Part 26

"Kristiina!" sanoi Dagmar ja katseli tyttöä lempeän varoittavasti. "Nyt sinä et puhu totta. Sydämelläsi on jotakin. Eikö sinulla ole ensinkään luottamusta minuun? Etkö sitten vielä tiedä, että minä rakastan sinua niinkuin omaa sisartani?"

"Ah, jalo kuningatar", huokasi Kristiina. "Kuinka köyhän ritarin tytär voi lähestyä teitä niinkuin jotakin vertaistaan? Onhan niin tavaton ero välillämme." Nyt juolahtikin hänen mieleensä äkkiä, mikä ero oli hänen ja kuninkaan sisarenpojan välillä, ja hän suuteli kuningattaren kättä syvällä kaihomielisyydellä, kuumien kyynelten virratessa hänen silmistään.

Kuningatar taputti häntä kyyneleisille poskille. "Hyvä ja hurskas sydän, lapseni", sanoi hän rakkaasti, "tekee halvimman ja köyhimmän yhtä rikkaaksi kuin kuningatar on Jumalan edessä. Hänen edessään ei kelpaa kuninkaallinen veri eikä korkea sukuperä. Luota minuun, lapsi, minä en voi nähdä sinua surullisena."

Kristiina huokasi syvään, mutta vaieten. Kuningatar siveli vaaleat kiharat pois hänen otsaltaan. "Sinä olet siinä iässä, hyvä lapsi", jatkoi hän, "jolloin nuorilla tytöillä sanotaan olevan salaisia sydänsuruja, -- joita minä en Jumalan kiitos koskaan ole tuntenut. Sano minulle, rakas Kristiina, onko joku mies syynä niihin kyyneliin, joilla sinä kostutat kättäni, sekä siihen levottomuuteen, joka ahdistaa sinun mieltäsi?"

Kristiina luuli sydämensä salaisuuden tulleen ilmi ja punastui kaulaa myöten. "Mies!" sammalti hän. "Jalo kuningatar miten siihen johdutte. Minähän olen vasta viisitoistavuotias."

Nyt katkesi keskustelu, ja Kristiina luuli toipuneensa hämilläolostaan sillä kuningas astui sisään katsomaan kuningatarta, ottaakseen itse selvän hänen voinnistaan. Dagmarin posket olivat punertuneet, ja hänen silmiinsä oli tullut eloisuutta keskustelusta Kristiinan kanssa ja siitä mielenliikutuksesta, johon hän oli joutunut. Hän vastasi kuninkaan tervehdykseen ja tiedusteluun hänen voinnistaan vilkkaalla äänellä ja nousi vaivattomasti puolisoaan vastaan ottamaan. Kristiinan silmiin pusertuivat pian kyyneleet. Hän oli tervehtinyt kunnioittaen kuningasta ja aikoi vetäytyä sivuhuoneeseen; mutta kuningas, joka tuli iloisena juhlasta ja huomasi kuningattaren tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan, taputti kainoa tyttöä poskelle. "Jäähän, pikku Kristiina!" sanoi hän. "Ja auta minua ilahduttamaan kuningatarta! Minä näen sinun osaavan sen paremmin kuin minä itse. Olen kuullut sinun laulavan kauniita lauluja." Hän kääntyi nyt taas ystävällisenä Dagmarin puoleen. "Oletteko niin hyvissä voimissa, jalo kuningattareni, että voitte sietää sellaista huvitusta? Minä haluaisin nyt kuulla joitakuita niitä lauluja, joilla olette sanonut pikku Kristiinan huvittaneen teitä minun poissaollessani."

"Kuten tahdotte, rakas herrani ja kuninkaani!" sanoi Dagmar, ojentaen Valdemarille kätensä, kun tämä istuutui hänen vierelleen. "Laula, lapseni, jos voit!" sanoi hän kehoittaen aralle tytölle. "Elä pelkää. Kuninkaalle ei liene tänään vaikea laulaa. En ole teitä nähnyt pitkään aikaan niin iloisena", ja hän käänsi taas ystävälliset silmänsä kuninkaaseen. "Vaikka en voinut ottaa osaa juhlaan, olen minäkin hyvin iloinnut hiljaisuudessa siitä siunauksesta, minkä Herra lahjoittaa meille tänään. Pikku Valdemarimmehan on ollut hyvä ja hiljainen kirkossa; kas, hän nukkuu nyt suloisesti ja uneksii rakkaista Jumalan enkeleistä."

Hän katseli sydämellisellä mielihyvällä nukkuvaa lasta, joka lepäsi kultakehdossaan hänen leposohvansa vierellä. Valdemarinkin silmät kiintyivät iloisina lapseen, mutta Kristiina seisoi punaisena ja hämillään nyplien vyötään.

"Enpä ole pitkään aikaan saanut istua kotona näin rauhallisena ja perheenisän tavalla!" keskeytti Valdemar äänettömyyden. "Sinä näytät tänään hyvin terveeltä ja iloiselta, hyvä Dagmar, ja minä toivon, että sinä voit pian näyttäytyä hovin ja kansan iloksi. -- Mutta entä laulu? Tänään minä tahdon kuulla vain laulua ja iloa!"

"Laula, rakas Kristiina!" sanoi Dagmar, ja Kristiina rohkaisi vihdoin itsensä ja lauloi vanhan laulun neidosta, joka muuttui satakieleksi ["Danske viser fra Medeltiden" ("Tanskan keskiaikaisia kansanlauluja")] ja jota vieras ritari tuli pyytämään, että hän laulaisi laulun, jonka palkaksi hän antaisi kullata linnun höyhenet ja ripustaa sen kaulaan helmiä. Kristiina tuli laulaessaan ihmeellisen liikutetuksi; hän lauloi nyt mitä satakieli vastasi ritarille:

"En taida kultasulkias ma kantaa edessäs. Oon outo, orpo lintu vain, mua tunne et ikänäs."

Hänen äänensä värähteli ja hänestä tuntui niinkuin olisi laulanut itsestään, ja kun hänen nyt piti laulaa satakielen vastaus ritarin kysymykseen, eikö tuo muutettu neito kärsi nyt nälkää ja kylmää ja janoa, silloin hänet valtasi kaihomielisyys niin että hän vain vaivoin sai esiin sanat:

"Mua nälkä ei murra, ei lumikaan, mi kattaa kaiken tien: mua suru salainen murtelee ja ma siihen sortuva lien."

Ja nyt hän ei voinut kiivaalta ja äänekkäältä itkulta laulaa enempää. "Sinä et voi hyvin, lapseni!" sanoi kuningatar. "Mene vahvistamaan itseäsi. Kuningashan ei halunnut kuulla itkua ja surulauluja."

"Lapsi parka, mikä sinun on?" sanoi kuningas osanottavaisesti tarttuen hänen käteensä.

"Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun mennä, armollinen herra kuningas!" pyysi Kristiina. "Minä itse olen vieras, villi-lintu, joka en voi laulaa niin suurelle ja mahtavalle herralle."

Kuningas jätti hänen kätensä, ja molemmat kädet kasvojensa edessä tyttö riensi pois huoneesta.

"Mikä tuon hyvän, sievän lapsen on? Ei kai hän sentään noin pelkää minun läsnäoloani?"

"Minä en ymmärrä häntä tänä päivänä. Hän on niin sydämestään iloinnut, saadessaan teiltä kiitosta, ja kun tuli tietoja teidän voitoistanne, hän oli niistä yhtä iloinen ja onnellinen kuin minäkin; hän puhuu teistä aina mitä suurimmalla ihailulla ja lämmöllä. Mutta nyt hän pakenee teitä itkien eikä voi laulaa teille loppuun asti lauluaan. Varmaankin hänelle on tapahtunut jotakin; mutta hän luottaa minuun, ja minä aion kyllä saada selville, mikä tuo häntä painava salainen suru on."

"Sääli tuota nuorta, kaunista tyttöä; pitääkö hänelläkin nyt näin varhain olla sydänsuru", sanoi kuningas. "Mutta hänen surunsa ja ahdistuksensakin somistaa häntä erinomaisesti; ei hän kuitenkaan enää ole lapsi, hänestä on tullut täysikasvuinen kaunotar, kuten huomaan."

"Sinun jälkeesi, rakas Valdemar", sanoi Dagmar, "en ketään koko Tanskassa rakasta niin paljon kuin häntä. Hän on muuten iloinen ja järkevä, eikä kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka hyvä sydän hänellä on."

"Mutta tuhannen tulimaista, mikä hänen on?" kysyi kuningas miltei kärsimättömästi. "Minä en kuolemaksenikaan voi sietää jonkun surevan. Ota selvä hänestä, rakas Dagmar. Jos sinä häntä niin rakastat, niin hänen täytyy Jumalan tähden myös olla onnellinen!"

"Kiihkeä armaani!" sanoi Dagmar hymyillen. "Sinä unohdat voimasi ja mahtavuutesi päivinä, että Hän, joka ohjaa onnenkin, hallitsee kaikkien kuninkaitten ja ruhtinaitten yläpuolella."

Kuningattaren lempeä huomautus saattoi nyt kuninkaan vakaviin ajatuksiin kansan ja valtakunnan onnesta. Hän koetti esittää Dagmarille suuria tulevaisuuden-tuumiaan ja viipyi hänen huoneessaan vielä hauskan ja tuttavallisen hetken.

Kuninkaan lähdettyä kuningatar Dagmarin huoneesta, palasi Kristiina-neito ja pyysi kuningattarelta anteeksi sen lapsellisen pelon, joka oli keskeyttänyt hänen laulunsa kuninkaalle.

"Eikö siinä todella ollut muuta?" kysyi Dagmar "Luota minuun, hyvä Kristiina, ja avaa minulle kokonaan sydämesi; sinulla ei ole vilpittömämpää ystävää kuin minä, ja kuningas itse on sanonut tahtovansa tehdä sinut onnelliseksi, jos se on hänen vallassaan."

"Kuningas!" kertasi Kristiina iloisena ja säikähtäen. "Tuo suuri, ihana sankari! -- Ah, ei. Se ei ole mahdollista. -- Sitä ei voi hän ettekä te, jalo kuningatar! Köyhän ritarin tytärparka ei koskaan uskalla ajatella omakseen onnea, mihin hän ei ole syntynyt. En minä tahdokaan koskaan ajatella sitä. Elkää minulta kyselkö enää siitä, hyvä, siunattu kuningatar! Minä en kuitenkaan tohdi tunnustaa teille enkä kellekkään muulle, mitä vain taivaan Jumala tietää -- ja mitä ehkä myös on synti ja rikos ajatellakin."

"Synti ja rikos!" toisti kuningatar säpsähtäen. "Siitä sinua Jumala ja kaikki pyhät varjelkoot! Tiedän kyllä, että vielä sinä et voi moittia itseäsi ainoastakaan jumalattomasta tai rikollisesta työstä. Säilytä tästä puoleen salaisuutesi povessasi! Nyt minä en tahdo enkä uskalla udella sitä."

"Ah ei, jalo hurskas, kuningatar!" rukoili Kristiina polvistuen hänen jalkojensa juureen ja painoi itkien päänsä kuningattaren syliin. "Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, elkää toki uskoko mitään pahaa Kristiina-raukasta. Mielellänihän minä tunnustan teille, että sydämestäni rakastan häntä, häntä, jota en koskaan uskalla kutsua omakseni -- maailman uljainta ja rakastettavinta miestä; mutta hän ei tiedä siitä mitään eikä saa sitä koskaan tietää. Ei se varmaankaan ole synti eikä rikos, kun sitä ei tiedä kukaan paitsi minä ja taivaan Jumala, kun minä hiljaisesti kunnioittaen kannan hänen kuvaansa sielussani, mutta en koskaan, enää salli hänen tarttua käteeni ja lukea salaisuuttani silmistäni -- --"

"Onneton!" huudahti Dagmar kalveten, sillä hän uskoi nyt varmasti tytön tarkoittavan Valdemaria.

"Niin, onnettomaksi te voitte minua kutsua, jalo kuningatar! Mutta mitä minä siihen voin! Synti ja rikos se olisi vain, jos minä hetkeksikään voisin unhottaa meitä eroittavan pohjattoman kuilun, -- ja ennemmin minun sydämeni murtukoon! Jos minun suonissani ei virtaakkaan Skjöldungien verta kuten hänen suonissaan, niin virtaa niissäkin sentään ylpeätä, jaloa aatelisverta, ja hyvä ja tahraton nimi on minun ainoa perintöni ja omaisuuteni."

"Kristiina, Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut!" sanoi kuningatar syvästi, tuskallisesti huoaten. "Jumala sinua vahvistakoon ja lohduttakoon, eksynyt lapsiparka, minä en sitä voi! Minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja sen minä tahdonkin tehdä; viime hetkellänikin tahdon rukoilla sinun edestäsi. Elä kiellä; kuka tietää, mitä voi tapahtua. Elomme ja onnemme on Kaikkivaltiaan käsissä!"

Kiihkeästi väristen Dagmar painoi päänsä Kristiinan rinnalle ja itki. -- Hän oli pyörtymäisillään ja Kristiina kutsui säikähtyneenä hänen hovineitojaan. Nuorelle, heikolle äidille oli sattunut vaarallinen kohtaus, ja Henrik Harpesträng kutsuttiin. Tämä pudisti päätään ja huomasi hänen tilansa arveluttavaksi. Säikähtynyt Kristiina-neito oli onneton ja moitti syystä kyllä itseään, että hänen sydämenasiainsa takia jaloa kuningatarta oli hänen osanottavaisuutensa vuoksi kohdannut tällainen onnettomuus.

Kuningattaren äkillinen ja vaarallinen huonontuminen keskeytti Riiben linnan juhlat yleiseen pelkoon ja murheeseen. Kuningas heitti pelipöydän kumoon ja riensi kuningattaren luo. Regitza lähti myös kuninkaallisen sulhasensa luota häntä katsomaan. Mutta lääkäri oli kieltänyt kaikilta sisäänpääsyn ja vaati vain rauhaa sairaalle. Kuninkaan käskystä olikin linnassa kohta niin hiljaista ikäänkuin kaikki sen lukuisat asujamet olisivat kuolleet, ja Riibessä ja sen ympäristöllä todistivat vain levottomat väkijoukot ja monet poistuvat vieraat päivän juhlallisuutta ja keskeytynyttä iloa.

Oli myöhäinen ilta. Linnan portin ulkopuolella seisoi tanskalaisrunoilija Thorgeir hiljaisena ja alakuloisena Riisen Kaarlon sivulla ja katseli suurta, tummaa linnaa, josta äsken loistivat soihdut ja kynttilät ja kuului maljain kilinä ja juhlahumu --, mutta mistä nyt ilo ja juhlallisuus oli kadonnut ikäänkuin salama olisi iskenyt. Nyt loisti vain heikko valo sairaan kuningattaren huoneesta, ja siellä täällä liikkui joku lamppu levotonna likimmillä käytävillä ja huoneiden läpi. Taivas oli tumma ja pilvinen. Näytti niinkuin kuolema olisi uhaten häilynyt raskaissa sadepilvissä kuninkaan linnan yllä.

"Olisiko nyt jo ilo ja onni mennyttä Riiben linnasta?" huokasi Thorgeir. "Enpä olisi uskonut silloin kun täällä viimeksi paloivat häätulet ja talonpojat tanssivat niin iloiten täällä linnan pihalla."

"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"

Minä lauloin silloin niin iloisena; nyt on minusta niinkuin minun pitäisi laulaa:

"Kera hurskaan Dagmarin lentää nyt Jumalan enkelit!"

"Mutta miksi seisomme täällä niin kauan, hyvä Kaarlo! Tehän seisotte kuin kiinnikasvettuneena ja vaanitte ohi kulkijoita ikäänkuin olisitte vahtina täällä ja pitäisitte vihollisena jokaista linnasta tulevaa ihmistä."

"Niinpä teenkin", vastasi Kaarlo. "Mutta jos näen oikein, niin silmäni ovat keksineetkin jo etsimäni. Näettekö tuon kumaraisen, synkän olennon, joka hiipii tuon kaivon ohi, kainalossaan kirjakäärö tai mitä lienee."

"Mitä te hänestä? Antakaa hänen mennä rauhassa, sehän on vain joku köyhä pyhiinvaeltaja-raukka, joka on matkalla Pyhään maahan."

"Se on susi lampaan vaatteissa, joka on matkalla helvettiin!" sanoi Kaarlo. "Se on maanpakolaispappi, joka väijyy Otto-kreivin henkeä ja aikoo kavaltaa kuninkaan salaisuuksia viholliselle. Minä olen vaaninut koko päivän häntä mutta hän kai on huomannut sen ja aina päässyt pakoon. Nyt hän on varmasti minun saaliini. Linnassa en uskalla nostaa melua, mutta kohta kun hän astuu portin ulkopuolelle, minä tartun häntä kaavun kaulukseen ja vien hänet torniin. Kas, nythän hän pysähtyy ja katselee ympärilleen. Tulkaahan hiukan syrjään; saatte uskoa että sillä miehellä ei ole hyvää mielessä, ei kuningasta eikä Otto-kreiviä kohtaan. Hänhän on löytänyt suojan Schwerinin kreivien luona. Ja jos hän on heidän palveluksessaan, niin hän on täällä varmasti vakoojana ja kavaltajana. -- Mutta minne hän taas katosi, kun en näe häntä? Hän on koko noita! Minä olen valmis uskomaan, että hän voi tekeytyä näkymättömäksi. Tulkaa, rakas Thorgeir, auttakaa minua löytämään hänet."

"Jos hän on vielä linnan pihassa, niin hyvinhän me löydämme hänet", sanoi Thorgeir. "Jos niin on asiat, niin minä en sääli häntä ensinkään."

Kun Kaarlo ja Thorgeir menivät nyt linnanpihaan etsimään viekasta Arnfrediä, oli tämä takapihan kautta päässyt pakoon ja ratsasti kohta täyttä neliä Riiben katujen kautta, kainalossaan käärö tärkeitä papereita, jotka hän juhlahumussa oli verrattomalla yltiöpäisyydellään saanut käsiinsä kuninkaan salakammiosta.

Ovela pappi oli pian huomannut, että Kaarlo oli hänet tuntenut Kissanpään-ovella, kun hänen Ottoon heittämänsä kostonhimoinen katse oli ilmiantanut hänet. Siksi hän oli viisaasti lykännyt mieskohtaisen kostonsa parempaan tilaisuuteen ja kiiruhti suorittamaan tärkeämpää konnantekoa, minkä onnellisesta päättymisestä riippui koko hänen menestymisensä Schwerinin kreivien luona. Nuo tärkeät paperit kainalossaan ja hiottu tikari viittansa alla hän oli palatessaan kuninkaan salakammiosta piiloittautunut linnan hämäriin käytäviin, vartoakseen pimeään saakka ja toivoen vielä tapaavansa Otto-kreivin. Mutta kun juhla niin äkkiä keskeytyi, täytyi hänen lopulta pitää huolta turvallisuudestaan ja nyt vasta, kun hän ratsasti eteläportin sillan yli, hän hengitti vapaammin ja ratsasti hiukan hitaammin sen kappaleen joen viereistä tietä, joka ulottui metsään saakka.

Näin ratsastaessaan hän kuuli äkkiä loisketta joesta, ja hänen hevosensa pillastui ja syöksyi sivulle. Hän säikähti siitä niin että menetti suitset käsistään, mutta vielä enemmän kauhistutti taika-uskoista pappia ja hänen pahaa omaatuntoaan se että hän näki kalpean naishahmon, joka päässään ruohoseppele tanssi tummin, liehuvin hiuksin kuun valossa ja lauloi hurjaa laulua, keskeyttäen sen usein kaikuvalla naurulla. Hiukset nousivat pystyyn syntisen papin päälaella. Hänen kauhuaan lisäsi vielä likellä oleva hirsipuu-mäki, missä muuan pahantekijä makasi teloitettuna ja mistä pari käheä-äänistä korppia liitti huutonsa naisen lauluun ja nauruun. Hän luki kaikki ne rukoukset, jotka hän hädässään muisti; mutta hänen hevosensa nousi korskuen pystyyn ja pian hän loikoi voimatonna jokirannan ruohikossa.

Kun hän tointui, katsoi hän hätääntyneenä ympärilleen. Hän näki vain hirsipuun ja kuuli joen solinan; mutta noita, jonka hän luuli nähneensä, oli hävinnyt, ja hän nousi rohkeasti. Hänen hevosensa oli poissa. Ruohossa hänen vierellään välkkyi hänen tikarinsa, siihen hän tarttui nopeasti; mutta turhaan hän etsi tuskaisen vaanivin katsein papereita; niitä hän ei löytänyt mistään. Hän oli taas kuulevinaan loiskinaa joesta ja kaukaista naurua kaislain välistä, ja kauemmin etsimättä papereita hän pakeni tikari kädessään niin nopeasti kuin tutisevat jalkansa kantoivat, ja katosi hirsipuumäen taakse niinkuin pahantekijä, joka pakenee hirrestä ja pyövelin käsistä.

Seuraavana aamuna astui Henrik Harpesträng iloisena kuninkaan luo kertoen hänelle kuningattaren olevan parantumassa sekä uskovansa, ettei hengenvaaraa ollut, jos muuten oli Jumalan tahto että kuningatar toipuisi.

"Hänen hurskautensa, herra kuningas", sanoi lääkitystaitoinen pappi, "auttaa häntä kuitenkin enemmän kuin minun maallinen taitoni. Sillä pyhyys, arvoisa herra, on paras lääkitys sekä sielulle että ruumiille. Jos kuningatar sen lisäksi välttää kaikkia kiihkeitä mielenliikutuksia, samoinkuin vanhaa naudanlihaa, sianlihaa, vuohenlihaa sekä savustettua jäniksen lihaa, samoin lohta, suolaista silliä, toutainta ja kaikenlaista suolaruokaa, niin minä toivon Pyhän Neitsyen apuun luottaen, ettei tarvitse pelätä mitään vaaraa."

Kuningas tuli siitä itse pian vakuutetuksi. Hän kävi nyt usein kuningattaren luona ja huomasi hänen päivä päivältä paranevan. Hän iloitsi siitä sydämellisesti eikä lähtenyt Riiben linnasta. Mutta tämä sairashuoneen hiljainen elämä ja ilma, johon hän ei ollut tottunut, ikäänkuin ahdisti hänen elinvoimaista mieltään ja oli hänen kiihkeätä luontoaan vastaan. Vielä enemmän sai hänet synkäksi se ikävä tieto Roomasta, että pannanalainen piispa Valdemar, joka oli nöyrtynyt paavin edessä, Otto-keisarin vaikutuksesta oli päässyt vapaaksi pannanalaisuudesta, ja sen lisäksi vielä oli saanut oikeuden pitää messuja piispanpukuun puettuna. Mutta sitten kerrottiin vielä, että Saksenin herttua Bernhard oli keisarin tahdon mukaan, vaikka vastoin paavin nimenomaista päätöstä, asettanut hänet uudelleen Bremenin arkkipiispaksi. Vielä kerrottiin, että paavi oli kruunannut keisari Oton vähän aikaa sitten, kun tämä oli nöyrtynyt pitämään hänelle jalustinta. Näiden tietojen saapuessa Junkkeri Strange oli kuninkaan huoneessa.

"Mitä sinä siihen sanot, Strange?" lausui kuningas heittäen suuttuneena kirjeen pöydälle. "Yltiöpää serkkuni istuu taas arkkipiispan istuimella. Keisari Otto puuhaa Roomassa salaisesti minua vastaan. Nyt kun Fiilip on kuollut, ei hän enää tarvitse minun kättäni. Minä luin sen hänen viekkaista, teeskentelevistä silmistään, kun hän lähti täältä. Hän ei olisi suonut minulle tuota voittojuhlaa eikä hänelle ollut mieluista iloni hänen maanmiestensä paosta. Jonkun ajan kuluttua hän on jo joukkoineen minun maani rajoilla."

"Jumalan nimessä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange iloisena. "Osaattehan te näyttää talvitien yhdelle keisarille niin kuin toisellekin. Paavin kanssa hän tuskin kauan on liitossa, ellei paremmin pidä valaansa ja lupauksiansa kuin mitä tuntuu tekevän. Sisilian Fredrik-kuninkaasta hän pelkää, syystä kyllä, saavansa vaarallisen kilpailijan. Mutta jos hän todella hyökkää häntä vastaan Apuliassa, on hänen ja paavin liitto lopussa."

"Tuo minulle paavin viimeinen kirje, Strange!" sanoi kuningas, heittäytyen väsyneenä lepotuoliinsa. "Se on siellä hyllyllä ulkomaalaisten asiapaperien joukossa."

"Missä, herra kuningas!" kysyi Strange, etsittyään turhaan kirjettä.

"Schweriniläisten asiapaperien joukossa."

"En näe niitäkään."

"Mitä", huudahti Valdemar hypähtäen ylös, "oletko tullut sokeaksi?" Hän meni nyt itse hyllyn luo ja huomasi hämmästyen, että hänen tärkeimmät paperinsa olivat kadonneet.

"Kuolema ja kirous! Kuka on ollut täällä?" huusi hän peloitta van vihaisena. "Eikö ovi ole ollut teljettynä ja lukittuna? Vai onko kavaltajia keskellämme?"

Nyt alettiin mitä tarkimmin etsiä kadonneita papereita; mutta niitä ei löytynyt mistään, ja kuningas kiukutteli turhaan tästä yltiöpäisestä ja käsittämättömästä, ryöstöstä. Hurskas Dagmar huomasi kuninkaan mielialan ja oli jo useita kertoja yllyttänyt häntä metsästykseen ja ritaripuuhiin. Eräänä päivänä hän toisti tämän pyyntönsä Henrik Harpesträngin läsnäollessa.

"Kuningatar on todellakin oikeassa, armollinen herra kuningas!" sanoi lääkäri, tarkasti katsoen kuningasta. "Kotkan täytyy lentää, ja valaan uida. Ei kumpikaan niistä jaksa kuulla messua loppuun saakka. Tupatyöt eivät ole niitä varten, herra kuningas! Teidän täytyy metsästää ja puuhata ja senlisäksi muutamina päivinä juoda rautaa viinin seassa! Muuten te voitte saada keltataudin. Sitäpaitsi en tiedä parempaa neuvoa kuin hurskaan ja tyytyväisen mielen."

Kun Henrik Harpesträng lisäksi vakuutti kuningattaren olevan täysissä voimissaan, myöntyikin Valdemar Dagmarin hartaaseen pyyntöön ja läksi, mukanaan lukuisa jahtiseurue, Skanderborgiin, missä hän aikoi muutamina päivinä huvikseen yritellä haukkametsästystä, joka lapsuudesta saakka oli ollut hänen lempihuvinsa. Kreivi Albert, ritari Otto ja Absalon Belg olivat mukana, mutta Junkker Strangen hän jätti Riiben linnaan, sillä tämä kuningattaren uskollinen ja harras ritari osasi usein iloisella ja hyvänsävyisellä pilalla ilahduttaa häntä. Ja hänellä oli määrä viipymättä lähettää kuninkaalle pikaviesti, jos kuningattaren tila mitenkään huononisi.

YHDESTOISTA LUKU.

Kuninkaan lähdön jälkeisenä päivänä voi kuningatar niin hyvin, että hän ensi kerran pääsi linnan puutarhaan nauttimaan raitista kevätilmaa, jota hän niin kaipasi. Oli kaunis, selkeä toukokuun päivä. Kristiina neito ei voinut saattaa kuningatartaan; hän näet sairasti ankaraa kuumetta eikä ollut nähnyt kuningatarta tuon onnettoman juhlaillan jälkeen. Regitza kuningatar oli häiden jälkeisenä päivänä lähtenyt kuningaspuolisonsa kanssa Ruotsiin. Mutta kreivitär Iida, joka itsekin vielä oli hiukan heikkona, seurasi kuningatarta parin neidon kanssa. Suurempaa seuruetta Dagmar ei suosinut. Hän halusi mielellään taas nähdä lempipaikkansa joen luona; mutta hänellä oli ollut vielä kuitenkin salainen pelko tätä paikkaa kohtaan, ja ainoastaan Kristiina-neito tiesi syyn siihen. Vaikka kuningatar senvuoksi kohta paikan etäisyyden takia luopui aikeestaan lähteä joen luo, luulivat kreivitär Iida ja neidot tekevänsä ilon viemällä hänet sinne. He saivat hänet houkutelluksi istuutumaan kantotuoliin, ja erästä kuningattarelle outoa syrjätietä he kannattivat hänet joen rannalle lehtimajaan. Iloisesti yllätettynä, mutta kuitenkin puoleksi pelästyneenä, Dagmar huomasi äkkiä olevansa lempipaikallaan. Oli valoisa päivä ja pian oli kaikki pelko haihtunut. Hän istui iloisena penkillä keinuvan veneen vieressä, ja uneksi taas lempeänä lapsuudestaan ja onnellisesta tulevaisuudestaan. Niin hän oli istunut kai jo tunnin verran ja aijottiin jo lähteä palaamaan linnaan. Silloin neidot ja kreivitär Iida näkivät ihmeekseen köyhän kerjäläisnaisen lähenevän, musta huntu vedettynä alas silmille ja repalaiset vaatteet märkinä. Hän kulki kumarassa, kuten vanha, sairas vaimo, kainalosauvaan nojaten. Mutta hunnun alta he näkivät kalpeat, nuorekkaat kasvot, joista välkkyi musta silmäpari.

"Mistä tuo vieras vaimo on tänne päässyt? Mitä hän meiltä tahtonee?" lausui kreivitär Ida. Kuningatar, joka tähän saakka oli katsellut uneksien joen pikku aaltoja, huomasi nyt vasta vieraan olennon ja huudahti säikähtyneenä.

"Elkää pelätkö, jalo kuningatar!" sanoi kreivitär Ida. "Se on varmaan joku köyhä kerjäävä vaimoparka; mutta on anteeksiantamatonta, ettei puutarhan portti ole ollut lukittuna tähän aikaan. Menkää tiehenne, pikku muori", sanoi hän naiselle. "Täällä ei ole paikka puhutella kuningatarta."