Part 31

"Petos! Konnan juonia!" huusi Junkker Strange! "Ajakaa heitä takaa, Absalon Belg, ajakaa heitä takaa, nuoret herrat, jotka ratsastatte reippaimmin! Minä en nyt uskalla jättää naisiamme. Me saamme kaikesta tästä huolimatta kiittää onneamme! Tämä on sekä naurettavaa että harmittavaa."

Viipymättä lähti Absalon Belg, kymmenen nuorta ritaria mukanaan, metsään pakenevia takaa-ajamaan; muut ritarit painautuivat lähemmäksi toisiansa naisten molemmin puolin sekä jatkoivat matkaansa metsän läpi jännitetyn tarkkaavaisina.

Molemmat schweriniläiset metsästäjät, jotka kuninkaan ja ritarin valepukuun puettuina olivat toimeenpanneet tuon rohkean konnantyön, kulkivat sillävälin tuttuja salapolkuja eteenpäin metsässä; ja vaikka heillä olikin täysi työ vastahakoisen saaliinsa hallitsemisessa, pääsivät he kuitenkin onnellisesti pakoon, kun ensin olivat suurella vaivalla saaneet terhakan, levottoman kaunottaren kädet ja jalat sidotuksi. Vaikkeivät ihmeekseen olleet kuulleet ääntäkään hänen huuliltaan, olivat he kuitenkin varmuudeksi sitoneet vaatteen hänen suullensa.

"Hän on liian ylpeä huutaakseen tai lausuakseen sanaakaan meille", sanoi väärä kreivi Albert "se on hänen kaltaistansa."

"Hän on väkevä kuin paholaisen isoäiti", mörisi valekuningas ja puhkui: "häntä on vaikeampi käsitellä kuin metsäkarjua."

He pysähtyivät nyt metsän aukeamassa, missä pari naamioitua herraa näkyi, hevosten selässä istuen, heitä odottavan.

"Onko hän teidän hallussanne?" kysyi toinen. "Hyvä! He ovat hänet saaneet. Nyt viekää hänet luostariin! Näyttäkää heille tie, kunnianarvoisa herra, ja pitäkää Te lopusta huoli. Nyt saa Tanskan kuningas viettää häitä -- kamarineitsyensä kanssa."

Nämä sanat kuullessaan liikahti vangittu nainen niin rajusti, että oli siteensä katkaista ja pudota satulan nupulta.

"Odottakaa hiukan, jalo prinsessa", mörisi ritari ja kiinnitti hänen siteitään; "tällä kertaa ette vietä häitä kuninkaan kanssa. Jos aina olette näin hillitön, niin olkoon hiisi Teidän sulhasenne."

Nyt kuljettiin hyvää vauhtia yli kivien ja kantojen aamunkoittoon asti. Silloin pysähtyivät ratsastajat suuren porttiholvin eteen. Aivan ääneti avautui portti. Ratsastajat hyppäsivät hevosten selästä ja kantoivat vangitun läpi pimeäin käytävien holvikattoiseen kivihuoneeseen. Siellä laskivat he vangitun naisen lavitsalle lepäämään ja lähtivät hiljaa pimeästä huoneesta. Kohta sen jälkeen astui joku hengellinen herra, lamppu kädessä, sisälle ja lähestyi vitkaan hunnutettua kaunotarta.

"Voitteko antaa anteeksi, jalo prinsessa", kuiskasi hän, "voitteko antaa anteeksi teon, johon epätoivoinen rakkaus on minut vietellyt? Ah, antakaa minun irroittaa nuo kelvottomat siteet, jotka Teitä ahdistavat. Nyt olen minä Teidän vankinne, ja nyt sopii Teidän kietoa minut ruusukahleisiinne. Mutta se olkoon ikuinen salaisuus Teidän armonne. Olettehan luopunut maailmasta, kuten kerrotaan; se on minunkin surullinen osani. Sulostuttakaamme nyt toistemme yksinäisyyttä, hurskaina ja siveinä nöyrtyen Herran tahdon alaisiksi." Näin sanoen vapautti hän vangitun kädet ja jalat siteistä, ihmetellen hänen äänettömyyttään ja liikkumattomuuttaan. "Ah, nainen on heikko astia", sanoi hän, "hän on pyörtynyt." Silloin näki hän vaatteen, joka oli sidottu kaunottaren suulle; nopeasti repäisi hän sen auki ja aikoi vetää hunnun kasvoilta. Mutta nyt hyppäsi vapautettu vanki äkkiä ylös lavitsalta, kiskasi päästään hunnun ja kiiltävän, höyhentöyhtöisen hatun sekä suuren, irtonaisen hiuslaitteen, viskasi silkkiviitan sivulleen, ja nyt seisoi hengellisen herran edessä siro, hoikka nuorukainen, joka oli puettuna ahtaaseen, keltaiseen nahkanuttuun, silkkihousuihin ja pukinnahkaisiin puolisaappaisiin. Se oli Otto-kreivi, joka naisten huviksi oli pukeutunut matkalle tähän valepukuun, ja joka nyt todella naisena oli ryövättykin.

Hän purki kauan salatun kiukkunsa ilmoille siten, että heti tarttui hengellisen herran kaulukseen ja voimakkain ottein löi hänet lattiaan. Tästä putosi lamppu lattialle ja sammui, ennenkuin he olivat ehtineet nähdä ja tuntea toisiansa. Kauhistunut pappi aikoi huutaa, mutta Otto laski käden hänen suullensa. "Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt Te olette minun vankini;" sanoi hän, "ja lumoovat ruusukahleeni saatte heti tuntea."

Ilmaisematta itseään tai ryhtymättä mihinkään lähempiin selityksiin, hän sitoi tuokiossa hengellisen herran suulle saman vaatteen, joka hänellä itsellään äskettäin oli ollut, ja köytti hänen kätensä ja jalkansa vasta avatuilla siteillä kiinni. Sitten puki hän yllensä papin matka viitan ja lakin, toivotti hänelle hyvää yötä ja löysi onnellisesti oven, joka oli sisäpuolelta lukittu. Hän salpasi sen jälkeensä, otti avaimen mukaansa ja koetti etsiä ulospääsyä pimeistä käytävistä.

Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen, kun paksu luostariveli lyhty kädessä tuli häntä vastaan. "Joko nyt, herra piispa?" kuiskasi hän.

Otto nyökkäsi ja painoi lakin syvemmälle päähänsä, matki papin piipittävää ääntä ja sanoi käskevästi: "Eteenpäin! Hevoseni! Suu kiinni!"

"Hetipaikalla, kunnianarvoisa herra", sanoi nöyrä luostariveli ja valaisi hänelle tietä käytävien läpi, kulkien edellä hiljaa, hiipivin askelin.

"Hevonen seisoo portin ulkopuolella ladon tykönä, minne itse sen jätitte."

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Otto aikoi pakoittaa munkkia laskemaan hänet ulos; hän kopeloi vyöstään pientä tikaria, jota hän aina siinä kantoi ja jota hän tällä ryöväysretkellä oli turhaan koettanut käsiinsä saada; ja nyt sitä etsiessänsä huomasi hän mielipahoikseen sen kadonneen.

"Oletteko unhoittanut sen, kunnianarvoisa herra?" kysyi munkki: "eikö se ole sivutaskussanne?"

"Avainko? Oikein, tässä se on!" huudahti Otto iloisena ja löysi vieraan viitan sivutaskusta suuren avaimen, mutta unohti vääristää ääntänsä. Munkki säpsähti ja alkoi aavistaa pahaa; hän antoi äkkiä lyhdynvalon langeta Oton puoleksi peitetyille kasvoille.

"Jesus Maria, petos!" huudahti hän ja hypähti syrjään. Silloin tempasi Otto äkkiä lyhdyn hänen kädestään ja tarttui samassa niin kovakouraisesti hänen kaulukseensa, ettei luostariveli voinut huutaa ääneen.

"Jos päästät ääntäkään, munkki, olet kuoleman oma", kuiskasi hän. "Laske minut heti ulos, taikka ajan veitseni rintaasi!"

Otto huomasi paksun munkin vapisevan hänen käsissään; hän ei hellittänyt kaulasta, antoihan vain vapisevan oppaansa silloin tällöin vetää henkeä ja pakoitti hänen siten äänetönnä kulkemaan edellä viimeisen pimeän käytävän ja luostarinpihan läpi portille. Täällä täytyi hänen uskoa munkille avain, mutta yhä piteli hän häntä kauluksesta kiinni, sill'aikaa kun luostariveli väänsi auki lukon. Äkkiä liikahti paksu munkki, ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä irti; mutta Otto piti hänestä kiinni ja veti hänet mukaansa portista ulos. Hän pakoitti munkin lukitsemaan portin heidän jälkeensä, jonka jälkeen Otto otti avaimen takaisin ja pisti sen taskuunsa.

"Nyt hankitte minulle hevosen, kunnianarvoisa herra, sekä teette hyvin ja saatatte minut tielle", sanoi hän kohteliaasti; "muuten täytyy minun tehdä äkillinen ja väkivaltainen loppu kallisarvoisesta elämästänne."

Munkki katsoi karsaasti kättä, jonka Otto viisaasti oli kätkenyt viittansa sisälle, ikäänkuin siinä salaisi tikaria, ja ääneti saattoi pappi hänet ladolle, jonka vieressä seisoi korkea, satuloitu hevonen. Otto näki nyt tien aivan edessään; hän laski pelästyneen munkin menemään, hyppäsi reippaasti satulaan ja lähti sieltä puolipimeässä aamuhämärässä, luottaen hyvään onneensa, tietämättä mihin päin oli mentävä. Luostarinportin avaimen heitti hän luotaan ja olisi nyt tuntenut olevansa täysin turvassa, jos hänellä vain olisi ollut miekka vyöllään.

Otto-kreivi ei koskaan ollut hurjemmalla ja vallattomammalla päällä, kuin milloin hänelle oli sattunut vastoinkäymistä, jonka hän oikein pani sydämellensä ja jota koetti salata sekä itseltään että muilta. Riideltyään Riisen Kaarlon kanssa hän oli uudelleen joutunut salaisen, Kristiinaan kohdistuvan lempensä pauloihin. Otto päätti tosin joka päivä olla koskaan enää Kristiinaa ajattelematta, mutta ripitti kumminkin itseään joka päivä Kristiinaan kohdistuvasta häpeällisestä epäluulostaan ja loukkaavista ajatuksistaan, joihin hän usein yhä uudelleen vaipui. Jos hän uskoikin Kristiinan käytöksen nuhteettomaksi, ei hän kumminkaan voinut saada päästänsä sitä ajatusta, että Kristiina salaa rakasti kuningasta.

Kuninkaan Gentissä oleskellessa oli kreivi Albert onnellisesti valloittanut brandenburgilaisen linnoituksen, ja Oton täytyi tyytyä toimettoman syrjästäkatsojan osaan. Tämä oli loukkaus, joka kävi ritarillisen nuorukaisen kunnialle enemmän kuin hän tahtoi muille näyttää. Kun kuningas oli palannut Gentistä ja kreivi Albertin leirissä valinnut sen lähetyskunnan, jonka tuli saattaa Berengaria prinsessa hänen kihlattuna morsiamenansa Tanskanmaalle, oli Otto virkistynein toivein keskustellut kuninkaan kanssa Kristiina neidosta. Mutta vaikkei hän enää voinut epäillä kuninkaallista enoansa salaiseksi kilpakosijaksensa eikä myöskään mistään luvattomasta yhteiselämästä Kristiinan kanssa, oli kuitenkin tapa, jolla kuningas vältteli hänen utelemisiaan sekä ankaruus, jolla hän nuhteli häntä tappelustaan Kaarlon kanssa, yhä enemmän vahvistanut Oton epäluuloa, että Kristiina salaa rakasti kuningasta. Sensijaan, että olisi Valdemarin ja Albert-kreivin kanssa palannut Riibeen, hän olikin pyytänyt lupaa saada seurata Junkker Strangea Flanderniin. Eikä koko tällä matkalla kukaan ollut iloisemmalla päällä kuin Otto-kreivi. Viimeinen vallaton valepukupila oli sekin ilmaus tuota hurjaa uhkamieltä, jolla Otto tahtoi rakkauttansa masentaa.

Hengelliseen matkaviittaan puettuna, lakki syvään silmille painettuna ratsasti hän nyt eteenpäin minne hevonen häntä vain halusi viedä. Ryöväys tuntui hänestä nyt huvittavalta arvoitukselta, ja häntä harmitti vain se, ettei ollut ehtinyt tiedustella, kuka oli toimeenpannut tämän seikkailun, jonka hän kyllä ymmärsi tarkoittavan Berengaria-prinsessaa. Pian hän unhoitti kuitenkin kaiken tapahtuneen ja rupesi uneksimaan Kristiina-neidosta ja muistelemaan kaikkia niitä ystävällisiä sanoja ja silmäyksiä, joilla Kristiina oli hänelle hyvänsuopeuttaan osoittanut. Hevonen, joka huomasi ratsastajan vaipuneen ajatuksiinsa, alkoi myös omalla tavallaan vaipua ajatuksiinsa ja oli kauan seisonut kaikessa rauhassa ruohoa syöden ojan reunalla, ennenkuin Otto sen huomasi.

"Onko tuo tyttö lumonnut minut?" virkkoi hän vihdoin unelmistaan heräten ja ajoi ratsunsa liikkeelle taas. "Enhän minä ole Valdemar, ja hän on nyt kerta kaikkiaan Kristiinan epäjumala. Haa! ei, nyt ei hän enää saa nähdä minua, ennenkuin olen iäksi vapaa ja irti näistä noidankahleista. Tekisipä mieleni kihlata ensimäinen prinsessa tai vaikkapa mustalaisvaimo, joka tielleni sattuu, ainoastaan näyttääkseni Kristiinalle ja kuninkaalle" -- --

Tässä keskeytyivät hänen mietteensä, hän kuuli takanansa hevosen kavionkapsetta ja luuli samain vihollisten, joiden käsistä juuri oli päässyt, ajavan häntä takaa. Päivä oli jo valennut, ja hän näki ison ratsastajaparven takanansa. Häntä harmitti, että oli muuttunut aseettomaksi papiksi ja aikoi poiketa syrjäpolulle välttääkseen ratsastajia. Mutta outo hevonen ei tahtonut totella uutta, levotonta isäntäänsä; mitä enemmän hän sitä tahtoi komentaa, sitä ylimielisemmäksi ja hurjemmaksi se kävi. Kun nyt Otto peuhasi hevosen kanssa ja pudotti lakin kultakutrisesta päästään, huomasi hän äkkiä ympärillään ratsumiehet, jotka vanhan ritarin käskystä sulkivat häneltä tien. Sillävälin ratsasti vanha, vakava herra, mukanaan kaksi nuorta ritaria, lähemmäksi häntä ja katseli häntä tarkkaavaisena.

"Niinkuin sanoin Teille, isäni, hän se on eikä kukaan muu", sanoi nuorempi ritari, siro, mustatukkainen nuorukainen, "mutta hän on aseeton; pyydän Teitä, sallikaa hänen mennä rauhassa! Hän säästi henkeni paluumatkallamme Elben yli."

"Kirottu muisto!" mörisi vanha herra. "Otto, Lüneburgin kreivi", huusi hän äreästi, "laillisen keisarimme ja Saksan valtakunnan nimessä ottaa Brandenburgin rajakreivi Albert Teidät vangiksi." Samassa viittasi hän kädellä ratsumiehilleen, jonka jälkeen nämä sulkivat Oton keskellensä ja ryhtyivät toimenpiteisiin häntä sitoakseen.

"Hyi!" huusi nuori, mustatukkainen ritari. "Tämä ei voi olla isäni tarkoitus: kahleet ovat orjia ja pahantekijöitä eikä ritareita ja ruhtinaita varten."

"Olen aseeton, kuten näette", sanoi Otto ratsumiehille; "tämän vikurikaakin selässä en suinkaan pääse teiltä pakoon. Antakaa minulle lakkini."

Ratsumiehet katselivat noloina ja epäröivinä herraansa, mutta yksi heistä hyppäsi heti alas ratsultaan ja ojensi kunnioittavasti Otolle pudonneen lakin.

"Sattuma on tehnyt minut vangiksenne, herra rajakreivi", sanoi Otto, kääntyen avomielisesti vanhan herran puoleen. "Tiedän, ettette tahdo väärinkäyttää satunnaista ylivoimaanne. Jos olisitte saanut minut kiinni taistelukentällä keihäs ja miekka kädessä, saisitte vaatia miekkaani ja ratsuani sekä pitää minua vankinanne, kunnes minut lunastettaisiin. Nyt Teidän korkeintaan sopii vaatia, että olen vieraananne tänään, ja siihen minä olen valmis."

"Teitä kohdellaan niinkuin ruhtinaalliselle säädyllenne ja arvollenne sopii", vastasi rajakreivi, "ja jos annatte minulle ritarillisen kunniasananne ettette aio paeta, kohtelen minä Teitä enemmän kunnioitettuna vieraana kuin vankina."

"Täksi päiväksi saatte sanani, herra rajakreivi", vastasi Otto, "mutta kuningas Valdemarin hääpäivänä aion minä tanssia Riiben linnassa."

"Viettääkö Tanskan kuningas häitä?" kysyi rajakreivi säpsähtäen. "Siksi hän siis läksi paluumatkalle; -- minusta luulee hän kaiketi jo olevansa selvä. Hän kai luulee minun noudattavan Schwerinin kreivien kaunista esimerkkiä ja nöyrtyvän edessään, ikäänkuin hän olisi Saksan keisari? -- Ei toki! Ylpeä enonne pelaa rohkeata peliä, kreivi Otto. Tapausta, joka tänään toi meidät yhteen, minä pidän onnellisena enteenä niin minun ja Pohjois-Saksan asialle kuin Teille itsellennekin. Te olette Tanskan kuninkaan sisarenpoika, se on totta, ja se puolustaa nuoruutenne erehdystä. Mutta oletteko unohtanut, että olette suuren Henrik Löven pojanpoika ja laillisen keisarimme veljenpoika? Te olette syyllä enemmän Saksan kuin Tanskan oma, uljas nuorukainen, ja minä iloitsisin, jos voisin Teidät jälleen voittaa isänmaallenne ja avata silmänne näkemään sitä kuilua, jonka partaalle olette joutunut, sokeasti ihaillessanne rohkeaa anastajaa ja vallanhimoista tyrannia".

"Ei yhtään loukkaavaa sanaa kuninkaallisesta enostani, herra rajakreivi", keskeytti Otto hänet nopeasti.

"Olenko saksalainen vai tanskalainen, omistanko työni ja elämäni isän vai äidin suvulle, keisarille vai kuninkaalle sen saa sydämeni ja hyvä miekkani osoittaa maailmalle viimeiseen hetkeeni asti. Vaikka olenkin Teidän vankinne, ette Te voi saada minusta laillisen herrani ja kuninkaani pettäjää." Hän kääntyi nyt syrjin vanhaan rajakreiviin ja tervehti kunnioittavasti kahta nuorta ritaria, rajakreivin Juhana- ja Otto-poikaa.

Juhana ritari, joka oli nuorempi ja Otto-kreivin kanssa yhdenikäinen, puristi lämpimästi hänen kättään ja oikeinpa iloitsi saadessaan tehdä lähempää tuttavuutta nuoren, kuuluisan sankarin kanssa, jonka hän ennen oli nähnyt vain miekka kädessä kepeän sotaratsunsa selässä voittoisan vihollisen puolella.

Oton täytyi nyt seurata rajakreiviä ja hänen poikiansa Primbergin lujaan linnaan, ja hänestä tuli pian niin hyvä tuttava Juhana-ritarin kanssa, että hän tälle kertoi, kuinka hän oli joutunut pukeutumaan hengelliseen valepukuun, ja kuinka hän epäilemättä näin omituisella tavalla oli vapauttanut Berengaria-prinsessan joutumasta luostariin.

Iloinen Juhana-ritari nauroi sydämestään tälle sukkelalle seikkailulle eikä hartaammin toivonut muuta, kuin että kerta saisi uljaasta Lüneburgin Otto-kreivistä ystävän ja aseveljen.

Absalon Belg ja nuo kymmenen tanskalaista ritaria olivat sillävälin tuloksetta harhailleet sinne tänne metsässä. Lopulta olivat ritarit hajautuneet ja eksyneet toisistansa, niin että Absalon Belg ja ritari Glug nyt aamulla huomasivat olevansa kahden ulkopuolella metsää tiellä, josta eivät oienneet, minne se vei. He eivät vielä olleet nähneet ketään ihmistä, kun yht'äkkiä saivat näkyviinsä monilukuisen ratsujoukon, jonka kiiltävät aseet loistivat jonkun matkan päässä. Jott'eivät olisi joutuneet ylivoimaisen vihollisen käsiin, hyppäsivät he nopeaan satulasta ja kätkeytyivät hevosineen tienviereiseen pensaikkoon, josta huomiota herättämättä saattoivat tarkata ohikulkevia.

Ratsujoukon lähetessä tunsivat tanskalaiset ritarit siinä Brandenburgin rajakreivin poikinensa, ja suureksi ihmeeksensä näki Absalon Belg Otto-kreivin papin valepukuun puettuna, keskellä näitä kuninkaan julkisia vihollisia sekä kuuli hänen hilpeästi ja tuttavallisesti haastelevan Juhana-ritarin kanssa. Hän ei tiennyt, mitä tästä sai uskoa; sillä niin epäiltävältä kuin tämä seura näyttikin, ei hän millään ehdolla osannut epäillä Otto-kreivin rehellisyyttä ja uskollisuutta kuningasta kohtaan. Ritari Glug ei ollut tuntenut Otto-kreiviä hengellisessä puvussa, eikä Absalon Belg puhunut havainnostaan mitään. Hän kehoitti nyt ritari Glugia pyrkimään vain Junkker Strangen ja hänen ritariensa pariin tai ainakin Riibeen päin ja jättämään Oton etsimisen hänen huolekseen. Sitten he nousivat taas ratsuilleen ja läksivät kumpikin omaa tietänsä. Absalon Belg kulki loitolta Brandenburgin rajakreivin jälkiä suoraan Primbergin linnalle ja kätkeytyi linnan lähellä olevaan talonpojan majaan, tietämättä vielä itsekään, mitä tekisi.

Seuraavana aamuna hän mietti, ratsastaisiko ylös linnaan vai eikö. Hän seisoi talon pihalla tallin luona ja asetti kuolaimia hevosen suuhun. Täältä hän saattoi puoliavoimen portin läpi nähdä ylös linnaan asti. Hän näki nyt kahden reippaan ritarin ratsastavan alaslasketun nostosillan yli ja tunsi piilopaikastaan pian toisen Otto-kreiviksi, toisen nuoreksi rajakreiviksi, Juhanaksi, jotka molemmat, kepeään metsästäjäpukuun puettuina, laskivat virkeillä oriillansa hyvää vauhtia alas tietä pitkin, nauraen ja leikkiä laskien kuin hyvät ystävät ainakin; heidän jälessään tuli joukko brandenburgilaisia ratsumiehiä.

Tanskalainen ritari oli hetken epätietoinen siitä, pitikö lähestyä heitä ja ilmaista itsensä; mutta pian hän jätti kaikki arvelut sikseen ja luottaen Otto-kreivin rehellisyyteen, jota hänen joka tapauksessa oli mahdotonta epäillä, vaikkakin asiat näyttivät niin paljon häntä vastaan todistavan, pyörähti hän ratsulleen ja ratsasti heidän luokseen.

"Mitä näen? Tanakka ystäväni, Absalon Belg!" huusi Otto ylimielisenä ja tervehti häntä ystävällisesti.

"Minä olen kauan turhaan etsinyt Teitä", sanoi Absalon Belg vakavana, "enkä suinkaan arvannut saavani nähdä Teitä näin."

"Minulla on siis ilo valmistaa Teille yllätys", vastasi Otto; "Olen ollut brandenburgilaisten vankina, tietäkääs, ja jaloa ritarillista rajakreivi Juhanaa, jonka tässä näette, saan kiittää nopeasta vapautuksestani. Lähden nyt rajakreivin suojelusluvalla Riibeen ja toivon ajoissa ehtiväni kuninkaan häihin."

Absalon Belg tervehti nyt nuorta rajakreiviä kylmän kohteliaasti ja seurasi heitä. Hänen saapumisensa näkyi saaneen heidät totisiksi ja äänettömiksi. Näin ratsastivat he hetkisen yhdessä.

"Minun täytyy nyt jättää sinut, rakas Otto", sanoi vihdoin nuori rajakreivi pysähtyen ja ojentaen kätensä Otolle. "Mutta minä toivon, että se veljellinen liitto, jonka olemme solmineet, kestää kaikki riidat ja että kerran tulee aika, jolloin ei mitkään epävarmat ehdot meitä eroita."

"Seitsemässä vuodessa voi paljon muuttua", vastasi Otto, "mutta tiedän, ettei minun ystävyyteni sinua kohtaan muutu kohtasivatpa meidän kätemme tai miekkamme ensiksi toisensa, ja pitipä sisaresi liittonsa tai ei."

Sitten syleilivät nuoret ritarit toisiansa, ja Juhana ritari palasi linnaan.

Otto kannusti hevostaan ja ratsasti ääneti Absalon Belgin kanssa kappaleen matkaa brandenburgilaisten ratsumiesten edellä.

"Omituisella vankeudellanne, kreivi Otto", sanoi nyt Absalon Belg, "näyttää minusta olleen tärkeitä seurauksia, ja jos ymmärsin Teitä oikein, on vielä rajakreivi osannut sitoa Teidät kahleilla, jotka ovat yhtä pitkät kuin elämänne lanka."

"Se oli oma sukkela päähänpistoni", vastasi Otto. "Minä en halunnut nähdä Riibeä jälleen muutoin kuin sulhasena, nähkääs, ja nyt on Brandenburgin prinsessa Mechtild morsiameni."

"Hänkö Teidät ryöväsikin?" kysyi Absalon Belg. "Taitaapa hän olla väkevä ja reima nainen."

"Ei, niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole", vastasi Otto ja nauroi "hän on vasta kahdeksanvuotias ja hänestä minä olin kaunis ja pitkä ja leikkikumppaniksi sopiva. Heillä ei ole kiirettä, näettekös; minulla on aikaa kehittyä vakavaksi aviomieheksi. Nyt tahdon olla iloinen ritari ja taistella naisen puolesta, joka ei helposti rakastu muihin ja joka ei saa harmaita hiuksia ennenkuin olen lakannut olemasta narrina kauniiden impien silmissä."

"En ole kunnian mies, jos ymmärrän sanaakaan kaikesta tästä!" sanoi Absalon Belg; "tahdotteko pitää minua narrina, Otto-ritari, vai oletteko saanut vamman aivoihinne?"

"En kumpaakaan, ritari Belg. Te saatte vapaasti onnitella minua. Olen tosiaankin tavallani mennyt kihloihin; ellei meillä seitsemän vuoden kuluttua ole rauha Brandenburgin kanssa, saapi pieni morsiameni lähettää kihlasormuksen minulle takaisin, jos tahtoo. En olekaan sen kummemmin sidottu: olen ainoastaan pantannut perintöoikeuteni Braunschweigiin --."

"Entä kunnianne?"

"En; kunniani on omani, niinkuin käsivarteni ja uskollisuuteni ovat kuninkaan."

"Entä sydämenne, Otto-kreivi parka?"

"Se on Tanskan ja vapauden oma", vastasi hän kiivaasti, "ja kaikkien kaunottarien maailmassa, jotka ovat yhtä puhtaat ja viattomat kuin kahdeksanvuotias morsiameni." Nyt hän kannusti orittaan ja lähti menemään niin nopeasti, että Absalon Belg ja brandenburgilaiset ratsumiehet töintuskin jaksoivat pysyä mukana.

Brandenburgin rajalla palasi rajakreivin suojelusväki takaisin, ja esteettä jatkoivat Otto-kreivi ja Absalon Belg matkaansa Riibeen. Niistä muutamista katkonaisista selityksistä, jotka Otto näki hyväksi antaa Absalon Belgille, tämä sai kumminkin kokonaiskäsityksen hänen omituisesta seikkailustaan.

Ratsastaessaan Sönderportin sillalla he näkivät suurta väenliikettä Riiben kaduilla ja huomasivat seuraavaksi päiväksi määrättyä hääjuhlaa varten tehtävän komeita varustuksia. Mutta eivät he kuulleet mitään ilonpurkauksia eikä hauskoja, hilpeitä kansanlauluja. Kansa tuntui vielä surevan Dagmar-kuningatarta ja katselevan hänen ylpeää, loistavaa seuraajaansa karsain, ennakkoluuloisin, melkeinpä pelokkain silmin. Sillä Berengarialla ei ollut Dagmarin lempeää, ystävällistä kasvojenilmettä eikä hän osannut -- mikä oli luonteenomaista Dagmarille -- yhdellä hymyllä, yhdellä tervehdyksellä voittaa tuhansia sydämiä. Ken oli ollut Riibessä kuningatar Dagmarin sinne saapuessa ja hänen häissään, oli ihmeeksensä nähnyt suuren eron kansan käytöksessä ja sen silminnähtävän kylmyyden, jolla talonpoikainen kansa oli vastaanottanut uuden kuningattaren.

Hääpäivä tuli. Kaunis, jalo morsiuspari kulki komean hääsaattueen etunenässä tuomiokirkkoon. Nyt kaikui tosin innokas ja sydämellinen ilohuuto kuninkaan kunniaksi, etupäässä ihastuneiden sotilaiden riveistä; mutta Berengarian nimeä huusivat vain jotkut harvat, enimmäkseen oudot äänet, joiden heikko suosionhuuto ja epätanskalainen _Vivat_ [eläköön] siellä täällä herätti kansan seassa naurua. Tällaista iloa lisäsi vielä osaltaan pieni kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka rääkyväliä äänellään säesti tätä huutoa seisoen päällään kuningattaren edessä ja tehden mitä ylimielisimpiä kujeita.