Part 37

"Jumalan nimessä, oletteko loihtija, hurskas herra?" huudahti kuningas ihmeissään. "Te olette oikeassa, nyt kaikki järjestyvät! Kiitetty olkoon Herra!"

"Iankaikkisesti, amen!" lisäsi Pietari piispa. "Mutta turvatkaa Häneen, ja kuulkaa minua. Viholliset peräytyvät vain palatakseen heti entistä lukuisampina. He ovat nähneet meidät heikkoudessamme, -- osoittakaamme heille mistä me etsimme voimaa!"

"Hän on oikeassa, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Antakaa sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu, jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla."

"Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!" sanoi kuningas, ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja -- välittämättä vähääkään vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen voimakkaista hyökkäyksistä -- hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä tavanmukaiseen aamuvirteen.

Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.

Samassa aurinko nousi.

"Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä vaikutus Vironmaan kohtaloon.

Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista, jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.

Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.

Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma, joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset, Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.

Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.

Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: "Katsokaa taivaalle, kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?"

Sotilaat pysähtyivät ja katsoivat taivaalle missä valkoisen ristin koristama suuri, punainen lippu liiteli myrskyn pyörteessä heidän ylitsensä.

"Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä lähempänä on voittomme!" kaikui voimakas ja valtava ääni ikäänkuin jättiläistorvesta, eikä kukaan huomannut mistä se kuului, mutta moni uskoi sen tulleen taivaasta.

"Katsokaa, se on taivaallisen kuninkaamme lippu!" huusi Pietari piispa. "Vain sen avulla me voitamme, mutta jos se joutuu vihollisten käsiin, niin silloin me olemme totisesti hukassa!"

"Ihme! ihme!" huusivat kaikki hämmästyneinä, lipun liidellessä korkealla heidän päänsä päällä. Myrsky kuletti sen vihollisen leiriä kohti, eikä kukaan ulottunut sitä kiinniottamaan.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi piispa. "Pelastakaa taivaallinen lippu!" ja sillä innolla ja voimalla, minkä ainoastaan jumalallinen ihme näytti voivan heissä sytyttää, syöksyivät kiihoittuneet sotilaat eteenpäin.

Lipun näin liidellessä molempien sotajoukkojen yli Riisen Kaarlo ja Absalon Belg seisoivat aseettomina virolaisen jalkaväen ympäröimällä kukkulalla. Heiltä oli aseet riistetty, ja heidät, sekä joukko muita kristittyjä vankeja, oli määrätty uhrattaviksi heti taistelun jälkeen epäjumalille. He olivat molemmat alakuloisia. Absalon Belg kiroili Riisen Kaarlon uhkarohkeutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa; mutta Kaarlo oli vaipunut polvistuneena rukoukseen eikä kuunnellut häntä. Hän ja Absalon Belg olivat ainoat vangeista, jotka eivät olleet sidotut; sillä uljas Kyriawan oli heidän rohkeuttaan kunnioittaen antanut vapauttaa heidät siteistä täksi viimeiseksi päiväksi, jonka he vielä saivat elää.

Kun Kaarlo innokkaasti rukoillessaan kuninkaan ja maamiestensä puolesta kohotti silmänsä taivasta kohti, näki hän loistavan ristilipun liitävän aivan päänsä päällä. "Merkki! Merkki! -- Taivaan lähettämä pelastus!" huusi hän kuin mieletönnä ilosta ja hypähti paikaltaan. Lippu laskeutui aivan kukkulan huipun kohdalle, hän tarttui siihen ja heilutti sitä innostuneena päänsä ylitse.

Aurinko paistoi valkealle ristille, ja kaikki tanskalaiset tunsivat kookkaan Riisen Kaarlon hänen taivaansinisistä, kiiltävistä sotavarustuksistaan. Kypärä oli pudonnut hänen päästään. Hänen pitkät, keltaiset kiharansa liehuivat myrskyssä hänen hartioillaan. Siinä seisoessaan hän muistutti enkeli Mikaelin kuvaa, sellaisena kuin hänet usein on kuvattu: voitonlippu kädessä, ja voitetut hornanhenget jalkainsa alla.

Kukkulan juurella riehui ankarin taistelu. "Katsokaa! Katsokaa!" huusi Pietari piispa. "Taivaallinen lippu on kristityn kädessä keskellä vihollisten leiriä!" Sven Väkevä ja Veli Gamling rinnallaan kreivi Otto hyökkäsi sen virolaisen jalkaväen kimppuun, joka vartioi kukkulaa, ja ennenkuin nämä ehtivät estämään vankiensa uskaliaita yrityksiä, makasivat he ruhjottuina hevoskavioiden alla, ja tanskalaiset ratsumiehet ympäröivät kukkulan.

Otto oli heti tuntenut kauniin, uskaliaan lipunryöstäjän Kristina neidon veljeksi. Hän toimitti kohta hänelle ja hänen tovereilleen aseita ja hevosia, jääden itse ahdistamaan vihollista. Molemmin käsin kohottaen pyhää lippua Kaarlo ratsasti nyt korkealla, valkoisella hevosella sille paikalle, missä kuningasta ja kreivi Albertia kovimmin ahdistettiin. Absalon Belg taisteli miehuullisesti Kaarlon rinnalla, ja eräs nuori, Uffo niminen nuorukainen, sekä kolmekymmentäneljä aseenkantajaa seurasivat häntä. Kaikkien katseet kohdistuivat ihmeelliseen ristilippuun, ja sieltä, missä se kuninkaan sivulla liehui, täytyi vihollisen väistyä. Sill'aikaa seisoi arkkipiispa Antero piispojensa ja pappiensa ympäröimänä niinsanotun Rantavuoren kukkulalla, mihin joukko linkoja ja suuria sotakoneita oli asetettu; täältä hän voi seurata molempien sotajoukkojen liikkeitä, ja taistelun kestäessä hän lähetti usein kuninkaalle tärkeitä neuvoja ja viittauksia. Syvästi liikutettuna hän näki sen suuren vaaran, mihin hän tämän ristiretken innokkaimpana kehoittajana hurskailla ja hyväätarkoittavilla neuvoillaan oli syössyt kuninkaan ja hänen läänitysmiehensä. Kun hän näki Kyriawanin anastavan kuninkaallisen lipun, lähetti hän pikaviestin kuninkaalle ja antoi panna kaikki sotakoneet toimimaan. Mutta linkojen voima oli liian heikko kantamaan vihollisiin asti, jotka sitäpaitsi nyt olivat katkaisseet häneltä kaiken yhteyden kuninkaan ja sotajoukon kanssa. Hän näki vihollisen suuren ylivoiman, ja kohottaen kätensä taivasta kohti, hän rukoili polvillaan palavan hartaasti ja kuumia kyyneleitä vuodattaen.

Kauan hän makasi tässä, asennossa ja nyt hän kuuli pappiensa ilohuudot: "Tanskalaiset voittavat! -- Vihollinen väistyy!"

Hän kiitti Jumalaa ja jatkoi rukoilemistaan; mutta kun hänen kohotetut kätensä vaipuivat väsymyksestä alas kuuli hän pappien huutavan: "Voi, tanskalaiset väistyvät!" Silloin vanhan Anteron valtasi omituinen mielenliikutus; hän muisti miten Mooses voimallisella rukouksellaan oli rukoillut voiton taivaasta Israelin kansalle. "Armias, suuri Jumala!" rukoili hän, "kuule minun palava rukoukseni ja suo sinun sankareillesi voitto sinun nimesi kunnian tähden, ja minä tahdon huutaa sinua avukseni viimeiseen hengenvetooni asti!" Ja hän kohotti taas vapisevat kätensä taivasta kohti.

"Vihollinen pakenee! -- Kuningas voittaa!" huusivat nyt piispat ja papit hämmästyneinä. Kun sama omituinen sattuma vielä kerran uusiutui, ja tanskalaiset väistyivät väsyneen arkkipiispan käsien vaipuessa alas, -- silloin kiirehtivät piispa ja papit polvistuneina tukemaan hurskaan arkkipiispan käsiä. Näin he tukivat häntä, rukoillen yhdessä hänen kanssaan niin kauan kuin taistelua kesti, kunnes viimeinkin auringon laskiessa koko virolainen sotajoukko pakeni monien tuhansien ruumiiden yli, ja tanskalaiset ajoivat heitä takaa riemullisin voittohuudoin.

"Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala!" sanoi arkkipiispa, aikoen nousta, mutta vaipui kalpeana ja uupuneena piispojen ja pappien syliin. Mutta kun kuningas ja kaikki sotapäälliköt iloisin voitonhuudoin kokoontuivat hänen ympärilleen, nousi hän taas voimakkaana ja aloitti juhlallisen Te Deumin [Kiitosvirsi], mihin kuningas ja koko sotajoukko iloisesti ja hartaasti yhtyivät, Riisen Kaarlon kannattaessa ihmeellistä ristilippua kuninkaan pään yläpuolella.

Danebrog nimisenä säilytettiin sittemmin tätä ristilippua Slesvigin tuomiokirkon pyhienjäännösten joukossa. Muutamat selittivät tuon ihmeellisen tapahtuman aivan luonnollisella tavalla, ja moni uskoi cruciatin [vihityn lipun] olleen paavin lähettämän. Mutta tarina sen taivaallisesta kotiperästä säilyi kansan kesken viime aikoihin asti, ja tämä kansallinen suojeluskuva oli niin pyhä kansalle, että valkea risti punaisella pohjalla on kautta vuosisatojen osoittanut tanskalaisille merisotilaille tien valtaan ja kunniaan. Dannebrog-ritarikunnan merkkinä siihen liitettyine kirjoituksineen: Jumalan ja kuninkaan puolesta, siitä tuli kunnianosoitus maan ansiokkaimmille miehille.

Kun Te Deum taistelukentällä oli laulettu, paljasti kuningas miekkansa ja kutsui luokseen ne nuoret aseenkantajat, jotka yhdessä Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin kanssa olivat suojelleet taivaallista lippua, ja sen ihmeellisellä vaikutuksella vieneet hänet ja sotajoukon voittoon. Sotajoukon nähden hän löi heidät kaikki ritareiksi ja salli heidän kilvessään kantaa valkoista ristiä punaisella pohjalla. Riisen Kaarlolle ja Absalon Belgille hän antoi saman arvokkaan asemerkin, sitäpaitsi hän lupasi Riisen Kaarlolle, että hänen isänsä menetetty läänitys, Kaarisen kartano tiluksineen, annettaisiin nyt vanhan Radulfin kuoltua hänelle ja hänen rintaperillisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja lupasi kuningas huolehtia Radulfin pojista, etteivät he joutuisi vahinkoon. Kaarlo polvistui suutelemaan kuninkaan kättä, kiitollisena ja sydämestään iloiten, ei vain takaisinsaamastaan isientilasta, jota hän hyvin rakasti, vaan etupäässä senvuoksi, että hän nyt toivoi uskaltavansa kosia kreivi Albertin kaunista tytärtä. Sillä hän toivoi yhä vielä Kristiina sisarensa vakuutusten olleen tosia, kun hän oli kertonut oikullisen, kauniin Rigmorin salaa häntä rakastavan.

Ilo oli ylimmillään leirissä koko yön, ja seuraavana päivänä oli jo ritari Kaarlolla ja monella muulla nuorista ritareista kilvessään tuo uusi, kunniakas merkki.

"Onneksi olkoon, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert seuraavana aamuna nuorelle Riisen läänitysherralle, joka silmät ilosta säteillen astui sotapäällikkönsä telttaan, äsken maalattu kilpensä käsivarrellaan, kertoen hänelle, että hän nyt kun ristiretki oli näin onnellisesti päättynyt, oli saanut kuninkaalta luvan palata Tanskaan ottamaan läänitystiluksensa haltuunsa.

"Te olette onnen suosikki!" sanoi totinen sotapäällikkö hiukan kylmällä ja vieraalla äänellä luoden häneen läpitunkevan katseen. "Arkkipiispan kasvattina ja Pietari piispan uskottuna te taidatte ymmärtää vähän muutakin kuin isämeitänne, koska te miekkaanne kuluttamatta osasitte toimittaa meille voiton taivaasta."

"Siitä minä en kiitä omaani enkä kenenkään ihmisen viisautta, ankara herra!" vastasi Kaarlo vilpittömän rehellisesti. "Tuo outo lipun ilmestyminen on minulle yhtä käsittämätön Jumalan ihme kuin se on arkkipiispalle ja kaikille muille täällä. Mutta te olette oikeassa: minun täytyy olla onnellinen siitä, että niin mitätön kuin olenkin sain kunnian tarttua tuohon pyhään aarteeseen, silloin kun se meille lähetettiin."

"Olkaa suora, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert synkkänä. "Jättäkää mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön. Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa pappinensa seisoi."

"Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!" huudahti Kaarlo hämmästyneenä, tuntien kunniantuntoansa loukatun. "Te loukkaatte suuresti sekä minua, että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten joukkoja."

"Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?"

"Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä sopimuksena ja harkittuna ilveilynä -- niin" --

"Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut osaksi avullisena!" keskeytti Albert hänet kiivaasti. "Elkää koettako uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen! Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!"

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. "Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina mestauspaikalta ruumispaarille."

"Hyvä on!" vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä olkapäälle. "Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla, maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä; ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka kuninkaan ja papiston suosikki."

Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta. Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.

Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.

Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla. Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.

"Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita voimakkaamman!" huudahti pakana. "Antakaa meille hyvä Jumala pahan sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!"

"Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!" sanoi Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina unelmina hänen sielussaan. "Herran käsi on voimallinen minussa, enkä minä tahdo pelätä!" puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan uutta kilpimerkkiänsä. "Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden olevan pelkoa voimakkaamman."

"Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!" kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.

VIIDES LUKU.

Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan, vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä osoittaneet.

Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri, punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli. Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna, kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa Riisen Kaarlon.

Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.

Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa syliinsä.

Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: "Terve kuninkaallinen urhoni!" sanoi hän. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi, eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!"

Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. "Niin, Berengariani!" sanoi hän onnesta huumautuneena. "Nyt vasta on minun onneni ja iloni täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!"

"Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!"

Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

"Hänestä tulee isänsä näköinen!" sanoi kuningatar. "Mutta elä unohda minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä hyväilet Eerikkiä."

Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä nyrkkiään veljelleen. "Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?" kysyi kuningas nauraen. "Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä, jalo kuningattareni", sanoi hän totisesti, "ja jos ei poikanen olisi niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!"

"Hyi Aabel!" -- sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.

Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta. Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään maailmassa ole mahdotonta.

Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta. Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen tapahtuman todellakin ihmeeksi.