Part 25

Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.

"Se reipas hyvä poika!" huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa kultakannukset tällä sotaretkellä.

Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut, ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin, että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen, vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä ilosanomia kuninkaalle.

Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa, sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen, mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.

Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen käsistään ottaa esikoisensa.

Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä, missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut, aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin saanut tiedon kirjeessä.

Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista. Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.

Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään hentoa lasta.

Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen, hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.

"Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin; minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle voimakkaan ja reiman pojan."

Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja itki.

"Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!" lausui Valdemar nyt lempeästi. "Elä itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos, sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!"

"Rakas, voimakas Valdemar!" vastasi Dagmar taputtaen häntä ystävällisesti kädelle. "Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas, ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja iloiseksi!"

"Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?" kysyi Valdemar. "Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini, ja minä palasin nyt voittajana!"

"Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!" sanoi Dagmar. "Jos kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! -- Ottakaa nyt poika isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos voisi."

Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla. "Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!" sanoi hän liikutettuna. "Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar", jatkoi hän laskien lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, "niin olisinkin sitä uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria runoilijoita narreiksi."

Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.

YHDEKSÄS LUKU.

Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.

Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.

"Enpä ole nähnyt kylmäkiskoisempaa sulhasta", kuiskasi Otto. "Enemmän on mieleeni tuo kookas, uljaannäköinen ritari, joka seisoo etummaisena kuningas Eerikin henkivartijain joukossa, se on urhea ritari Sune Folkenpoika, joka viime vuonna vei kuningas Sverkerin tyttären Vretan luostarista sekä kuninkaan että piispan ja koko papiston uhalla."

"Sepä oli huimapää teko", kuiskasi Kaarlo. "Miten hän siitä suoriutui?"

"Kuten näet. Hän on kerrassaan uuden kuninkaan ensimäinen mies. Se oli reipas ja ovela temppu. Hän oli pukenut itsensä ja miehensä enkeleiksi, ja niinpä uskoivatkin kaikki hurskaat nunnat, että hän vei kauniin Helena-prinsessan taivaaseen. Nyt on neito hänen vaimonsa, ja hänellä on jo reipas poika, eikä koko Ruotsin maassa kukaan uskalla kärventää hiustakaan rohkean Sune Folkenpojan päästä."

"Jos ruotsalainen ritari vie kuninkaan tyttären luostarista ja onnistuu hyvin", sanoi Kaarlo, "niin voi kai tanskalainenkin ritari koettaa onneaan".

"Tuletko hulluksi, Kaarlo?" kysyi Otto. "Et toki ajattele sellaista seikkailua."

"Varjelkoon! Enhän ole vielä ritari."

"Jos ryöstäisin jonkun neidon täältä kirkosta, niin kyllä tietäisin kenet ottaisin!" kuiskasi Otto ylimielisenä ja katsahti Kaarlon sisarta, solakkaa Kristiina-neitoa, joka kantoi morsiamen laahusta. "Mutta en aikoisi jäljitellä ruotsalaista ritaria", lisäsi hän nopeaan. "Minä tekisin enemminkin päinvastoin ja veisin tytöistä kauneimman luostariin. Hovissa ne lapsiraukat turmeltuvat, saat uskoa. Eiköhän sinun sisartasi tähtääkin useampi silmä kuin morsianta! Enoni, kuningaskin, katsoo häntä useammin kuin minä sietäisin, jos olisin tytön veli."

"Sisareni on rehellinen ja siveä tyttö!" vastasi Kaarlo loukkautuneena. "Hänen ei tarvitse olla telkeiden takana säilyttääkseen kunniansa."

"Hänen kunniansa puolesta minä uskaltaisin taistella koko ritariston kanssa!" sanoi Otto. "Mutta ennenkin on kuultu rehellisen neidon joutuvan huonoon huutoon vain siksi, että on ollut kaunis ja ystävällinen kaikkia kohtaan."

"Tiedänpä hyvin, ettei kukaan puhu pahaa minun sisarestani", sanoi Kaarlo posket harmista hehkuvina. "Jos minä olisin ritari, kuten te kreivi Otto, niin totisesti ei kukaan siitä asiasta laskisi leikkiä säilyttäen eheän otsan iltaan saakka!"

"Vaiti, vaiti, tyynemmin, asemies Kaarlo! Ymmärrättehän leikin", sanoi Otto käyden syrjään, sillä Kaarlo alkoi tulla äänekkääksi ja herättää ympäröivien huomiota.

Kaarlo ja ritari Otto olivat viimeisellä sotaretkeltä useissa yhteisesti suorittamissaan urotöissä tulleet aseveljiksi ja läheisiksi ystäviksi. Mutta he riitaantuivat melkein joka toinen päivä ja sanoivat toisilleen kovia sanoja; sillä ritari Otto ilmaisi vapaalla käytöksellään jonkinlaista turvautumista korkeaan sukuperäänsä ja ylempään ritariarvoonsa, mikä loukkasi Kaarloa; yksinkertaisella, köyhällä ritarinpojalla sitävastoin oli töykeä ja rohkea tapa esittää vaatimuksensa ensinkään ottamatta huomioon sukuperää ja säätyä, vaan ainoastaan miehuuden ja ritarikunnian; ja siihen nähden hän nyt toivoi pian olevansa korkealentoisen, ruhtinaallisen asetoverinsa veroinen. "Isä Saxo oli oikeassa: Paha on koiranpennun leikitellä karhunpojan kanssa!" sanoi Kaarlo itsekseen mielellään joka kerta kun hänen ja Otto-kreivin välit noin sotkeutuivat solmulle; mutta seuraavana päivänä he kyllä taas olivat maailman parhaat ystävykset, ja jos Otto todellakin oli loukannut, niin hän oli kohta altis tunnustamaan sen ja sovittamaan tekonsa.

Kun nyt kuningas Eerikin ja kuningatar Regitzan hääjoukkue läksi tuomiokirkosta, astui Kaarle kainosti syrjään, antaakseen tietä ja tullakseen jälessäpäin kuningas Valdemarin ja hänen ritarinsa takana, muiden asemiesten joukossa. Ritari Otto asteli nyt likinnä kuningasta Albert-kreivin sivulla uljaana ja reippaana hänen ohitseen, ja Kaarlo tunsi nöyryytettynä kuinka vähäpätöinen hän oli ruhtinaallisen aseveljensä rinnalla. Tunkeilevassa kansanjoukossa hän näki niin sanotun Kissanpäänoven luona köyhän, kumaraisen pyhiinvaeltajan, joka viekkain, ilkein katsein tarkasteli kreivi Ottoa, kadottamatta häntä näkyvistään. Kaarlo tuli tarkkaavaiseksi, ja oli pyhiinvaeltajapuvun sisältä näkevinään arkkidiakooni Arnfredin, joka häneen kohdistuneen vakavan epäluulon takia oli karkoitettu kuninkaan alueilta. Kohta kun ritari Ottoa ei enää voinut nähdä kirkon ovelta, oli tuo epäilyttävä pyhiinvaeltaja kadonnut väkijoukkoon. Kaarlo unohti nyt hetkessä sen pienen kiistan, mikä hänellä äsken oli ollut Oton kanssa, ja päätti etsiä hänet ensi tilassa varoittaakseen häntä. Hän riensi linnaan, mutta hän ei päässyt koko päivänä niin likelle Otto-kreiviä, että olisi voinut viitata hänelle; hän ei näet voinut tunkeutua ritarien ja ylhäisten hovimiesten joukkoon, jotka olivat likimpänä kuninkaallisten ympärillä, ja niiden joukossa oli ritari Ottokin, joka kuninkaan sisarenpoikana ei sellaisena juhlapäivänä voinut jättää paikkaansa kuninkaan läheisinten joukossa.

Iltapuolella, kun juhlallisuuksien pääosa oli ohi ja iloiset vieraat alkoivat jo vapaammin hajaantua eri tahoille, sai Kaarlo kuitenkin tilaisuuden antamaan merkin sisarelleen, kun tämä aikoi jättää kuningatar Regitzan, jota palvelemaan hänet oli siksi päiväksi määrätty, ja lähteä kuningatar Dagmarin huoneisiin.

"Mitä tahdot, rakas veli!" sanoi Kristiina pudistaen rakkaasti hänen kättään. "Tänään emme ehdi puhelemaan kunnollisesti keskenämme. Minun on mentävä kuningattaren luo; hän raukka istuu yksinään, eikä voi ensinkään ottaa osaa tähän hauskuuteen."

"Sana vain, rakas Kristiina! Jos näet kreivi Oton, ja sopivasti voit lausua hänelle pari sanaa, niin pyydä häntä olemaan varuillaan, sillä täällä on hänen verivihollisensa, se maanpakolaispappi, jonka hän ruoskitti ulos kuninkaan kartanosta! Minä itse olen nähnyt hänet, varmasti hän on väijymässä, saadakseen salaisesti kostaa."

"Jeesus Maria, mitä sanot!" huudahti Kristiina säikähtäen ja tullen kuolonkalpeaksi.

"No, mikä sinun on, sisar? Sinulla ei ole mitään pelättävää. Pyydä vain kreivi Ottoa olemaan varuillaan ja pitämään joka hetki ase mukanaan! Mutta sano hänelle se siten, ettei sitä kukaan selitä pahoin. Elä katso liian lempeästi häneen tai kehenkään muuhun ylhäiseen herraan. Ah, rakas sisar! Muista, että isämme oli köyhä ritari, sekä että pyhä, tahraton nimi on ainoa perintömme ja omaisuutemme!"

"Miten johdut siihen, rakas veli?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Kyllin tästä, rakas sisar! Elä vain unhoita, mitä sanoin sinulle!"

"Ah en -- teen sen pian! Kas tuollahan ritari Otto seisookin kuninkaan luona; minä riennän hänen luokseen sanomaan sen --"

"Elä Jumalan tähden, sisar! Ei se sovi!" väitti Kaarlo aikoen pidättää häntä. Mutta tyttö oli jo poissa, ja kohta Kaarlo näki, miten tämän onnistui saada kreivi Otto parvekkeelle, missä nuori ruhtinaallinen herra näytti erittäin innokkaasti alkavan keskustella hänen kanssaan.

"Ei siitä mitenkään tule hyvää!" sanoi Kaarlo levotonna itsekseen. "Miten minä en uskaltanutkaan itse yrittää noiden suurellisten joukkoon! Sisareni on paremmin kotiutunut hoviin kuin minä, mutta Otto oli oikeassa, hänen täytyy olla varuillaan!"

Kaarlo seisoi ritarisaliin vievän avoimen oven luona, missä palvelijoita ja asemiehiä tungeksi sisään ja ulos. Hän sattui hetkeksi katsahtamaan etusaliin ja kauemmin huolimatta sisarestaan ja Otto-ritarista hän tunkeutui äkkiä oven kautta ja katosi.

Sillävälin ritari Otto seisoi parvella kahdenkesken Kristiinan kanssa, eikä antanut kainostelevalle, säikähtyneelle neitoselle sanan vuoroa, niin hän oli iloinen tältä saamastaan salaisesta, tuttavallisesta viittauksesta; tosin hän ei pitänyt sitä sopivana tytölle, mutta se miellytti häntä kuitenkin suuresti, ja hän sanoi nyt Kristiinalle niin monta kaunista ja kohteliasta sanaa, että tyttö-parka vuoroin punastui ja kalpeni.

"Mutta minulla on teille jotakin sanottavaa, ritari Otto!" sai tyttö vihdoinkin sanotuksi. "Elkää Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä uskoko, että minä olisin tahtonut keskeyttää puheenne kuninkaan kanssa tai viittoa teille niin kainostelematta, ellei minulla olisi ollut vakavampaa asiaa; mutta teidän henkenne on vaarassa, jalo herra!"

"Henkeni!" keskeytti Otto hänet riehakkaasti ja hymyillen. "Vapauttani kai tarkoitatte, kaunis neito! Ja siinä taidatte olla oikeassa. En koskaan unhoita ystävällistä osanottoanne minua kohtaan, silloin kun kaikki täällä ymmärsivät minut väärin. Silloin minun täytyi rientää pois ehtimättä edes kiittämään teitä; mutta uskokaa minua, kaunis Kristiina, mitä minä jätin -- --"

"Ah, sinettisormuksenne!" keskeytti Kristiina nopeasti. "Tosiaan, se on minulla -- minä löysin sen ja talletin teitä varten. Kas täällä se on!" Näin sanoen hän otti poveltaan esiin hopeavitjat, irroittaakseen niistä sormuksen. "Mutta mitä minä tulinkaan ilmoittamaan teille -- --"

"Mitä minä näen, vanha sinettisormukseni!" keskeytti Otto hänet. "Ja sellaisessa tallessa! Oh, älkää irroittako sitä, kaunis Kristiina! Säilyttäkää sitä aina noin, ja antakaa minun ilokseni toivoa, ettei se ole teille epämieluisa muisto!"

"Mutta Jumalani, herra kreivi!" sanoi Kristiina sävähtäen veripunaiseksi. "Kuinka minä voin pitää sormuksenne, onhan siinä teidän ruhtinasvaakunanne?"

"Katsos, minulla on toinen!" vastasi Otto. "Ja jos todella tahdotte antaa minulle korvauksen siitä, niin antakaa tuo pieni merivaharisti, joka riippuu sen vieressä."

Vastaamatta irroitti Kristiina merivaharistin kaulaketjusta ja ojensi sen kreivi Otolle, joka otti sen ihastuneena; samalla hän tarttui neidon käteen ja painoi sen huulilleen.

"Mutta rakas kreivi Otto, teidän henkenne on todella vaarassa;", alkoi Kristiina taas ja kätki nopeasti sinettisormuksen. "Kuulkaahan toki Jumalan nimessä, mitä minulla oli teille sanottavaa. Täällä on teitä väijymässä eräs valepukuinen kavaltaja; mutta Kaarlo-veljeni on nähnyt hänet ja pyysi minun varoittamaan teitä -- se on se kavala pappi, jota te kerran loukkasitte --"

"Mitä, Arnfredko?" kysyi Otto tarkkaavaisena ja päästi tytön käden. "Mahdotonta, onhan hän maanpaossa!"

"Täällä hän kuitenkin on ja aikoo varmaan uhata henkeänne. Mitä meidän on tehtävä?"

"Antaapa hänen tulla! Minä olen ollut suuremmassakin vihollisjoukossa, ettekä te sentään uskone minun pelkäävän yhtä miestä?"

"Ah en, herra Otto!" huokasi Kristiina. "Tiedänhän kyllä, kuinka rohkea ja hurjapäinen olette. Mutta kuka voi puolustautua salamurhaajaa vastaan? Hän voi työntää tikarin sydämeenne kun te vähimmän sitä osaatte varoakaan!"

"Elkäähän pelätkö, hyvä neito! Minä otan takkini alle rintahaarniskan; kun minä vaan tiedän missä voin odottaa vihollista, en minä salli itseäni yllätettävän. Kiitos ystävällisestä varoituksestanne, myöskin uskolliselle kunnon veljellenne! Hän teki kauniisti tahtoessaan varoittaa minua; minä olen tänään vasten tahtoani loukannut häntä."

"Siitä hän ei mitään puhunut, jalo herra! Mutta olkaa nyt todella varovainen! Minä olen niin peloissani sen petturipapin takia."

"Huomenna saatte varmasti kuulla hänen istuvan tornissa", sanoi Otto pudistaen lämpimästi tytön kättä. "Jumala teitä siunatkoon!"

"Kristus ja Pyhä Neitsyt varjelkoot teitä!" sanoi Kristiina ja vastasi kädenpuristukseen arasti ja melkein huomaamattomasti, vetäen kätensä nopeasti takaisin. "En uskalla kauemmin viipyä, kuningatar odottaa minua."

Sitten hän kiiruhti pois. Ritari Otto katseli autuaana hänen jälkeensä ja vasta kun ei enää näkynyt tytön solakkaa, kevyttä vartta ritarisalissa, hän läksi, noudattaakseen hänen neuvoaan, varustamaan hovitakkinsa alle rintahaarniskan.

Kun Otto astui ulos ritarisalista, hän heitti vaipan loistavan hovipukunsa päälle, päästäkseen asuntoonsa linnan pohjoiskulmalle. Hänen täytyi kulkea pitkän, synkän käytävän läpi. Hän oli melkein unhottanut päämääränsä ja asteli ajatellen vain kaunista Kristiina-neitoa ja hänen lämmintä osanottoaan kaikkeen, mikä häntä koski. Tarkemmin miettimättä, mihin se taipumus voi viedä, mitä hän tunsi tyttöä kohtaan, ja minkä hän nyt niin selvään huomasi ja niin ajattelemattomasti vahvisti tytössäkin, hän asteli iloisena ja kevytmielisenä käytävää pitkin, hyräillen lemmenlaulua. Yötä päivää käytävässä palavan, sammumaisillaan olevan lampun heikossa valossa hän nyt näki kaukana tumman varjon liikkuvan edestakaisin hänen asuntonsa oven edessä. Hän pysähtyi äkkiä ja tarttui pieneen korumiekkaansa, jota hän käytti kauniin hovipukunsa kera ja joka hyvin huonosti kelpasi vakavaan otteluun. Hän empi, saattoiko hän niin huonosti asestettuna käydä eteenpäin vai pitikö palata takaisin; mutta pian hän tunsi poskilleen leviävän häpeän punan tuon pelon tähden, jonka hän nyt ensi kertaa huomasi itsessään. Hän veti miekkansa ja lähestyi hitaasti tummaa naamioitua olentoa, jonka hän, sen hiipivästä käynnistä päätti Arnfrediksi. Hän oli vielä noin kahdenkymmenen askeleen päässä huomionsa esineestä ja arveli, pitikö hänen hyökätä vai odottaa kunnes hänen päälleen hyökätään. Silloin sammui lamppu ja hänen ympärillään oli niin pimeätä, että hän ei voinut nähdä miekkaa kädessään. Hän pysähtyi taas, ja taisteli hänet vallannutta voimakasta pelkoa vastaan; sitten hän asteli hitaasti edelleen ovea kohti ja tunnusteli varovasti miekallaan kaikille puolilleen. Samassa hän kuuli jotain helähtävän ja toinen miekka kosketti hänen asettaan. Sanaa sanomatta hän iski umpimähkään ympärilleen, mutta sai samassa niin ankaran iskun käsivarteensa että miekka lensi hänen kädestään, ja nyt hän kuuli tutun äänen:

"Minne hävisit, kirottu salamurhaaja? Minä olen kreivi Otto! Tule vaan! Tällä kertaa saat tuta muutakin kuin koiranruoskaa."

"Kaarlo", huudahti nyt Otto. "Sinäkö se olet. Oletko järjiltäsi! Sinä olet haavoittanut minua -- minähän olen Otto. Sinä varoitit äsken minua, ja nyt sinä hyökkäät itse minun päälleni. Sekö on sinun ystävyyttäsi?"

"Taivaan Jumala, mitä olen tehnyt!" huudahti Kaarlo. "Tekö se olette, ritari Otto! Minä luulin aivan varmaan teitä tuoksi papinlurjukseksi. Hyvää minä tarkoitin. Olenko pahoinkin haavoittanut teitä?"

Pian pääsivät ystävykset selville. Käsi Kaarlon kaulalla Otto palasi hänen kanssaan asuntoonsa. Oton haava ei ollut suuri. Pian oli käsivarsi sidottu ja Kaarlo sai puhutelluksi ystävänsä jäämään rauhallisena asuntoonsa telkien taakse; Kaarlo tahtoi itse ottaa selvän hänen salaisesta vihollisestaan ja siepata hänet kiinni; hän oli näet ritarisalin ovelta selvään nähnyt Arnfredin hahmon katoavan näihin pimeisiin käytäviin, jotka veivät etusalista linnan kylkirakennukseen. Tämän sopimuksen jälkeen ystävykset erosivat, ja tämä seikkailu oli liittänyt heidät toisiinsa entistäänkin lujemmin.

KYMMENES LUKU.

Sykkivin sydämin ja posket hehkuvina Kristiina oli saapunut kuningatar Dagmarin luo, ja kuningatar oli lähettänyt luotaan muut seuraneidot, jotka hän siksi päiväksi oli valinnut suodakseen rakkaalle Kristiinalleen ilon olla mukana juhlassa. Kun Kristiina nyt oli kahdenkesken kuningattaren kanssa ihmetteli Dagmar hänen vaiteliaisuuttaan ja sitä ilmeistä mielenliikutusta, jota tämä turhaan koetti salata. Kuningatar katseli häntä hellällä osanotolla.

"Sinä et tule iloisena ja vapaana lintuna tämän päiväisestä juhlasta, hyvä lapsi!" sanoi hän ystävällisenä, tarttuen Kristiinan käteen. "Mielesi on liikutettu ja kätesi vapisee. Mikä sinun on?"

"Ah, ei mikään, jalo kuningatar! Minä vain juoksin liian kiivaasti käytävän läpi."