Part 32

Kaunis, ylpeä prinsessa hymyili kansan epäkohteliaisuuden huomatessaan hymyä, joka ei ollut omiaan voittamaan noita itsepintaisia sydämiä. Kuningas heitti vihaisen silmäyksen epäkohteliaaseen kansanjoukkoon. Kaikki tämä ynnä se satunnainen seikka, että rääkyvä kaarneparvi lensi morsiusparin yli, levitti kansanjoukkoon, joka oli halukas keksimään pahoja enteitä tälle hääjuhlalle, pelonsekaisia aavistuksia. Tämän lisäksi tapahtui, että joku tummaihoinen, kuljeskelevan kattilanpaikkaajan näköinen naisolento oli asettunut n.k. Kissanpäänovelle, josta morsiuspari astui kirkkoon. Sill'aikaa kun arkkipiispa siunasi kuninkaallista morsiusparia ja kirkossa kuului rukouksia ja virrenveisuuta, peloitteli kattilanpaikkaaja-vaimo kirkon ulkopuolella odottavaa kansaa kummallisella laululla, joka oli täynnä ennustuksia kalliista ajasta, sodasta ja kaikenkaltaisista onnettomuuksista ja maanvaivoista. -- Tosin vartija ajoi hänet pois, ja monet palkitsivat häntä pilkalla ja naurulla; mutta mitä hän oli laulanut, kulki kuitenkin suusta suuhun, ja pian oli liikkeellä huhu, että pahat henget olivat laulaneet kuningas Valdemarin ja Beengjerd-kuningattaren häissä. Outo nimi Berengaria muuttui nimittäin Tanskan kansankielessä heti Beengjerdiksi, johon nimeen tämän kuningattaren historiallinen muisto liittyy.

Illalla kuului linnasta harpunhelinää ja viulunsoittoa, ja Olof Hvitaskjald lauloi taidokkaan, loppusoinnuiltaan omituisen laulun kuningattaren kunniaksi. Mutta talonpoikaiskansalle ei toimitettu minkäänlaista huvia; Thorgeir Danaskjald oli vaiti, eikä islantilaisen runoilijan soma laulu herättänyt minkäänlaista vastakaikua totisissa häävieraissa.

Kuningas ei kuitenkaan näyttänyt tätä panevan merkille. Hän katseli vain Berengariaa, joka, komeaan portugalilaiseen pukuunsa puettuna, kultakruunu painettuna mustille, palmikoiduille suortuvilleen, kolminkertaiset timanttivitjat korkealla povellaan ja kultatähdet tummansinisessä silkkipuvussaan, loisti hänen silmissään ihanana kuin yön suuri juhlallinen kuningatar. Tosin oli Berengarian kauan salassapidetty, intohimoinen rakkaus ja hänen maailman- ja ihmisten halveksumisensa, lyöneet häviämättömän surumielisyyden leiman hänen kalpeahkoihin, kauniisiin kasvoihinsa; mutta hänen mustien silmiensä tuli levitti voimakasta loistettaan, ja kun hän silmäili jaloa, kuninkaallista ylkäänsä, rusotti taas heikko puna hänen poskillaan.

Kun nyt juhlamarsalkki oli kaikki järjestänyt tanssia varten, kääntyi Valdemar sydämellisenä Berengarian puoleen. "Muistatko tanssia, jonka yhdessä tanssimme Schwerinin linnassa, ylhäinen morsiameni?" hän kysyi hellästi. "Siitä hetkestä lähtien minä olen usein unelmissani nähnyt sinun siten ohitseni liitävän, milloin hellänä ja hymyilevänä, milloin kasvot poiskäännettyinä, ikäänkuin et enää milloinkaan maailmassa olisi halunnut minua nähdä. Tule nyt, jalo kuningattareni, tanssimaan kerallani sisälle elämään! Nyt vasta oikea elämäni alkaa; tähän saakka ilo oli minulle vain unelmaa, ja elämäni hurjaa, huumaavan miekan kalskeen ja liehuvain voitonlippujen säestämää hyörinää, ilotonta ja lemmetöntä."

Berengaria puristi tulisesti kuninkaan kättä, näin ilmaisten kauan salassapidetyn lempensä ja hehkuvan etelänlapsen sielun. "Niin, tule, oma Valdemarini!" kuiskasi hän, "tanssikaamme sisälle siihen elämään, jossa ei enää ole vihaa eikä epäilyksiä, ja jossa ylpeät unelmani rakkaudesta, korkeudesta ja suuruudesta eivät enää ole turhia ja petollisia virvatulia." Hän nousi, ja kuninkaan viittauksesta alkoivat nyt huilujen ja viulujen soittajat antaa soittimistaan kuulua sen komean, juhlallisen tanssin säveleen, joka muistutti Berengariaa hänen ihanasta isänmaastaan, ja siitä Schwerinin linnassa vietetystä illasta, jolloin hän ensi kerran näki kuninkaan ja tanssi hänen kanssansa samaa ritarillista tanssia.

Kuningas vei nyt morsiamensa kiillotetulle lattialle. Kaikki katselivat ihaillen jaloa, kuninkaallista paria. He tanssivat kahden, eikä jalompaa näkyä yksikään tanskalainen ritari ollut nähnyt.

Kun tanssi oli lopussa, ja kuningas oli vienyt morsiamensa hänen ylhäiselle istuimelleen, vallitsi ritarisalissa sellainen hiljaisuus ja juhlamieli, että se tuntui Valdemarista melkein tuskalliselta. "Nyt oikea tanskalainen kilpitanssi, hyvät ritarit!" keskeytti hän äkkiä äänettömyyden, "antakaa minun kuulla kilpienne helinää turnauslaulun säestyksenä!"

Kuninkaan viittauksesta astui heti ritareita esiin, miekat ja kilvet käsissään; aseiden helistessä ja torvien pauhatessa tanssivat he kilisevin kannuksin kivilattialla niin että jyrisi, jonka ohessa voimakkaat bassoäänet lauloivat tuttua turnauslaulua, jossa muuan kertosäe kuuluu näin:

"Maa kavioista kumisee, miss' ajaa Tanskan ritarit!"

"Ihanaa!" sanoi Berengaria, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät. "Tuollaisten tanssijain kanssa, rakas Valdemar, ei keisarin tee mieli leikitellä. Teidän rinnallanne, ylevämielinen kuninkaani, ja tällaisten miesten etunenässä uskaltaisin minä lähteä koko maailmaa valloittamaan."

"Nyt vasta", vastasi kuningas ja puristi uljaan morsiamensa kättä, "nyt vasta voi Eurooppaa syyllä antaa minulle nimen Valdemar Seier [Valdemar voittaja]."

VIIDESTOISTA LUKU.

Sillävälin kun kuningas antautui lemmenonnen synnyttämiin voittounelmiin, istui kreivi Albert, mustaan ritaripukuun puettuna, mietiskelevänä arpapöydän ääressä Antero-arkkipiispan vieressä ja vaihtoi hänen kanssaan monta vakavaa sanaa Otto-keisarin ja Pohjois-Saksan ruhtinasten vihollismielisistä aikeista Tanskaa kohtaan sekä siitä, kuinka välttämätöntä olisi tehdä Viron- ja Liivinmaalle uusi, tehokas ristiretki. Mutta vähitellen kreivi Albertin huomio kääntyi pois sekä pelistä että keskustelusta, sillä hänen terävä sotapäällikönsilmänsä huomasi, miten erinomaisen hartaasti Kaarlo-ritari yritti miellyttää hänen tytärtään, iloista, oikullista Rigmoria, joka nyt oli täysikasvuinen neiti ja kuului juhlan loistavimpien kaunotarten joukkoon. "Katsokaapa vain nuorta Kaarlo-ritaria", sanoi kreivi Albert vihdoin arkkipiispalle; "Pyhän Mikaelin kautta, minä luulen, että tyttäreni on löytänyt armon hänen silmissään. Hän oli tyttäreni ritari molempien vielä ollessa lapsia; vanhan oikeutensa hän nyt näkyy haluavan uudistaa."

"Jos nyt niin olisi, kreivi Albert", vastasi hurskas arkkipiispa, "niin on hänestä Teidän sankarikoulussanne tullut uljas, kelpo ritari, eikä kuninkaalla ole uskollisempaa palvelijaa. Hänellä on hurskas ja rakastavainen sydän. Köyhä hän on, se on totta: koko hänen rikkautensa on hänen miekkansa ja hyvä nimensä, mutta jos minä jätän jälkeeni maallista tavaraa, tulee hänestä minun perilliseni, ja minä kyllä luulen" -- --

"Ettehän aikone kosia tytärtäni kasvatillenne." kysyi kreivi ihmeissään, "siinä tapauksessa tahdon vain sanoa pari sanaa Teille kahdenkesken. Tyttäreni käsi on hamasta lapsuudesta määrätty nuorelle ruhtinaalle, Thyringin maakreiville, jota hän ei vielä ole nähnyt, mutta jonka vanhat lupaukset ja sitoumukset syyllä liittävät mitä lähimmin minuun ja perheeseeni. Tämä liitto oli vaimovainajani hartain toivo, ja lähinnä ritarillista kunniaani on Hedvig-vainajan muisto, kuten tiedätte, ainoa, joka ilottomalle elämälleni antaa merkitystä ja arvoa."

"Ja ylevän vaimovainajanne harkitsemattoman toivomuksen takia ette epäile hävittää kahden jalon sydämen onnea? Sellainen rakkaus vainajia kohtaan on syntiä eläviä kohtaan, jalo herra. -- Jos itse olette tuntenut, mitä rakkaus ja onnellinen avioliitto on, ihmettelen minä" -- ---

"Elkäämme enää puhuko siitä, kunnianarvoisa herra", keskeytti kreivi Albert hänet synkän vakavana, "minä tiedän, mitä tyttäreltäni voin vaatia ja mihin hurskas ja jumalaapelkäävä sydän kykenee. En aijo koskaan häntä pakottaa kenellekään; mutta jos hänen sydämensä hylkää sen yljän, jonka aion hänelle antaa, saa hän valita sen, jonka Teidän, pyhän virkanne puolesta, pakostakin täytyy tunnustaa suurimmaksi ja jaloimmaksi."

"Vai niin!" huokasi arkkipiispa. "Vapahtajan morsian siis, tai ruhtinaan, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt! Rigmor parka! -- Kaarlo parka!"

"Teidän Kaarlollanne ei ole hätää", vastasi Albert, "ja tyttärelläni vielä vähemmän: jos oikein näen, tekee hän hiukan pilaa tuosta nuoresta, itserakkaasta herrasta. Näettekö, kuinka sydämellisesti hän nauraa ja kuinka nolona Kaarlo hypistelee olkanauhaansa?"

Kreivi Albert ei nähnyt aivan väärin, Rigmor-neiti näkyi todellakin tekevän hiukan pilaa rakastuneesta Kaarlosta ja jutteli hänelle mitä hilpeimmällä tuulella, että hän oli vakaasti ja varmasti päättänyt mennä luostariin. Kaarlon mielestä Rigmorin katseet ja kasvojenilmeet olivat tätä tunnustusta vastaan, jonka Kaarlo itse oli pusertanut esille siten, että liian rohkeasti ja tuttavallisesti muistutti Rigmoria heidän ystävällisistä lapsuudenaikuisista väleistään vihjaten vielä onnellisempaan tulevaisuuteen; mutta mitä enemmän hän nyt katseli kaunista, täysikasvuista impeä, sitä nolompana ja arempana huomasi hän, ettei enää puhunut lapsen, vaan Pohjoisalbingin herttuattaren, Albert-kreivin tyttären kanssa. Nyt vasta hän oikein katkeruudekseen huomasi, että hän, köyhä, omaisuutta ja lääniä vailla oleva ritari, tosin hätätilassa kelpasi tanssittamaan kreivin tytärtä ja käymään kaksintaisteluihin hänen kunniakseen, mutta että hänen täytyi olla lääninherra tai ruhtinas, voidaksensa toteuttaa sen, mikä lapsuudestaan saakka oli kannustanut häntä uljailla retkillään ja sankaritöissään.

"Suokaa minulle anteeksi, jalo Rigmor-neiti", sanoi hän nyt, tuskakseen tuntien asemansa halpuuden ja heidän välillään olevan nöyryyttävän etäisyyden, josta Rigmorin oikullinen, ylimysmielinen olento häntä liian selvästi muistutti; "suokaa anteeksi, että muistutin teitä ajasta, jolloin kreivi Albertin tytär ei hävennyt tarjota kättään köyhälle, hyljätylle Kaarlolle ja ojentaa hänelle puksipuun ja talvikin lehtiä Saxo-isän hautakummulta. Silloin minä kylläkin syyllä pidin Teitä lapsuusseikkailujeni pienenä prinsessana, mutta en osannut arvata, että Te kerta tahtoisitte olla suuri prinsessa tai ylhäinen nunna."

Hän oli sydämestään liikutettu, ja vedet olivat kihota hänen silmiinsä, mutta silloin Rigmor nauroi.

"Kaikki on anteeksi annettu, ritari Kaarlo", sanoi hän leikillään. "Mitäpä pahaa siinä, että muistutatte minulle lapsellisuuksiani. Enhän ole vielä mikään prinsessa, ja vaikka vuoden päästä menenkin luostariin, niin voinhan silti pyörähtää kerta lattian ympäri kanssanne; sehän olikin oikeastaan kohteliaan puheenne tarkoitus."

Kaarlo kumarsi nyt kylmästi ja ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa viedäkseen hänet tanssivien pariin. Alkoi vilkas tanssi, ja Rigmor näytti olevan pelkkää iloa ja eloa. Kaarlo, joka yleensä oli reipas ja notkea tanssija, liikkui nyt jäykästi ja kylmästi eteenpäin, kuin kulkeva kuvapatsas, ja erehtyi niin usein tanssiessaan, että Rigmorilta loppui kärsivällisyys. "Eipä minulla koskaan ole ollut kummallisempaa tanssittajaa", sanoi hän puoliääneen, ja Kaarlo hämmentyi entistä enemmän.

"Elähän kulje unissasi, rakas Kaarlo!" kuiskasi hän nyt ystävällisesti Kaarlon korvaan tutulla, lapsellisella äänellään, ja kuin noidannuolen satuttamana katseli Kaarlo häntä ihmeissään ja iloisena yllätyksestä. "Rigmor, Rigmor!" kuiskasi hän ja lähti äkkiä lemmenhuumauksen vallassa liitämään neitosensa kanssa läpi tanssivien rivien, kuin aikoisi autuaassa tunnetilassaan suoraan taivaaseen. Mutta pian putosi hän alas taivaastaan ja suurimmaksi katkeruudekseen tuli tajuihinsa, kuullessaan Rigmorin kylmänä ja vieraana sanovan ääneen ja välinpitämättömästi: "Olette joutunut pois tahdista, herra ritari, parasta lienee, että lopetamme."

Kaarlo kumarsi ja päästi hänen kätensä. Rigmor hypähti kepeänä ja iloisena hänen luotansa, ja Kaarlo kuuli hänen äänekkäästi nauraen kertovan nuorille naisille, että Riisen Kaarlo-ritari oli sotaretkellä unohtanut tanssitaitonsa ja tahtoi nyt piirihypyssä joko pitää vahtia tai tehdä rynnäköitä.

Nuoret naiset nauroivat, ja Kaarlo riensi, posket katkeruudesta ja loukatusta ylpeydestä hehkuvina, linnan puutarhaan. Täällä kulki hän kiihtyneenä edestakaisin pitkin lehmuskujaa purkaen mielenkuohuansa, kuten tavallisesti, katkonaisiin lauseisiin. Vanha tuttu huokauksensa: "paha on koiranpennun leikitellä karhunpenikan kanssa", pääsi taas hänen huuliltaan. Silloin kuuli hän takanansa tepastelevia askeleita. "Riisen Kaarlo pikku Riisen Kaarlo!" kului Klaus Klumpen käheä ääni; "jos aiot hirttää itsesi, poikani, niin odota hiukan ja ota minut mukaasi!"

"Mitä tarkoitat, vanha narri?" kysyi Kaarlo suuttuneena, "mene tiehesi; minun ei lainkaan tee mieli laskea leikkiä."

"Kunniani kautta, ei minunkaan", vastasi kääpiö itkien ja otti, itseään pilkatakseen, kiven maasta ja pyyhki siihen silmiänsä. "Nyt ei enää sovi laskea leikkiä Tanskassa. Se on kauheaa, nuori ystäväni, se on taivaaseenhuutavaa, se voi saada vanhan isänmaanystävän silmät kyyneltymään, joka on nähnyt maan menestyvän, karjanhoidon ja maanviljelyksen vaurastuvan, kuninkaan voittavan maalla ja merellä sekä vanhat, hyvät tavat pidettävän kunniassa ja arvossa. -- Mutta saapas nähdä, kuinka nyt käy."

"No, mikä onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi Kaarlo.

"Nythän on alkanut kaunis hallitusmeno", vikisi kääpiö. "Ei mitään narrinkepposia, ei kujeita eikä nokkaviisautta. Nyt alkaa kaunis hallitus, korkeasti kunnioitettu ystäväni. Oi, Dagmarin onnelliset päivät ovat ohi! Tahdonpa ylistää Dagmarin onnellista aikaa: hän oli hieno kuin taivaan enkeli, mutta ei koskaan sairastunut siitä, että minä tein kuperkeikkoja tai pyörin tuulimyllyä juhlapäivinä. Hän ei tehnyt koirallekaan pahaa. Rehellinen narri sai sanoa mitä tahtoi, kunhan vain jätti Jumalan ja kuninkaan rauhaan. Ah, Dagmarin valkoinen käsi on monta kertaa taputtanut syntistä kyssäselkääni", jatkoi hän nyyhkyttäen, "sentähden olen minä, jos Jumala suo, seisova hänen edessään päälläni taivaanvaltakunnassa. Mutta ylpeä Beengjerd vihaa kaikkia narreja. Sitä harhaoppia hän saa katua. Saadaanpa nähdä! Hän saa katua sitä, niin totta kuin nimeni on Klaus Klumpe. Aika on tuleva, jolloin hän toivoo, että koko maa olisi täynnä sellaisia narreja, jotka huutaisivat hänelle _Vivat_! ja seisoisivat hänen edessään päälaellaan loassa. Hyvästi, toveri! Olen ollut suupaltti ja saan nyt pötkiä tieheni."

"Täytyykö sinun raukan mennä pois?" kysyi Kaarlo osanottavasti. "Mihin sitten aiot? Sinä olit jokatapauksessa sukkela veitikka, jota kyllä vielä toisinaan tarvitsisimme, kun laskemme maailman liian raskaasti sydämellemme ja unhotamme, että kaikki auringon alla on turhuutta."

"Minä aion juosta ympäri maata", vastasi tuo pieni epäluoma olento ja vääristeli kasvonsa hurjiin kostonhimoisiin eleihin; "minä aion laulaa lauluja pienille, niin että isojen pitkät korvat rupeevat soimaan. Osaanpa myös olla runoilija, jos lujalle otetaan:

"Voi häntä, Beengjerdiä! Mitä pidät tästä kertosäkeestä? Ei, se ei kelpaa --

"Beengjerdin hukka periköön! Kuningasta Herra suojaa!"

"Kas tästä tulee kaikkien laulujen kertosäe. Ja nyt hyvästi, Riisen Kaarlo. Jos korkeasukuinen sydänkäpysesi tekeytyy ylhäiseksi ja kopeaksi kuin ylpeä Beengjerd, elä kumminkaan hirttäydy, ennenkuin minut saat mukaasi. Sano hänelle: hyvää yötä, armaimpani, tervehdä vanhempiasi, sydänkäpyseni!" Näin sanoen viraltapantu hovinarri löi puumiekallaan kömpelösti Kaarloa jäähyväisiksi ja pötki tiehensä.

"Oi! narrinlohdutus ei paljoa auta!" huokasi Kaarlo. "Hyvästi, armaimpani, hyvästi, elämä ja onni, hyvästi, taivas ja paratiisi! Tätä on vaikea sanoa, kun ihmisellä on enemmän menetettävää kuin pelkkä narrinlakki."

Seisoessaan näihin raskaihin ajatuksiin vaipuneena näki Kaarlo naisolennon kävelevän edestakaisin ulkona linnan ikkunan kohdalla, silminnähtävästi mitä suurimman epätoivon vallassa. Se oli komeasti puettu neitonen, päässä hopeanvärinen päähine, ja purppurainen viitta yllä. Kaarlo unohti hetkeksi oman mielipahansa ja murheensa sekä lähestyi osanottavana onnetonta kaunotarta.

"Kaarlo, Kaarlo, sinäkö se olet?" kuului hellä ääni häneltä kysyvän. Kristiina-sisko juoksi hänen syliinsä ja painoi itkettyneet kasvonsa hänen rintaansa.

"Kristiina, rakas Kristiina, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän huolestuneena ja veti nopeasti vapisevan tytön mukaansa lehmuskujaan.

"En minä jaksa enää!" vaikeroi hän, "vie minut pois täältä, rakas veljeni! Kauas, kauas pois -- luostariin, missä ei kukaan ihminen enää minua näe. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Se pilkka ja häpeä on kuolemaa katkerampi."

"Kuka sinua on pilkannut ja häväissyt? Rakas sisareni, puhu suusi puhtaaksi, ja, niin totta kuin Jumala elää, minä kostan sinun puolestasi! Kreivi Otto -- eikö totta? Onko Otto-kreivi se konna? Niin totta kuin minä elän, saa hän sen sydänverellänsä maksaa."

"Ah ei, ah ei, rakas veljeni! Minä rakastan häntä sittenkin kuin omaa sieluani. Hän oli varmaankin juovuksissa. Hän tuijotti minuun hurjana ja pelottavana ja ehkei itsekään tiennyt mitä sanoi" --

"Haa, mitä hän sanoi, sisareni? Jokaisesta sanasta hän saa tilin tehdä."

"Oi, tokko tietänenkään kaikkea, mitä hän sanoi. Olin vaipua maahan häpeästä ja säikähdyksestä. Hän käski pilkaten minun onnittelemaan itseänsä, sillä nyt ei hän enää ollut se narri, joka luotti Tanskan tyttöjen rehellisyyteen; hän oli kihlannut melkein kapalolapsen Saksassa -- sanoi hän nauraen -- jottei enää joutuisi kenenkään tanskalaisen tytön petettäväksi, ei kukaan muka enää ollut uskollinen -- sekin, joka hänen mielestään oli ollut viattomin, oli rohjennut sydämessään ylläpitää syntistä rakkautta kuningasta kohtaan ja surmata Dagmarin sellaisella julkealla tunnustuksella. Minua hän tarkoitti -- sen hänen leimuavat silmänsä minulle ilmaisivat -- minua hän pitää sinä halpamielisenä olentona, joka hurskaalle kuningatar-vainajalle on tehnyt sellaisen jumalattoman rakkaudentunnustuksen. Voi sitä onnetonta erehdystä! Kuningas itse kuuluu sen uskovan -- koko maa kuuluu sen uskovan; vieläpä ilkeät panettelijat sanovat minua kuninkaan jalkavaimoksi. Ah, veli, veli, sitä häpeää minä en jaksa kestää!"

"Kirottua!" huusi Kaarlo jalkaansa polkien; "mutta kuinka sinä olet antanut aihetta sellaiseen juoruun? Sisareni, mitä olet kuningattarelle tunnustanut?"

"Että rakastin Ottoa, täytyi minun kuningattarelle tunnustaa; hän saattoi sen jo nähdä minusta -- hän pyysi ja pakoitti minun tunnustamaan; mutta etten luullut koskaan joutuvani Oton omaksi, sen sanoin myöskin, ja kuningas -- Jumala varjelkoon! -- hänestä en milloinkaan ole edes uneksinut!"

"Siskoseni, siskoparkani!" huokasi Kaarlo. "Mitä oli sinulla ja minulla tekemistä ylhäisten parissa? Isämme onneton kohtalo vainoo meitä. -- Nyt ymmärrän minä onnettomuutesi: hurskas Dagmar varmaankin ymmärsi sinut väärin ja luuli sinun kuningasta tarkoittavan. Kaikki sanovat hänen viimeisillään pyytäneen kuningasta ottamaan sinut puolisokseen. Siitä koko tuo juoru. Ja kreivi Otto -- minä ymmärrän hänetkin -- niin, siskoseni, hän on rakastanut sinua, mutta hän ei ansaitse enää koskaan nähdä sinua, hän on hurja, tulinen ja mustasukkainen -- mutta" --

"Veljeni, veljeni!" Kristiina kavahti äkkiä hurjan iloisena masentuneesta mielentilastaan. "Puhutko totta? Onko mahdollista? Taivaan Jumala, niin, se on mahdollista -- ilmaisivathan sen minulle jo aikoja sitten hänen silmänsä -- sanoihan hänen äänensä sen minulle -- sen sanoi minulle hänen pilkkansa ja ylenkatseensakin hänen lähtiessään -- ja nyt hurja kiivautensa ja loukkaavat sanansa -- niin, nytpä sen tiedän -- hän on rakastanut minua -- hän rakastaa minua vieläkin, niin syvästi kuin hän ylenkatsookin ja niin väärin kuin tuomitseekin minua. Jumala sinua siunatkoon, veljeni, noista sanoistasi! Nyt jaksan kärsiä onnettomuuteni -- nyt en jättäydy epätoivon valtaan; hän vain ei saa ylenkatsoa minua; hän vain ei saa tuomita minua väärin. Sano hänelle se, rakas veljeni, sano hänelle totuus, jonka olen sinulle uskonut, sano hänelle, että olen salaa häntä rakastanut -- hänen tähtensä pilkkaa ja häpeää kärsinyt. Sano hänelle myöskin, etten enää koskaan voi häntä nähdä, mutta että sydämeni pohjasta annan hänelle anteeksi ja uskollisesti rakastan häntä kuolemaani saakka! Sano hänelle, että pidän tallella hänen sinettisormuksensa! Minä otan sen mukanani hautaan; sillä kihlaudun minä hänelle iankaikkisesti, Sano hänelle kaikki tämä, ja että Kristiina-raukka oli viaton, sano se hänelle, jollet ennen, niin silloin, kun olen kuollut! -- Ja nyt pois, pois täältä, tänä yönä, tällä hetkellä! Vie minut Vestervigin luostariin, Kaarlo, hyvän, hurskaan tätimme luo ja pienen Kristiinan haudalle, hänen, joka kuoli prinssi Buriksen tähden! Siellä aion minäkin löytää levon ja rauhan, siellä tahdon unohtaa maailman pilkan ja häpäisyn, ja hiljaisuudessa itkeä hukkaanmennyttä elämääni, kunnes sydänparkani pakahtuu; mutta epätoivoinen en tahdo olla; en, veljeni, epätoivoinen en tahdo olla -- hänhän rakastaa minua kuitenkin."

"Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut", huokasi Kaarlo, "sydäntäni vihloo sinun tähtesi, ja sinä olet kaikkine onnettomuuksinesi kuitenkin minua onnellisempi. Jos hän, joka minua halveksii, rakastaisi minua, voisin minäkin kentiesi luopua maailmasta; en sentään, en, en voisi. -- Tule, siskoparka. Varustaudu matkalle; sinä pääset Vestervigiin. Hevoset ovat pian satuloidut. Puolen tunnin kuluttua odotan minä sinua linnan portilla."

"Kiitos, hyvä, uskollinen Kaarlo", vastasi Kristiina pyyhkien silmiään keltaisilla palmikoillaan.

"Sinä olet yhdellä sanalla antanut minulle elämän takaisin. Et sinäkään saa epäillä. Usko minua, Kaarlo! Rigmor-neiti pitää sinusta enemmän kuin luuletkaan."

"Ah, ei, siskoseni, sen tiedän minä paremmin", huokasi Kaarlo, "se uni on mennyt."

Sydämellisen hellästi syleilivät onnettomat sisarukset toisiansa ja palasivat syrjätietä linnaan. Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat hiljaa ja ääneti Riiben kaupungista Vestervigiin vievää tietä.

KOLMAS OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.

Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi, ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita. Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta, uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa eivät hyväksyneet.

Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen. Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs henkensä näytti herättäneen.