Part 41

"Minä vieläkin vähemmän, Thorgeir. No, mitä sanoi kuningas hänen kerskailustaan?"

"Hänen nauruhermojaan kutkutteli kehuessaan kreivin hurskautta. Kreivi vuorostaan taas mielisteli häntä, arvelemalla kuninkaan olevan erityisen taivaan suosikin, koska hänelle voitonliput putosivat suoraan taivaasta heti kun hän ja piispansa niin tahtoivat, eivätkä naisetkaan voineet häntä vaaratta katsella. Mutta tätä kohteliaisuutta ei kuningas sietänyt. Hän tuli äkkiä totiseksi ja pyysi kreivin muistamaan kaiken onnen ja siunauksen tulevan ylhäältä, sillä hänen maallinen rakkausonnensa oli nyt kolme vuotta ollut kuollut ja haudattu."

"Kuningas parka! Hän ei koskaan voi unohtaa kaunista Berengariaa."

"Tietysti hän ajatteli vain Berengariaa, mutta kreivi Henrik näytti ymmärtäneen hänet toisin, sen minä huomasin hänen karsaasta katseestaan. Tiedättehän te, että kreivi aina on ollut hiukan mustasukkainen. Olette kai tekin kuullut tuon typerän huhun, että kuningas viimeksi vieraillessaan Schwerinissä, vähän ennen kuningattaren onnetonta kuolemaa, kreivi Henrikin poissaollessa, olisi ollut rakkaussuhteessa hänen kauniin rouvansa kanssa? Minä uskon varmasti tuon huhun perättömäksi valheeksi."

"Se on häpeällinen valhe ja alhaista panettelua!" sanoi Kaarlo kiihkeästi.

"Se puhe onkin jo aikoja sitten unohdettu", jatkoi Thorgeir. "Tuota silmäystä lukuunottamatta ei kreivistä voinut huomata muuta kuin, että hän oli sydämestään kiintynyt kuninkaasen."

"Ketä kuninkaan uskollisia miehiä oli mukana?" kysyi Kaarlo kauan ääneti oltuaan.

"Nuori kuningas Valdemar ja Junkker Strange olivat mukana sekä drotsi ja vanha kamarimestari, lukuunottamatta tavallisia haukkapoikia ja palvelijoita. Heillä oli mukanaan paljon koiria ja haukkoja, ja he aikoivat Fyenin luona oleville pienemmille saarille. Minäkin olisin seurannut heitä, jollen olisi katsonut tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi tuoda teille mitä pikemmin tiedon kreivi Albertin kotiintulosta."

Kaarlo vaipui syviin ajatuksiin. "Hm! Jospa olisin nyt kuninkaan luona!" sanoi hän lopulta. "Milloin aikoi hän taas palata Riibeen, ja milloin odotetaan kreivi Albertia?"

"Kolmen päivän kuluttua heitä kumpaakin odotetaan Riibeen. Teidän appi-isänne oli vielä Holsteinissa."

"Ja arkkipiispa kehoittaa minua pakenemaan?"

"Niin, elleivät hänen ja kuninkaan esirukoukset mitään auta, niinkuin hän pahasti pelkää."

Kaarlo istui hetken syviin ajatuksiin vaipuneena. "Jos olet samaa mieltä kanssani, Rigmor!" huudahti Kaarlo vakavasti ja päättäväisesti, "niin me matkustamme kaikki huomenna Riibeen. Heti kun kuningas palaa kotiin, heittäydymme me hänen jalkoihinsa ja pyydämme häntä lepyttämään sinun isäsi. Jos minä voisinkin puolustautua täällä häntä vastaan tai pakenemalla välttää hänen vihaansa, niin minä en voi enkä saa kauemmin olla poissa kuninkaan luota, etkä sinäkään tule tyytyväiseksi ja onnelliseksi, ennenkuin sinun isäsi on leppynyt meille ja antanut meille ja viattomille lapsille siunauksensa."

"Kyllä sinä taas ajattelet oikein", huokaili Rigmor, "ja minua suututtaa, että sinä aina olet minua viisaampi. Ei auta potkia tutkainta vastaan. Minä olen nyt kolme vuotta koettanut kaikkeni ollakseni niin rohkea ja iloinen kuin mahdollista. Mutta sinä et voi aavistaa missä määrin minä olen salaa kärsinyt. Minä en voi nukkua ainoatakaan yötä rauhassa, niin kauan kuin tämä pelko ja epätietoisuus minua kiusaavat. Ja kuitenkaan minä en ole arimpia mielestäni; mutta nyt minä en ymmärrä minkä vuoksi minä yhä enemmän pelkään sitä hetkeä, jona vaivaisena syntisenä saan seisoa hänen edessään. Minä uneksin niin usein hänen kiroavan minut ja riistävän minut pois sinulta ja lapsilta. Oi! miten pelkään nähdä häntä. Niin, minä varmasti kuolisin pelosta, jos näkisin isäni leppymättömänä edessäni niinkuin viime yönä unissani näin --"

"Sellaisena ei sinun tarvitse häntä tavata. Minä matkustan yksin, rakas Rigmor! Ja me emme tapaa, ennenkuin minä Jumalan ja kaikkien pyhimysten avulla tuon sinulle rauhan ja anteeksiannon sanoman!"

"Jeesus, Maria! Jäisinkö minä yksin tänne linnaan? Entä jos he tulevat riistämään minut täältä vankilaan tai luostariin?"

"Ole sinä vain rauhallinen, kyllä minä pidän huolen turvallisuudestasi! Thorgeir! Jalo Thorgeir!" näin sanoen Kaarlo tarttui hiljaisen runoilijan käteen. "Minulla on ollut todisteita teidän ystävyydestänne. Nyt on minun elämäni ja korkein onneni kysymyksessä. Te ette ole sotilas; mutta kun on kysymyksessä jalojen naisten ja näiden viattomien pienokaisten suojeleminen, niin minä tiedän teillä olevan rohkeutta ja miehekkyyttä kylliksi pitämään Kaarisentalo suljettuna vihollisilta siksi kunnes minä palaan."

"Jos te uskallatte luottaa minun suojelukseeni, jalo rouva", sanoi Thorgeir kääntyessään huolestuneeseen Rigmoriin, "niin minä lupaan ritari Kaarlolle, ettei kukaan, joka tahtoo teitä vahingoittaa, astu jalallaan Kaarisen linnanmuurien sisäpuolelle, niin kauan kuin minun käsivarteni on vapaa teitä puolustamaan. Niin, vaikka kuningas itse käskisi minun avaamaan linnan -- --"

"Kuningas, ei, häntä meidän täytyy totella. Vaikka hän vaatisi meidän henkemme, niin meidän on toteltava. Mutta siinä suhteessa minä olen rauhallinen: jos kuningas ei voi meitä pelastaa, niin hän ei myöskään ojenna kättään tuhotakseen meitä."

"Mutta isäni, minun isäni!" keskeytti Rigmor hänet tuskallisena.

"Hän ei etsi minua täältä. Minä tahdon itse mennä häntä vastaan. Minun poissaollessani hän ei kiivaimmassakaan vihassaan voi ryhtyä minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin sitä linnaa vastaan, jossa hänen lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat. Kunhan vain pidätte linnanportit suljettuina, niin te olette täällä kaikki turvassa! Minä lähden ukkosilmaa vastaan, mutta elä pelkää, jalo vaimoni! Kuningas tahtoo ja voi pelastaa meidät. Minä etsin kuninkaan, missä hän lieneekin ja kohtaan sinun isäsi hänen rinnallaan!"

"Se liekin parasta!" sanoi Thorgeir. "Minä olen siis huomisesta alkaen Kaarisen linnanpäällysmies."

"Ei, onko se mahdollista?" huudahti soma, sinisilmäinen Margareta neito, Kaarlon ja Kristinan nuorin sisar. Luotuaan Thorgeir Danaskjaldiin ihmettelevän ja rakastuneen katseen ja asetettuaan korin maahan hän astui lähemmäksi. "Tekö tulette tänne linnanpäällysmieheksi puolustamaan meitä kaikkia? Minä luulin teidän osaavan sepitellä vain kauniita runoja ja laulaa niitä kanteleenne säestyksellä."

"Minä en tosin voi kerskailla suurista uroteoista, jalo neiti!" vastasi Thorgeir punastuen, "mutta minä olin kuitenkin mukana Puolan ja Saksan voittoisalla retkellä. Sitäpaitsi tiedän palkinnon", lisäsi hän rohkeammin, "jonka saavuttaminen voisi tehdä minusta rohkeankin sankarin, jos se olisi tarpeen."

Margareta neito sävähti hehkuvan punaiseksi ja tarttui äkkiä koriin asettaakseen hinaile suolalihan sekä hillomaidon.

"Jos nyt haluatte illallista, lapset, niin on kaikki valmiina", sanoi nyt Kaarlon äiti, vanha, toimekas Ella-rouva niiaten niin kohteliaasti, että avainnippu kilahti hänen silkkitaskunsa vieressä. Hän oli jo melkein kuuro vanhuudesta, eikä välittänyt muusta kuin taloustoimista.

"Kiitos, kiitos, rakas äiti!" sanoi Kaarlo kovalla äänellä. "Ruvetkaamme Jumalan nimessä aterialle ja olkaamme iloisia, ettei hyvä, vanha äitimme mitään huomaisi!" sanoi hän toisille, ja kaikki asettuivat liinan ympärille. Margareta-neito luki iltarukouksen hurskaan sydämellisesti; kaikki koettivat näyttää rauhallisilta ja iloisilta. Kaarlon luotettava rauhallisuus ja Rigmorin herkästi vaihtuva mieliala sai pian tuon teeskennellyn iloisuuden muuttumaan todelliseksi ja luonnolliseksi. Erinomaisen viinin elähyttämänä ja istuen soman Margareta neidon vieressä, Thorgeir Danaskjald lauloi intoa hehkuvan laulun Tanskan ja tanskalaisen naisen ylistykseksi, saaden siitä ystävällisen hymyn palkakseen kauniilta vierustoveriltaan. Mutta Kaarlo oli taas vaipunut syviin ajatuksiin.

"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kuningasta!" huudahti hän äkkiä ja tarttui pikariin. "Suokoon Jumala, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu! Siunatkoon Jumala myöskin minun entistä herraani ja asemestariani, sinun ankaraa, kunnon isääsi, Rigmor kulta." Hän tyhjensi liikutettuna pikarin. Sitten hän nousi kiireisesti: "Ja nyt hyvästi, rakas Rigmorini! Hyvästi rakkaat lapsukaiseni ja te kaikki, hyvät ystävät! Minä en enää ole rauhallinen täällä -- minun täytyy lähteä!"

"Jeesus, Maria! Joko nyt!" huusi Rigmor pelästyneenä.

"Minun täytyy lähteä! Tuntuu niinkuin maa polttaisi jalkojeni alla. -- Minun täytyy joutua kuninkaan luokse! Ole hyvässä turvassa ja rukoile minun puolestani! Jos Jumala suo, niin palaan pian rauhan ja onnen sanoma mukanani."

"Minne, poikani?" kysyi vanha äiti, kootessaan kaikessa rauhassa illallisentähteet palvelijoilleen.

"Hoviin, äiti! Kuninkaan palvelukseen --"

"Mene Jumalan nimeen, poikani! Elä vain unohda lämmintä sotaviittaasi! Yöt ovat vielä kylmiä."

Voimallisesti itseään hilliten Kaarlo syleili vielä kerran vaimoaan ja lapsiaan ja heitä kaikkia, sekä varoitti Thorgeir Danaskjaldia tarkasti huolehtimaan heidän turvallisuudestaan. Pitentämättä sen enempää tuskallista hyvästijättöä hän kiirehti oikotietä kartanoon ja antoi Thorgeirin lasten ja naisten kanssa tulla jälestä.

Kun ystävällinen runoilija, jonka käsivarteen Kaarlon äiti nojasi, sekä Rigmor rouva pieni, nukkuva Hedvig sylissään ja pidellen kädestä Albertia, Margareta neidin ja vanhan Martan saattamina, seisoivat linnanpihalla, viittaili ritari Kaarlo heille vielä sydämelliset tervehdykset ratsastaessaan nostosillan yli. Häntä seurasi vanha harmaahapsinen palvelija, joka oikealla kädellään nuorasta ohjaili kahta vilkasta, raskaasti kuormitettua ratsua. Vanha palvelija oli Pietari piispan uskollinen Martti, joka heti piispan kuoltua oli ruvennut Riisen Kaarlon palvelukseen.

Kaarlo ratsasti sanaakaan hiiskumatta kauan aikaa Martin rinnalla. Vanha, uskollinen palvelija tunsi herransa jo siksi hyvin, ettei hän enää kiusannut häntä puheliaisuudellaan, kun huomasi hänen olevan huonolla tuulella. Saadessaan käskyn varustaa mukaan suuren matkalaukun ja kaksi virkeää varahevosta, tiesi Martti heillä olevan edessä pitkän ja tärkeän matkan, sekä myöskin sen, ettei ritari Kaarlo aikonut hitaasti ratsastaa. Kun he nyt ratsastivat täyttä nelistä myöhään yöhön Korsööriin vievää tietä, kysyi Kaarlo mistä päin tuuli, ja silloin Martti arveli varmasti hänen aikovan Fyeniin tai Jyllantiin.

Näin he olivat ratsastaneet pitkän matkan ja ajattelematta lepoa he vain vaihtoivat hevosia.

"Miten kaunis, valoisa ilta!" sanoi Kaarlo. "Monesko päivä meillä on?"

"Tänään on kuudes päivä toukokuuta, ankara herra ritari, ja kohta on kai seitsemäskin", vastasi Martti, "sillä jos oikein katson kuuta, niin ei ole enää pitkältä keskiyöhön. Kuudennen päivän toukokuuta muistan niin selvästi aina autuaan herravainajani ajoilta", jatkoi hän huomatessaan ritari Kaarlon jo kyllästyneen pitkään vaitioloon. "Silloin hänen piti aina olla kuninkaan luona eikä hän saanut missään muualla rauhaa. Se oli yksi hänen omituisia päähänpistojaan. Kristus suokoon ijäisen ilon piispan sielulle! Kun se aika joutui, silloin oli hänen kanssaan tukalaa olla."

"Sepä omituista", sanoi Kaarlo, "etkö tiennyt siihen mitään syytä?"

"Kyllä hänellä siitä oli omat ajatuksensa; mutta sellaisen ymmärtää. Kerran kun olimme Velskien maassa, ja ryövärit olivat vähällä tappaa meidät, kertoi hän meille jotakin eräästä salaisesta kirjasta, johon hän oli kurkistanut; mutta minä melkein luulen, ettei se ollut hänelle onneksi. Se oli varmaankin tuo saakelin Cyprianus, tai mikä lienee ollut hänen nimensä. Mutta Jumala varjelkoon meitä puhumasta niistä tähän aikaan!" Näin sanottuaan Martti teki ristinmerkin ja alkoi mutista rukousta.

Martin sanoista Kaarlo oli taas tullut äänettömäksi ja vaipunut mietteisiinsä. Hän muisti tuon ihmeellisen tapahtuman Seebyyn linnantornissa, ja vaikka hän silloin vielä oli lapsi, näki hän ilmielävänä edessään tuon käsittämättömän ja pelottavan tapahtuman, jolloin kynttilät sammuivat, ja piispa kaatui lattialle. Hän muisti myöskin kaikki nuo omituiset tapahtumat elämänsä varrelta, jotka näyttivät siihen liittyvän. Hän kuuli taas Saxon puheet vuorimiehestä, joka oli seisonut hänen tuolinsa takana sinä yönä, jona kuningas Knuut kuoli; hän muisti salaisen, katkonaisen salaripin Pietari-piispan uudinten takana. Hän näki peloitta van vuorimiehen Saxon haudalla. Hän oli taas ajatuksissaan tuossa pimeässä kellarissa, mistä hän oli kuullut pannaanjulistetun piispan puhuvan uhkaavasti kuolevan murhaajan kanssa. Hän muisteli mitä Pietari-piispa omituisen kiihoittuneessa mielentilassaan, ikäänkuin profeetallisen hengen innostamana, oli puhunut Lindanissen luolassa vähän ennen Volmar-taistelua sekä Danebrog-lippuihmeen. Kaikki nämä risteilivät Kaarlon mielessä, ja heidän lähestyessään Slagelsetä hän muisti myöskin pyhän Andreaksen ja sen hämmästyksen, minkä tieto hänen kuolemanpäivästään oli herättänyt kreivi Albertissa ja Pietari-piispassa, hänen seuratessaan heitä Seebyyn kartanosta Helena-rouvan kanssa.

"Mitä sinä tuumiskelet?" kysyi vihdoinkin Kaarlo unelmistaan herättyään. "Sanoppas, uskotko sinä onnea ja onnettomuutta tuottaviin päiviin, tähtien vaikutukseen, ennustuksiin ja sen semmoisiin, joista minä niin paljon kuulin lapsuudessani?"

"Koska itse oppinut Pietari piispa ei uskaltanut kieltää niitä, herra ritari, ja kun te itse olette nähnyt Danebrog-lipun putoavan taivaasta, niin minä en tiedä olevan mitään niin käsittämätöntä, ettemme voisi sitä uskoa."

"Mutta Kaarisen linnan järkevä Vilhelm-isä väittää vaaralliseksi uskoa liian paljon moisiin asioihin. Hän on hyvin innokkaasti varoittanut minua liian paljon ajattelemasta näitä asioita, joiden hän arvelee tekevän meidät haaveilijoiksi ja uneksijoiksi, niin ettemme enää kykene mitään toimittamaan maailmassa. Näinä kolmena viime vuotena minä olen seurannut hänen neuvojaan, eikä minulla ja alustalaisillani ole siitä suinkaan ollut vahinkoa. Se, mihin ei järkemme ulotu, Martti, jättäkäämme omaan arvoonsa, elkäämme ruvetko sitä turhaan miettimään: Kaikki se, joka ei tee meitä paremmaksi tai onnellisemmaksi, on pahasta, sanoo isä Vilhelm."

"Olkoot isä Vilhelmin maalliset tiedot kuinka hyviä tahansa, ankara herra!" vastasi Martti, -- "niin hän ei kuitenkaan ikinä saa minua uskomaan, etteivät pyhä apotti Vilhelm, autuas herra Andreas Slagelseesta sekä minun hurskas piispavainajani ymmärtäisi tuhat kertaa enemmän taivaallisista asioista kuin hän on uneksinutkaan, eivätkä he siltä ole niitä paholaiselta oppineet. Jos minun herravainajani vielä eläisi, niin hän varmasti olisi voinut antaa teille hyvän neuvon. Te olisitte voinut avata hänelle sydämenne eikä teidän olisi tarvinnut lähteä pahimpaan yönselkään ratsastamaan."

"Niinkö todellakin uskot, Martti? Minkä neuvon olisit luullut piispasi antaneen minulle, jos minä olisin sanonut hänelle kreivi Albertin tulevan kotiin näinä päivinä ja tahtovan eroittaa minut rakkaasta vaimostani sekä kuninkaan makaavan tänä yönä saman katon alla pahimman verivihollisensa kanssa?"

"Olivatpa ne pahoja uutisia, ankara herra! Mutta jälkimäinen -- jälkimäinen, suokaa anteeksi, on totisesti pahin. Jos ette pahaksenne pane, ankara herra, niin kyllä minä tiedän mitä Pietari piispa olisi sanonut!"

"No, sano suoraan!"

"Ajatelkaa ensiksi kuningasta ja sitten vasta itseänne, niin hän olisi sanonut. Ja jos hän olisi vielä elänyt, niin varmasti hän olisi valvonut tänä yönä kuninkaan luona."

"Jumala antakoon anteeksi viisaalle rippi-isälleni, jos hän ei ole viisaampi kuin sekä sinä että minä ja sinun vanha piispavainajasi!" sanoi Kaarlo levottomana ja ratsasti kiireemmin. "Minä olen monasti aikonut lähteä, mutta hän on aina päivän selvään osoittanut minun haaveilevan turhia. Sinun hurskas piispavainajasi varoitti minua koskaan poistumasta kuninkaan luota toukokuussa, mutta hän oli niihin aikoihin sairas ja omituinen. Isä Vilhelm on vapauttanut minut siitä; hän on selittänyt sen minulle sekä paljon muutakin, samoin kuin kreivi Albert ja Absalon Belg puolestaan yrittivät, mutta terävästi ja pyhän raamatun avulla. Tänä vuonna on jo kolmas kevät, jolloin minä en ole nähnyt kuningasta; minä kuulin hänen olleen suutuksissaan minulle. Kuningattaren hirvittävän kuoleman jälkeen hän ei ole halunnut nähdä ketään."

"Niin, kyllä sekin oli katala teko", huokasi Martti. "Kuka enää tässä maailmassa on turvattu, kun ei edes kuningatar niin mahtavan kuninkaan rinnalla? Eikö vieläkään tiedetä kuka nuolen ampui?"

"Kyllä, totisesti, vanha Martti!" sanoi Kaarlo ja loi katseensa taivasta kohti. "On yksi, joka sen tietää eikä hän sitä unohda tuomiopäivänä."

"Siinä te olette oikeassa, ankara ritari. Kaikkitietävä Herra Jumala nujertaa kyllä kerran kaikki roistot ja murhaajat. No niin, kuningatar sai totisesti kamalan lopun, mutta eipä häntä tainnut surra muut kuin kuningas; mutta jos kuninkaalle sattuisi yhtä onnettomasti --"

"Siitä Jumala maata ja valtakuntaa varjelkoon!" huokasi Kaarlo ja kannusti ratsunsa. Mutta samassa se hypähti syrjään ja nousi pystyyn; myöskin Martin hevoset pelästyivät, ja hänellä oli täysi työ niitä kiinnipidellessä. He pysähtyivät kahden korkean kukkulan väliselle rotkotielle, ja nyt oli mahdoton saada hevosia kulkemaan eteenpäin. "Mitä ne pelkäävät?" huusi Kaarlo. "Herra siunatkoon! Ettekö te näe hirsipuuta tuolla ylhäällä! Ja katsokaa, kaksi paholaista tappelee siellä kuolleesta." Kaarlo katsahti ylös ja näki kauhukseen kukkulalla aivan rotkotien yläpuolella hirsipuun ja kahden hämärän olennon liikkuvan hirsipuun alla, missä he näyttivät paraillaan kaivavan hautaa.

"Siellä varmaankin haudataan salaa jokin pahantekijä", sanoi Kaarlo rauhallisesti. "Lue isämeitäsi, Martti, ja ajakaamme Jumalan nimessä edelleen!"

Mutta nyt hän kuuli naisäänen laulavan kimakasti ja kirkuen sieltä ylhäältä:

Hän meiltä saa vuotehen mullassa -- Vaikk' ennen multa aarteita sai kullassa: Niin ylpeän hän voi masentaa!

Kaarloa kauhistutti ja hän koetti turhaan pakoittaa hevostaan eteenpäin, se seisoi kuin kiinninaulittuna maahan. Hän liitti kätensä yhteen ja loi hiljaa rukoillen katseensa taivaalle, missä hän näki pitkän, kauniin tähdenlennon kuin etäisen tulikuulan hitaasti liukuvan taivaanrantaan.

"Nyt putosi pohjoisen kruunun suuri tähti!" huusi naisääni hirsipuun alta. "Minä näin sen, vanhus! Minä näin sen. Sammuuko nyt myöskin tähti leijonan silmästä?"

"Ei vielä!" vastasi kolkko miehen ääni. "Mutta se himmenee, sillä vesimies hallitsee ja jousimiehellä on valta."

"Noituutta ja paholaisen metkuja!" sanoi Martti tehden ristinmerkin. -- "Kunhan te vain saisitte kimonne eteenpäin, herra, niin kyllä minun hevoseni tulevat jälestä."

Kaarlo kannusti taas ratsuaan; salaman nopeudella se kiiti rotkotien kautta. Martti seurasi herraansa; ja pian molemmat olivat jättäneet hirsipuumäen ja sen oudot oliot taakseen.

KAHDEKSAS LUKU.

Samana kauniina kevätpäivänä, jona Thorgeir Danaskjald illemmalla oli tullut vierailemaan Riisen Kaarlon luo tuoden hänelle tärkeitä sanomia, oli kuninkaallinen metsästysseurue aikaisin aamulla, iloisten metsästystorvien raikuessa koirineen ja haukkoineen noussut maihin Fooborgia vastapäätä olevalle pienelle, somalle Lys-saarelle. Kuningas oli antanut pystyttää telttansa lähelle rantaa äsken puhjenneen pyökkimetsän laidassa olevan lähteen viereen. Kreivi Henrik oli muka edellisenä päivänä metsästäessään loukannut jalkansa ja oli senvuoksi tänään estetty tulemasta mukaan, jääden laivaansa, mutta kuningas ja hänen poikansa, nuori Valdemar, samoilivat saarella koirineen ja haukkoineen Junkker Strangen, Astrad Fracken ja muutamien metsästäjien kanssa.

Vanha kamarimestari Andreas oli sill'aikaa uutterasti puuhaillut koristaessaan kuninkaallista telttaa, missä kuningas ja prinssi aikoivat syödä illallisen ja viettää yönsä. Vanha, uskollinen kamarimestari oli koettanut parhaansa mukaan valmistaa kaikki kuninkaallisten hauskuudeksi ja mukavuudeksi. Hän oli koristanut teltan punaisilla matoilla ja somistanut sen kevään vihertävillä lehdillä, ja hän oli huolehtinut siitä, että kuninkaan ja prinssin vuoteet olivat mukavia ja pehmeitä. Hän oli Björn-juomanlaskijan auttamana täyttänyt hopeakannut viinillä ja hopeapikarit olivat kiilloitettuina pantu esille; sillä välin hän ei unohtanut toruskella kyökkimestaria ja kokkipoikia. Teltan eteen hän oli pystyttänyt lehtikujan suurista, lehtevistä pyökkipuunoksista, ja niiden välissä palaisivat tervasoihdut iltasella; vaikka tämä kaikki ei ollutkaan hänen mielensä mukaista, niin hän tiesi kuitenkin sen huvittavan kuningasta. Ja vaikka hän itse ei sietänyt soitantoa, oli hän kuitenkin kuninkaan torvensoittajille asettanut penkit ja virvokkeita teltan lähellä olevalle kukkulalle, mistä oli hyvä kaiku metsää vasten. Kuninkaan koirista jopa haukoistakin hän oli pitänyt huolta.

Aurinko oli laskenut; oli jo myöhäistä, eikä kuningas ollut vielä palannut metsästämästä. Vanha kamarimestari alkoi olla kärsimätön ja toruskeli palvelijoita. Hän oli jo pari kertaa antanut sytyttää soihdut, mutta oli taas sammuttanut ne säästäväisyydestä. Viimeinkin kuultuaan koirien haukuntaa ja metsästystorven äänen hän kiirehti sytyttämään kaikki kynttilät ja soihdut.

Kuninkaallinen metsästysseurue läheni telttaa. Kuningas astui edellä prinssin ja Junkker Strangen välissä.

"Nyt minä olen sekä väsynyt että nälissäni", sanoi kuningas. "Kyllä minä huomaan meidän vähitellen jo vanhenevan, Strange. Eivät taida sinunkaan jalkasi enää jaksaa seurata?"

"Jaksavat kyllä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange päivitellen. "Kyllä te samoilittekin saaren tarkkaan: ei ole sitä suota, ei someroa tällä saarella, jolla me emme olisi olleet."

"Minä tahdoin vielä kerran koettaa jaksaisinko kestää koko päiväisen retken auringonlaskuun asti", sanoi kuningas.

"Minä luulisin teidän voivan jatkaa vielä kuunkin noustua!" virkkoi iloinen herra Strange. "Päivän säteilevä kuningas, Olavi Hvitaskjaldin sanoja käyttäen, on jo aikoja sitten häpeissään mennyt levolle."

"Mutta se kuningas kulkikin tänään vähän pitemmältä kuin Lys-saaren ympäri", vastasi kuningas. "Miten monta tuhatta vuotta hän onkaan kulkenut maailman ympäri rauhallisen loistavana ja majesteetillisena, ja tuhansien vuosien kuluttua hän paistaa yhtä rauhallisena ja ylpeänä meidän haudoillamme. Kun oikein ajattelen sitä, Strange", jatkoi kuningas totisena, "niin eipä meidän mahtavuutemme ja suuruutemme ole kovinkaan suuren arvoista, emmekä me tämän lyhyen elämämme aikana saa paljoakaan aikaan, mistä voitaisiin puhua vielä sadan vuoden kuluttua; mutta vasta vanhaksi tultua sen huomaa. Katso, enkö ole melkein saavuttanut sitä, mihin voimakkaana nuorukaisena pyrin, ehkä vähän enemmänkin? Mutta mitä siitä on? Eikö Valdemarin elämä ole enemmän arvoinen? Suoraan sanoen, Strange, keisarienkin valta ja mahtavuus näyttävät minusta aivan mitättömiltä ajettuani nuo kaksi keisaria Elben yli."

"Ehkäpä teidän mielenne lopulta tekee pyhän Pietarin korkealle istuimelle", jatkoi Junkker Strange taas entiseen leikilliseen tapaansa. "Täytyyhän teidän sentään tunnustaa pappiskeisarin vallan ja mahtavuuden jotakin merkitsevän maailmassa, ainakin niin kauan kuin kuninkaat ja keisarit eivät pidä itseään liian hyvinä pitelemään hänen jalustintaan."

"No niin, vanha Strange, sielujen hallitsija lienee kuitenkin mahtavin valtias maan päällä. Ne aivot, jotka tuon uskaliaan ajatuksen synnyttivät, olisivat ansainneet kantaa jalomman kruunun kuin kuninkaitten ja keisarien on. Senvuoksi minä aina olenkin kunnioittanut tuota mahtavaa roomalaispiispaa enemmän kuin kaikkia maailman vartijoita! Mutta minä kiitän kuitenkin Jumalaa, etten ole hänen sijallaan."

"Miten niin, herra kuningas? Te ette totisesti nukkuisi pyhällä istuimella."

"Oikein, Strange, niin minäkin ajattelen. Herran huoneenhaltijan ei pitäisi koskaan nukkua, ja jos hän ei uskoisi sitä olevansa -- niin nukkuisi hän vieläkin vähemmän."

"Minä en oikein tiedä, ymmärsinkö teidät oikein, herra kuningas!"