Part 29

Heti kun hän näytti täysin tointuneen, katsoi Kaarlo häntä jäykästi silmiin ja laski kätensä hänen olalleen. "Lupasin teille pikaisen ripityksen!" sanoi hän, "sen saatte, kurja mies! Sanokaa paikalla, mitä teillä on ollut Tanskan kuninkaan kanssa tekemistä, tai, niin totta kuin Jumala on, minä lähetän teidät ilman rippiä, ja sakramenttia helvettiin!" Näin sanoen hän paljasti miekkansa, asetti terävän kärjen pahantekijän kurkulle ja näytti muka olevan valmis pistämään minä hetkenä hyvänsä.

"Hohoo!" sanoi vieras ja pyöritti hurjasti pieniä silmiään, "olenko minä piinapenkissä? Olenpa siellä ennenkin ollut. Mitä Tanskan kuningasvainaja teihin kuuluu? Enpä minä hänelle myrkkyä antanut -- minä keitin sen vain -- ja siitä synnistä minulla on jo päästökirja" -- --

"Kuollut -- kuningas Valdemar kuollut -- myrkytetty!" -- vaikeroi Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, "ja sinä hänen murhaajansa!". Rajusti tarttui hän taas miekkaan. "Kohdatkoon sinua siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!"

"Murha! Apua!" kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. "Oletteko hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! -- Murha! Apua!"

Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.

"Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa? Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!" huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella, olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja riistäneet aseen häneltä.

"Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!", huusi tuo pitkä, outo ritari, "heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet voi kaikkien nähden hirttää!"

Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.

Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht'äkkiä hän huomasi, että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän saattoi kuulla oudon ritarin äänen.

"Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!" -- kuului syvä, voimakas ääni lausuvan. "Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille. Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja tomusta! Armon ovi on leveä."

"Ja minä olen kapea, hyvä herra", kuului sairaan käheä ääni hurjan naurun säestämänä lausuvan. "Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä; mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi sittenkin jää liian soukaksi."

"Siis, murhaaja, myrkyntekijä", sanoi ritaripukuinen pappi, "no, siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään."

"Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!" vastasi sairas, "sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi? Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä, sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi."

"Pannanalaiseksi!" mutisi ritari, "se voi parhaimmallekin sattua. Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on vetoa -- panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän painaa?"

"Viimeinen, viimeinen", sanoi pahantekijä. "Hän oli niin nuori ja kaunis -- ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen -- mutta mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?"

"Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava" -- lausui syvä, surkutteleva ääni. "Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?"

"Hohoo!" sanoi pahantekijä, "minä olin vain ase -- käsi, joka minua käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa, rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes siedettävä kiirastuli siitä synnistä! -- Mitä tulee kuninkaaseen, joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja pannaanlasketun piispan palaman."

"Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!" jyrisi ritarin ääni. "Nyt voin Oton korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka minulle vannoit?"

"Voi, armollisin herra piispa!" tässä vapisi kuolevan ääni -- "tekö se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin -- sen yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte kirkonkiroukseen."

"Kuole, kuole, kurja"! vastasi voimakas ääni. "Kas niin, auta nyt itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, -- olen joutunut uudelleen kirkonkiroukseen."

"Voi, voi!" vaikeroi kuoleva, "ketä te siunaatte, se on kirottu -- teidän sormenne polttavat ilmassa --. Voi, voi, te olette vihkinyt minut ikuiseen tuleen!"

"Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!" kuului taas syvä ääni lausuvan, -- "sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!" kuului nyt kolkko, matala ääni, "hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise."

Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt, että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa, joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin. Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. "Jos minä näin ihmeellisiä teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia", sanoi hän itsekseen "niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, -- sama rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! -- Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?"

Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.

Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun. Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä. Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi, itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.

"Jos vielä olette hengissä", sanoi isäntä, "niin voitte nyt kiittää suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta ajateltavaa kuin konnien hirttämistä."

"Ovatko he poissa?" kysyi Kaarlo, "piispakin?"

"Mikä piispa?"

"Outo ritari, aioin sanoa."

"Ovatpa kyllä", vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. -- "Tuli tieto, että rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä, kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa, haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!" lisäsi hän. "Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei, kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette."

"Vai niin!" vastasi Kaarlo. "Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan."

"Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?" huusi isäntä pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.

"Te olette siis omin päinne määrännyt itsenne hänen perilliseksensä", sanoi Kaarlo. "Jollette pelkää verirahoja, niin olkoon menneeksi minun puolestani! Ei teidän muuten tarvitse peljätä ruttoa. Hänessä näytti olevan keuhko- ja kaatumatauti, mutta kyllä hän kai kuoli kalvaviin omantunnontuskiin."

"Eikö sen kummempaan?" sanoi isäntä ja otti taas kukkaron maasta. "Se tauti ei minuun tartu. Minulla on yhtä hyvä omatunto kuin kenelläkään krouvarilla koko kristikunnassa, eikä minun tarvitse verirahoja pelätä. Mutta koska olette näin antanut selkoa asioista, tahdon vapauttaa teidät pelkkää vaitiololupausta vastaan, herra ritari, ja antaa teille kauniit kultakannuksenne takaisin, niin saatte, kuten säätyhenkilö ainakin, maksaa mielenne mukaan." Näin sanoen pisti hän kukkaron taskuunsa ja irroitti Kaarlon siteet.

Viipymättä kauemmin kuin oli välttämätöntä, tyydytti Kaarlo itaran isännän, ja pian istui hän ratsunsa selässä matkalla Gentiin.

Flandernin rajan lähellä saavutti hän eräänä päivänä monilukuisen, komean ratsumiesparven, ja tultuansa lähemmä näki hän niiden olevan hyviä ystäviä ja maanmiehiä, iloisena yllätyksestä tervehti hän heitä ja liittyi heidän joukkoonsa. Siinä oli Junkker Strange, joka Pietari-piipsan, Absalon Belgin ja kahdenkymmenen Tanskan ylhäisimmän ritarin kera oli lähetetty keisari Fredrikin luo, kuninkaan nimessä onnittelemaan vastavalittua Saksan keisaria, ja samalla uudelta keisarilta pyytämään vahvistusta Valdemarin laajoille Saksassa oleville perintö- ja valloitusalueille. Tämän tärkeän tehtävän oli Junkker Strange suorittanut älykkäästi kuten ainakin. Hänellä oli nyt mukanaan keisari Fredrikiltä kirjelmä, jossa tämä tunnusti Valdemarin Pohjoisalbingin, Stormarnin, Dittmarskin ja Vagrienin, Hamburgin, Lübeckin, Lauenburgin ja Mecklenburgin, samoinkuin Schwerinin ja Slavienin eli Rügenin sekä Pommerin herraksi. Tämän kirjelmän olivat keisari sekä kaksitoista hengellistä ja maallista ruhtinasta allekirjoittaneet ja sinetillänsä vahvistaneet.

Junkker Strangen iloiset kasvot ja hänen seurueensa hilpeys sai Kaarlonkin mielen hilpeäksi karkoittaen ne synkät ajatukset ja kuvat, joita hänen taistelunsa Oton kanssa sekä seikkailu majatalossa olivat hänen mielessään synnyttäneet. "Mutta mitä kuningas sitten Gentissä tekee?" kysyi hän Junkker Strangelta, "minä luulin hänen vielä olevan Brandenburgin maakunnassa, kun äkkiä ihmeekseni sain käskyn etsiä häntä Flandernista."

"Sitä on kyllä lupa kysyä", vastasi Junkker Strange, "mutta ihmetellä ei sovi, missä hän sitten lieneekin. Kuningas ei ole niitä ihmisiä, jotka löytää sieltä minne ne jättää. Kun hänet viimeksi näin, teki hän juuri voittoretkensä Stettiniin. Nytpä hoetaan hänen antaneen määräyksen kapinoiville läänitysmiehilleen Schwerinin kreiville, että kokoontuisivat kreivi Ferdinandin luona, joka on tarjoutunut välittämään sovintoa heidän ja kuninkaan välillä. Herra Absalon Belg on kylläkin esittänyt meille arvelunsa todennäköisestä syrjätarkoituksesta, joka mahdollisesti onkin päätarkoitus; mutta en tiedä, sopiiko siitä puhua."

"Miksi ei?" sanoi Absalon Belg ja ratsasti lähemmäksi, "maanmiesten kesken ei tarvitse olla niin varovainen, ja mitä tanskalainen sanoo kuninkaastaan, siitä hän kaiketi kyllä vastannee. Mika on luonnollisempaa, kuin että viisas, ritarillinen kuninkaamme aikoo, kulkiessaan tärkeissä valtioasioissa Flanderiin, samalla uudistaa kauniin ja rakkaan ystävyyssuhteen? Ja jos on totta, että prinsessa Berengaria oleskelee veljensä luona Gentissä, ei tarvita suurta älyä arvatakseen, miksi tämän rauhanvälityksen pitää juuri siellä tapahtua."

"Prinsessa Berengaria?" kysyi Kaarlo säpsähtäen. "Kerrottiinhan pari vuotta sitten hänen menneen luostariin Portugalissa."

"Se kai tapahtui vain kokeeksi", sanoi Absalon Belg, "niin ylpeä ja kaunis prinsessa tuskin todenteolla pukeutuu huntuun niinkauan kuin hänellä on kruunu odotettavissa."

Kaarlon kasvot kirkastuivat silminnähtävästi hänen kuullessaan tämän. "Ah, kunpa olisi niin hyvin!" huudahti hän ja ajatteli vain, että jos kuningas jälleen menisi avioliittoon, niin huhu hänen suhteestaan Kristiinaan ehkä samalla häipyisi.

"Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!" sanoi Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, "ylpeästä portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa."

Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin, rehellisiin silmiinsä.

"Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta", sanoi Absalon Belg katsahtaen syrjästä piispaan, "mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä mielipiteitä, joista häntä syytetään?" jatkoi hän. "Ellette pane pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme."

Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa. Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja Berengariaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa. Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta oli vähän joutunut harhaan.

Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta -- eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata. Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.

Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.

"Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä menettelystään ja puolustautua", näin sanoen nousi Valdemar vihdoin kärsimättömänä puhumaan, "niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan kapinallisten vasallieni kanssa."

Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan. Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän, kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti, tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.

"Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa", vastasi kuningas. "Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni kanssa?"

Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin, jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa riidassaan. "Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani sitoumuksen minä muuten tunnustan", sanoi hän rauhallisena, "ja minä pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän mielestänne olen rikkonut."

Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu. "Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä, minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik", vastasi hän kiukkuisena. "Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa, sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä, jos se tehdään riidanalaiseksi."

"Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!" vastasi Henrik-kreivi, "se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi. Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä, mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa."

Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. "Väärää valaa en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä", sanoi hän, "olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä, tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?"

Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa huoneessaan tärkeitä uutisia.