä kreivini. Elkäämme toki pilkatko niin julkeasti!"

"Onnesta ja onnettomuudesta sallittakoon kunnon kristityn laskea leikkiä!" sanoi kreivi Henrik. "Ja mitä muuta ovatkaan taivas ja helvetti? Ennen pyhiinvaellusmatkaani minäkin tulin usein tyytymättömäksi kesken iloani ajatellessani miten vaihtelevaa ja katoavaista se oli; mutta katsokaa, herra kuningas, tässä minulla on kaksi kalleutta, jotka minä sain pyhällä haudalla eräältä erakolta. Niitä katsellessa oppii oikean kristityn tavoin huomaamaan onnen vaihtelevaisuuden olevan meille sekä tarpeellisen että hyödyllisen. Katsokaa, tässä on jäännöksiä niistä palmunlehdistä ja jätteitä niistä purppuravaatteista, joita heitettiin meidän Herramme tielle hänen ajaessaan Jerusalemiin. Hurskas erakko vannoi minulle sakramentin kautta niiden olevan oikeita ja hän vakuutti varmasti, että se, joka kantoi niitä, ei joutuisi koskaan epätoivoon, vaikka hänen onnensa maailmassa vaihtelisikin. Jos tahdotte vastaanottaa ne minun kädestäni, herra kuningas, niin minä en ole tehnyt turhaan pyhiinvaellusmatkaani."

"Kiitos, kiitos!" sanoi kuningas miettiväisenä, ottaen vastaan kuihtuneet ja valjenneet pyhäinjäännökset. "Mutta oletteko niin varmasti vakuutettu siitä, hyvä kreivi, ettette itse tule niitä tarvitsemaan?"

"Minulla on monta samanlaista, herra kuningas, ja minä suon niin kernaasti ne teille", vastasi kreivi, "mutta te, joka olette niin onnellinen taivaan suosikki, ette tietysti koskaan niitä tarvitse. Mutta, jos sallitte, niin minä laulan teille hauskan laulun, jonka sama hurskas erakko lauloi minulle; kun hän, eräänä iltana pitkän paastoamisen jälestä kaikesta pyhyydestään ja hurskaudestaan huolimatta oli joutunut pieneen hutikkaan." Vastausta odottamatta kreivi Henrik alkoi naurettavan kimakalla lauluäänellään laulaa puoleksi hengellistä, puoleksi pilkallista juomalaulua, jonka mukaan aina joka värssyn loputtua oli juotava. Laulu oli hullunkurinen sekoitus saksaa ja latinaa. Kaikki nauroivat kreivi Henrikin sukkelasti sorahtelevalle äänelle, eikä kukaan muu kuin kamarimestari huomannut sen sopimattomia sanoja, joista hän vain osaksi sai selvän. Kaikki nauroivat ja joivat ahkerasti, niin että pian sekä kuningas, Junkker Strange että Astrad Fracke olivat päihtyneet; myöskin nuori Valdemar joi tavallista enemmän, mutta hän tuli siitä uniseksi eikä iloiseksi. Paksu Björn juomanlaskija ei ollut laiminlyönyt pitää huolta sekä omasta että muiden pikareista; nauraen ja hoiperrellen hän innokkaasti täytti virkatehtävänsä. Ainoastaan vanha kamarimestari oli selvä ja hän istui hiljaisena paikallaan, ottamatta osaa yleiseen iloisuuteen.

"Nyt on jo myöhäistä!" sanoi kuningas lopulta, tarmokkaasti saaden entisen arvokkaan ryhtinsä. -- "Hulluudella on aikansa niinkuin kaikella muullakin. Nyt me lopetamme, niinkauan kuin leikki vielä on hyvä -- onhan huomenna pyhäpäivä."

Vanha kamarimestari Andreas, jota kuninkaan nälkä oli estänyt lukemasta ruokarukousta ennen ateriaa, tahtoi nyt tavallisuuden mukaan lukea ruokakiitoksen; hän nousi kädet ristissä paikaltaan pöydän päästä, odottaen hiljaisuutta ja rauhaa. Mutta kuningas viittasi hänelle ja puisti päätään. "Antaa olla!" sanoi hän. "Tänä iltana meidän täytyy tulla toimeen ilman sitä, me emme tahdo pilkata Herraa sopimattomalla rukouksella! Viini on nyt melkein meidän mestarimme."

Kreivi Henrik hymyili ja vakuutti hänkin saaneensa osansa; hän nousi hoiperrellen muiden mukana, näyttäen ylenmääräisessä ilossaan ottaneen esittääkseen Klaus Klumpen entisiä ilveitä, lisäten hullunkurisilla liikkeillä ja kaikenlaisilla hovinarrin eleillä yleistä iloisuutta. Hän toivotti kuninkaalle ja kaikille heille hyvää ja rauhallista yötä poistuen teltasta muka nukkumaan kohmelonsa laivalla.

Junkker Strange, Astrad Fracke ja Björn juomanlaskija hoipertelivat nauraen ja leikkiä laskien kuningasteltan vieressä olevaan telttaansa. Kuningas ja nuori Valdemar poistuivat kuninkaallisen teltan sisimpään osaan, missä he, malttamatta riisuutua, heittäytyivät huolettomina ja väsyneinä vuoteilleen.

Kuningasteltan ulkopuolella olevat tulisoihdut olivat palaneet loppuun. Junkker Strangen ja Atsrad Fracken sekä syrjempänä olevassa palvelijoiden teltassa olivat kynttilät sammutetut. Kaikki kuninkaan palvelijat nukkuivat; he olivat seuranneet herransa esimerkkiä eivätkä olleet säästellen maistelleet olutta tai simaa. Pienellä, rauhallisella saarella oli hiljaista kuin makuuhuoneessa. Kun ei minkäänlaista rauhattomuutta ollut odotettavissa, ei ollut ollenkaan asetettu vartijoita. Ainoastaan kuningasteltan uloimmassa osassa paloi vielä yksinäinen tulisoihtu. Vanha kamarimestari Andreas askarteli siellä hiljaa ja aavemaisena, puoleksi riisuutuneena valmistellen yksinkertaista, kovaa vuodettansa aivan kuninkaan ja prinssin vuodeosastoon johtavan käytävän eteen. Ennenkuin hän ajatteli levolle menoa, hän laski huolellisesti hopeapikarit ja viinikannut, ja talletti ne suureen, vaskihelaiseen kirstuun, missä sitäpaitsi säilytettiin iso joukko hopeaa ja kultaa. Senjälkeen hän otti kuninkaan rahat sekä jalokivet ja muut kalleudet ja muutamat tärkeät paperit, jotka kuningas oli jättänyt hänelle talletettaviksi, kätkien nämä tärkeät kapineet päänaluksensa alle. Sitten vasta, kun kaikki oli mitä huolellisemmin järjestetty, heittäytyi hän vuoteelleen, liitti laihat kätensä ristiin rinnalleen ja luki iltarukouksen. Hän nousi vielä kerran katsomaan tarvitsivatko kuningas tai prinssi hänen palvelustaan. Hän veti teltan sisemmän osan edessä olevan purppura esiripun syrjään ja kuultuaan heidän nukkuvan rauhallisesti, hän palasi hiljaa takaisin vuoteelleen, mutta jätti kuitenkin tulisoihdun palamaan.

"Syntinen, jumalaton ilta!" mutisi hän. "Ovathan sentään kuninkaat ja ruhtinaatkin ihmisiä! Ei pöytärukousta, ei siunausta! -- Mutta kreivi nauroi häjysti. -- Hm! Jos minulla tänä yönä olisi täällä valveilla edes yksi selvä mies! Ei edes valpas Turva ole täällä, -- minkävuoksi koiratkin vietiin kreivin laivaan?"

Oli kulunut jo pitkältä yli puolen yön. Tulisoihdut olivat palaneet loppuun. Vanha kamarimestari nousi taas huolestuneena vuoteeltaan. "Mitä hyödyttää minun täällä maata?" mutisi hän. "Onhan teltalla tuhannen aukkoa, joista voi pujahtaa sisään -- hm, musta kreivi lauloi ja nauroi kuin oikea piru." Teltassa oli pilkkosen pimeä. Hänen mielestään joku kuiskasi hänen läheisyydessään, ja kauhukseen hän kuuli jonkun liikkuvan aivan vieressään. Hän tarttui miekkaansa, mutta samassa hän tunsi neljän väkevän käsivarren tarttuvan itseensä, ja ennenkuin hän ehti huutaa, oli kapula hänellä suussa. Hän löi hurjasti ja epätoivoisesti ympärilleen; mutta hän oli vanha ja heikko eikä voinut mitään äänettömille, väkeville vastustajilleen.

Samaan aikaan, jolloin tämä tapahtui teltan uloimmassa osassa, makasi kuningas vielä ensi unessaan. Prinssi Valdemar nukkui levottomasti ja oli juuri huutanut unissaan. Silloin kuningas heräsi hiljaiseen kahinaan ja aseiden helinään: hän nousi unen horroksissa vuoteelleen puoleksi istumaan ja hapuili miekkaansa.

"Auttakaa, auttakaa, isä! minut on sidottu!" huusi nyt prinssi Valdemar; ja samassa kuningas tunsi jääkylmän, rautapanssarisen käden tarttuvan kaulaansa. "Vaiti, tyranni! tai te olette kuoleman oma!" kuiskasi kreivi Henrikin tuttu ääni. -- -- "Pankaa kapula pojan suuhun, miehet!"

"Meidät on kavallettu!" huusi kuningas ja vapautti voimakkaalla liikkeellä itsensä väkivaltaisesta otteesta. Hän hypähti ylös ja työntäsi kavaltajan luotaan, mutta tunsi samassa syvän tikariniskun oikeassa sivussaan. Hän suistui maahan, ja lyödessään raivoisasti väkevillä, aseettomilla käsillään ympärilleen pimeässä, hän tunsi jalkansa köytettävän lujasti kiinni, ja hänen päänsä kiedottiin niin tiukasti vuodepeitteeseen, ettei hän voinut äännähtää ja tuskin hengittää. Pian hänen kätensäkin olivat sidotut, ja hän tunsi kahdeksan väkevän käsivarren kantavan itseään kylmään yöilmaan. Oli kirkas kuutamo, mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut mitään; hän oli melkein tukehtua. Suuttumus ja tuska olivat uuvuttaneet kaikki hänen aistimensa. Neljä aseellista miestä kantoi myöskin nuorta prinssiä, jonka kasvot olivat ilman peitettä; hänenkin kätensä ja jalkansa olivat sidotut, ja kapula teki hänet mykäksi. Kuu paistoi hänen silmiinsä, ja hän näki, että hänet ja isänsä vietiin metsään. Hän tunsi kreivi Henrikin, joka tarkasti kietoutuneena viittaansa ja paljastettu miekka kädessään, kalpeana ja vapisten astui heidän rinnallaan sekä matalalla äänellä kiirehti palvelijoitaan.

"Saitteko ne toiset sidotuiksi?" kysyi kreivi kuiskaten.

"Ne kolme ylhäistä herraa me sidoimme ja kapuloimme nukkuvina, ankara herra!" murahti raaka, karkea ääni. "Palvelusväki oli myöskin hyvässä hutikassa ja helposti ne käsiteltiin; meiltä pääsi pakoon vain pari pientä poikaa."

"Puhu hiljaa, hiidessä, koira! Jos joku on päässyt pakenemaan, niin meidät saadaan pian ilmi. -- Vanhan lohikäärmeen saitte toki kuitenkin?"

"Hän löi ja puri minua kuin paholainen. Hän sai kapulan pois suustansa, ja minun täytyi tukkia hänen suunsa tikarillani. Veljeni otti arkun ja rahat."

"Hyvä on, kelpo Kunzini! Jos pääsemme kunnialla täältä, niin saat sinä veljesi kanssa puolet aarteesta. Nyt rivakasti ja varoen, Kunz! Ensiksi metsään -- sitten viidakon läpi laivaan! Tuuli on aivan vastainen -- kylläpä tuuleekin aivan kirotusti. Teidän täytyy soutaa niin, että veri tirskuu sormienne päistä, mutta sitä ette tulekaan katumaan!"

"Siitä te saatte itse vastata taivaalliselle isällemme!" mutisi vanha metsästäjä. "Minä pesen käteni, ankara herra! Jos joku tämän tähden joutuu helvetin paloon" -- --

"Ole vaiti, koira! Se on minun asiani!" kuiskasi kreivi. Ja metsä peitti levottoman kuninkaanryöstäjän ja hänen saaliinsa.

"Näitkö sinä heidät? Näitkö sinä heidät?" kuiskasi pieni kymmenvuotias poika, yllään vihreä, lyhyt nuttu ja vuohennahkalakki päässä, juostessaan viidakosta haukka molemmissa käsissään. "Hui, ne olivat rosvoja, Jens! Kenenkä he mahtoivat viedä mukanaan saaliina?"

"Oi, armias Jumala!" valitteli hänen toverinsa, vieläkin pienempi poika, joka piteli kädessään nuoraa ja tyhjää haukanhäkkiä. "Minä annoin kuninkaan haukan lentää, -- oi, armias Jumala! Toinen oli nuori kuningas Valdemar, minä näin hänen kasvonsa, sillä kuu valaisi ne aivan selvästi. Hän oli aivan samannäköinen kuin Pietari Jenssenin Olavi, kun hän oli kirstussa."

"Herra siunatkoon! Juostaan kuninkaan luo. Huudetaan apua! -- Auttakaa, auttakaa! Ryövärejä, ryövärejä!" huusivat nyt molemmat voimiensa takaa ja juoksivat kuningasteltalle. Siellä makasi kamarimestari Andreas verissään kuninkaan tyhjän vuoteen vieressä. Pelästyneet pojat pudistelivat häntä; hän hengähti vielä kerran syvään hapuillen kuninkaan vuodetta ja heitti henkensä. He juoksivat viereiseen telttaan. Siellä olivat Junkker Strangen ja Astrad Fracken vaatteet sekä aseet, ja Björn juomanlaskijan suuri tuppipuukko, mutta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Meluten ja huutaen pojat juoksivat rannalle. Siellä seisoi kaksi kuninkaan palvelijoista neuvottomina ja alakuloisina käsiään väännellen, sill'aikaa kun eräs reipas, nuori venemies koetteli saada kuningaslaivaa tai jotakuta veneistä vesille, mutta kaikkiin oli porattu reijät, ja ne olivat vettä täynnä. "Mihin se musta saatana on kätkenyt oman veneensä!" huusi venemies.

"Tänne viidakkoon -- mutta kuuletteko airojen loiskeen! He ovat jo vesillä. Jumala armahtakoon. Mitä nyt teemme?"

"Heidän jälestään! Heidän jälestään!" huusi venemies.

"Pieni vene kestää kyllä myrskyn. Tulkaa miehet, tarttukaa kiinni! Tulkaa mukaan, pojat! saatte äyskäröidä vettä!"

Sen enempää arvelematta molemmat palvelijat sekä vanhin haukkapojista hyppäsivät veneeseen. Nuorempi pelkäsi ja viivytteli. Hänen annettiin olla. Vene työnnettiin rannasta, ja he soutivat voimiensa takaa. Voivotellen juoksenteli pieni poika yksin rannalla. Myrsky riehui kauheasti. Kirkkain kuutamo ja sysimustin pimeys vaihtelivat nopeasti, mustien pilvenhattaroiden riidellessä aivan saaren yläpuolitse. Nyt poika kuuli etempää hätähuutoja. Vuotava vene oli uponnut, mutta moniairoinen laiva eteni tuimasti taistellen kuohuvien laineiden halki.

Huhu tuosta kuulumattomasta petoksesta ja kamalasta väkivallanteosta levisi kulovalkean tavoin maahan, eikä koskaan ole suurempi ja musertavampi suru kohdannut Tanskan kansaa. Huhut vielä suurentelivat onnettomuutta, ja muutamina päivinä jo kerrottiin kuninkaan ja hänen poikansa tulleen murhatuiksi. Nyt vasta huomattiin miten suuresti kansa oli rakastanut voittorikasta Valdemaria, hänen ankaruudestaan huolimatta. Kaikki jokapäiväiset askareet pysähtyivät. Näytti kuin salama olisi iskenyt kaikkiin linnoihin ja mökkeihin; lapset ja naiset vaikeroivat. Syvän surun ja kiihkeän suuttumuksen valtaamina miehet kokoontuivat kyläkokouksiin ja käräjille neuvottelemaan -- ei uudesta kuningasvaalista eikä siitä, miten maata nyt hallittaisiin -- vaan ainoastaan kostosta ja kuninkaan vapauttamisesta, jos hän vielä oli elossa.

YHDEKSÄS LUKU.

Neljä päivää tuon suuren, onnettoman tapahtuman jälkeen oli valtakunnan neuvosto koolla Riibehuusin suuressa ritarisalissa, ja monet kuninkaan uskollisimmista läänitysmiehistä ja ritareista riensivät sinne. Keskellä neuvotonta ja pelästynyttä valtakunnanneuvostoa seisoi Pohjoisalbingin kreivi Albert, yllään musta sota-asunsa ja kasvoillaan mitä syvimmän surun ja pelottomimman vihan ilme. Hänen vieressään seisoi kreivi Otto hehkuvin poskin ja käsi suonenvedontapaisesti pusertaen miekan kahvaa. Vanha arkkipiispa Antero istui äänetönnä ja kalpeana nojatuolissa, kyynelet himmeissä silmissään. Paitsi sitä raskasta surua, joka painoi hänen mieltään, rasitti kunnianarvoisaa vanhusta sen lisäksi myöskin vaikea ruumiillinen tuska. Parantumaton ihotauti oli pakoittanut hänen pyytämään eron, ja hän oli jo jonkun aikaa vain odottanut paavin suostumusta luopuakseen arkkipiispansauvastaan ja kokonaan eroittautuakseen ihmisten yhteydestä. Tämä suuri, yleinen hätä oli nyt kutsunut hänet tänne kapitulihuoneen yksinäisestä lukukammiosta. Hän istui yksinään pöydän päässä syviin ajatuksiin vaipuneena, apotti Gunnarin kävellessä vihasta säihkyvin silmin kiivaasti edes takaisin liuskakivilattialla.

"Hän elää! Hän elää! Kreivi Albert tietää sen!" kuiskasi toinen toiselle; ja kaikki odottivat jännityksellä mitä äsken saapunut sotapäällikkö puhuisi.

"Niin, hän elää, meidän herramme ja kuninkaamme elää", sanoi kreivi Albert vihdoinkin matalalla äänellä. "Minulla on varma tieto siitä. Hän on tuotu vaarallisesti haavoitettuna, mutta elävänä Meklenburgiin. Kaikkien arveluiden mukaisesti he nääntyvät prinssin kanssa nyt jossakin tuon paatuneen Henrik Borwinin vankilatorneista, ehkä Lentzenissä tai Lesnitzissä."

Yleistä osanoton huudahdusta seurasi syvä alakuloinen äänettömyys, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi salissa haudanhiljaisuus.