Part 40

"Auttakaa, auttakaa!" huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu pelästyksestä. "Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!" Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun valtaamana kaatui tiedotonna maahan.

"Sven, Sven!" huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.

"Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut mitään onnettomuutta."

"Katso, tuossa hän makaa", keskeytti nainen hänet, "siitä onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun tähteni kuitenkaan valehdelleet."

"Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin. Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!"

"Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?"

"Ne seisovat tuolla aidan luona."

"Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli skorpioni jousimiehen kanssa, -- mutta ei tässä vielä uljasta otusta kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?"

"Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän kuuluu olevan niin kaunis!"

"Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, -- nyt minä olen helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan." Näin sanoen hän piteli käsiään silmillään ja itki katkerasti.

"Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis, enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen kaikki, mitä vain tahdotte."

"No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani! Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki -- mutta auta minua kostamaan!"

"Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte olla niin julma, kun ajattelen" --

"Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele mitään, tottele vain, -- siihen sinä olet syntynyt ja luotu, -- minun silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä! Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua. Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!" Hän tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään, rapisevaan pensaikkoon.

Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään, aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa. Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.

* * * * *

Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän keskusteluaan.

"Minä erehdyin, jalo Valdemarini!" sanoi kuningatar lempeästi ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja ojentaessaan hänelle kätensä. -- "Minä luulin olevani tuollaisen kurjan intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!"

"Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä" ---

"Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi. Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu häneen."

"Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan kauniit, ystävälliset naiset."

"Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!"

"Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!"

"Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa, että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset, joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle. Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme. Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme, ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin. Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi naisviettelijäksi."

"Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua. Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä sinun rinnallasi, -- heti kun tulemme Riibeen" -- --

"Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!" keskeytti kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. "Minä vihaan sydämeni pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse odottavat minua."

"Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua, ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, -- niin sinä näkisit miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä ylpeydeksi."

"Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!" vastasi Berengaria ylpeästi. "Ei, jos olen kuningatar niin tahdon tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo rakastaa minua -- niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!"

"Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan, ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse. sinun rakkauttasi vihalla!"

Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen. Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. "Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, minun Valdemarini!" huudahti hän lopulta. "Minä tunnen tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi, Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!"

Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja kuiskasi: "Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen maailman onnellisin kuningas."

Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.

"Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!" sanoi Junkker Strange. "Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he meluavat ja huutavat!"

"Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!" kuiskasi kuningatar tuskastuneena. "He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista."

"Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!" vastasi Valdemar. "Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina ja hilpeinä rientävät vastaani."

"Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella minut kuoliaaksi sinun rinnallasi."

"Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani meidän omien alamaistemme joukossa?"

Sill'aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen. Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin jäykempi ja kankeampi.

"Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa meihin!" kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:

"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"

"Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?" kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.

"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas vimmastuneena. "Kuka uskaltaa loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!"

Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului. Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään syyllisten kanssa.

Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja kuningas vaati hiljaisuutta.

"Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!" kaikui nyt sorinana ympäri kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.

Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä kantaneet. "Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi", sanoi hän lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, "ja jos ylpeilette siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo kunnioittaa ja rakastaa?"

"Eläköön kuningatar! -- Eläköön kuningas!" huusi nyt tuhatääninen joukko ääneen ja meluten.

"Kiitos, Valdemarini!" kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. "Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, ettei se olisi viimeinen!"

Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.

"Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!" huusivat tuhannet äänet kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä, pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri, ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei kukaan nähnyt mistä se oli tullut.

"Jumalan tuomio! -- Jumalan tuomio!" kuultiin muutamien kansan joukosta murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja tyytymättömyyden purkaukset.

Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill'aikaa kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar kuollut onnettoman kuninkaan syliin.

Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin, kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään "vivat" [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.

SEITSEMÄS LUKU.

Yli kolme vuotta oli kulunut tuosta onnettomasta tapahtumasta. Oli kaunis kevätilta toukokuussa, ja Själlandin vaaleanvihriät pyökkimetsät olivat vasta puhjenneet kaikessa komeudessaan. Kaarisenkartanon luona olevaan ihanaan pyökkilehtoon oli tuttavallinen joukko ritarillisia naisia ja herroja istuutunut n.k. Martta-rouvan lähteen ympärille. Etempää kuuluivat rauhalliset iltakirkonkellot, ja laskeuva aurinko loi viimeiset säteensä valkoisen, neliskulmaisen kirkontornin ikkunoihin. Kookkaan, vaaleatukkaisen ritarin vieressä istui kaunis, nuori ritarinrouva, kultaverkko ruskeilla palmikoillaan, ja nukkuva tyttönen sylissään. Pieni, kaksivuotias poika ratsasti meluten pensaikossa ritarin suurella sotamiekalla ja oli iloissaan päästessään karkuun vanhalta sipsuttavalta hoitajaltaan. Vanha, arvokkaan näköinen rouva, päässään musta, kultareunainen pitsihuivi, levitteli illallisliinan tuoreelle nurmikolle, ja soma nuori neitonen, kullalla kirjailtu pusero yllään, autteli häntä asettamalla sille maukkaita maalaisruokia. Kaatuneella puunrungolla istui matkapukuinen herra, suuri kultarengas käsivarren ympärillä. Hän istui hiljaisena ja totisena, pidellen sylissään kanteletta ja lauloi laulua Junkker Strangen kotiintulosta Dagmar kuningattaren kanssa; hänen lempeät, siniset silmänsä viivähtivät usein sydämellisellä mielihyvällä katselemaan kukoistavaa, nuorta neitosta, joka hiukan muistutti Dagmaria, mutta vieläkin enemmin Riisen Kristiina-neitoa hänen onnensa päivinä.

"Ihana ilta, Rigmorini!" sanoi ritari, puristaen kauniin vaimonsa kättä -- "nukkuuko pieni Hedvigimme vielä?"

"Nukkuu kyllä, eikä hän juuri näy välittävän kauniista illasta!" vastasi Rigmor nyrpeästi. "Kuinka voit olla niin rauhallinen, Kaarlo, ja mitenkä voimme istua täällä vanhoja lauluja kuuntelemassa tai ajatella minkäänlaisia maallisia iloja, ennenkuin olemme tehneet päätöksemme. Jos minun isäni nyt todellakin palaa Virosta niinkuin hyvä Thorgeir sanoo, niin mitä silloin teemme? -- Martta, pidä toki silmällä hurjaa Albertia, elä anna hänen juosta metsikköön!"

"Olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme, rakas Rigmor!" alkoi ritari Riisen Kaarlo rauhallisesti puhua. "Hän ei ole vielä saapunut Riibeen, eikä vaara ole suurempi tänään kuin se on ollut näinä kolmena vuotena. Totta on, että se nyt on lähempänä. Mutta kaikella on loppunsa, ja minä olen melkein iloinen kuullessani sen ukonilman lähenevän, jonka me kuitenkin olemme tietäneet olevan tulossa. Jos sinun isäsi nyt tulisi tänne ja näkisi meidän istuvan näin rauhallisina, niin ehkä hän antaisi meille anteeksi, ellei meidän tähtemme niin viattomien lastemme vuoksi. Mutta jos hän vielä tahtoo eroittaa meidät, ja tulee asevoimalla vaatimaan sinua minulta, niin hän saa nähdä, ettei vallit ja muurit ole turhan tähden linnani ympärillä. Mutta minä luotan vielä kuninkaaseen ja arkkipiispaan."

"Voi, mitä sinä luulet kuninkaan meistä välittävän? Senjälkeen kun onneton kuningatar murhattiin aivan hänen silmiensä edessä on hän vanhentunut ja harmaantunut surusta; ja arkkipiispa ei ajattele muuta kuin kirjoja ja hengellisiä asioitaan."

"Jumala auttakoon kuningasta! Me olemme kuitenkin tuhat kertaa onnellisempia, Rigmorini. Sureeko hän vielä yhtä syvästi kuningatar Berengariaa, hyvä Thorgeir?" näin sanoessaan Kaarlo kääntyi äsken saapuneeseen vieraaseen. "Millä mielellä hän oli kun hänet viimeksi näitte?"

"Minä ihailen häntä sekä surussa että onnessa!" vastasi Thorgeir Danaskjald pannen kanteleen pois. "Kyllä hän on hyvin vanhentunut, hänen tukkansa on tuhkan harmaa ja hänen otsansa uurteinen; mutta hänen suurten sankarisilmiensä tuli ei ole sammunut, ja hän on ehkä näinä kolmena suruvuotena toiminut enemmän Tanskan kansan hyväksi kuin kaikilla voitollisilla sotaretkillään. Hän työskentelee päiväkaudet salakammiossaan arkkipiispa Anteron ja oppineen Gunnar-veljen kanssa uutta lakikirjaa valmistaen. Hän ei koskaan ole poissa valtakunnanneuvostosta eikä käräjiltä. Puhutaanpa paljon siitäkin, että hän aikoo vielä toteuttaa uhkarohkean suunnitelmansa uskaliaasta sotaretkestä Englantiin. Usein hän valvoo yökaudet ja hyvin harvoin hän lähtee virkistymään metsästysretkelle, niinkuin hän näinä päivinä kuuluu tehneen. Mutta kreivi Henrikin vierailu näyttää ilahduttaneen häntä."

"Schwerinin kreivi Henrik?" huudahti Kaarlo, ponnahtaen seisomaan. "Onko hän vieraillut kuninkaan luona? Sepä omituinen uutinen! Olivathan hän ja kuningas verivihollisia?"

"Niin he ovat usein olleet ja ovat taas sopineet. Kuninkaan suuttuessa viekas kreivi turvautuu aina rukoukseen. Tuon vanhan Juhana Ganzin jutun jälkeen kuningas on jo kaksi kertaa pakoittanut hänet alistumaan. Oletteko kuullut kuninkaan viimeksi Schwerinissä vieraillessaan ottaneen holhokkinsa puolesta puolen linnasta ja kreivikunnasta haltuunsa? Siinä hän ei kuitenkaan ollut aivan oikeudenmukainen, mutta ne sai kreivi tällä vierailullaan takaisin. Hän ei uskaltanut tulla ilman turvallisuusvakuutusta, mutta nyt he taas ovat kuninkaan kanssa parhaita ystäviä. Kreivi on reipas ja iloinen seuramies, ja kuningas tarvitsee vaihtelua ja hauskaa seuraa."

"Sanoitteko heidän todellakin lähteneen yhdessä metsästämään?"

"He metsästävät innokkaasti yhdessä, ja se on suureksi virkistykseksi kuninkaalle. Minä olin eilen heidän mukanaan, kun he purjehtivat Fyeniin, enkä minä ole näinä viime vuosina nähnyt kuningasta niin iloisena. Kreivi kertoili Egyptiin ja pyhälle maalle tekemästään pyhiinvaellusmatkasta sekä eräästä sieltä tuomastaan pyhäinjäännöksestä, jonka hän oli lahjoittanut Schwerin kirkolle. Hän vannoi pyhästi sen olevan Vapahtajan todellista verta. Hänen piispansa näyttää sitä aina helatuorstaisin kaikille Schweriniin saapuville pyhiinvaeltajille, jotka nyt voivat saada häneltä synninpäästön yhtä hyvin kuin Rooman paavilta. Hän on kyllä uskalias ja rohkea herra, mutta hänen hurskauteensa minä en paljoakaan luota."