Part 23

Piispa Valdemarin paettua hänen asiansa näytti tulevan pitkälliseksi, ja kärsimätön Pietari piispa pelkäsi syystä kyllä hänen eteviä suosijoitaan sekä itse paavin hovissa että myös Euroopan huomatuimpien ruhtinasten joukossa. Viikko viikolta meni, ja kaksi kuukautta oli kulunut, eikä siltä näyttänyt, että paavi ja kardinaalit tahtoisivat tehdä päätöksensä. Mutta nyt saatiin se hämmästyttävä tieto, että piispa Valdemar oli paennut keisari Fiilipin ja Saksin, herttuan Bernhardin luo, joka viimemainittu oli vienyt hänet asejoukon kanssa Bremeniin, ja että hänet siellä oli otettu suurella riemulla arkkipiispana vastaan. Tämä häikäilemättömyys paavin oikeuksia kohtaan suututti kovasti Innocentiusta. Hän ei enää empinyt, vaan julisti Valdemar-piispan kapinoitsijaksi kirkkoa ja paavinvaltaa vastaan, ja muodollinen pannakirja lähetettiin, minkä viejä valtuutettiin tekemään tyhjäksi Valdemarin oikeudet Bremenin arkkipiispana, sekä julistamaan hänet lainsuojattomaksi, kunnes hän katuvaisena itse tulisi tuomiolle paavin istuimen eteen.

Mukanaan tämä mahtava pannajulistus piispa Pietari läksi heti paluumatkalle Roomasta, ja hän aikoi itse, ennenkuin näkisi kuninkaansa, matkustaa Bremeniin ja panna täytäntöön tämän vaarallisen yrityksen. Sillä paavin hovissa ei ollut ketään jolla näissä olosuhteissa olisi ollut rohkeutta ja halua antautumaan tuohon ilmeiseen hengenvaaraan, nimittäin viemään paavin pannakirjaa viholliskaupunkiin niin mahtavalle kapinoitsijalle kirkkoa vastaan.

* * * * *

Piispa Valdemarin seistessä eräänä päivänä Bremenin tuomiokirkossa pääalttarilla, yllään uusi arkkipiispanasu, ja hänen lukiessaan messua seurakunnalle, astui kirkkoon kookas mies puettuna suureen, valkoiseen kaapuun, jonka rintamukseen oli neulottu musta pääkallo; hänen kasvojaan peitti suojus, jonka yksi nipukka ulottui hänen rinnalleen saakka, ja jonka silmäaukoista välkkyi tumma, säkenöivä katse. Tuo vakava, valepukuinen olento lähestyi alttaria ja levitti paavin pannakirjeen arkkipiispan eteen. Tämä tuijotti hämmästyneenä ja kalveten paavin julistusta. Naamiomies peräytyi ja katosi yleisön joukkoon, ja nyt kaikui mahtava ääni kirkon läpi: "Arkkipiispa Valdemar on julistettu kirkon pannaan; voi sitä, joka suojaa kirkon vihollista! Kirottu on se, jota hän siunaa; hänen sauvansa on murrettu -- pyhä voide on huuhdottu pois hänen päälaeltaan."

Koko seurakuntaan levisi kauhistus. Kuin salaman huumaamana riensi kansa ulos kirkosta. Pannan-alainen arkkipiispa pudotti koukerosauvan kädestään ja vaipui voimatonna alttarin eteen. Mutta piispa Pietari, joka oli tuon kauhean pannakirjeen tuoja, oli muutamien tuntien kuluttua Bremenin ulkopuolella, matkalla kuningas Valdemarin luo, joka huhun mukaan oli ajanut keisari Fiilipin pakosalle Pohjoisalbingin luota, ja rynnännyt vahvan sotajoukon kera Braunschweigiin. Huhu keisari Fiilipin epäonnistuneesta hyökkäyksestä Tanskaa vastaan, hänen päättömästä paostaan ja Tanskan kuninkaan voittoretkestä eteenpäin olivat saaneet koko Pohjois-Saksan kauhun ja hämmästyksen valtaan. Tämä mahtava hyökkäys oli ollut Pohjois-Saksan pikkuruhtinasten ainoa toivo, ja muutamat kuningas Valdemarin läänitysmiehistä olivat arvelematta yhtyneet keisari Fiilipiin ja lähettäneet hänelle apujoukkoja vihaamaansa lääniherraa vastaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Schwerinin linnassa piti synkkä Henrik-kreivi tärkeätä sotaneuvottelua Hildesheimin piispan ja kreivi Adolfin kanssa. Saksin herttua Bernhard oli omakätisellä kirjeellä vahvistanut tiedot hänen ja keisari Fiilipin tappiosta Tanskan rajoilla, vaikka hän kutsui sitä vain onnistumattomaksi hyökkäykseksi ja pikaiseksi peräytymiseksi, jonka hän nyt toivoi pakoittavan keisarin vakavampiin varustuksiin Bambergissa. Dannebergin kreivi ja vendiläinen ruhtinas Henrik Borvin veljineen olivat äskettäin lähteneet Schwerinista, luvattuaan tehokkaasti auttaa kostotoimia yhteistä vihollista vastaan.

"Enkö sitä sanonutkin!" lausui Hildesheimin piispa. "Te olitte liian kiihkeä, herra Henrik, te tahdoitte riistää hedelmän ennenkuin se oli kypsäkään ja se osui kivenkovana teidän otsaanne. Onni nyt kerta seuraa Valdemar-kuningasta, ja sitä tietä ette koskaan saavu määräämme."

"Kiertoteitä vielä vähemmän, herra piispa!" sanoi kreivi Adolf. "Mitä auttoi nyt, ettemme itse julkisesti liittyneet keisariin; jos olisimme olleet mukana, ei sotajoukko olisi paennut kuin lammaslauma."

"Se oli tosi sana, uljas kreivi Adolf!" lausui Schwerinin kreivi Henrik, purren suuttuneena alahuuleensa. "Mitä auttoi minua tuo joutava lankous, mitä auttoi sovinto Johan Gantzin kanssa? Puolet kreivikunnastani on vielä takuuna, ja Gråbon linnaa minä en koskaan rakenna. Mitä auttavat kaikki kirjeemme herra piispa; kaikki nuo älykkäät, viekkaat sanat on piru tehnyt: koko meidän suunnitelmamme on nyt kuninkaan hallussa, ja mitä hän ei voi tavata siitä kokoon, sen on nenäkäs Otto-kreivi kertonut hänelle. Haa, miksi en kahlinnut tuota kielittelijää kiveen, silloin kun hän oli käsissäni! Nyt ovat villisorsan siivet kasvaneet, eikä hän enää välitä minun metsästäjistäni, paitsi että hän lähettää minulle takaisin Knuut Punanokan tuomaan kirjeen ja kiitokset viimeisestä. Kuulkaas, mitä tuo pöyhkeä poika uskaltaa kirjoittaa minulle!" Hän avasi erään kirjeen ja luki:

"Terveiset ja parhaat kiitokset jalosta kestityksestä Schwerinin linnan tornissa!

Miten metsästys onnistui kuningas Valdemarin hääpäivänä, sen teidän kunnon metsästäjänne voi itse kertoa, ellei hän ole unhoittanut sitä Riiben varaskopissa varkaiden joukossa. Teidän jumalalliselle ystävällenne ja hurskaalle kätyrillenne kuninkaan hovissa minä itse omalla luvallani olen maksanut palkan koiraruoskalla. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä viimeisten kokemusteni jälkeen olen kaikin puolin vapaa valastani ja vaikenemislupauksestani ja mitä teidän viisastelevassa kirjeessänne keisarille on epäselvää ja salaista, sen minä olen täysin selittänyt herra kuninkaalleni. Minä toivon tulevaisuudessa suuremmalla kunnioituksella ja luottamuksella ritarillista ja ruhtinaallista kunniaanne kohtaan voivani nimittää itseäni

teidän avoimeksi ja aina taisteluun valmiiksi viholliseksenne. Ritari Otto, Lüneburgin kreivi".

Henrik-kreivi repi kirjeen ja heitti palaset vihoissaan lattialle.

"Mitäs te suututtelette suulaan pojan pistelyistä?" lausui Hildesheimin piispa. "Jos on totta, että kreivi Albert rientää sotajoukon kera Schweriniä kohti, niin teillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa. Tällä kertaa tuskin on päätöksenä tanssit ja huvit, kuten viimeksi. Minä neuvoisin teitä ensi tilassa lähtemään linnasta veljenne ja puolisonne kanssa, jos ette luule sitä voitavan puolustaa siksi kunnes keisari Fiilip ja herttua Bernhard ovat toipuneet säikähdyksestään ja voivat auttaa teitä."

Heidän vielä neuvotellessaan tästä ratsasti eräs rajavartia täyttä laukkaa pihalle; hän toi Schwerinin kreiveille sen kauhun viestin, että Albert-kreivi oli hävittänyt Vittenburgin ja Boizenburgin linnan, sekä että hän kaikkialla missä kulki, ryösti ja hävitti säälittä. Tanskan kuningas oli itse ollut Boizenburgin luona ja siellä keskustellut tuttavallisesti Otto-keisarin kanssa. Sieltä kuningas oli lähtenyt keisarin kanssa Riibeen, mutta Albert-kreivi ja Lüneburgin kreivi Otto riensivät nopeasti Schweriniä kohti.

Kreivi Henrik kihisi suuttumuksesta. Hän lähetti sotapäälliköilleen käskyn koota Schwerinin koko sotakuntoinen miehistö ja valmistaa kiehuvaa pikeä ja kuumentaa hehkuviksi kiviä, joilla vihollinen otettaisiin vastaan. Ei auttanut, että Hildesheimin piispa neuvoi pakoa ja itse valmistautui lähtemään linnasta. Kreivi Henrik ei ottanut kuuleviin korviinsa sitä, ja Adolf-kreivi selitti jäävänsä ottamaan osaa liittolaisensa kohtaloon. Kun Schwerinin linna oli täynnä puolustusvalmistelujen touhua, kaikui tornista torven ääni, ja eräs kookas tuntematon mies, harmaaseen vaippaan pukeutuneena, ilmoittautui portinvartijalle sanoen olevansa linnan isännän vanha ystävä jolle hänellä oli tärkeä viesti tuotava. Linnansilta laskettiin alas ja vieras pääsi sisään. Kun hän astui juhlasaliin kokoontuneitten herrojen luo, säpsähtivät kaikki, niinkuin koston hirmuhenki olisi astunut heidän keskeensä; mutta vieras veti kasvoiltaan syrjään suojuksen.

"Bremenin arkkipiispa -- uljas Valdemar-piispa!" kuului joka suusta, ja kreivi Henrik toivotti hänet tervetulleeksi uskollisena ystävänä ja hätätoverina.

"Kutsutteko minua ystäväksi ja toveriksi kun kuulette kuka minä olen?" lausui peloittavan vakava vieras. "Minä olen lainsuojaton, pannanalainen mies -- --"

"Lainsuojaton? Pannanalainen?" toistivat kaikki kauhistuneina.

"Lainsuojaton, pannanalainen!" toisti myös kreivi Henrik, mutta ojensi samalla hänelle kätensä. "Ystäväni ja hätätoverini te olette kuitenkin -- ystäväni ja toverini kostotoimissa!"

"Kuulkaahan siis", lausui synkkä vieras. "Minä luulin Innocentiusta liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt; minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani; mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani. Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun kuvan sijaan miekka -- turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja kostotoveriksi!"

"Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!" sanoi kreivi Henrik. "Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin neuvotteluihin."

"Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on", lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. "Se on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista, Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan, että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat, mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona, ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle -- niin Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen kuninkaan poika voi!"

"Arvoisa herra veli!" lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. "Ette tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään -- jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin."

"Se olkoon minun asiani, herra!" keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja itsetietoisena. "Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik, niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit."

"Minä seuraan teitä, uljas herra", sanoi kreivi Henrik varmasti. "Te olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi." Tuskin tämä päätös oli tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.

* * * * *

Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille, ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.

Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan, sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin kuin välttämätöntä oli.

Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä toteutuvan.

Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.

"Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!" lausui kuningas kulkien edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti. "Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä onnettomuuteen."

Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä puolisoaan.

"No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan", lausui kuningas nyt ääneen ja päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä. "Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta."

"Ah rakas herrani ja kuninkaani!" huokasi Dagmar, Valdemarin pukeutuessa sotapukuunsa. "Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja iloa?"

"Kun minä vanhenen ja harmaannun", vastasi sotainen kuningas, lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, "silloin saamme minä ja Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni voi kääntyä hädäksi -- niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle. Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!"

Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan. Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja kuninkaalta.

* * * * *

Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella, ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.

"Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?" kysyi Rigmor. "Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?"

"Kyllä", sanoi Kristiina, "mutta sittenpähän heistä tuleekin ritareita, ja jos kuullaan heidän tehneen rohkeita tekoja, niin heistä tehdään laulukin. Nyt kyllä tulee laulettavaa, kun piispa Pietari Sunenpoika urheine veljineen palaa voittajana Ruotsista."

"Kunpahan sanoisit sen oikeaan aikaan, rakas Kristiina! Kysymyksessä on moni kallis henki; monet minun rakkaista, uskollisista maanmiehistänikin lähtivät sinne. Jumala tietää, palaavatko he enää."

"Mutta mitä he tekevät Ruotsissa?" kysyi Rigmor kärsimättömästi. "Saksassahan meillä on sota, siellä missä isä ja ritari Otto ja Riisen Kaarlo ovat."

"Kuningas ei tahdo suojella vain itseään ja valtakuntaansa", vastasi Dagmar, "vaan myöskin ystäviään ja sukulaisiaan. Näit kai sen vieraan, onnettoman kuninkaan, joka oli täällä, hänet joka näytti niin kalpealta ja hyvältä istuessaan pöydän ääressä keisarin rinnalla. Hän oli Ruotsin Sverker-kuningas, hänet oli ajettu pois maastaan, ja hän pyysi kuninkaalta apua; ja hädässä ystävää koetellaan. Siksipä kuningas lainasikin hänelle monta parhaista ritareistaan; isäni Böömissä teki samoin. Ah, he tarkoittivat hyvää, nuo rakkaat ihmiset; mutta onni ja voitto ovat Herran kädessä."

"Mutta Herrahan tarkoittaa myös hyvää", sanoi Rigmor, "niin ettei ole hätää ensinkään".

"Niinpä kyllä, hyvä lapsi!" vastasi Dagmar, taputtaen tyttöä liikutettuna poskelle. "Mitä hän suo meille, olipa se vaikka surua ja ahdistusta, se on hyväksemme; hänen aikomuksensa ja tiensä ovat tutkimattomat."

Dagmarin äidillinen keskustelu rakkaiden morsiusneitojensa kanssa keskeytyi, kun herra Ib Urne toi uutisia kuninkaalta.

"Teidän kuningaspuolisonne, jalo kuningatar, on Jumalan kiitos täysin terve", sanoi hän. "Oikeassa vihassaan hän on rakentanut sillan Elben yli ja tehnyt hirmuisen hyökkäyksen ratsuväen ja sotavaunujen kera Bremenin alueelle, luultavasti houkutellakseen Bremenin pannanalaisen arkkipiispan Hampurista; mutta tuo paatunut maailmanlapsi ei eksy ansaan. Hän jää lujaan huuhkajanpesäänsä ja varustautuu ikäänkuin aikoen uhata Tanskaa ja uhmailla kuningasta ja pyhää isää sieltä ikuisesti. Vastapainoksi ja suojaksi tuota Belialin piispaa vastaan kuningas nyt rakentaa vahvaa varustusta Elben rannalle vastapäätä Hampuria. Kreivi Albertilla on määrä liittyä joukkoineen kuninkaaseen, sillä nyt odotetaan joka päivä keisarillisia filistealaisia suurin sotavoimin Bambergista."

"Jumala suojelkoon kuningasta ja oikeaa asiaa!" lausui Dagmar. "Eikö Ruotsista ole mitään uutisia?"

"Puhutaan suuresta Lenen luona suoritetusta tappelusta, ylevä kuningatar, mutta huhut sen päättymisestä ovat monenlaisia, eivätkä kaikki kajahda Liibanonin tuoksuilta."

"Se ei ole minusta mikään hyvä merkki", huokasi kuningatar. "Hankkikaa minulle ensi tilassa varmat tiedot, rakas herra hovimestari. Minä pelkään etten näe enää koskaan rakkaita, uskollisia böömiläisiä. Ah, minähän olen vastoin tahtoani syypää moneen onnettomuuteen. Minun takiani tulivat nuo kunnon maamieheni tänne pohjolaan; ja nyt heidän luunsa ehkä lepäävät vieraassa maassa. Entä tuo kiittämätön piispa Valdemar, joka valallaan vakuutti minulle, ettei tahdo kostaa! Jos en olisi häntä niin säälinyt ja niin hartaasti rukoillut hänen puolestaan, hän varmaan vieläkin istuisi vankina Sjöborgissa."

"Jos Herra sillä tavalla kävisi arvioimaan meidän hyviä töitämme", sanoi herra Ib Urne, "miten meidän kävisikään silloin pahojen tekojemme tähden?"

"Ah, paha ja mitätön on meidän työmme aina", lausui Dagmar. "Mutta Hän, joka tuntee sydämet antaa armonsa. Kiiruhtakaa, rakas herra hovimestari, elkääkä jättäkö minua pitemmäksi aikaa epätietoisuuteen."

Herra Ib Urne meni. Pian saivatkin Dagmar ja kuningas tuon surullisen tiedon tappiosta Lenen luona, joka on niin syvästi ja pysyväisesti vaikuttanut kaikkiin tanskalaisiin sydämiin, että muisto siitä on kansan keskuudessa säilynyt viime aikoihin asti unohtumattomassa surulaulussa. Vaikkakin tuon onnettoman taistelun päätös oli häviö, jonka rohkean, kiihkeän piispa Pietarin ja hänen kolmen veljensä johtamat tanskalaiset kärsivät, ei kuningas Valdemar kuitenkaan saanut häpeää miehistään; sillä todenmukaisesti lauloi kansa runoilijan sanoilla:

"Pojat Tanskan urhoina taisteli, kovin ruotsalaista he löivät; he ennen kaatuivat paikalleen kuin kunniansa möivät.

Oli ruotsea kolme, kun heitä yks: oli kaukana leikki siitä; niin paljon sinne kalvenikin ja kuoli urhoja niitä."

Tässä taistelussa kaatuneiden ja Ruotsiin haudattujen urhojen joukossa oli kaksi piispa Pietarin ja arkkipiispa Anteron veljeä, Knardrupin kuuluisa herra Ebbe Sunenpoika, kuningas Sverkerin appi, sekä herra Laurids Sunenpoika, samoin kuin Gleichenin reipas kreivi Engelbrekt, herra Karl Grå ja ritari Ove Dyre, jonka kilvessä oli kultasarvi. Piispa Pietari itse ja hänen veljensä Jaakko Monelainen olivat päässeet hengissä pakoon ja tuoneet surullisen viestin kuninkaalle. Onneton kuningas Sverker säilytti myös henkensä, mutta kaatui sitten uudesta taistelussa Gestiren luona, vähän matkan päässä Lenen onnettomalta taistelukentältä. Niistä lukuisista tanskalaisista ja böömiläisistä sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä ja Sunenpoikia tässä tuhoisassa taistelussa, palasi vain muutamia takaisin, ja surullista oli tanskalaisten nähdä tuon uljaan sotajoukon repaleiset jäännökset. Tästä sanotaan surumielisesti tuossa kansan surulaulussa:

"Kai kahdeksantuhatta Tanskasta läks heitä sotahan: nyt tuskin viittäkymmentä näemme palaavan.

He saaliiks korppein, huuhkaajain jäi vuorten rotkoihin. Moni itkee täällä morsian, kun pois on ainoisin.

Ja rouvat linnojen parvilla ne vuottivat herrojaan: palas orhit yksin, ja hyytynyt oli verta satulaan."

Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla, kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden hänelle tuon Jobin viestin.

Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja böömiläisten soturien kera.