Part 30

"Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt", näin sanoen kääntyi Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen puoleen, "emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme."

Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: "Hyvä, kreivi! Se oli sukkela kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan."

Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi. "Hyvä!" sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. "Onko Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?"

"Herra kuningas", vastasi Kaarlo ujona, "pelkään näin sopimattomaan aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea ihminen."

"Ei se ole uutta minulle", vastasi kuningas.

"Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä, herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun asioihinne -- --."

"Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo", keskeytti hänet nyt Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; "mutta tiedä, että minä tunnen viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun tulee tehdä ja tekemättä jättää."

"Vielä yksi pyyntö, herra kuningas", virkkoi Kaarlo taas, "Suokaa minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä, niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa."

"Mitä? Kunnianriita?" kysyi Valdemar kiivaana. "Mistä tappelette, kukonpojat?"

"Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa -- --."

Kuningas säpsähti. "Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta", keskeytti hän äkkiä Kaarlon. "Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata! Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan henkivartijaini joukossa."

Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen poskensa. "Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne puolesta, herra kuningas!" sanoi hän luottavaisena, "ja turvallisesti lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne." Sitten tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.

"Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa sydämessä!" sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä. "Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!" jatkoi hän, "miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta, jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!"

Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä raitista ilmaa -- niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa, joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla hautuumaan.

Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä. Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla, vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja. Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen tiesi Valdemar kyllä. "Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?" sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen, kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi. Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta; kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva. Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin, tuijottavin silmin hän luki sanat: "Berengaria, Portugalin prinsessa, syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän -- kuollut -- --." Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt'ympäri kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy oli katkeran surumielinen, laulavan:

"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen; syliss' armasta hoivasin, -- avaruus jäi allemme pilvineen."

Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka oudosti äänsi tanskaa. "Berengaria, Berengaria, sinä elät!" huudahti hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä ja ääneti kuningasta kohti. "Berengaria, Berengaria!" huusi kuningas ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, "jos sinä vielä elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!"

"Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!" sanoi ylpeä, kaunis prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, "minä olen kuollakseni sinua vihannut -- mutta rakastan sinua kumminkin -- olen luopunut maailmasta sinun tähtesi -- ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa -- en tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä -- ja kumminkin -- omasi olen -- iäti omasi!"

Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.

Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet, kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta, voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty pergamentti.

Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan. Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa, jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa. Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia koski heitä eikä ketään muita.

Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta. Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti, että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä, kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren toisellekin puolen.

Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena, ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla. Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä -- keisarin sopimuskirjaan nojautuen -- slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi, eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.

Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan, mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. "Teillä on syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!" sanoi hän. "Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani; ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa, ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni."

Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen kanssaan.

Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa, ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.

Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa. Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan arvelemaan.

Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.

Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. "Unhoittamattomia olivat ne päivät, jotka silloin vietin luonanne", sanoi hän. "Mieltäni pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa. Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne."

Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä ohi kulkenut.

"Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin erinomaisen miellyttävää", sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle, kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa. "Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin." "Se on hänen isänperintönsä", vastasi piispa. "Ettehän liene mustasukkainen siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista, onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?"

"Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?" kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.

"Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta -- mitä me kutsumme nimellä _fraus pia_ -- saanen kuitenkin, Teidän luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä."

"Oikeinko totta, kunnianarvoisa herra!" kysyi Henrik-kreivi puoleksi tekohurskaan, puoleksi viekkaan näköisenä, "vaikka minulla vielä olisi mielessä tehdä pieni muutos kunnon lääninherrani suunnitelmiin, johon katsoen eilinen valani voitaisiin pitää pakoitettuna, viattomana hätävalheena?"

"Pyhiinvaellus voi aikaansaada ihmeellisiä asioita", vastasi piispa. "Jos sellaiselta matkalta voisitte tuoda vaikka yhden ainoan pisaran pyhää verta _in natura_ mukananne, voisitte sillä pyyhkiä pois kokonaisen kansan synnit."

"Koko pullollisen tuon minä mukanani!" vastasi Henrik. "Mutta ennenkuin ajattelen tuota pyhää retkeä, haluaisin saada selville, eikö miellyttävällä lääninherrallani liene ollut salainen ja onnellinen lemmenseikkailu Gentissä. Toisena päivänä oli hän äreä ja tuima kuin karhu, toisena lempeä kuin sulhanen; sellaiseen täytyy löytyä syynsä. Minun tekee myöskin mieleni pientä seikkailua. Minua ei haluta palata Schweriniin nähkääs, ennenkuin ilma siellä on puhdistettu ja tanskalainen varusväki poissa. Siihen saakka aion olla rajavahtina täällä Flandernin tiellä ja pitää silmällä, ettei viedä ulos kiellettyä tavaraa. Ymmärrättekö, herra piispa?"

"Puolittain!" vastasi piispa.

"Mutta olkaa varuillanne, herra kreivi, siitä voi Teille koitua kallista huvia, ja minun tuskin sopinee ottaa siihen osaa."

"Teidän korkea-arvoisuutenne ei joudu vaaraan, sen vakuutan Teille. Minulla on täällä lähellä väkeä, jotka ennenkin ovat kyyhkyjä pyydystäneet. Mutta ellen liene väärinymmärtänyt hurskasta katsettanne, kunnianarvoisa herra, lienee tuskin Teillekään vastenmielistä sulkea rakas otus johonkin luoksepääsemättömistä salakammioistanne ja varjella hurskasta sielua tämän maailman turmelukselta ja turhuudelta."

"Vai niin!" kuiskasi piispa ja laski salaperäisenä sormensa yhteenpuristetuille huulilleen, "mutta se ei käy päinsä -- se on liian rohkeaa" --

"Jättäkää se minun huolekseni!" sanoi kreivi, "se on joka tapauksessa vain koe; jos se epäonnistuu, maksaa se minulle vain pari metsästäjää. Kaikki ylipäänsä riippuu siitä, kuinka taitavia olemme arvaamaan. Jos täältä kolmen viikon kuluessa kulkee komea lähetyskunta ohitse, niin tiedämme, koska haukan pitää lentää!"

Kreivi Gunzelin oli ratsastanut edelle muun seurueen kera. Nyt kannustivat Henrik-kreivi ja Hildesheimin piispa ratsujansa saavuttaakseen hänet.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen ratsastivat Junkker Strange, Otto-kreivi ja Absalon Belg kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin seurassa Flandernin rajalla olevan tienristeyksen ohi Gentiin päin. Muutamia päiviä myöhemmin kulki sama ritarijoukkue takaisin, seuranaan yhtä monta flandernilaista ritaria ja näiden keskellä kookas, komeasti koristettu ja hunnutettu nainen sekä useita muita, vähemmin silmiinpistävästi puettuja ylhäisiä naisia ja kamarineitsyitä. Heidän kulkiessa rajalla olevan tammimetsän läpi alkoi hämärtää.

"Sytyttäkäämme soihtumme!" sanoi Junkker Strange, "nyt ei ole kuutamoa, ja tie on eksyttävä."

Pian oli kuusikymmentä soihtua sytytetty, ja komeaa oli soihtujen häälyvässä valossa katsella pimeässä tammimetsässä välkkyviä aseita ja liehuvia pukuja sekä hyppelehtiviä ratsuja.

Jokin tavattoman hauska pila näytti huvittavan kaikkia, ja vakavatkin ritarit nauroivat niin ääneen, että metsä näytti muuttuneen Hanswurstteatteriksi.

"Tämä on liian hullua", sanoi Junkker Strange vihdoin, "jättäkää jo pila sikseen, kreivi Otto!"

"Prinsessalla ei ole mitään pilaa vastaan", kuului Otto-kreivin ääni naisten keskellä, "minä olen sitäpaitsi havainnut, että se on aivan tarpeellinen varovaisuustoimenpide näillä turvattomilla seuduilla."

Samassa syntyi takimaisten ritarien joukossa levotonta liikettä. "Tanskanmaan kuningas! Tie auki!" kuului nyt suusta suuhun, ja hämmästyksekseen näkivät Junkker Strange sekä tanskalaiset ritarit kuninkaansa tutun muodon. Kuningas näkyi istuvan valkoisen ratsunsa selässä, puettuna tavanmukaiseen kultaiseen sota-asuunsa, kilvessä kultaiset sydämenmuotoiset koristukset. Hän ratsasti ääneti, kypärinsilmikko suljettuna, aukenevain ritaririvien välitse. Hänen rinnallaan ratsasti, kypärinsilmikko samoin suljettuna, mustaan sotapukuun puettu herra, jonka kaikki tunsivat kreivi Albertiksi. Sanaakaan sanomatta ratsastivat nuo odottamatta saapuneet kookkaan, hunnutetun naisen luo. Tuo voimakas kuninkaannäköinen ritari vei kätensä kaunottaren vyötäisille ja nosti hänet, terhakasta vastustuksesta huolimatta, satulansa eteen istumaan. Sill'aikaa kun kaikki ihmettelivät tuota kummallista menettelyä eivätkä kunnioituksesta kuningasta kohtaan osanneet sanoa mitään, oli tekokuningas naisineen ja tovereineen tuokiossa kadonnut pimeään metsään.