Part 34

Senjälkeen ritarit vetäytyivät paikoilleen, asettuivat hyökkäysasentoon, ja ratsastivat keihäät ojoina vihollisiaan vastaan. Nämä eivät näyttäneet siitä välittävän, istuivat vain rauhallisina pienten hevostensa selässä siihen asti, kunnes vahvasti varustetut ritarit panssaroiduilla sotaratsuillaan näyttivät syöksyvän heidän päälleen, ruhjoakseen heidät. Mutta silloinpa friisiläiset äkkiä pyörähtivät syrjään ja hyppäsivät hevostensa selästä. Pitkien keihäittensä avulla he tekivät muutaman aimo hyppäyksen sill'aikaa kun turnausritarit kääntyivät asettuakseen uuteen hyökkäysasentoon. Mutta nyt oli keisarillisilla herroilla vihollisensa jalkaisin aivan heidän vasemmalla sivullaan, ja he saivat sellaisen sysäyksen sydänalukseen friisiläisten pitkistä keihäistä, että he huolimatta kaikesta voimastaan ja ritaritaidostaan syöksyivät maahan satulasta.

Sven Väkevä ja Veli Gamling seisoivat nyt hiljaa ja antoivat vastustajilleen aikaa tointumiseen. Kun nämä olivat päässeet jaloilleen, heittivät he keihäät luotaan ja syöksyivät niin äkkiä vastustajiensa kimppuun, ettei kumpikaan ehtinyt ottaa esille miekkaa tai tikaria, joten voitto nyt yksinomaan riippui käsivoimista ja painimisen taidosta. Ensi otteella Veli Gamling heitti vastustajansa maahan, mutta kun kaatunut ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi, vaan veti tikarinsa esille sillä lävistääkseen hänet, silloin ei Veli Gamling miettinyt kauempaa, vaan työntäsi miekan hänen rintahaarniskansa alle, antaen hänelle kuolinhaavan.

Vielä Sven Väkevä painiskeli voimakkaan ja vikkelän vastustajansa kanssa. Mutta kun sitä hänen mielestään kesti liian kauan, löi hän nyrkillään turnausritaria otsaan niin voimakkaasti, että kypäränlaita tunkeutui hänen aivoihinsa, ja mies kaatui kuolleena siihen paikkaan.

Tukahutettu valitushuuto kaikui keisarillisista joukoista, ja äänekäs riemuhuuto tanskalaisten puolelta. Friisiläiset soturit tarttuivat taas äkkiä keihäisiinsä, hypähtivät muutamalla voimakkaalla keikauksella voitettujen ritarien ratsujen selkään ja ratsastivat takaisin paikoilleen sotariviin; heidän omat pienet hevosensa potkaisivat takajaloillaan ilmaan ikäänkuin pari vallatonta varsaa ja seurasivat heitä. Mutta ennenkuin he ehtivät rintamaan, komensi Valdemar: "Eteenpäin!" Molemmin puolin soivat sotatorvet. Salaman nopeudella kreivi Otto hyökkäsi vasemmalta sivustalta ratsujoukkoineen vihollisen oikeaa sivustaa vastaan, sill'aikaa kun kreivi Albert malttavaisena teki voimakkaan hyökkäyksen vihollisen vasenta sivustaa kohti, ja Valdemar itse kuningattaren rinnalla sadan ritarinsa ympäröimänä hyökkäsi vihollisen keskustaa kohti.

Oton tulisuus saattoi kyllä silmänräpäykseksi tanskalaisten rintaman epäjärjestykseen; mutta sekaannus, minkä hän aiheutti sillä vihollisten riveihin, oli sitäkin suurempi. Mutta nyt hän huomasi Brandenburgin rajakreivin ja hänen poikansa aivan vastapäätä itseään. Hän pysähtyi ehdottomasti silmänräpäykseksi, ja hänen sydäntään kirveli, nähdessään vanhan, hänelle ystävällisen herran ja nuoren ystävänsä, reippaan Juhana ritarin, lähimpinä vastustajinaan. Mutta hän ei kauan arvellut. "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" huusi hän äänekkäästi, ikäänkuin siten vaientaakseen jokaisen muun ajatuksen sielustaan, ja tällä tunnussanalla hän hyökkäsi ratsumiehineen niin voimakkaasti eteenpäin, että rajakreivin ja hänen poikansa täytyi väistyä.

Kreivi Albertin jousimiehet olivat sill'aikaa täydessä toimessa; mutta hänellä olikin piispa Valdemarissa voimakas ja melkein hurja vastustaja. Kuitenkin ennenkuin taistelu vielä oli oikein alkanutkaan, ja kuningas vielä kuningattaren rinnalla ratsasti rauhallisesti eteenpäin armeijan päävoiman etunenässä, huomasi keisari Otto hämmennyksen oikealla sivustallaan. Hän näki kuningas Valdemarin aivan edessään; hän näki myöskin kookkaan, ylpeän kuningattaren, jonka koko olento, jalot liikkeet ja puku nyt taas, niin kuin ennen hänestä kerrottaessa, näyttivät keisarin sielussa herättävän kuvan, joka ihmeellisellä tavalla kauhistutti ja järisytti häntä. "Nousevatko kuolleetkin minua vastaan?" mutisi hän kalveten ja peräytyi päistikkaa sotajoukon keskuksen kanssa. Tästä syntyneen pelästyksen ja häiriön johdosta useimmat keisarilliset joukot käänsivät viholliselle selkänsä, ja silmänräpäyksessä pako oli yleinen. Suuttuneena täytyi myöskin piispa Valdemarin vetäytyä takaisin. Kreivi Albert seurasi kuningasta, joka ryntäsi vihollisten leiriin, pakoittaen sen pääjoukon jättämään kaikki voittajan saaliiksi, ja kärsien suurta mies- ja hevoshukkaa hän pakeni keisarin ja rajakreivin kanssa Elben yli. Piispa Valdemar pääsi pakenemaan pitkin länsirantaa ja kiirehti ratsuväkineen Hampuriin.

Kuningas pysähtyi Elben luo ja käski lopettamaan takaa-ajon.

"Tämmöistäkö sota onkin?" sanoi Berengaria. "Vai oliko keisari Oton tarkoituksena huvitella meitä kilparatsastuksella? Näin ollen olisivat kaikki hovinaiseni voineet olla mukana, eikä kenelläkään heistä olisi ollut tilaisuutta pyörtyä."

Kuningas hymyili. Monet ritareista nauroivat, pian jo kajahti nauru koko sotajoukosta, ja kohta alettiin laulaa pilkkalauluja keisarin lyhyestä käynnistä ja kovasta kiireestä. Mutta kuningas puisti päätään: "Tämä on minusta aivan käsittämätöntä!" sanoi hän. "Täällä seisoi meitä vastassa monta urhoollista miestä. Voimakkaampi käsi on taistellut meidän puolestamme. Elkäämme kerskailko tästä voitosta. Jos tuommoinen sotajoukko pakenee miekanlyönnittä, mitä on silloin ihmisvoima?"

Nyt kuningas huomasi nuolen, joka oli takertunut kuningattaren purppuravaippaan. "Elkäämme pilkatko vihollista!" sanoi hän vakavasti. -- "Kuolema on ollut lähempänä teitä kuin aavistattekaan, kuningattareni." Hän irroitti nuolen kuningattaren vaipasta ja huomasi kauhuksensa sen kärjen kääntyvän ulospäin, joten se ei mitenkään ollut tullut vihollisen puolelta. Hyvin miettiväisenä ja ääneti hän kiinnitti nuolen asetakkiinsa.

"Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?" kuiskasi Berengaria hellästi. "Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli."

"Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!" sanoi kuningas. "Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen taistelun häviö."

Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.

Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.

Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä. Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta, joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli riimukirjoituksena piirretty sanat: "Minulla on veljiä!"

Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli, ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä suojelijoita Saksanmaalla.

TOINEN LUKU.

Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti. Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja. Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka vielä piiritti Hampuria.

Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen, ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin, hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia, laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja hehkuvilla kivillä.

Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. "Jos joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!" käski hän. "Senkin petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa."

"Mutta, herra kuningas!" huomautti kreivi Albert. "Malttakaa mielenne oikeutetussa vihassanne --"

"Minkävuoksi!" keskeytti kuningas hänet äärimmilleen kiukustuneena. "Jos te, kreivi Albert, ette olisi ollut niin maltillinen, vaan olisitte polttanut kaupungin jo ennenkuin minä sen näin, niin olisi tuo kirottu piispa nyt haudattu sen raunioihin."

Kreivi Albert vaikeni, loukkaantuneena ansaitsemattomasta moitteesta.

Piirityksen aikana osoittamastaan urhoollisuudesta ja innosta Ivar Glug oli saanut kuninkaalta luvan kantaa hopeansinistä leijonaa kilvessään. Hän kiirehti nyt tämä kunniakas asemerkki käsivarrellaan viipymättä miehittämään kaupunkia. "Te tottelette sinisen jalopeuran ritaria, ilmoitti kuningas lähtevälle miehistölle." Mutta monet hurjistuneista sotilaista olivat nähneet kuninkaan vihan ja kuulleet hänen sanovan, ettei kaupunki ansainnut armoa. Nämä seurasivat lupaa kysymättä nuorta, innokasta päällikköä kaupunkiin, toivoen saavansa tilaisuuden ryöstää. Näiden olosuhteiden vallitessa oli nuoren, kokemattoman ritari Glugin mahdoton hillitä sotilasten hurjistelua ja estää kaikenlaista epäjärjestystä kaupunkia miehittäessä.

Kuningas aikoi vielä ennen puoliyötä lähteä leiristä. Hän oli jakanut siltä varalta tarvittavat käskyt, ja salli sotilaitten pitkällisten ponnistusten jälkeen huvitella leirissä, missä heille tarjottiin olutta ja simaa. Itse hän oli synkkä ja alakuloinen piispa Valdemarin paon johdosta. Puoli tuntia ennen sydänyötä hän istui matkavaatteissa ratsullaan leirin laidalla, aivan Elben rannalla, sillä paikalla, minne hevosten juottoa varten oli hakattu suuri avanto jäähän. Oli kirkas kuutamo. Hän kuuli leiristä lähtömellakan ohella hirveitä huutoja, mutta arveli niitä humaltuneiden sotilaiden ilohuudoiksi eikä välittänyt niistä sen enempää. Mutta nyt tuo vihlova huuto läheni, ja hän näki joukon naisia huutaen ja vaikeroiden tulevan leiristä, hajalla hapsin ja vaatteet revittyinä. Epätoivoissaan huutaen he juoksivat hänen ohitsensa ja rukoilivat Jumalaa kiroamaan hänet ja kaikki tanskalaiset. Muutamat heistä syöksyivät jokeen, missä virta heti painoi heidät jään alle, toiset taas suistuivat kuolleina maahan itsetuottamistaan haavoista, ja osa pakeni lakkaamatta vaikeroiden kaupunkiin.

Kuningas kutsutti heti luokseen kreivi Albertin sekä useita päälliköitä ja antoi joutuun pelastaa ne onnettomat, jotka vielä olivat pelastettavissa.

"Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Valdemar kauhistuksella aavistaen onnettomuuden. Suuttumuksen ja inhon valtaamana kreivi Albert kertoi mitä itse juuri oli saanut tietää. Suuri joukko sotureita oli luvatta seurannut suojelusväkeä kaupunkiin, missä he hurjistuneina ja ylimielisinä, ennenkuin päällikkö saattoi sen estää, olivat alkaneet riidan ja tappaneet muutaman porvarin; vieläpä he olivat laahanneet lapsia taloista ja murhanneet ne. Iltahämärässä he olivat palanneet takaisin leiriin, mukanaan joukko nuoria vaimoja ja tyttöjä, jotka he olivat juopuneina hillittömän raakalaisen julmuudella häväisseet.

Tämän kuullessaan kuningas valahti kuolon kalpeaksi. "Pedot!" huusi hän. "Kuolema ja kirous! Sen he saavat hengellään maksaa. Joutuun Albert! Kuolemantuomio täytäntöön! Jokainen soturi joka näin on häväissyt Tanskan nimen, on heti maahan lyötävä ja tuhottava? -- Kiirehdi!"

Kreivi Albert käänsi sotaoriinsa, ja tapahtui niinkuin kuningas oli käskenyt.

Sillä aikaa kun tämä äkillinen kuolemantuomio pantiin täytäntöön leirissä, istui kuningas ääneti ratsunsa selässä, ja syvä tuska kuvastui hänen kasvoissaan. Hän näki kuun rauhallisesti kuvastuvan Elbeen, minne nuo onnettomat naiset olivat äsken suistuneet. Hän näki kirkkaan tähtitaivaan kaareutuvan yli aution, hävitetyn seudun, missä joka puolelta sodan onnettomuudet ja kauhut häntä ympäröivät. "Dagmar, hurskas Dagmar!" huokasi hän. "Itketköhän sinä nyt minun tähteni rauhaisessa taivaassasi? Jos sinä et olisi rukoillut tuon paatuneen piispan puolesta, niin olisi paljon surkeutta vältetty." Hän kuuli etäiset, kolkot kuolonhuudot ja loi mustat silmänsä maahan. Hän istui vielä ääneti ajatuksiinsa vaipuneena ratsunsa selässä, kun kreivi Albert pysäytti mustan oriinsa hänen rinnalleen.

"Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!" sanoi totinen sotapäällikkö. "Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! -- Minä sallin heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen."

Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä, alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista, kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli lausunut hänelle. "Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!" sanoi hän. "Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa."

"Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut", vastasi kuningas, "sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni."

"Heidän puolestaan on kostettu!" sanoi Albert. "Tuo ritarikunniamme häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi."

"Mutta sekin veri olisi voitu säästää!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille, niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa."

"Ei pelko sitonut minun kieltäni", sanoi ylpeä Albert syvästi loukattuna, "vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, -- mutta te olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen."

"Elä tee sitä, urhea Albert!" sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä. "Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen, mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja meidän olisi täytynyt se estää."

Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.

* * * * *

Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä. Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä, jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.

Eräänä päivänä istui kuningas salakammiossaan tärkeästi neuvotellen kreivi Albertin, arkkipiispa Anteron ja Junkker Strangen kanssa.

"Sallikaa siis minun, herra kuningas, ottaa risti ja lähteä pakanoita vastaan Liivinmaalle!" sanoi kreivi Albert ja nousi neuvottelun päätyttyä. "Minua te ette ainakaan voi lähettää uuden paavin luo. Sill'aikaa kun te hengellisillä aseilla pakoitatte pyhän isän, niinkuin tähän asti keisarin, vahvistamaan teidän valtanne kristityille ja pakanoille, ja lainaamalla P. Pietarin avaimet häädätte viholliset maasta, ei olisi hullumpaa, jos minä toisilla keinoilla valmistaisin teille tietä ottamalla selvän asioiden kulusta Liivinmaalla, ennenkuin Veriristiritarit siellä turmelevat meiltä kaiken, rakentamalla turhanpäiväisiä kirkkojansa juoksevalle hiekalle."

"Te olette oikeassa, kreivi Albert!" vastasi kuningas. "Te tunnette nyt minun suuren suunnitelmani. Jos se onnistuu, on kolmen vuoden kuluttua koko Liivin- ja Vironmaa kastettu ja tanskalaisten ansiosta. Suokoon sen Jumala ja Pyhä Mikael! Mutta minun on huolehdittava siitä, etten kadota entistä kruunuani toista tavoitellessani. Minun täytyy saada vanhojen vihollisten! kädet sidotuiksi, ennenkuin lähden Tanskasta ja alan uusia ahdistella. Hän, jolla yksin on valta sitoa ja päästää, lainatkoon minulle kätensä, että se onnistuisi. Teidän miekkanne ei sovellu aukaisemaan senkaltaisia valtiosolmuja, urhokas Albert. Ritarien kanssa te tulette toimeen, ja teidän nimenne tuntevat sekä kristityt että pakanat. Lähtekää Jumalan nimeen, ja tulkaa takaisin silloin kun minä tarvitsen teitä! Ottakaa mukaanne ne ritarit ja aseenkantajat, jotka ovat asiasta innostuneet, ja jotka haluavat seurata teitä. Nuorien ritarien ei ole hyvä kulkea toimettomina. Tuo nuori Riisen Kaarlo, joka ennen oli teidän oppilaanne ja aseenkantajanne, on kunnon poika. Hän on koko sydämestään ja sielustaan minulle uskollinen. Mutta hän on alkanut haaveilla ja kulkee nyt pää kallellaan kuin onnettomin kosija, ottakaa te hänet mukaanne ja pitäkää hänet toimessa! Jotakin kytee myöskin reippaan serkkumme mielessä: hänen äkillinen lapsikihlauksensa ja teeskennelty iloisuutensa eivät miellytä minua. Antakaa hänen puolustaa Traven luona olevaa uutta linnoitusta ja auttakaa te minua pitämään huoli siitä, etteivät hän ja ritari Kaarlo joudu yhteen, muuten he taittavat niskan toisiltaan tuon typerän jutun vuoksi, jonka te kyllä tunnette. Menkää Jumalan haltuun!"

Kreivi Albert otti kuninkaalta jäähyväiset ja poistui heti Riibehuusista, mukanaan Riisen Kaarlo, Absalon Belg ja monta muuta nuorta ritaria sekä muutamia hengellisiä herroja. Sekä heillä että myöskin kreivi Albertilla oli ristimerkki, ja he seurasivat hänen lippuaan Liivinmaalle.

Kaarlo seurasi nyt entistä asemestariansa levottomin mielin, ja kreivi Albert aavisti kyllä syyn siihen, vaikkei ollut sitä huomaavinansa. Nuori ritari ponnisteli huomattavasti saavuttaakseen hänen kunnioituksensa ja rakkautensa. Hän toivoi nyt varmasti Rigmorin näennäisen kylmyyden olevan teeskentelyä ja johtuvan isän ankaruuden pelosta, ja jos hän vain saisi tuon ylpeän kreivin suostumuksen, niin oli onnensa taattu. Heidän matkustaessaan Vestervigiin hänen sisarensa oli kertonut hänelle monta pientä kuvaavaa piirrettä Rigmorin lapsellisesta ja oikullisesta olennosta, jotka kaikki todistavat hänen olevan kiintyneen lapsuudenritariinsa, ehkä hän salaa rakasti häntä, niin että Kaarlon epäilyksistään huolimatta täytyi luottaa niihin. Siitä saakka hän oli turhaan etsinyt tilaisuutta saadakseen puhutella Rigmoria, ja hänen käytöksensä oli muuttunut niin omituiseksi, että kuningaskin oli huomannut hänen haaveellisuutensa, sekä oli luullut parhaiten huolehtivansa hänestä antaessaan hänelle uuden tilaisuuden niittää kunniaa uskaliaalla yrityksellä.

Tällä keinolla oli myöskin toivottu vaikutuksensa, sillä pian Kaarlo oli toimeliain ja innokkain kaikista kreivi Albertin ristiritareista.

Kreivi Albertilla oli Riigassa ollut tärkeä neuvottelu saksan ritariston miekkamestari Volvinin ja sotamestari Herman Balken kanssa, jotka olivat turhaan koettaneet puhuttelutaidollaan saada kreivi Albertin estämään kuningasta sen enempää sekaantumasta heidän yrityksiinsä näitä barbaarisia maita vastaan, missä niin moni saksalainen ritari jo oli saanut hautansa. Kreivi Albert ei antanut viekkaan sotamestarin pettää eikä peloittaa itseään, sillä hän arvasi kyllä tämän aikeet. Solmittuaan näennäisesti rauhallisen liiton heidän kanssaan, hän lähti ritareineen ja hengenmiehineen kristityn sotajoukkonsa kanssa Velliniin, missä virolaisten sotapäällikkö Lembit majaili 6000 miehen suuruisen sotajoukon kanssa.

Ristiritarien sotavoima oli puolta pienempi, mutta kreivi Albertin ja hänen ritariensa avulla he saavuttivat loistavan voiton Vellinin luona ja saivat taistelutantereen haltuunsa.

Taistelu oli tauonnut, ja voittosankarit hautasivat kaatuneita. Riisen Kaarlo seisoi haavoitettuna taistelutantereella kreivi Albertin vieressä. Hän oli laiminlyönyt sidottaa haavansa pitäessään huolta rakkaasta päälliköstään ja asemestaristaan, jonka henki oli ollut vaarassa.

"Ettekö saanut vammoja tai tullut haavoitetuksi, jalo herra?" kysyi Kaarlo. "Kamalalta näytti, kun makasitte kaatuneen ratsunne alla raivoavien pakanoiden keskellä. Oli Jumalan onni, että Absalon Belg sen huomasi aikanaan."

"Uskollinen, uljas Kaarloni", sanoi kreivi Albert liikutettuna. "Sinun kädestäsi voimakas Lembit sai kuoloniskun, sinä pelastit minun henkeni. Ilman sinua ei Absalon Belg olisi saanut mitään aikaan, ja minä olisin nyt ruhjottu tai uhrattu kirotuille epäjumalille. Mutta sinä olet haavoittunut. Anna sitoa itsesi! Eihän minulla ole mitään hätää. Tule, minä pysäytän verenjuoksun olkavyölläni!"

"Kiitos, kiitos, rakas herra!" sanoi Kaarlo. "Ei se mitään ole. Kunhan vain kerran voisin osoittaa, että minun suonissani virtaava veri on yhtä hyvää ja rehellistä kuin kenen rikkaan lääninkreivin tai hienon herran tahansa!"

"Miten niin?" kysyi sotapäällikkö säpsähtäen. "Olenko minä koskaan sanonut sinulle, ettet sinä olisi kyllin rikas ja hieno? Jos me vielä Jumalan avulla pääsemme elävinä ja voittajina Tanskaan, niin minä lupaan kuninkaan nimessä sinulle linnan varustuksineen."