Part 36

Viisas sotapäällikkö hyväksyi kuninkaan varovaisuuden ja kiiruhti täyttämään hänen käskyjänsä. Absalon Belgin hän löysi heti. Tämä hypähti ratsunsa selkään ja lupasi hakea Riisen Kaarlon, mutta etsi häntä turhaan puolen tuntia.

Jyrkän rantaäyrään seinämään oli muodostunut syvä luola: Tämän syrjäisen paikan oli Pietari piispa valinnut asunnokseen teltan asemesta, ja Riisen Kaarlo oli ollut avullinen valmistamaan hänelle sinne olkivuoteen, tuoden hänelle laivasta ne vähät elintarpeet, jotka hän halusi. Ihmeekseen Absalon Belg löysi vasta täältä luolan ulkopuolelta Riisen Kaarlon harmaan ratsun, ja Ritari Kaarlo astui itse niin omituisen juhlallisen näköisenä sieltä, kuin olisi hän nähnyt henki-ilmestyksiä.

Heti kun ritari Kaarlo oli kuullut kuninkaan käskyn, hän tointui ja hypähti sanaakaan sanomatta hevosensa selkään.

Sill'aikaa kun kreivi Otto reippaasti ja onnellisesti ryntäsi vihollisen linnoitukseen uljaine friisiläisineen, ja muu osa sotajoukkoa pystytti telttoja sekä vahvisti leiriä paaluilla ja turpeilla, ratsastivat Riisen Kaarlo ja Absalon Belg korkealle mäelle, mistä luulivat voivansa nähdä koko seudun. Oli kaunis ilta kesäkuun alussa. Tie oli autio ja hiljainen. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja ilta-aurinko paistoi rauhallisesti sotaväen polkemalle ruohikolle vihollisen lakeuksilla.

Kaarlo ritari ratsasti yhä ääneti ja mietteissään, ja Absalon Belg odotti malttamattomana seuralaisensa itsestään kertovan mitä kummia hänelle oli tapahtunut.

"Oliko siellä luolassa, mistä tulitte ulos, enkeleitä vai piruja, ritari Kaarlo?" kysyi hän viimein. "Olettehan menettänyt siellä puhelahjannekin. Minä voisin yhtä hyvin ratsastaa vakoilemaan jonkun puupölkyn seurassa."

"Minä olin hurskaan piispa Pietarin luona", vastasi Kaarle; "hän tahtoo elää erakkona tuossa luolassa, niin kauan kun leiri on Lindanissessa. Hän on omituinen mies, ja elkää epäilkö, ettei keskustelu hänen kanssaan voisi antaa maallikolle yhtä ja toista ajateltavaa."

"Piispa Pietari?" toisti Absalon Belg. "Jos tahdotte viisastua hänestä, niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta. Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen."

"Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä", sanoi Kaarlo, "niin minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa niin oppinutta miestä."

"Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä", sanoi Absalon Belg, "minä en maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa, tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla. Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla."

"Sanottakoon mitä tahansa", virkkoi Kaarle totisesti. "Hän on hurskas ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä arvokas kuin hän."

"Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!" kiivaili paksu ritari; "hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei ollut muka valta avata -- ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle kuolinhetkellään" -- --

"Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo ritari", keskeytti Kaarlo hänet levottomana. "Sellaisia ei ole hyvä mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet."

"Täällä ei näy missään vihollisia", virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan, jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. "Mutta enhän minä saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille luolassaan", jatkoi hän. "Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo. Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta."

"Anteeksi, jalo ritari", vastasi Kaarlo kiivaasti. "Turhanpäiväisessä viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme, olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä."

"Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!" alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.

"Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne", sanoi vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin keventää sydäntään, "niin ei mikään estä minua puhumasta."

Absalon Belg lupasi olla siitä puhumatta.

"Tietäkää siis", alkoi Kaarlo kiihkeästi kertoa, "meitä uhkaa täällä suuri onnettomuus. Mutta jos kadumme syntimme ja teemme parannuksen, lähettää Herra meille avun hädässämme; ainoastaan siten me voimme voittaa -- ja minä", tässä hän pysähtyi punastuen, "elkää uskoko sitä ylvästelyksi! minä tunnen liiankin hyvin miten arvoton olen siihen -- minut on määrätty pelastuksen välikappaleeksi monelle, jos minä vain nöyränä ja hurskaana tottelen ja otan vaarin ylhäältä tulevasta merkistä."

"Elkää pahastuko rohkeaa huomautustani, ritari Kaarlo!" vastasi Absalon Belg, koettaen vaivoin pidättää nauruaan. "Joko hurskas piispa on mielipuoli tai hän aikoo käyttää hyväkseen teidän ja sotamiesten herkkäuskoisuutta hurskaaseen ilveilyyn. Heittäkää mielestänne mokomat ajatukset! Elkäämme odottako muita ihmetekoja kuin niitä, jotka teidän miekkanne ja uskollisuutenne kuninkaalle saavat aikaan, taistellessamme aivan luonnollisin keinoin kristinuskon ja oikean asian puolesta!"

"Minä kunnioitan suuresti teidän tervettä järkeänne ja ritarillista kuntoanne", vastusteli Kaarlo suuttuneena, "mutta minun täytyy suoraan sanoa, etten usko teidän ymmärtävän henkisiä asioita. Minua ei ihmetytä, että te näette vain hulluutta ja viekasta juonittelua siellä, missä minä kunnioitan näkymättömien voimien ihmeellisiä viittauksia ja sallimuksen määräyksiä. Minua vain suututtaa, että avomielisyydessäni olen joutunut teidän pilkkanne ja halveksimisenne esineeksi. Mutta olkoon menneeksi! Me saamme kohta nähdä paljonko meitä täällä auttaa teidän maailmallinen viisautenne ja kaikki ihmisvoima!"

Sen sanottuaan Kaarlo kannusti kimoansa ja ratsasti nelistäen ylös mäentöyräälle, mistä hän laskeutuvan auringon viimeisten säteiden valossa silmäili seutua. Iso metsä rajoitti näköalan eteläpuolelta, ja hänen terävä katseensa huomasi metsän laidassa vihollisen etuvartion.

"Te olitte oikeassa!" huusi Absalon Belg ja saavutti hänet nopeasti. "Meidän olisi ollut parasta pitää silmät aula eikä lörpötellä merkeistä ja ihmeistä. Katsokaapas vain taaksenne, Riisen Kaarlo!"

Kaarlo loi pikaisen katseen taakseen ja huomasi hämmästyksekseen kahden vihollisparven vastakkaisilta puolin ajavan heitä kohti, siten aikoen sulkea heiltä paluumatkan. "Nyt meidän täytyy antaa heidän lyödä meidät kuoliaiksi tai antautua", sanoi Absalon Belg.

"Tai murtautua miehuullisesti läpi!" huudahti Kaarlo paljastaen miekkansa.

"Jos minä olisin teidänlaisenne harras ihmeidenuskoja, niin luulisin sen mahdolliseksi!" vastasi Absalon Belg paljastaen hänkin miekkansa. "Ehkä tämä onkin se onnettomuus, jota meille on ennustettu. Pitäkää nyt huoli siitä, että löydätte merkin millä pelastumme tästä pälkähästä! Jos se teille onnistuu, niin uskonpa teidän todella olevan ihmeidentekijän."

"Elkää pilkatko, herra ritari, ettemme häpeällisesti riidellen kohtaisi vihollista. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme. Jos kaadumme, ei meiltä enää vaadita sen enempää tässä maailmassa. Täyttäkööt sitten muut sen, mihin meitä ei ole katsottu kyllin arvokkaiksi!"

Näin sanoen Kaarlo ratsasti vihollisten suljettua ratsuparvea kohti, katsomatta seurasiko hänen asetoverinsa häntä vai ei. Absalon Belg saavutti hänet heti hengästyneenä, ja heidän uhkarohkea yrityksensä oli vähällä onnistua. Heidän ensimäinen, tulinen hyökkäyksensä kaatoi kaksi vihollisen ratsumiestä, ja jono oli murrettu. "Nyt joutuin eteenpäin!" huusi Absalon Belg ja kannusti kepeää juoksijaansa. Mutta Kaarloa hävetti kääntää viholliselle selkänsä; hän käänsi ratsunsa hillittömässä taisteluinnossaan. Absalon Belg kirosi hänen kiivauttaan, mutta kääntyi myöskin ja kiirehti hänen avukseen. Vielä kaatui yksi vihollisten ratsumies, mutta samassa silmänräpäyksessä ympäröi uskaliaita ritareita sata ojennettua keihästä. He olisivat epäilemättä tulleet joka puolelta muserretuiksi, ellei voimakas, miehekäs ääni olisi huutanut muutamia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet, ja nuori pakanapäällikkö osoitti sotalakiansa mustaa leijonaa.

"Me antaudumme uskollisuus- ja suojeluslupaa vastaan!" huusi Absalon Belg ja ojensi vihollispäällikölle miekkansa. Kaarlo purasi suuttuneena alahuuleensa pudottaen miekan haavoittuneesta kädestään. Päällikön viittauksesta molemmat olivat silmänräpäyksessä sidotut.

"Jos Musta suo meille voiton, niin hän saa teidät luineen, lihoineen", ärjäsi hurja Kyriawan. "Te olette jalompi uhri kuin sata härkää."

Vangitut ritarit kalpenivat. Ja ratsujoukon ympäröiminä täytyi heidän nyt seurata Kyriawania ja hänen ylpeitä maanmiehiänsä metsään.

NELJÄS LUKU.

Kun nuo molemmat nuoret ritarit eivät palanneet, tuli kuningas hyvin levottomaksi ja lähetti suuren sotilasjoukon tutkimaan seutua ja vihollisen asemaa. Etenkin arkkipiispa sekä Pietari piispa olivat levottomia Riisen Kaarlosta, ja Pietari piispa sulkeutui äänetönnä ja miettiväisenä luolaansa.

Varustukset olivat valloitetut ja vahvistetut. Kun vihollista ei alkanut näkyä, aikoi kuningas kulkea eteenpäin sisämaahan. Muutamia päiviä kului neuvotteluihin ja varustautumiseen. Eräänä päivänä, kun kaikki jo olivat lähtövalmiina, ilmoittautui suuri lähetystö virolaisten vanhimpia. Kuningas, joka paraikaa oleskeli Liivinmaalta karkoitetun piispa Theoderikin teltassa, vastaanotti heidät siellä ja kuunteli iloisesti ihmetellen heidän asiaansa. He lupasivat nimittäin täydellisesti antautua ja halusivat tulla kastetuiksi. Arkkipiispa sekä muutamat muista piispoista kastoivat heidät heti riemuiten rannalla, minne kuningas tärkeimpine sotapäälliköineen ja ritareineen oli saattanut heidät.

Mutta Pietari piispa astui ulos luolastaan ja pudisti arvelevan näköisenä päätään. Hän ei halunnut kastaa ketään heistä, vaan lähestyessään kuningasta hän kuiskasi salaa muutaman sanan hänen korvaansa. Mutta kuningas ei siitä välittänyt, sillä kiihkeä piispa näytti hänen mielestään päivä päivältä käyvän yhä sekavammaksi ja omituisemmaksi. Pakanalliset lähettiläät olivat vakuuttaneet kaikkien heidän heimolaistensa antautuvan ja saapuvan kastettaviksi, he olivat myöskin luvanneet vapauttaa molemmat vangitut ritarit. He vahvistivat nämä lupauksensa valalla ja monin omituisin elein heitellen kiviä päänsä yli veteen. Saatuaan runsaat lahjat kuninkaalta he palasivat takaisin maanmiestensä luo.

Heidän poistuessaan Pietari piispa seurasi heitä vähän etempää ja näki mitä oli epäillytkin: he pesivät huolellisesti päänsä ensimäisessä vedessä, mikä heidän tielleen osui. Hänen mielestään tämä oli varma osoitus siitä, että he olivat ainoastaan petollisessa tarkoituksessa käyneet kristittyjen leirissä ja vain ulkokultaisesti ottaneet kasteen, mistä he näin huuhtoutumalla jouduttautuivat vapautumaan. Hän kiirehti heti kertomaan sen kuninkaalle ja kreivi Albertille. Mutta hänen salaperäinen olentonsa sekä omituiset, kiihkeät liikkeensä vahvistivat vielä enemmän sitä luuloa, joka jo oli levinnyt hänestä, että hän oli sairas ja mielenhäiriössä, eikä senvuoksi otettu ollenkaan huomioon hänen varoituksiaan. Hän uhkaili kuningasta Jeremian ankarin sanoin ja palasi uhkaavana onnettomuusprofeettana takaisin luolaansa.

Vangitut ritarit eivät olleet vielä seuraavan päivän iltanakaan palanneet, eikä vihollistakaan ollut sen enempää näkynyt tai kuulunut. Kuninkaalla oli vakava sotaneuvottelu teltassaan, mutta sotaväki vietti leirissä iloista elämää, uskoen koko sotaretken loppuneen ilman ainoaakaan miekanlyöntiä.

Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.

"Mutta mitä sanotte kuningattaresta?" alkoi Veli Gamling puhua. "Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti, keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä."

"Eipä se mikään ihme ole", sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. "Kuka ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään. Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui haarikkaan ja alkoi laulaa:

"Jo aamulla, ennen koittoa koin, Hän huomenlahjaa pyysi noin: 'Herrani, Samsö mulle anna, Ja joka immeltä kruunu kanna.' Voi häntä Bengjerdiä, voi!"

[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa kansanlauluissa.]

"Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!" huusi Veli Gamling, "sen on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi."

"Laulakaa te vain laulunne loppuun!" huusi joukko själlantilaisia ratsumiehiä. "Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä kuningas vastasi?"

"Kuningas sanoi: ei", jatkoi vanhus. "Hän puhui köyhien neitosten puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä." Ja nyt hän taas lauloi:

"Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää: Ei naiset saa punakangasta käyttää Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee, Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee! Voi, häntä Bengjerdiä, voi!"

"Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät hevosemme, häpeä totta maar' tulisi osakseen!" huusivat kaikki ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. "Jatka! mitä kuningas siihen vastasi?"

"Hän vastasi kieltävästi ja puhui kauniisti sekä naisten että talonpoikien puolesta, mutta nainen yhä kiusasi häntä. Hän tahtoi ympäröidä rautakahleilla koko maan, niin ettei ainoakaan elävä olento pääsisi ulos eikä sisään joutumatta tullin kiusattavaksi, sitäpaitsi köyhät talonpojat saivat viedä hiiliä ja puita Riiben sepille, joille porvarit saivat palkat maksaa; mutta silloin kuningas löi vuoteen laitaan niin että jyrähti." Näin sanoessaan puoleksi humaltunut ratsumies löi telttapöytään ja lauloi:

"Mun taattoni ennen vallitsi maan, Ja hän peri valtikan taatoltaan. Tavaroita talonpoikain, porvareiden Tanskan kuninkaat ei ryöstä turhaan."

"Hyvin vastaakin Valdemar kuningas -- eläköön kuningas Valdemar! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!" huusivat kaikki ratsumiehet kilvan ja tyhjensivät haarikkansa.

"Sen maljan minä juon sydämeni pohjasta!" sanoi veli Gamling ja joi haarikkansa tyhjiin. "Eläköön kuningas, mutta totta totisesti kuningatar myöskin, ja jos te laulatte vielä ainoankin häväistyslaulun uljaasta, jalosta kuningattaresta -- niin kaikkien pyhimysten ja perkeleiden kautta, te joudutte tekemisiin minun kanssani, vaikka teitä olisi sata roistoa ja ryökälettä ympärilläni!" Hän löi samalla niin voimakkaasti haarikkansa pöytään, että se halkesi.

"Elkää välittäkö tuosta karanneesta munkista, toverit!" huusi nyt eräs nuori, voimakas haarniskasoturi ja nousi. "Noilla friisiläisillä suupalteilla ei ole oikeutta kieltää meitä laulamasta eikä juomasta!"

"Laula, laula!" huusivat kaikki ratsumiehet ja jousimiehet nousten paikoiltaan.

"Niin, mihin me nyt lopetimmekaan?" sanoi vanha soturi epäröiden, luoden aran katseen Veli Gamlingiin ja Sven Väkevään, jotka kuiskailivat keskenään ja puivat mahtavia nyrkkejään.

"Pahus vieköön, toveri, etkö sinä uskalla enää laulaa?" huusi nuori, riidanhaluinen haarniskasoturi. "Kyllä meitä on täällä siksi monta själlantilaista, ettemme anna parin friisiläisen täällä meitä komennella. Jos sinä et uskalla, niin minä uskallan, ja jos tahdotte tietää mitä kuningatar sanoi, niin kuulkaa!" Ja nyt hän lauloi rehennellen:

"Mitä tarvitseisi talonpoika enempää Kuin vitsasoven sekä veräjän? Mitä muuta tarvitseis hän konnulleen Kuin yhden lehmän sekä härkämullikan? Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"

Mutta tuskin nuori haarniskasoturi oli ehtinyt laulaa laulun loppuun, ennenkuin hän kellahti kumoon, raskaan oluthaarikan sattuessa hänen otsaansa. Samassa Veli Gamling ja Sven Väkevä hypähtivät pöydän yli ratsumiesten joukkoon, ja siellä syntyi niin tuima ottelu, että molemmat friisiläiset urhot väkevyydestään ja taitavuudestaan huolimatta olivat vähällä menettää henkensä, elleivät he olisi saaneet pikaista apua tovereiltaan ja maanmiehiltään, jotka joukottain riensivät sinne ja sekaantuivat tappeluun.

Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:

"Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"

tai niinkuin muutamat lauloivat:

"Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"

Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi, kun samassa kaikui kautta leirin huuto: "Vihollinen! vihollinen!" ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä. Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä, myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin. Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan, luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin mukanaan ja huusivat: "Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on kaatunut!"

Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin yleisempi.

Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi epätoivoisen katseen taivasta kohti. "Armias jumala!" huudahti hän. "Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!"

"Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä armahtaa teitä!" kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava katseensa melkein hirvitti kuningasta.

"Herra rankaisee ylpeitä", sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti säkenöivää soihtuaan, "vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää, herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli sen voimien! -- Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli julkeaa kirkonryöstöä!"

"Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja mielipuoli!" huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.

"Taivaan Jumalan nimessä! Hillitkää vihanne, herra kuningas!" -- huusi nyt arkkipiispa Antero ja ratsasti, arkkipiispallinen juhlapukunsa yllään, kuninkaan ja Pietari-piispan vähin. "Elkää tehkö väkivaltaa Herran palvelijalle senvuoksi, että hän sanoo teille totuuden! Minäkin tahdon sanoa sen teille: Herran suojeleva käsi on jättänyt teidät teidän syntienne tähden, ja jos te ette tänä hetkenä lupaa katua, niin totisesti me kaikki hukumme."

"Jumal'auta, ovatko he kaikki riivattuja", mutisi kuningas. "No niin, kunnianarvoisa herra!" sanoi hän ääneen ja tyyntyneenä. "Minä lupaan katua ja tehdä parannuksen, jos se on niin välttämätöntä. Mutta tässä ei ole aikaa katumusharjoituksiin. -- Minkä neuvon voitte te antaa minulle tässä helvetillisessä hädässä ja sekaannuksessa?"

"Nyt on pyhän Vitiuksen ja Modestuksen päivä" [15 päivä kesäkuuta], alkoi Pietari piispa taas puhua. "Se on oleva merkkipäivä Tanskan historiassa, samoinkuin pyhän Laurentiuksen ilta. Olkoon se kaikkien Tanskan miesten katumus- ja paastoilta, herra kuningas, kahdentoista vuotiaasta pojasta ikäloppuun vanhukseen!"

"Hyvä on, paastotkaamme Jumalan nimeen vaikka iankaikkisesti!" huudahti kuningas kärsimättömänä. "Mutta mitä apua meillä siitä nyt on?"

"Mikä apu Herran valosta on, sen voivat teidän ruumiilliset silmänne jo nyt nähdä", vastasi Pietari piispa viitaten itään, mistä ensimäisen aamunsarastuksen valo levisi leiriin, "ja katsokaa tuonne, herra kuningas! Jos näen oikein, niin pakenee nyt vihollinen rantatörmältä urhoollisen Winzlawin takaa-ajamana."

"Tältä vuorelta minä rukouksen voimalla näytän teille tien voittoon!" sanoi arkkipiispa rauhallisesti ja liitti kätensä yhteen.

"Mutta tuolla pakenevat tanskalaiset ratsumieheni. Eteenpäin!" huusi kuningas ja käänsi ratsunsa.

"Ei, jääkää, minä rukoilen teitä, herra kuningas!" huusi Pietari piispa niin käskevästi, että kuninkaan tahtomattaankin täytyi totella. "Näettekö minne virolaiset pysähtyvät? Ja katsokaa, tuolla palauttaa kreivi Albert pakenevat. Tuolta tulee kreivi Otto ja friisiläiset! Antakaa sotajoukon rauhallisesti kokoontua teidän ympärillenne ja elkää laiminlyökö aamurukousta! Ennen auringon nousua ei meidän aikamme ole tullut."