Part 27

"Kyllä, juuri täällä!" vastasi vieras nainen, nauraen äänekkäästi ja samalla hän tungetellen läheni kuningatarta. "Oletteko unhottanut, mitä vellamoinen ennusti teille, kuningatar Dagmar?" jatkoi hän puolittain alakuloisesti, puolittain ilkkuvasti hymyillen. "Ei auta taistella virtaa vastaan: mitä siinä suuressa sinisessä kirjassa tuolla ylhäällä sanotaan, sitä ei kuitenkaan voi estää. Minä voin ennustaakkin: Ojentakaa minulle kätenne, kuningatar Dagmar, niin minä sanon, puhuiko vellamoinen totta."

"Pois, pois!" sanoi Dagmar kalveten. "Minä en halua kuulla ennustuksia -- en tahdo tietää kohtaloani -- ah, minähän tiedän sen liiankin hyvin. Tahdotko tappaa minut, paha nainen!"

"Minä olen liian vähäinen tahtomaan, ja te myös!" vastasi ennustajatar. "Meidän täytyy, niin se on! Tähdet eivät kysy parin tomussa matavan madon tahtoa. Te olette kyllä ylpeä, koska teitä kutsutaan Tanskan kuningattareksi, ja itse kutsutte maailman suurinta sankaria puolisoksenne; mutta sen takia ei teidän pidä katsoa kurjaa, kirottua vaimoa yli olkain? Minäkin olen kerran uneksinut olevani kuningatar. Sentähden minun ukkoni täytyi pudota rappusilta, sanoivat pahat kielet. Mutta siitä minä en tiedä mitään; siitä vastatkoon Musta. Te ette ole paljonkaan enemmän kuningatar kuin minä, kaunis Dagmar!" jatkoi hän hymyillen.

"Ei, -- kuningatar on kaunis portugalilainen prinsessa Berengaria -- hänellä on mustat silmät kuten minullakin, ja hän tahtoo kantaa kruunua meidän molempain puolesta. Hänelle Valdemar lauloi lemmenlauluja, kun te seisoitte alttarin edessä hänen palvelijansa kanssa. Jos tunnette kuningas Valdemarin käsialan ja sinetin, niin lukekaa ja katsokaa, valehtelenko minä. Elkää uskoko, että kuningas ajatteli teitä, kun hän kohteliaisuudesta ja säälistä syleili kuningatar Dagmaria!"

Näin sanoen hän ojensi kuningattarelle revityn kirjeen, ja keveästi kuin hirvi hän katosi pensaikkoon. -- Kalpeana ja vavisten tuijotti kuningatar repaleista kirjettä: hän tunsi Valdemarin käsialan ja sinetin. Kirjaimet sulivat yhteen hänen silmissään; mutta hän ehti kuitenkin nähdä, että siinä käskettiin Junkker Strangen palata Böömistä ilman kuninkaanmorsianta, ellei se ollut myöhäistä; myöskin Berengarian nimen hän näki. Mutta sitten hän pudotti kirjeen kädestään ja vaipui voimatonna maahan.

Neitojen huudot kuultuaan kiiruhtivat Junkker Strange ja Henrik Harpesträng tuotapikaa paikalle. Hyvin säikähtyneinä ja huolestuneina he veivät kuningattaren takaisin linnaan. Junkker Strange oli nähnyt tutun, onnettoman kirjeen ja hävittänyt sen. Vasta kuningattaren huoneessa onnistui mestari Harpesträngin saada kuningatar tajuihinsa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti muistavan vain hämärästi, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen mieltään ahdisti, eikä hän voinut nähdä kylläksi ihmisiä ympärillään. "Sytyttäkää valot!" sanoi hän. "Onhan synkkä yö. Tuokaa luokseni kaikki Tanskan naiset, tuokaa kaikki viisaat ja oppineet. Ei, tuokaa vain pikku Kristiina, hän yksinään kuitenkin teistä kaikista ymmärtää minua! Hänkin kuuli mitä Vellamoinen lauloi:

"Sa poian synnytät puhtoisen; emo lämmin, kylmäpä isä sen."

"Eikö hän laulanutkin sillä tavalla, pikku Kristiina --" nyt hän kääntyi harhailevin katsein lääkäriin ja itki.

Saatuaan tiedon kuningattaren tilasta Kristiina-neito oli kuumeisenakin hypännyt sängystä ja kiireesti heittänyt ylleen kulta-reunuksisen hovihameen. Hän tuli nyt kuningattaren luo ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, niin ettei hän nähnyt kuningattaren käskystä sytytetyitä kynttilöitäkään. Kun Dagmar näki hänet, kohosi hän vuoteeltaan ja syleili häntä.

"Jos voit lukea, lapsi", sanoi Dagmar, "niin ota Raamattu ja lue minun sieluni lepoon! Sittenkun minä olen kuollut ja haudattu, saat sinä kantaa punaista purppuraa ja ratsastaa minun hevosellani!"

"Ah, jospa voisin vaan auttaa teitä, jalo kuningatar, jos voisin pelastaa henkenne omallani -- minä tekisin sen niin mielelläni." Hän otti kirjan käteensä ja tuijotti siihen. "Ah, taivaan isä Jumala auttakoon teitä, rakas Kristus armahtakoon teitä! Teidän tuskanne on rautaa kovempi."

"Lue, lue, rakas Kristiina!" rukoili Dagmar tuskallisesti. "Kuulkaa, nyt Vellamoinen laulaa taas:

"Hiuskulta se poika on. Onni vaan sill' ei ole kauan seuranaan."

"Antakaa minulle lapseni, antakaa minulle lapseni! Se paha vaimo ei saa ryöstää minulta häntä! Lue, lue!"

Dagmar pusersi lasta rintaansa vastaan, ja Kristiina-neito luki Raamattua parhaansa mukaan, kyynelten virratessa hänen käsilleen ja kirjalle. "Ah jos Jumala sen tahtoo niin tapahtukoon niin", sanoi Dagmar vihdoin tyynemmin, "lähettäkää viesti Skanderborgiin ja pyytäkää herraani ja kuningastani palaamaan!"

Ennenkuin kuningatar oli toivomustaan lausunutkaan, oli se jo täytetty. Junkker Strangen käskystä oli lähetetty jo kaksi pikaviestiä Skanderborgiin kuninkaalle. Riisen Kaarle oli viimemmäksi lähetetty, mutta hän ratsasti niin nopeaan, että hän ehti paljon ensimäisen edelle. Hänen saapuessaan täyttä neliä Skanderborgin linnan luo, kuningas seisoi linnan parvekkeella katsoen tielle.

"Jumala varjelkoon minua siltä viestiltä, minkä tuo poika tuopi", sanoi Valdemar. "Hän ratsastaa kuin henkensä edestä. Jumala tiennee, kuinka nyt on Dagmarin laita."

Pian Riisen Kaarle toi tuon surullisen uutisen. Hän oli itse niin liikutettu, että hän vaivoin voi puhua. Kuningas nojautui parven rauta-aitaan niin että se taipui. "Jumala estäköön hänet kuolemasta, ennenkuin minä saavun!" sanoi hän rientäen hevosensa luo. Satojen ritarien ja asemiesten kera hän lähti Skanderborgista. Kun hän ratsasti Randbölin nummen yli, voi vain viisi miestä seurata häntä; kun hän saapui Gristedin sillalle, seurasi häntä vain Riisen Kaarlo vaivoin uupuneella juoksijallaan, ja kun hän ajoi Riiben sillan yli, hän oli yksin.

Naistuvassa vallitsi suuri suru ja valitus. Kuningatar oli saanut sakramentin ja viimeisen voitelun, ja kun kuningas ratsasti linnaan vievää tietä, kuului koko linnassa valitushuuto, että kuningatar oli kuollut. Hän lepäsikin kalpeana ja elonmerkkiä ilmaisematta Kristiina-neidon sylissä.

Kovin hengästyneenä kovasta ratsastuksesta kuningas astui ovelle. "Kuollut -- kuollut?" kysyi hän. "Ja sanomatta minulle viimeistä hyvästiä."

Itkien polvistui Kristiina-neito leposohvan ääreen ja kannatti vielä kalpeata kuningatarta oikealla käsivarrellaan. Hän ojensi sydämellisellä säälillä kuninkaalle kätensä: "Elkää surko jalo kuningas!" sanoi hän. "Kuningattaren viimeinen sana oli teidän nimenne -- hän olisi niin halunnut nähdä teidät vielä kerran."

"Rukoilkaa, rukoilkaa kanssani kaikki, jotka olette täällä!" sanoi kuningas polvistuen. "Rukoilkaa kristittyinä minun puolestani, että hän avaisi silmänsä ja minä saisin puhua vielä jonkun rakkaan sanan tässä elämässä hänen kanssaan."

Kuninkaan pyynnöstä kaikki polvistuivat rukoilemaan, ja kaikista oli kuin ihme, kun kuolonkalpea kuningatar nyt todella avasikin silmänsä vielä kerran ja tuijotti heihin kuin henkimaailman vieras. Monet työntyivät kauhistuneina syrjään, mutta kuningas lähestyi häntä ja tarttui hänen käteensä.

"Ah, ankara herrani ja kuninkaani!" sanoi kuningatar. "Miksi herätitte minut autuaasta unestani mahtavalla rukouksellanne ja valituksellanne? -- Elkää minua pelätkö!" jatkoi hän, oudoin katsein tähystäen vapisevia omaisia. "Minun syntini ei ollut suuri, sanoi Herra, minun tuomarini -- ah, kunpa en olisi sunnuntaisin sitonut silkkihihojani! Mutta menkää, menkää kaikki. Jumala siunatkoon teitä ja tuomitkoon teitä yhtä armollisesti kuin minua. Jää sinä yksin, rakas Valdemar! Sinun kanssasi on Herra suonut minun puhua pari lyhyttä jäähyväissanaa." Kaikki menivät, ja Valdemar jäi kahdenkesken kuolevan kanssa.

"Sinä olet sentään rakastanut minua, rakas Valdemar!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "Minä näin sen kalpeista kasvoistasi ja ankaran silmäsi kyyneleistä. -- Sinä rakastit minua kuin lempeätä sisarta, ja ikävällä minä sinusta eroan. Mutta kun kynttilä on sammutettu ja ovi sulettu, niin kaikki vieras on unohdettu --"

"Dagmar, Dagmar!" huokasi Valdemar tuskallisesti. "Voitko sinä epäillä minun rakkauttani ja uskollisuuttani?"

"En, en, sitä minä en epäile, enkä minä moiti sinua mistään viimeisellä hetkelläni! Mitä sinä sille voit, että näit ylvään Berengarian ennen minua?"

"Haa, mistä sinä tiedät, kuka sinulle on sanonut?" sammalsi Valdemar, hehkuvan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen. "Taivaan Jumalan nimessä, Dagmar, minä olen sinulle ollut uskollinen -- enkä minä ole nähnyt Berengariaa sen hetken jälkeen, jolloin vannoin sinulle uskollisuutta."

"Jos rakastit minua, niin et näe koskaan häntä enään? Mutta ei, -- seuratkoon se sana minua hautaan -- on kylliksi että minä vaivasin sinua eläissäni, -- kuoltuani minä tulen sinun hyväksi hengeksesi. -- Mutta elköön mikään lupaus sitoko sinun ylevää kuningassieluasi. Ah, mutta varo, rakas Valdemar; Berengaria on ylpeä ja kunnianhimoinen, sinun mielesi on myös suuruuteen ja valtaan. Muista Dagmaria ja ajattele kuolematonta sieluasi, kun kätesi on ojennettuna tämän maailman turmiollista suuruutta kohti!"

Valdemar vaikeni syvästi huoaten.

"Vielä sana, rakas Valdemar! Kun suru minun poistumisestani on häipynyt, etkä sinä enää jaksa elää yksin maailmassa -- niin ajattele sitä neitoa, jota minä enimmän rakastin, ja joka sinua rakastaa ylimmin miesten joukossa. Minulle vain hän on ilmaissut, mitä muuten yksistään taivaan Jumala tietää. Sinä itse näit, kuinka hän kärsii sen salaisen rakkauden tähden, mikä hänellä on sydämessään sinua kohtaan. Hän on paljon kauniimpi ja parempi kuin minä, ja jos tahdot antaa Tanskalle ja pojallemme äidin niin elä kysy korkeata sukuperää ja kuninkaallista verta, vaan sydämen hyvyyttä ja sielun ylevyyttä -- ojenna Riisen Kristiinalle kätesi, anna hänen periä Dagmarin kruunu!"

Hämmästyen kuunteli kuningas näitä sanoja ja luuli Dagmarin vielä hourivan: "Elä puhu siitä, rakas Dagmar!" sanoi hän surumielisesti. "Sinun kruunuasi ei hovineito voi periä, -- mitä sinä olet ollut minulle ja Tanskalle, -- ei mikään nainen voi maan päällä korvata."

"Muista minun sanani, kun minä olen kuollut!" kuiskasi Dagmar. "Ja nyt voi hyvin tässä maailmassa, anna rauha kaikille rauhattomille! Minun viimeisen rukoukseni takia vapauta kaikki katuvat syntiset kahleistaan. Hoivaa rakasta, nuorta poikaamme, minun kalleinta perintöäni! Jätä hänelle Tanskan kruunu, kun Herra kutsuu sinut minun luokseni ja ikuisen lepoon!"

Nyt kuningattaren katse alkoi taas harhailla ja hänen kasvonsa tulivat tuskallisiksi: hän taisteli viimeistä, kevyttä taisteluaan. "Ah, kunpa en olisi tuona sunnuntaina sitonut hihojani ja pannut nauhoja niihin", huokasi hän. "Kunpa minun tunnollani ei olisi sitä syntiä, niin ei minulla olisi niin vaikeata yötä."

"Hurskas, viaton lapsi!" -- huokasi Valdemar. "Siinäkö sinun koko syntitaakkasi on? Oi autuas, autuas ken niin voi kuolla!"

"Autuas, autuas!" kuului nyt selkeästi kuolevan huulilta. "Autuas, ken näkee, mitä minä nyt näen! -- Autuas, ken kuulee, mitä minä nyt kuulen! -- Tuolla ne istuvat, kaikki taivaan Herran enkelit -- katso, ne odottavat minua -- minä tulen. Ja kuule, minua kutsuvat taivaan kellot! Kuinka minä kaipaankin sinne!"

Kasvot taivaallisen kirkastuneina hän levitti kätensä; kun ne vaipuivat alas, olivat hurskaat silmät sulkeutuneet -- ja hänen autuas sielunsa oli poissa.

Kauan seisoi kuningas ääneti ja murheellisena kauniin vainajan vuoteen äärellä, katsellen sitä taivaallista hymyä, millä kuningatar vielä kuoltuaankin näytti tahtovan lohduttaa häntä. Hän suuteli kalpeita, kylmiä käsiä, ja risti ne vainajan rinnan alle. Samassa hän pyyhkäisi kädellä kuuman kyyneleen silmästään.

"Hyvästi tuomiopäivään asti, rakas Dagmar!" lausui hän värisevällä äänellä. "Rukoile minun ja kaikkien tanskalaisten puolesta Ikuisen valtaistuimen edessä?" -- Hän otti äidittömän lapsen kätkyestä ja astui hitaasti sivuhuoneeseen, vaikeroivien naisten luo. Hän ojensi lapsen kreivitär Iidalle ja pyysi tätä hoivaamaan sitä kuin omaansa. Sitten hän meni ääneti salakammioonsa eikä tahtonut koko päivänä nähdä ketään.

Suru kuningatar Dagmarin kuolemasta oli koko maassa niin suuri, että tuskin koskaan, ennemmin tai myöhemmin, on niin yleisesti itketty tanskalaista kuningatarta. Suusta suuhun kierteli nyt tarina vellamoisesta, joka oli ennustanut hänen kuolemaansa, ja pian se muuttui, mitä kummallisimmilla lisillä varustettuna, kansanlauluksi, joka on säilynyt kansan keskessä viime aikoihin asti. Hänen kuolemansakin ja ihmeellinen heräämisensä kuninkaan ja hurskasten naisten rukouksen tähden, samoinkuin muutamat hänen viime sanansa kuninkaalle, jotka kai kuuluivat sivuhuoneeseen ja levisivät kansanjoukkoon, antoivat kohta aiheen kansanlauluun, jota yleisesti pidettiin runoilija Thorgeirin sepittämänä. Eräät sen kauneimmat ja liikuttavimmat piirteet, kuten kuninkaan kiivas ratsastus Skanderborgista, hurskaan, lapsellisen kuningattaren tunnonlevottomuus siitä, että oli silkkihihoillaan rikkonut pyhäpäivän, sekä hänen viimeiset, sielukkaat sanansa, kun hän näki Jumalan enkelit ja kuuli taivaan kellojen soivan, ovat sanasta sanaan, niinkuin ne tässä kerrotaan, tuossa vanhassa kansanlaulussa. Se huolellisuus ja rakkaus, millä nämä tarinat ja nämä rakastettavat piirteet Dagmarin elämästä ja kuolemasta ovat säilytetyt, todistavat kyllin hyvin, ettei Tanskalla koskaan ole ollut kuningatarta, jonka osaksi olisi tullut suuremmassa määrin kansan rakkaus.

Suurella surusoitolla, ja kansan yleisesti kaivatessa ja murehtiessa kuningatarta, hänen ruumiinsa vietiin Ringstediin kuninkaan ja kaikkien hänen ritariensa saattamana, ja yli koko maan soivat hautauskellot. Pyhän Pentin kirkkoon, ensimäisen suuren Valdemarin ja hänen kuningattarensa Sofian haudan viereen, haudattiin kuningatar suurin juhlallisuuksin, rukousten ja sielumessujen kaikuessa, ja arkkipiispa Antero piti kuninkaalle ja kansalle puheen, jota kuullen ei kenenkään sydän pysynyt kylmänä, eikä kuivana yksikään silmä.

Kun surukulkue palasi kirkosta, ratsasti kuningas hiljaisena arkkipiispan ja Albert-kreivin välissä äänettömien, totisten kansanjoukkojen välitse. Mutta vain kuninkaan ratsastaessa ohi he vaikenivat kunnioittaen, tervehtiäkseen ja katsellakseen häntä. Sitävastoin kreivi Otto, joka nuorempien ritarien kera päätti pitkän surukulkueen, kuuli pysähdyttäessä monien sydämellisen säälin ja osanoton ilmaisujen ohella monimielisen väkijoukon keskeltä myös monta kevytmielisen uteliaisuuden ja laverteluhalun sanaa.

"Ah, niin kaunis ja nuori kuningas, ja leski jo!" sanoi eräs nuori, sievä myllärin vaimo eturintamassa.

"Ah, niin, lapseni, sellaisia iskuja maailma antaa!" sanoi hänen vierellään vanha, paksu eukko --. "Kun minä menetin ensimäisen miesvainajani, minä olin melkein yhtä murheissani -- ja enemmänkin -- tämähän ei itkenytkään. Mutta kun on nuori ja kaunis ja on jotakin takana, niin ei sitä, Jumalan kiitos, kauan istu yksin. Kuninkaalla ei ole mitään hätää: vaikkapa ei olisi kaunis eikä nuorikaan, kyllä hän saa satakin vaimoa yhden sijaan."

"Mutta niin lempeätä ja hyvää kuningatarta me emme sentään saa koskaan enää!" sanoi myllärin vaimo. "Jumala armollisesti varjelkoon meitä vain siitä Portugalin kopeasta prinsessasta."

"Siitä ei mitään huolta!" vastasi joku kolmas. "Kuninkaanhan piti vannoa, ettei koskaan enää näe häntä. Mutta se ruotsalainen Helena-rouva, joka jo niin kauan on ollut maanpakolaisuudessa ja epäsuosiossa, se voi taas kyllä päästä suosioon; vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan."

"Vähän te siitä tiedätte!" alkoi paksu eukko taas. "Hänhän on jo päästään vialla, ilkeä noita hän lisäksi onkin. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut jonkin linnun laulavan, niin ei kauan kestä, ennenkuin kuningatar-vainaan kaunein hovineito tulee hänen kruununsa perimään; häneen kuningas on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä, sanotaan, ja hyvä kuningatar-vainaa rukoili polvillaan kuningasta viime hetkelläänkin, ettei hän turmelisi tytön kunniaa, vaan ottaisi hänet todella kuningattarekseen."

Otto-kreivi tuli tarkkaavaisemmaksi. "Mitä kirottua lavertelua!" kivahti hän tähystäen niin suuttuneena suupalttia eukkoa, että tämä säikähtäen väistyi väkijoukkoon.

Kulkue läksi edelleen. Mutta Otto-ritari ei voinut unohtaa tuota lavertelua kuningattaren kauneimmasta neidosta, jota hän ei voinut ajatella muuksi kuin Kristiinaksi, tätä kun aivan yleisesti mainittiin siksi. Vaikka hän arvasi ettei tuossa puheessa ollut pontta eikä perää, teki se hänet kuitenkin levottomammaksi kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää.

"Kyllä ne osaavatkin jaaritella!" sanoi hän Absalon Belgille, joka ratsasti hänen vierellään Riiben tietä. "Tuskin rakastettavin kuningattaremme on ehtinyt sulkea silmänsä, ennenkuin nuo roistot jo tietävät hänen ajattelevan uutta naimista. Eikä morsiamista kuulu olevan puutetta, heillä on jo ainakin kolme tiedossa. Teidän kaunista äiti-rouvaannekin on kunnioitettu ottamalla hänet luetteloon."

"Se on vanhaa juorua, jonka luulin jo aikoja unohtuneen", vastasi Absalon Belg suuttuneena. "Onnettomaan äitipuoleeni ne juorut koskivat pahemmin kuin olisivat ansainneet. Hän on nyt kokonaan luopunut maailmasta ja on syventynyt tähtitieteeseen, Kullenin vanhan Thord Knuutinpojan luona, niin että kansa luulee hänen menettäneen järkensä. -- Itse melkein uskon samaa", jatkoi hän. "Hänestä saamani tiedot eivät juuri ole ilahduttavia. Veljeni ovat turhaan yrittäneet tuoda häntä ihmisten ilmoille; näissä haaveissaan hän on yhtä itsepäinen ja oikullinen kuin kaikissa muissakin. Ehkäpä hänen mielessään joskus on kruunu kummitellut. Kuningas osoitti aikoinaan erikoista suosiota hänelle. Mutta kertovat myöskin jostakin kamarineidosta, luultavasti sillä tarkoitettiin Riisen Kristina-neitoa. Kuningatar kuului todellakin viimeisillään ollessaan, luultavasti houreissaan, pyytäneen kuningasta ottamaan tämän puolisokseen."

"Onko se mahdollista?" huudahti Otto hämmästyneenä. "Mutta mistä tällaiset tiedot? Kuka siinä oli saapuvilla!"

"Minun tietääkseni ei ketään", vastasi Absalon Belg, "mutta hovissakin on seinillä ja ovilla korvat. Eikä tuo olisikaan niin ihmeellistä. Kristiina-neito on todellakin kaunein tyttö mitä tunnen, hän on kunnianarvoisen ritarin tytär ja jokainen tietää hänen olleen enemmän kuningattaren ystävän kuin kamarineitsyen. Kukapa voisi kieltää kuningasta korottamasta häntä jonakin päivänä herttuattareksi ja toisena kuningattareksi?"

"Uskotteko sen voivan olla mahdollista?" kysyi Otto-kreivi, posket hehkuvina.

"No, no, hyvä ruhtinas!" vastasi Absalon Belg hymyillen. "Elkää pelätkö halpa-arvoisia sukulaisia. Minä näen jo ruhtinaallisen verenne olevan kuohuksissa. Ehkei se todenteolla juolahdakaan kuninkaan mieleen, vaikka kuningatar täysin tietoisena on lausunut sitä toivovansa. Kuningas suree niin syvästi hurskaan Dagmarin kuolemaa, että kestänee kauan ennenkuin hän ryhtyy uuteen valintaan Jos se joskus tapahtuu niin saatte nähdä että hän vielä kosii ylpeätä Portugalin prinsessaa. Kuningas näki hänet Schwerinissä, ja tuodessani hänelle tiedon kuningatar Dagmarin saapumisesta, sain kuulla yhtä ja toista tästä tapaamisesta."

"Meidän ritarillisesta kuninkaastamme sepitetään yhtenään lemmentarinoita!" sanoi kreivi Otto mieli keveämpänä. "Uljas, nuorekas enoni käy aina vilkkaaksi kauniiden naisten seurassa, ja kenties lausuu heille silloin tällöin kohteliaan sanan, jonka merkitys käsitetään liian tärkeäksi. Näin on luultavasti käynyt Schwerinissäkin. Eipä epäilty myöskään sanoa kaunista Audacia-kreivitärtä hänen lemmityksensä."

"Mustan Henrik-kreivin puolisoako?" kysyi Absalon Belg. "No täytyypä sanoa ihmisten hyvällä halulla tahtovan tehdä kuninkaastamme Salomon sekä viisaudessa että hulluudessa. Mutta totta on: ei savua ilman tulta; se ainakin on varmaa, että teidän kuninkaallinen enonne on hyvällä tuulella ollessaan vaarallinen naisille, ja pahalla päällä ollessaan pelottava miehille."

Tämä viimeinen huomautus sai Otto-kreivin taas vakavaan mietiskelyyn, eikä hän enää puhunut sanaakaan matkalla Riibeen. Hän huomasi vasta nyt, miten suuresti hän rakasti kaunista Kristiina-neitoa, ja häntä kiusasi ajatus, että hän mahdollisesti joutuisi jonkun toisen miehen kanssa kilpailemaan tuon rakastettavan naisen sydämestä. Hän oli näihin asti nähnyt kauniissa ritarintyttäressä ainoastaan kuningattaren hienoimman hovineidon, jota hän, muistaen ylhäisen syntyperänsä, kohteli alentuvasti, antautuen kevytmielisenä ja huolettomana sen miellyttävän tunteen valtaan, että oli Kristiinassa herättänyt rakkautta. Tämä puoleksi tiedoton tunne muuttui nyt äkkiä vakavammaksi, ja hän alkoi pitää ruhtinaallista kreivinkruunuansa ja kuninkaallista syntyperäänsä kylläkin kauniina, mutta tilapäisenä ylellisyystavarana, jonka Kristiina-neidon sulous kuitenkin kokonaan himmensi.

Kuin unissa saapui Otto-kreivi Riiben linnaan. Kuninkaan puheille ei voinut päästä ensi päivinä hänen kotiin tulonsa jälkeen. Hän oli Dagmar-kuningattaren muistoksi alkanut rakennuttaa Dronningholmin linnaa, seudulla, johon kuningatar siellä matkustaessaan oli erikoisesti mieltynyt.

Tuskin oli kuningas hilpeännäköisenä näyttäytynyt taas kansalle sekä valtaneuvostolle, kun Otto-kreivi pyysi saada häntä puhutella hänen salakammiossaan. Tärkeät valtioasiat täyttivät taas kuninkaan mielen. Hän oli hiljattain vastaanottanut sanoman Otto-keisarin pannaanjulistuksesta, jonka ankara ja voimakas paavi oli suorittanut viime pitkänäperjantaina tavanmukaisin pelottavin juhlamenoin, koska keisari vastoin valaansa ja sopimustaan yhä oli jatkanut sotaa Sisilian kuningas Fredrikkiä vastaan. Olipa myöskin Böömistä saapunut tuo tärkeä tieto, että kuningas Fredrik oli valittu Saksan keisariksi, ja että mahtava puolue kannatti häntä, koska sekä Böömin kuningas, että Baijerin ja Itävallan herttuat, samoinkuin Thüringin maakreivi ja Magdeburgin ja Trierin arkkipiispat olivat julkisesti menneet hänen puolelleen pannaan julistettua Otto-keisaria vastaan. Suuri, sisällinen sota oli pakostakin syttyvä Saksanmaalla, ja Valdemar oli päättänyt jättää epäluotettavan Oton ja mennä uuden keisarin puolelle. Tärkeät neuvottelut kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa olivat varmentaneet häntä päätöksessään, ja keisari Fredrikin kanssa hän parhaillaan solmi liittoa. Valdemarin päätöstä eivät saaneet horjumaan nekään huhut, joiden mukaan viekas keisari Otto aikoi sopia pohjoissaksalaisten ja murhatun Fiilip-keisarin puolueen kanssa, naimalla tämän jälkeenjääneen tyttären. Hän näki niissä vain uuden todisteen juonittelevan Otto-keisarin Tanskalle vihamielisistä aikeista, samoinkuin hänen kieroudestaan. Sillä tosin Otto-keisari oli julistanut keisari Fiilipin murhaajan valtiokirouksen alaiseksi ja henkipatoksi, mutta moni arveli hänen itsensä olevan liitossa murhaajan kanssa, ja jos tässä epäluulossa oli perää, niin täytyihän kauhistua sitä rakkautta, jota hän nyt teeskenteli murhatun vihollisensa tyttärelle. Valdemarin mieltä kuohutti liittonsa ja ystävyyssuhteensa pannaanjulistettuun keisariin, johon niin synkkä epäluulo kohdistui, ja hän tahtoi Otto-keisarista mieluummin saada ilmivihollisen kuin petollisen ystävän.

Kuninkaan miettiessä näitä valtioasioita, ilmoittautui Otto-kreivi ja sai kutsun astua sisään. Mutta Valdemarin ajatukset olivat niin kaukana siitä mitä hänen tulisella ja rakastuneella sisarenpojallaan oli hänelle sanottavana, ettei hän kotvaseen saanut selville mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Eikä Ottokaan halunnut suoraan tuoda esille sydämenasiaansa, vaan puhui niin peitetyin sanoin kunniasta ja onnesta, kuninkaallisesta verestä ja sydämen aatelista, ennakkoluuloista ja vapaasta päättämisvallasta elämän tärkeissä kysymyksissä, että kuninkaalta viimein loppui kärsivällisyys.

"Mitä hemmettiä sinä oikein tahdot?" keskeytti hän tuon sopertelevan nuorukaisen. "Onko sinusta tullut pappi tai runoilija, tai oletko järkesi menettänyt? Sillä niin totta kuin olen kunnian mies, niin minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanot."

"Aikomukseni oli vain sanoa teille, kuninkaallinen enoni", -- sai Otto sanotuksi, "että teidän luvallanne aion kosia rakastettavaa nuorta naista."