Part 35

"Kyllä minä voin elää ilman linnaa ja varustuksia, rakas herra", sanoi Kaarlo, "vain yhtä aarretta sieluni halaa, ja jos en sitä saavuta, niin en milloinkaan muuta onnea halaja kuin rehellisen nimen ja kunniallisen kuoleman, mieluimmin teidän tai meidän suuren kuninkaamme puolesta."

"Hm!" murahti kreivi Albert synkkänä. "Sen aarteen, jota ikävöit, minä kyllä tunnen, mutta heitä ne turhat haaveet mielestäsi, Kaarlo! Sinä olet uljas ja oivallinen ritari, mutta tavoittelemasi voitonseppele on liian korkealla. Sanon sinulle poikani: Skjöldungen-rungon pieninkään sivuoksa ei unohda milloinkaan kuninkaallista juurtansa, ja vertaiset sopivat parhaiten toisilleen."

"Minä kuulin lapsuudessani erään tarinan", sanoi Kaarlo, "enkä minä unohda sitä koskaan. Siinä kerrottiin nuoresta, uljaasta Hagbartista, joka salaa voitti ihanimman kuninkaantyttären omakseen ja lauleli onnellisena uskollisesta rakkaudestaan pyövelin saattaessa häntä hirsipuuhun. Hän oli kyllä kuninkaanpoika, mutta ritari Folkeson, joka vei kuningas Sverkerin tyttären luostarista, ei ollut kuninkaanpoika."

"Haa! oletpa kuitenkin tyhmänrohkea, turhamielinen poika!" vastasi kreivi Albert tulisesti. "Luuletko sinä tytärtäni kevytmieliseksi Signeksi tai typeräksi nunnaksi, joka luulisi sinua Jumalan enkeliksi, jonka kanssa karkaisi. Jos sinä kuvittelet kreivi Albertin tyttären hetkeksikään unohtavan mitä velvollisuuksia hänellä on minua ja sitä ylhäistä sukua kohtaan, josta hän on syntyisin, niin sinä tunnet hyvin huonosti uljaan Rigmorini. Sinä et voi saada edes merikivisydäntä hänen kaulaltaan. Mutta jos minulla olisi tytär, joka minun luvattani rohkenisi salaa luvata ritarille uskollisuutensa, -- niin ei suinkaan mikään kunnianhimoinen prinssi tai ruhtinas olisi sinun onnesi esteenä. Mutta riittää jo siitä asiasta! Kunnia ja onni eivät ole leikinasioita. Nyt sinä tiedät vakavan ajatukseni tästä asiasta. Jos sinä et saa karkoitetuksi noita haaveita mielestäsi, niin joudut koko maailman narriksi ja turmelet elämäsi turhilla unelmilla. Anna sitoa haavasi, ja pysy hiljaa siksi kunnes se parantuu, niin minä tahdon unohtaa sinun ajattelemattomat puheesi!"

Näin sanoen kreivi Albert käänsi hänelle selkänsä jättäen hänet omiin ajatuksiinsa ja haavalääkärin hoitoon. Mutta Kaarlo päätti lujasti olla välittämättä kreivi Albertin järkähtämättömyydestä ja päätti asettaa toiveillensa ja Rigmorin rakkaudelle ratkaisevan koetuksen.

Mutta pian sotapäällikkö antoi hänelle muuta ajattelemista kuin uskaliaita rakkausseikkailuja, sillä hän sai muiden ritarien kanssa pitkäksi aikaa kylliksi tekemistä Liivinmaalla.

Kun kreivi Albert vihdoinkin monen verisen tappelun jälkeen huomasi, ettei hän pienellä ristijoukollaan voinut toimittaa mitään lukemattomia pakanoita vastaan, luopui hän aikeestaan valloittaa Saarenmaan ja suostui kunnialliseen sovintoon, minkä pakanat tarjosivat heille Riigassa. Sieltä hän lähti ritareineen Slesvigiin, mihin kuningas Valdemar oli kutsunut kaikki läänitysmiehensä ja vasallinsa kruunauttaakseen Dagmarin yhdeksänvuotiaan pojan, prinssi Valdemarin.

Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua, ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut, ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi. Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle, mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa Rigmorin tässä juhlassa.

Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan linnanpihasta.

"Hän on todellakin suuttunut!" sanoi kuningas -- "mutta hän tottelee kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?"

"Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan", sanoi kreivi Albert. "Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli sovitettu."

"Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki, siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en mielelläni enää sekaantuisi asiaan. -- Mutta mitä sinä arvelet minun sotavarustuksistani, urhea Albert?" kysyi kuningas ylpeästi ja iloisesti. "Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne eivät ole säästäneet aarteitaan."

"Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit", vastasi kuningas -- "ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan."

"Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus", huomautti kreivi Albert, "ei ole ihme, että he sitä voimiensa takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa: raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan: raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä. Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus."

"Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo", -- sanoi kuningas, "talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina; senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo, uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi."

"Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?" keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.

"Ensi kerran sinä pyydät mukaani", sanoi kuningas ja taputti ystävällisesti poikaansa poskelle. "Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas, poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet isommaksi."

"Minä tahdon aina pysyä sanassani!" vastasi poika. "Minä tahdon elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi, että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä! Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin sinä."

"Hurskaan Dagmarini poika!" sanoi kuningas liikutettuna. "Sinulla on äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas."

"Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?" kysyi poika, ja kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. -- "Minkätähden sinä sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan kristittyjä kiduttamasta?"

"Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!" vastasi kuningas. "Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä minua, siitä annan sinulle sanani."

Siten poika oli rauhoitettu. "Elä luule, isä, että olen pahoillani", sanoi hän iloisesti, "minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla, enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun olen kiusannut Nikolaita --"

"Hyvä, hurskas lapseni!" keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi, painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "Suokoon Jumala sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi."

Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.

Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.

"Jos hän nyt olisi elänyt", puheli hän itsekseen, "niin hän varmaankin olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, -- kenties hän taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän kristikunnan nimessä. -- Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin sinulle? -- Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, -- enkä minä tahdo teeskennellä itselleni. -- Anna minulle anteeksi, hurskas sielu --. Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. -- Voittoon ja onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät."

Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.

"Nuo uljaat leijonat eivät saa ruostua eikä joutua häpeään", sanoi hän, "eivät myöskään sydämet. Ei, totisesti minä en tahdo olla julma, raaka sotilas. Pakanallisten naisten ei tarvitse niiden onnettomien lailla kirota minua ja tanskalaisia. Minä tahdon pitää ankaraa sotakuria. -- Lempeys ja armahtavaisuus seuratkoot pyhän ristin ohella minun miekkaani ja lippuani. Sanokoot minua kuinka maailmallismieliseksi tahansa, minä sodin kuitenkin sekä kruunun että ristin kunnian puolesta."

Nyt hänen katseensa osui liuskakivilattialla olevaan punaiseen pilkkuun, jota turhaan oli koetettu poistaa ja jota oli koetettu peittää vanhalla panssarilla. "Niin, täällä tuo kamala työ tehtiin, -- täällä kiltaveljet murhasivat Niilo kuninkaan", sanoi kuningas miettiväisenä -- "omat kansalaiset murhasivat heidän laillisen kuninkaansa. Hm? Minuakin vastaan nuristaan -- myöskin Berengaariaa. Sanotaan, että minä en teekään kansaani onnelliseksi. Haa, mikä onni on heistä voittoa ja kunniaa suurempi? -- Onko Tanskalla Knuut Suuren päivistä asti ollut kuningasta, joka olisi voimakkaampi, ja jolla olisi ollut suurempi sotajoukko kuin minulla tällä hetkellä? Maksakoon mitä tahansa, Valdemar Seierin täytyy ansaita nimensä." -- Sitten hän tarttui miekkaansa ja kilpeensä ja poistui asesalista.

Puolta tuntia myöhemmin kuningas ajoi satamaan, ollakseen läsnä sotaväen asettuessa laivoihin. Seuraavana päivänä nuori, kruunattu prinssi Valdemar palasi seurueineen takaisin Riibehuusiin. Hänen mahtava isänsä seisoi kaartuvan purjeen alla lohikäärmelaivallaan ritariensa ja läänitysherrojensa ympäröimänä. Niiden hengellisten herrojen joukossa, jotka seurasivat häntä tällä retkellä, oli paitsi arkkipiispaa ja Pietari piispaa myöskin Slesvigin piispa Nikolaus ja liiviläiset piispat Herman ja Theoderik. Hänen läänitysmiestensä joukossa nähtiin tällä kertaa myöskin hänen uskollinen ja luotettava ystävänsä, Rügenin urhokas ruhtinas Witzlaw. Suurimman pitkälaivan kannella seisoi kreivi Otto, Sven Vahvan ja Veli Gamlingin kanssa, friisiläisten joukossa, ja sadan pienemmän laivan etunenässä purjehti Riisen Kaarlo kepeällä purjeveneellään, jonka keulaan uskalias rakastaja oli panettanut Rigmorin nimen suurin kultakirjaimin.

KOLMAS LUKU.

Lindanissessa, lähellä sitä paikkaa, mihin Tallinna sittemmin rakennettiin, ulkonee iso hietasärkkä Suomenlahteen. Siellä oli linnoitus, jonka virolaiset olivat vahvasti miehittäneet kuullessaan huhut Valdemarin tulosta, koska he pelkäsivät tanskalaisten juuri siellä nousevan maihin.

Urhokkaat pakanat olivat kauan odottaneet tätä hyökkäystä, ja he olivat varustautuneet puolustamaan epäjumaliaan ja vapauttansa viimeiseen hengenvetoon. He olivat koonneet äärettömän joukon uskonveljiään Preussista, Liettuasta, Semigalliasta ja Venäjältä, sekä olivat uskoneet sotajoukkojen johdon etevimmälle semigallien vanhimmista, vanhalle Westhardille. Hän oli yhtä tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan kuin taisteluissa osoittamastaan viekkaudesta, urhoollisuudesta ja pelkäämättömyydestä.

Näillä seuduin ei ollut milloinkaan ennen nähty näin suurta sotilasjoukkoa koolla. Heidän voimansa oli niin suuri, että vanha Westhard uskoi rohkeimmankin vihollisen peräytyvän heidät nähdessään. Vaikka hän ei aikonutkaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Lindanissessa, missä hän ei edullisesti voinut käyttää yhtaikaa koko voimaansa, oli hänen mielestään kuitenkin suuri terassimainen hiekkasärkkä erittäin sopiva hänen suunnitelmilleen. Hän antoi senvuoksi miehittää sen ylhäältä alas asti niin taajaan, etteivät soturit voineet toisiltaan liikahtaa. Samalla tapaa hän antoi miehittää sotureilla kaikki senpuoleiset kukkulat, niin ettei meren puolelta voinut nähdä muuta kuin kimaltelevia keihäitä ja kilpiä, ja ranta-alue näytti isolta sotatantereelta, ollen niin täyteen ahdettu taisteluun valmiita miehiä, ettei edes näkynyt jäävän sijaa ainoallekaan viholliselle.

Ylinnä töyrällä, suurella urhojen hautakivellä, seisoi vanha, kookas pakanapäällikkö, yllään lyhyt karhunnahkanuttunsa, käsivarrellaan vaskihelaisella häränpäällä koristettu tamminen kilpi ja kädessään raskas sotanuija. Kaikki tunsivat hänen sankarivartalonsa ja punaisen lentävän kukon, jota hän Rhadegas epäjumalan tavoin kantoi koristeena karvaisessa lakissaan. Suurta sotakirvestä hän käytti sekä aseena että johtosauvana, ja liikauttaessaan sitä, joko taivasta tai maata kohti tiesi jokainen sotilas oliko hänen mentävä eteenpäin vai peräydyttävä. Häntä lähinnä seisoivat virolaisten vanhimmat sekä kaikki nuoret, voimakkaat sotapäälliköt, joiden joukossa erittäinkin veti huomion puoleensa nuori, kaunis mies, jonka sotalakkia koristi musta leijonanpää. Kukkuloilla paljasjalkaiset pakanapapit toimittivat hirvittävän ihmisuhripalveluksen, uhreina olivat vangitut kristityt. Hurjin, ulvovin lauluin he vihkivät sotilasten miekat onnettomien uhrien verellä.

Kolme päivää pakanasotajoukko oli tässä asemassaan toimittanut uhripalveluksensa. Neljäntenä päivänä aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja vanha Westhard neuvotteli kärsimättömänä virolaisten vanhimpien ja päälliköittensä kanssa arvellen suuren laivaston, joka oli nähty Itämerellä, kulkeneen toista tietä. Samassa kaikui huuto: "Tuolta he tulevat, he tulevat!" Ja nyt nähtiin suuren mastometsän liukuvan Suomenlahteen, ravakan kaakkoistuulen pullistaessa purjeita.

"Montako laivaa luulet heillä olevan, Kyriawan?" kysyi sotapäällikkö nuorelta pakanalta, jonka lakkia leijonanpää koristi, annettuaan ensin määräyksensä ja nähdessään nyt laivaston ohjaavan Lyndanissea kohti.

"Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku tuhanteen", vastasi nuori päällikkö, "mutta puolet niistä ovat aivan pieniä."

"Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen laskettuina", sanoi sotapäällikkö. "Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?"

"Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa kultainen lohikäärme."

"Se on vanhan Volmarin lohikäärme!" sanoi Westhard. "Silloin on kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin, silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin kristityn koiran!"

"Suuren Jumalani kautta!" sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa leijonapäätä. "Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara päällikkö."

"Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu", sanoi Westhard, "tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"

Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta jakaakseen sotapäällikön käskyt.

Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan. Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan: itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.

"Kirottua!" huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. "Onko tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas! Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!" Kuninkaan käsky kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.

Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.

"No, mitä te sanotte, hurskas herra!" keskeytti viimeinkin kuningas suuttuneella äänellä hänen hiljaisen hartaushetkensä.

"Tässä olisi hyvä neuvo parempi kuin parhain rukouskirja."

"Minun sieluni turvaa Herraan!" vastasi arkkipiispa juhlallisesti. "Sillä hän on minun tukeni ja minun turvani."

"Jos hän on teidän kallionne, herra kuningas, niin silloin ette horju. Hän on auttava meitä nimensä kunnian tähden ja vapauttava meidät, ja hän antaa meille meidän syntimme anteeksi hänen nimensä tähden."

"Nyt ei ole aikaa saarnata meidän synneistämme, arvoisa herra!" sanoi kuningas kärsimättömästi. "Sanokaa minulle vain voimmeko nousta täällä maihin?"

"Eikö mikään raskas synti paina sieluanne, herra kuningas?" vastasi arkkipiispa yhtä tyynesti, välittämättä kuninkaan kiivaudesta. "Uskallatteko käsi sydämellänne sanoa: kuninkaan valtakunnan ja hänen kunniansa puolesta tartuin miekkaan. Nouskaa maihin Jumalan nimeen. Ja hän, joka on turvanne, ei anna meidän joutua häpeään ja pakanoiden pilkattavaksi."

"Kuka on viaton ja vanhurskas Jumalan edessä?" sanoi kuningas miettiväisenä. "Jos täällä tarvitaan synnitön sotajoukko voittoa anastamaan, niin minun olisi pitänyt toivoa pyhimykset sotilaikseni ja Jumalan enkelit ratsumiehikseni. Mitä te sanotte, piispa Pietari?"

"Me olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä!" huudahti kiihkeä piispa ja nousi ampumatelineille, niin että kaikki voisivat kuulla häntä. "Jos Herra nyt vaatisi meidät tuomiolle, niin varmasti me kaikki joutuisimme tuhon omiksi. Mutta meidän Vapahtajamme elää, ja hänen avullaan me elämme ja voitamme. Katsokaa, tuolla he seisovat, Jumalan nimen halveksijat, nuo pakanalliset hirviöt, jotka ovat murhanneet meidän veljemme, ja repineet kristityiltä sydämet epäjumaliensa verisiksi uhreiksi, -- katsokaa, tuolla he heiluttavat veljiemme päitä keihäittensä nenässä. Elä laske vihollisten lukua, eläkä puhu hänen voimastaan! Nouse maihin Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, herra kuningas, ja minä sanon pyhän psalmien laulajan kera: Jumalattomat ovat miekkansa paljastaneet ja pyssynsä jännittäneet tuhotakseen ne, jotka vanhurskaat ovat; mutta ei liha meille mitään voi, kun henki on mukanamme; heidän miekkansa tunkee heidän sydämiinsä, ja heidän luunsa muserretaan, -- he hajoavat kuin akanat tuuleen, ja Herran enkelit karkoittavat heidät pois, -- heidän tiensä on oleva pimeä ja liukas, ja Herran enkeli seuraa heitä. Mutta meidän sielumme iloitsee Herrassa, -- se iloitsee hänen pelastamisestaan."

"Amen!" sanoi arkkipiispa, ja kuningas sekä kaikki sotilaat toistivat sen.

Pietari piispa oli äskettäin toipunut ankarasta taudista. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat, ja hänen äänensä soi mahtavana kuin profeetallisen hengen innostamana.

"Aivan niin, uljas Pietari piispani!" sanoi kuningas iloisena ja mieli rohkaistuna. "Te puhutte kuin oikea Jumalan mies, ja teidän sanaanne minä tahdon luottaa. Purjeet ylös, maihin!" kajahti hänen voimakas sotapäällikönäänensä, ja yleisten riemuhuutojen kaikuessa nostettiin taas tuhannet purjeet. Laivasto ohjattiin suoraan rantaa kohti ja ankkuroitiin. Taukoamattomassa nuolisateessa sotaväki soudettiin maihin, samalla kuin viholliset peräytyivät päällikkönsä käskystä rannikolta, antaen Valdemarin, hänen suureksi hämmästyksekseen, esteettä tuoda koko väkensä maihin ja miehittää lahden ympärillä olevat kukkulat.

"Hyökkää sinä, uljas Ottoni, friisiläistesi kanssa varustuksia vastaan!" sanoi kuningas nuorelle sisarenpojalleen heti kun sotaväki oli maissa. Ja kreivi Otto iloitsi saatuaan heti näin tärkeän tehtävän.

Nyt kuningas kääntyi kreivi Albertin puoleen. "Vihollinen koettaa viekotella meitä satimeen", sanoi hän. "Tuskinpa he pelosta peräytyivät. Heti kun varustukset ovat meidän, laajennetaan ja vahvistetaan ne turvataksemme laivaston ja paluumatkan. Elkäämme hätäilkö, Albert. Tänne me pian asetumme leiriin. Anna Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin sill'aikaa urkkia vihollisten liikkeitä."