Part 28

"No, Herran nimessä, kosi vaikka kymmentä, jos haluat!" sanoi Valdemar hymyillen. "Se on sinun oma asiasi, kelpo sisarenpoikani. Sydämenasioihin minä en milloinkaan sekaannu. Minä oletan, ettei valintasi tuota itsellesi eikä kuninkaalliselle perheelle häpeää."

"Sitäpä juuri halusin teille selittää, herra kuningas!" jatkoi Otto. "Vaikka tässä asiassa olenkin oma herrani, niin en kuitenkaan soisi valintani olevan teille vastenmielisen, -- ja koska te tunnette sen nuoren naisen, jonka oma sieluni ja sydämeni on, niin haluaisin ennenkuin lopullisesti asiani esitän, saada tietää --"

"Ehkä missä määrin sinun kaunottaresi minua miellyttää?" keskeytti Valdemar hänet kärsimättömänä. "Mitä se sinua hyödyttää? No sano nyt suoraan, kuka se on?"

"Hän ei tosin ole ruhtinaallista syntyä eikä ylhäistä sukua", -- vastasi Otto, "mutta hän on kelpo ritarin tytär, olipa Herrassa nukkuneen kuningattaremme rakkahin ja paras ystävä --"

"Ei suinkaan vain Riisen Kristiina?" kysäsi kuningas säpsähtäen. "Jos olen oikein arvannut, niin minä säälin sinua, reipas Ottoni!"

"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysäsi Otto äkkiä ja katseli Valdemaria levottomin ja tutkivin katsein. "Hänen siveyttään ja kunniaansa vasten teillä ei kaiketi ole mitään muistuttamista, enkä minä pelkää ainoatakaan kilpakosijaa --"

"No, no, elähän liiaksi ylvästele, nuori ystäväni!" keskeytti hänet Valdemar, salaa tuntien olevansa paremmalla puolella. "Tosin sinä olet nuori ja kaunis, ja osaat puheesi sievästi sommitella, mutta näetkös nuorilla naisilla on usein kummallisia päähänpistoja, ja onpa nähty, ettei se nuori haivenleukainen ritari, joka tanssiaisissa ja keihäspelissä veti enimmän huomiota puoleensa, kuitenkaan tehnyt tuohon jaloon naissydämeen niin syvää ja vakavaa vaikutusta kuin pelipöydän ääressä istuva tuima ja parrakas ritari, ryppyotsainen ja naarmuposkinen, joka ehkä oli valloittanut useamman linnan kuin sydämen."

"En minäkään ole uunin loukossa loikoillut, herra kuningas", vastasi Otto kuohahtaen, "silloin kun te ritarinenne sotaretkelle läksitte. Ja jollen ota lukuun teitä ja mahdollisesti orpanaani Albert-kreiviä, ei Tanskanmaassa ole yhtään sankaria eikä ritaria, jota väistäisin."

"Olisipa väärin sanoa sinulta puuttuvan itseluottamusta, reipas Ottoseni!" vastasi kuningas. "Myönnän nähneeni sinun suorittaneen suurempia ja rohkeampia tekoja kuin monen vanhemman ja maltillisemman ritarin. Mutta minulla on hyvä syy uskoa, että niin uljas ja reipas kuin oletkin, sinä et kuitenkaan ole se ritari, josta Kristiina-neito enimmän pitää. Mitä hänen säätyynsä ja syntyperäänsä tulee, ei hän tosin siinä ole sinun vertaisesi, mutta siihen kyllä neuvo keksitään. Hänen siveytensä ja kunniansa on tahraton, ja toivoisinpa minä itse -- ei, en sentään -- en koskaan toivoisi näkeväni sinua ja häntä onnettomina. Lyhyesti sanoen: siitä ei voi tulla mitään. Jollet minua usko, niin koeta itse onneasi, mutta ennakolta sanon sinulle: sinä saat rukkaset, niin totta kuin nimeni on Valdemar Valdemarinpoika. Heitä nyt mielestäsi nämä houreet, eläkä niistä enää minulle puhu, -- minulla on tärkeämpää ajateltavaa!"

"Kuninkaallinen enoni!" virkkoi Otto kiihkeänä. "Elkää käskekö minua noin kylmästi luotanne nyt, kun elämäni suurin onni on kysymyksessä! Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan: Oletteko itse minun onnellinen kilpakosijani?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Valdemar kiukustuneena. "Mitä sinä minusta oikein ajattelet. Luuletko minun jo unohtaneen sen kuningattaren, jota koko Tanskanmaa suree, ja joka tuskin on ehtinyt kylmetä haudassaan? Luuletko sinä minun milloinkaan lahjoittavan hänen kruunuansa kamarineitsyelle!"

"Jalolle ritarintyttärelle, herra kuningas!"

"Olkoon menneeksi! Kutsu häntä vaikka prinsessaksi, jos haluat, mutta elä minua pidä kilpakosijanasi. Vaikkakin minulla olisi syytä uskoa tulevani onnellisemmaksi kuin sinä, niin ei tämä kuitenkaan juolahtaisi edes minulle mieleen, vaikka sekä elävät että kuolleet minua siihen kehoittaisivat. Mitenkä sellainen juoru on päässyt leviämään kansan keskuuteen? -- Kuka on sinulle sen kertonut?"

"Eikö tuo puhe siis olekaan tyhjää juorua?" kysyi Otto, posket mustasukkaisuudesta hehkuen. "Teillä on syytä uskoa että te, herra kuningas, tässä asiassa menestyisitte minua paremmin. -- Te sanotte minun varmasti saavan rukkaset. Teillä on nähdäkseni ollut parempi tilaisuus kuin minulla tutkia neiti Kristiinan mielenlaatua. Hyvä, herra kuningas! Minä väistyn mahtavamman ja onnellisemman tieltä, joka on liian ylpeä kutsumaan itseänsä minun kilpakosijakseni ja antamaan Tanskan kruunua kamarineitsyelle. Kiitokset suoruudestanne! Se estää minua tekemästä tyhmyyksiä. Mutta Jumala suokoon teille anteeksi, että olette vienyt rauhan kahdelta ihmiseltä, jotka ehkä olisivat antaneet henkensä teidän kunnianne ja onnenne edestä!"

Sen enempiä jäähyväisiä jättämättä, kiiruhti Otto-kreivi kiihtyneen näköisenä pois, ja kuningas katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja surumielisenä.

"Rakastunut poika parka!" sanoi Valdemar. "Ehkäpä olen puhunut hänelle samalla kertaa liian paljon ja liian vähän. Tuo urhea, reipas nuorukainen pitää minusta joka tapauksessa, ja minä olen tahtomattani asettanut esteitä hänen pyrkimyksilleen. Tyttöä minun myöskin tulee sääli. Hm! Lastenhaaveita kaikki tyyni! Jos taputan kaunista, nuorta tyttöä poskelle, niin ei hän siltä kuole rakkaudesta. Ja jos oikullisen neitosen pistää päähän suosia enemmän minua kuin ylpeätä sisarenpoikaani, niin ei tämä luultavastikaan siltä heti hyppää linnankaivoon. Ajan mukana tulevat neuvot. Kunpa vain voisin unohtaa Berengarian!" -- Pitemmälle hän ei päässyt mietteissään: kun hän tämän nimen mainitsi, kohosi veri väkisinkin hänelle kasvoihin. Hän loi alas silmänsä kuin olisi itseään hävennyt, ja hänen harhaileva katseensa osui pieneen, pöydällä olevaan kultarasiaan, jossa oli hurskaan Dagmarin kuva. Hän katseli sitä kauan, hellin, surumielisin silmäyksin. Hänen mieleensä muistuivat kuningattaren viimeiset, Berengariaa koskevat sanat. Hänestä tuntui kuin olisi vainajan hiljainen, hurskas henki hänen lähellään ja hän istuutui rauhallisena jatkamaan sitä tärkeätä työtä, jossa hänen nuori, tulinen sisarenpoikansa oli häntä häirinnyt.

Kuningas oli nyt kokonansa valtiomies ja soturi, ja tärkeät valtiolliset toimensa saivat hänen nähtävästi päivä päivältä yhä enemmän unohtamaan muut murheet. Kuukausi kului toisensa jälestä. Kansa puhui yhä vielä Dagmarista, eikä kukaan toivonut näkevänsä hänen kruunuansa kenenkään muun päässä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta. Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.

Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214. Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen Kaarlo.

"Huomenna siis rynnätään linnaan!" -- sanoi Kaarlo. "Kuningas saattaa meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin -- ja tästä päivästä kaksi vuotta taaksepäin --"

"Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi helisevän!" vastasi Otto.

"Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla, olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen tukka ja hänen siniset silmänsä."

"Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?" kysyi Kaarlo loukkaantuneena ja ihmeissään. "Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä sisareni tähän kuuluu?"

"Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni", vastasi Otto. "Elähän nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa. Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis! ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; -- olisitpa kuullut hänen jyrähtävän: Jumal'auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei tottele? -- niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja kultakannuksistasi."

"Kuinka niin?" kysyi Kaarlo. "Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo miekkaani."

"Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä kiittäminen", jatkoi Otto taas. "Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle: se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa, kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen eteensä, -- niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi."

"Jospa olisin tästä varma", vastasi Kaarlo kuohahtaen, "niin haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta saavuttamastani kunniasta."

"No, no!" sanoi Otto tyynnyttäen, "mikä onnettomuus se oli, ettei kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?"

"Kiusallista, kirotun kiusallista se on!" sanoi Kaarlo, "ja mitä minun sisareni kuninkaalle kuuluu?"

"Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään", vastasi Otto katkerana. "Vai oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat, että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä Riiben linnassa -- tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin kasvatusäitinä -- mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena, jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja kaikella kunnialla se josta hän käy."

"Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!" huusi Kaarlo, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. "Suoraan sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan, jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous, se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä hetkestä lähtien olette te veriviholliseni -- te olette riistänyt minulta rauhani ja kunniani!"

Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa; hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.

"Kaarlo, rakas Kaarlo!" sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat, kiihkeät miekaniskut, "tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä --"

"Tosiaan, sen kyllä huomaan", huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta sanoiksi. "Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani. Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta papilta" -- -- --

"Onko se totta?" huudahti Otto iloisena. "Mutta mitäpä se minua auttaa? Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle -- josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; -- olisitpa kuullut, mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa" --

"Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!" huusi Kaarlo taas. "Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka oma veljeni -- niinkuin olit paras, ainoa ystäväni -- hengelläsi saat maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran, jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!" Sokeassa raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.

Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.

"Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?" kysyi Albert, kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi tietoisuus ylivoimastaan. -- "Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto, Lüneburgin kreivi!" Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt leikitteleminen.

"Te menette telttaanne", jatkoi päällikkö, "ja pysytte siellä kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista. Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo, ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!"

Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.

Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä, kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.

"Olenpa aika pöllö!" sanoi Otto ja löi otsaansa, "kun en osaa sitä tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni! Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa -- hänhän ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä -- ah, hänen surullista katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin -- ei, en tahdo enää koskaan häntä ajatella!" Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.

Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin, jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. "Kristiinan täytyy lähteä pois, pois Riiben linnasta", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä luostari olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan sisarenpoika -- mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen minä hänelle vielä näytän, -- en minä saanut ritarilyöntiä sisareni tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään."

Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin, intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä, hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä ratsastajaa kohti.

"Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!" vaikeroi kolkko, käheä ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai espanjalaista. "Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun iankaikkiseen tuleen."

"Ihmisparka!" sanoi Kaarlo, "vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!"

Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse; suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon vyötäisten ympäri. "Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät molemmat!" huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.

Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois. "Elkää puristako minua niin lujaa!" sanoi hän, "tehän tukehdutatte minut -- haa, kuka olette?"

"Aja, aja!" kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. "Minä sanon sinulle kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään. Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!"

Kaarlo kannusti hevostansa, ja sen enempiä kyselemättä hän ratsasti yli kankaan himmeää lampun tai kynttilän valoa kohti, joka lohduttavana loisti häntä vastaan jonkun matkan päässä. Mutta matka sinne oli pitempi kuin hän luulikaan; monet kankaalla risteilevät tiet eksyttivät häntä, ja paksut sadepilvet olivat peittäneet täysikuun. Kaarlo ajoi umpimähkään kivien ja kantojen yli ja rukoili hiljaa, sillävälin kuin hänen kauhukseen kamala matkakumppani kähein kuiskauksin väliin rukoili, väliin nauroi, toisinaan taas lasketteli kauheita kirouksia.

"Pidä suusi, saatana!" huusi Kaarlo nyt. "Jos vielä lausut ainoankaan jumalattoman sanan, heitän minä sinut pois ja jätän raatosi tielle kaarneiden syötäväksi!"

"Hohoo, toveri, se ei käy niin äkkiä!" kuiskasi kiusanhenki ja kiristäytyi lujemmin Kaarloon kiinni. "Jos jaksoin saada voiton Tanskan kuninkaasta, tulen toki toimeen sinunkin kanssasi!"

Mieli tuskaisen jännittyneenä hän ajoi eteenpäin eikä mistään hinnasta olisi heittänyt pois taakkaansa, niin kamala kuin se olikin. Vihdoin hän pysähtyi sen talon luona, josta oli valoa nähnyt. Hän huomasi nyt, että se oli yksinäinen, viheliäinen majatalo, jonka tallin luona hän näki miehen seisovan sarvilyhty kädessä. Hän tunsi samassa olevansa äkkiä vapautettu taakastaan. Hän hyppäsi tallin luona pois satulasta, ja miehen lyhdyn valossa näki hän muutaman askeleen päässä takanansa tuon pitkän, kuihtuneen luurankohaamun makaavan maassa tiedottomana kaatumataudin kouristuksissa.

"Jumala varjelkoon, mitä se on, herra ritari?" kysyi mies ja teki ristinmerkin. "Oletteko tuonut kuoleman vai paholaisen mukananne krouviin?"

"Se on kuolemansairas pahantekijä, joka arvattavasti on karannut hirsipuusta", sanoi Kaarlo. "Minä löysin hänet kankaalta. Auttakaa minua saamaan hänet vuoteelle ja herättäkää hänet henkiin! Olen luvannut hänelle nopean ripityksen, ja se pitää hänen saada!"

Runsaan juomarahan saatuaan mies ei enää epäröinyt, vaan tarttui puolikuolleeseen pahantekijään ja kantoi Kaarlon avuksi hänet sisälle.

Ensimäisessä, likaisessa vierashuoneessa istui kolme brandenburgilaista ratsumiestä laulaen oluthaarikan ääressä iloisia viisuja, ja nurkassa istui pitkä, kookas, mustaan ritaripukuun puettu herra, kypäri syvään otsalle painettuna. Kaarlo oli tälle matkalleen pukeutunut halpaan, ruskeasta alankomaalaisesta pumpulikankaasta tehtyyn asemekkoon, ja koska hänellä ei ollut muita varustuksia kuin miekka ja kirkas, höyhenetön teräskypärä, pidettiin häntä kaikkialla vain halpana saksalaisena ritarinpalvelijana, jollei huomattu hänen kultakannuksiaan. Nähtyään vierashuoneen olevan täynnä vihollisia mietti hän, kuinka itseään ilmaisematta voisi suorittaa mitä oli aikonut. Hän pyysi yksinäistä huonetta itselleen ja sairaalle toverilleen, ja heti kun ylimäisessä vierashuoneessa oli tavanmukaisin, kotona opituin keinoin saanut matkakumppaninsa virkoamaan tainnuksistaan, käski hän isäntää ja tämän väkeä poistumaan. Sitten sulki hän oven, puhdisti lamppua ja katseli oudon kaameita kasvoja. Tämä näytti olevan pahantekijä alhaisinta lajia, joka oli ammattinaan harjoittanut rikoksientekoa ja myynyt sielunsa autuuden maanmahtavien syntisten rahasta. Hän saattoi olla etelämaalainen, ja pienet, levottomat silmät ilmaisivat viekkautta ja kavaluutta, jota ei edes kuolemankauhu eivätkä silminnähtävät omantunnonvaivatkaan voineet voittaa.