Part 22

Suutuksissaan näistä tiedoista kuningas oli kohta kutsuttanut kreivi Albertin ja Pietari-piispan luokseen. Ankara, tyyni sotaherra ja kiihkeä piispa seisoivat jo ääneti ja odottavina huoneessa, mutta kuningas käveli vielä vihaisena edestakaisin lattialla kädessään nuo tärkeät kirjeet.

"Lukekaa!" sanoi kuningas, ojentaen heille kirjeet, jotka he lukivat ja antoivat hänelle takaisin.

"Mitä aiotte tehdä, kuninkaallinen sukulaiseni?" kysyi Albert-kreivi ainoankaan ilmeen muuttumatta hänen kasvoillaan. "Arkkipiispa? Se yltiöpää!" huudahti piispa Pietari kiivaasti ja katseli kuningasta kiihkeän levottomana.

"Kuten näette, ei ole aikaa istua kauemmin rauhassa kotona!" lausui kuningas. "Rakas serkkuni piispa on kaikkeen syy; hän se on ärsyttänyt kaikki Saksan paholaiset niskaani. Hän kai uneksii olevansa paavi, ja Bremenin arkkipiispan istuimelta päin hän puuhaa minulle vastusta enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Mutta kuulkaa, suunnitelmani on valmis: kutsukaa heti sotajoukko kokoon, uljas sisareni poika! Me emme saa antaa Fiilipin astua Tanskan rajan yli. Ja te, neuvokas Pietari-piispa, olkaa te minun puhemieheni Roomassa. Rientäkää te kohta sinne ja pankaa minun puolestani vastalause piispa Valdemarin vaaliin Bremenin arkkipiispaksi! Minä annan mukaanne kirjeen ja tarpeellisen valtuutuksen. Tämä ei ole pikkuasia; minä luotan teidän harrastukseenne ja kuntoonne. Te pidätte vääjäämättä kiinni paavin omasta sanasta ja piispa Valdemarin vapautuksen nimenomaisesta ehdosta."

Näin sanoen kuningas päästi molemmat luotaan. Seuraavana päivänä hän itse lähti kreivi Albertin ja ritariensa kanssa, pientä valittua joukkoa johtaen, maan rajoja kohti; ja piispa Pietari, vanhan uskollisen Martin ja kahden asemiehen saattamana, läksi suurella kiireellä Rooman-matkalle. Kuninkaan kirjeen ja valtuutuksen oli hän itse varovaisena ommellut alustakkinsa rintataskuun.

KUUDES LUKU.

Toista kuukautta oli kulunut. Piispa Pietari oli matkannut yötä päivää; suurempi osa matkasta oli kulunut onnellisesti. Eräänä iltana hän istui läpimärkänä sateesta eräässä savuttuneessa, likaisessa majatalossa Ternin ja Rooman välillä, yhteisessä vierastuvassa. Hän käski Martin kuivata takan ääressä vaatteet ja itse hän lattiaan kiinnitetyn, likaisen pöydän ääressä virkistäytyi pikarilla Orvietoviiniä.

"Tänne siis on ehditty!" jupisi Martti. "Ja huomenna näillä ajoin voimme olla Roomassa, jos Jumala suo. Onpa totisesti ihana maa tämä Italialais-maa, kunhan nämä ihmisparat vaan eivät olisi niin yksinkertaisia; kun minä pyydän kannun olutta, niin ne tuovat minulle tuota kirottua öljyä, kaikki mitä ne tietävät on viinilasi. Herra piispa", sanoi hän nyt ääneen. "Nyt on matkaviitta kuiva, tahdotteko nyt ottaa sen päällenne ja antaa minun nyt kuivata takkinne. Te voitte, Jumalan nimessä, saada kurkkukatarrin; niinpä te matkustattekin, ettekä huoli sateesta ettekä myrskystä. Eihän Rooma minnekään juokse, tiemmä."

Piispa antoi hänen jupista ja ojensi hänelle takkinsa, ja kietoutui viittaansa, ajatellen sitä latinalaista puhetta, minkä hän aikoi pitää paaville.

"Juttuja kai ne ovat nuo ryöväritarinat, joita tästä maasta kerrotaan!" jatkoi puhelias Martti. "Emmehän ole vielä yhtään nähneet, mutta uteliaita ne ovat täällä kuin lemmot. Äsken en ollut mitenkään selvitä eräästä saksalaisesta, joka aivan väkipakolla tahtoi tietää, keitä me olemme ja miksi matkustamme."

"Saksalaisesta?" kysyi piispa teroittaen huomiotaan. "Hm, mitä vastasit hänelle?"

"Ah, minä vastasin toden mukaan, että herrani on ylhäinen tanskalainen piispa, kuninkaan paras ystävä, jolla on mukanaan tärkeä viesti ja kirje paaville, ja että minä olen -- --"

"Tyhmää lorua!" keskeytti piispa vihoissaan. "Kuka sinun on käskenyt mennä kellekkään selittämään niitä asioita?"

"Anteeksi, ankara herra piispa, jos olen siinä tehnyt tyhmästi!" vastasi Martti pudottaen takin käsistään. "Minä olisin kyllä voinut hänelle syöttää pajuköyttä, mutta ettehän tavallisesti kärsi yhdenkään ihmisen valehtelevan: sillähän te sanotte meidän liittyvän pirun ystäviksi ja tovereiksi -- herra siunatkoon! Ja jos olisin muuta sanonut, niin olisinhan ilmeisesti valehdellut."

"Sinun pitää vaieta silloin kun puheesta ei ole hyötyä", sanoi piispa kiivaana. "Täällä sentään luulin olevani turvassa sinun puheliaisuudeltasi; kun et ymmärrä sanaakaan tästä kielestä en luullut sinun saksaakaan paljon taitavan!" -- "Ah herra piispa, minä autan itseäni miten voin", vastasi Martti. "Kapitulitalossa oppimani latina tulee täällä hyvin tarpeeseen. Mutta ettekö tahdo itse huolehtia kirjetaskusta, herra -- minä pelkään että se voi tulla liian likelle tulta?"

"Herra armahda, kirjetaskuni!" huudahti piispa. "Anna tänne! Se ei saa olla poissa rinnaltani: se on minulle tärkeämpi kuin kaikki matkarahamme." Sitten hän veti märän takin jälleen päälleen.

Piispa ja vanha Martti eivät olleet keskustellessaan huomanneet, että kookas, äänetön pyhiinvaeltaja oli tullut samaan huoneeseen ja istuutunut pimeään oviloukkoon. Nyt astui isäntä sisään mukanaan pari vierasta, asestettua ratsuria, jotka puhuivat italiaa ja näyttivät saksalaisilta.

"Te siis seuraatte hurskasta herra pyhiinvaeltajaa Lorettoon?" kysyi isäntä. "Se kai on raskas retki ylhäiselle herralle, varsinkin ajettunein jaloin; mutta melkein pahemmalta rangaistukselta minusta tuntuu se, ettei hän saa puhua sanaakaan. Ah Herra Jumala, mitä kaikkea tuleekaan luvanneeksi Pyhälle Neitsyelle, kun on hädässä ja ahdistuksessa! Olenpahan itsekin luvannut hänelle aivan joutavan jutun takia, etten koko vuoteen kysy ainoaltakaan matkustajalta hänen nimeään."

"Se vuosi kai on lopussa!" laski eräs vieraista ratsureista leikkiä.

"Jo kauan sitten, rakas ihminen! Enkä koskaan enää tee sellaisia lupauksia; täytyyhän toki tietää, ketä pitää kattonsa alla, ettei holhoa ryöväreitä eikä kerettiläisiä. Toisin on sellaisten ihmisten laita kuin tuon hurskaan pyhiinvaeltajan, jonka pyhä lupaus kieltää ilmaisemasta nimeään. Mutta ateria on valmis, hyvät herrasväet! Kai syömme kaikki samasta vadista? Sillä koska kaikki tarvitsemme ruokaa, niin olemmehan samanlaisia rakkaan Jumalan luomia."

Nyt astui sisään useampia vieraita, istuutuen keskelle vierastupaa katetun illallispöydän ääreen, minne Pietari piispakin oli asettunut. Paksu, likainen nainen, isännän vaimo, asetti pöydälle suuren, höyryävän makaroonivadin. Isäntä istuutui pöydän päähän ja luki kädet ristissä rukouksen. "Kotirauha, maanrauha ja tunnonrauha!" niin hän päätti rukouksensa ja kun hän samassa hetkessä huomasi jonkun virheen ateriassa, niin hän löi vaimoaan suola-astialla päähän ja kysyi kolminkertaisesti kiroten, niinkö katettiin pöytä näin ylhäisille vieraille?

Tästä syttyvä perheriita katkesi siihen, että nurkassa istuva pyhiinvaeltaja nousi ylös ja viittasi isännälle, heittäen samalla pöydälle kukkaron jonka isäntä nopeasti sieppasi.

"On vastoin hurskaan herrani lupausta", sanoi vieras ratsuri, "ottaa osaa pöydän nautintoihin, samoinkuin levätä yötä katon alla, ennen Lorettoon saapumista."

"Vai niin!" sanoi isäntä. "Niinpä toivon teille onnellista matkaa ja rukoilen Pyhää Neitsyttä opastamaan tietä."

Pyhiinvaeltaja kääntyi lähteäkseen tuvasta. Oli tumma iltahämärä, ja piika kantoi sisään kaksi lamppua, jotka hän asetti pöydälle, toivottaen tavan mukaan "mitä parhainta yötä." Nopeasti läheni pyhiinvaeltaja ovea, mutta samalla kun hän terävästi katseli piispa Pietaria hänen pyhiinvaeltajahattunsa luisui niskaan; lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoilleen, ja piispa Pietari, joka oli kiinnittänyt tuomionsa tuohon kummalliseen vieraaseen, näytti hämmästyksekseen noissa kalpeissa, punapartaisissa kasvoissa tuntevan piispa Valdemarin hurjat, intohimoiset piirteet. Isäntä oli saattanut vieraitaan ovelle ja palannut. "Mukava pyhimys!" sanoi hän ristien itsensä. "Hän vaeltaa katuvaisena kylien läpi; hän nauttii vain vettä leipää eikä puhu sanaakaan majataloissa; mutta maantiellä hän ratsastaa muhkeana, syö sekä lihaa että viiniä ja puhuu saksaa ratsumiestensä kanssa kuin lempo. Ei, hurskauden ja pyhyyden aika on maailmassa jo mennyt."

"En nähnyt väärin, se oli piispa Valdemar!" kuiskasi piispa Pietari Martille: "Ei hän matkusta Lorettoon, vaan Roomaan. Hullusti käy, jos paavilla ei ole minun viestiäni ennen hänen saapumistaan. Pidä suusi tukossa ja satuloitse hevoset!"

"Mutta jos hän tunsi teidät, herra piispa, on ehkä kuitenkin varminta päästää hänet edelle. Hänellä on mukanaan neljä vahvaa ratsuria."

"Meitähän on myös neljä. Kuninkaan asialla ollessaan tanskalainen ei laske ystävien eikä vihollisten lukua. Onhan Roomaan useitakin teitä. Tee kuten sanon!"

Martti meni ja pian seisoivat hevoset satuloituina oven edessä. Sillä välin piispa Pietari oli tiedustellut isännältä, mitä tietä saksalaiset olivat matkustaneet pyhiinvaeltajan kanssa; hän oli myös saanut tiedon lyhemmästä Roomaan vievästä tiestä, joka kuitenkin kulki villin ja vaarallisen vuoriseudun läpi. Mutta siihen tiesi isäntä neuvon; hyvästä maksusta oli kunnollinen opas valmis palvelemaan matkustajia.

Pietari-piispa maksoi runsaasti sen aterian, jonka nauttimiseen hän ei ehtinyt, ja hypähti reippaana ja innokkaana juoksijansa selkään. Huolekas isäntä antoi hurskaan siunauksen hänen matkaevääkseen; mutta piispassa heräsi samalla epäröinti, sillä isännän äänensävy muistutti kiroukseen päättyneestä pöytärukouksesta. Ja kun hän näki isännän hankkiman oppaan, hän oli melkein katumaisillaan nopeaa päätöstään. Mutta opas ratsasti jo muulillaan etunenään. "Jumalan nimeen"! lausui piispa ja seurasi häntä.

He olivat ratsastaneet muutamia tunteja; pimeys lisääntyi, ja tie kukkulain välillä tuli hankalammaksi ja viistommaksi; se teki niin monia mutkia ja kaarroksia, että näytti siltä kuin tultaisiin yhtä paljon taaksepäin kuin eteenpäin. Lopulta ei näkynyt minkäänlaista jälkeä; opas pysähtyi ja selitti eksyneensä niin ettei tuntenut tietä eikä polkua. "Mutta tuolla kallion äärellä minä näen tulisoihtuja; siellä on varmaan majatalon aasinajajia --, he aikoivat samaa tietä kuin me. Jos hyvät herrat sallivat, niin minä annan noille kunnon miehille merkin, jolla meidän täällä on tapana ilmoittaa hyville ystäville hätätilamme."

Vastausta odottamatta hän veti kohta esiin pillin ja puhalsi siitä kolmasti terävän, läpitunkevan äänen. Merkkiin vastasi kohta samanlainen ääni ja soihdut likenivät.

"Tulevat!" sanoi opas. "Olipa onni, etten unhottanut jahtipilliäni."

Piispa Pietari katsoi terävästi ja epäilevänä ruskeaa likaista italialaista. Oli parahiksi valoisaa vielä, että hän näki viekkaan hymyn tämän ohuitten huulten seutuvilla. Piispa ei koskaan matkustanut aseetonna; käsi miekan kahvalla hän katsahti luottavana taivasta kohti ja kutsui Marttia. "Sano miehille", lausui hän tanskaksi, "että meidän Jumalan nimessä tulee olla valmiina äkillistä hyökkäystä vastustamaan!"

"Herra Jumala, onko niin!" huoahti Martti ja riensi täyttämään herransa käskyä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat olevansa villien, likaisten, soihduilla ja miekoilla varustettujen miesten ympäröiminä. Opas oli kadonnut. Martti ja molemmat asemiehet katsoivat kauhistuneina suurta ylivoimaa. Mutta empimättä he kuitenkin tarttuivat aseisiin. Piispan miekka oli pian vedettynä esiin; mutta hänen hevosensa arkaili soihtuja; se nousi pystyyn, piispa selässään, kallion partaalla, ja syöksyi alas.

Ankaran putouksen pyörryttämänä makasi piispa jyrkänteen alla, eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kun hän selvisi, oli sysimustaa hänen ympärillään. Hän kuuli Martin ja asemiesten ähkyvän ja kiroilevan vähän matkan päässä; vaivoin hän nousi ja hoippui ääntä kohti. "Parempi olisi teidän rukoilla kuin kiroilla!" huusi hän. "Missä olette, miten ryövärien kävi?"

"Piruja ne olivat eikä ihmisiä", valitti Martti. "Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen kiitos, että te elätte, herra! Täällä minä makaan, voimatta kättäni liikuttaa."

"Me tappelimme niinkauan kuin voimme", sanoi toinen, asemiehistä. "Mutta niitä olikin ainakin kymmenen yhtä vastaan."

"Kaksikymmentä perkelettä yhtä vastaan, aiot kai sanoa!" huudahti Martti. "Oh auta meitä, rakas herra, me makaamme täällä sidottuina ja uimme veressämme!"

Vihdoin piispa löysi sidotut palvelijansa ja katkoi miekalla heidän sidotut kahleensa. He hypähtivät ylös ja katsoivat ympärilleen, mutta läheltä ei voinut mitään kuulla eikä nähdä. Kaukana he näkivät soihtujen valon, joka pian haihtui kallioitten väliin.

"Olivatko ne todella ryöväreitä vai piruja?" lausui Martti, joka nyt vasta huomasi, ettei ollut saanut ainoatakaan isompaa haavaa ja että se, jota hän oli pitänyt verenä, oli vain puro, jossa hän oli maannut. "Ah, rakas herra piispa!" jatkoi hän. "Kun minä näin hevosenne syöksyvän kallion reunalta alas, musteni kaikki minun silmissäni. Minä hosuin luotani kaiken minkä voin, mutta kuten sanottu, ainakin yli kolmekymmentä roistoa oli minua sitomassa."

"Kiitä Jumalaa elämästäsi, eläkä kersku, Martti!" sanoi piispa. "Haavoittuiko teistä joku vaarallisesti?"

"On Jumalan ihme, että jollakin meistä on jäsenet täydet", sanoi Martti. "En tahdo kerskua rakas herra! Kuinka paljon ryöväreitä oli, jätän kuin jätänkin sanomatta, sillä minulla oli muutakin tekemistä kuin lukea niitä. Mutta minä olen puolustautunut roimasti, vaikka olinkin sidottu enkä voinut jäsentä liikauttaa -- katsokaa, sen voin teille todistaa, herra! Tuossa on reppu, sisällään teidän virkavaatteenne, ja tässä kukkaro. En antanut niiden vintiöitten ottaa äyriäkään." Piispa Pietari työnsi nyt käden povitaskuunsa. "Jumalan pyhä veri, se on poissa!" huudahti hän kauhistuneena. "Minut on ryöstetty -- koko matka on turha!"

"Minullahan se on herra!" huudahti Martti. "Tässähän on kukkaro."

"Mitä minä kukkarosta? Kirjetasku, kirjetasku, jossa on kuninkaan kirje ja valtuus!"

"Sepä onnettomuus, rakas herra! Kunpahan olisitte jättänyt minulle, -- mutta etteköhän ole kadottanut sitä pudotessanne? Me etsimme, kunnes se löytyy!"

"Turhaan, turhaan! Poissa se on -- ei se ole kadonnut, se on ryöstetty; se oli neulottu lujasti kiinni -- takki on revitty, tasku on halkaistu; haa, eivät ne olleet tavallisia rosvoja. Kullasta ja vaatteista ne eivät välittäneet -- kirjeitäni ne tahtoivat, -- tämä ansa oli tuon röyhkeän Valdemar-piispan virittämä. Mitäs minä nyt Roomassa ilman kirjettä ja valtuutta."

Kiihkeä piispa oli melkein epätoivoinen; hän väänteli käsiään eikä tiennyt, pitikö hänen lähteä eteen- vai taaksepäin.

"Rakas, hyvä herrani!" lohdutti Martti häntä uskollisesti. "Kuinka voitte tämän ottaa niin sydämellenne? Kyllähän tiedätte mitä kirjeessä sanottiin, ja minähän tiedän, että te osaatte asettaa sananne kuin kuningas itse, ja mitä valtuutusta te tarvitsette? Kun pyhä isä näkee teidän rehelliset tanskalaiset kasvonne, niin näkeehän hän hyvinkin, että te ette kulje valheen kengillä!"

"Vanha, uskollinen Martti!" sanoi piispa iloisesti. "Sinun suusi kautta puhuu hyvä suojelushenkeni minulle, niin, sinä olet oikeassa!" huusi piispa. "Jumalan avulla tulen toimeen ilmankin kuninkaan valtuutusta ja kirjettä. En tahdo huolehtia siitä, mitä minun pitää sanoman! Hän, joka tällä hetkellä piti suojelevan kätensä yllämme, hän voi myös antaa minulle sanat ja valtuutuksen, jota parempaa kuningaskaan ei voi antaa, eikä mikään ryöväri ottaa minulta. Tulkaa, Herran nimessä eteenpäin! Minä olen ennenkin löytänyt tien kuinka synkkää olikin ja kuinka pahoja vihollisia läheisyydessä. Mutta minun mukanani oli Hän, joka on tie ja valo."

Piispan luottavat sanat palauttivat nyt miestenkin rohkeuden; he löysivät pian kaikki hevoset, ja vaikka ei voinut nähdä tietä eikä polkua, palvelijat kuitenkin seurasivat vakaisina hurskasta herraansa, joka kädet ristissä satulannupun päällä antoi hevosen kulkea oman vaistonsa mukaan, koskematta ohjaksiin. He olivat ratsastaneet näin hetken ääneti, eikä kukaan tiennyt minne tultiin.

"Minä uskon, herra piispa", sanoi nyt Martti miettiväisenä, "että ennenkin olette löytänyt tien täydellisessä pimeydessä. Minusta näyttää, niinkuin me ratsastaisimme pelkkien kalliojyrkänteiden ja rotkojen väliä."

"Niinhän on elämässä joka askeleella", vastasi piispa, "vaikkakin me huonossa omaviisaudessamme olemme upposokeita näkemään sitä".

"Jos niin on ymmärrettävä, hurskas herra, niin varmaan te olette oikeassa; mutta minä en usko, että te puhutte minulle niin kuin Vapahtaja opetuslapsilleen."

"Myöskin kirjaimellisesti ymmärtäen minä sanoin totuuden", vastasi piispa. "Uskoen ja luottaen näkymättömään oppaaseen olen ennenkin löytänyt tien, vaikka synkkä pimeys ahdisti sydäntäni pahemminkin kuin nyt ja vaikka pahempiakin vihollisia oli likelläni kuin ne, joita minä nyt pelkään: se tapahtui synkässä, kirotussa tornissa, missä oli noituutta ja pirun vehkeitä."

"Herra varjelkoon, miten pääsitte silloin siitä, herra?" kysyi Martti uteliaana ja peloissaan, katsellen ympärilleen ja ristien itseään.

"Minun täytyi sieltä tulenliekkien läpi, mutta se oli hyvin ansaitsemani rangaistus, koska minä tahdoin olla viisaampi kuin kristityn on lupa, ja silmätä siihen kirjaan, johon on kätketty ihmisten kohtalot ja tulevaisuus."

"Onko todellakin sellainen kirja?" kysyi Martti ja unohti tarkata vaarallista tietä. "Se on kai se, jota kutsutaan Kyprianukseksi." Hän teki taas ristinmerkin mainitessaan tuon nimen ja katsahti epäillen taakseen.

Asemiehet olivat jääneet hiukan jälkeen. Oli saavuttu paikalle missä kaksi saattoi ratsastaa rinnakkain, ja Martti ratsasti jännitetyn tarkkaavaisena, mietteliään herransa sivulla.

"Elkäämme enää puhuko sellaisista asioista!" sanoi piispa hillityllä äänellä. "Tämän verran sanon sentään sinulle Martti, jos pidät sen omana tietonasi: minulla on mielessäni ja minulla on syytä uskoa, että tämän matkani onnellisesta tuloksesta riippuu suuren herrani ja kuninkaani elämä ja onni. Hänen autuas velivainajansa, kuningas Knuut, voisi ehkä vielä elää ja hallita Tanskaa, jos hän olisi lähettänyt minut tälle retkelle ja käyttänyt kirkon käsivartta, silloin kun käytti omaansa. Mutta sitä sinä et ymmärrä, vanha Martti. Elä kysele minulta koskaan sellaisia asioita! Vaeltakaamme samaa tietämme Jumalan avulla, huolimatta salaisista ja tulevista asioista!"

Hiljaisina ja ääneti jatkoivat nyt piispa Pietari ja hänen palvelijansa matkaa kuten sokkoina, kunnes tuli päivä. Ja katsoessaan nyt taakseen, heitä värisytti kaikkia ja heistä näytti armon Jumalan ihmeteolta, että he syöksymättä kuoliaiksi rotkoihin olivat voineet ratsastaa pimeässä sellaisen tien. He tapasivat pian ihmisiä ja saivat tietää että sitä tietä kyllä pääsi Roomaan, mutta ettei sille kukaan uskaltanut lähteä yöaikaan. Nyt he eivät voineet suurta mutkaa tekemättä päästä takaisin valtatielle tai lyhemmille teille. Heillä oli päivä sentään edessään, he palkkasivat uuden oppaan. Pian he näkivät keltaisen Tiberin, he noudattivat sen vieritse poimuilevaa kaunista tietä ja saapuivat ennen iltaa onnellisesti Roomaan.

Pysähtymättä hetkeksikään katselemaan suuren, kuuluisan kaupungin ihanuuksia ja merkillisiä muinaismuistoja, piispa lähti tulonsa jälkeisenä aamuna täydessä piispan asussaan Vatikaaniin, ja vaati kohta sisäänpääsyä, koska hänellä oli erittäin tärkeätä asiaa paavi Innocentiukselle. Hänen täytyi kuitenkin vartoa yli tunnin etusalissa, sillä hänen pyhyytensä sanottiin sulkeutuneen salakammioonsa erään vieraan pyhiinvaeltajan kanssa, jota arveltiin erääksi keisarin ja, Saksan ruhtinaitten ylhäiseksi lähettilääksi. Kiivaana ja kärsimättömänä piispa Pietari asteli edestakaisin etusalissa. Vihdoin avautui ovi paavin huoneisiin ja ylpeästi, voittoisasti hymyillen sieltä astui tuo kookas, äänetön pyhiinvaeltaja, jonka piispa Pietari nyt selvään tunsi kuninkaansa veriviholliseksi, piispa Valdemariksi. Rohkeana ja vapaasti astui Pietari Sunenpoika valepukuista vihollistaan vastaan ja kohta hävisi pyhiinvaeltajan kasvoilta pöyhkeä hymy. Hän näytti hetken hämmästyneeltä ja suuttuneelta, mutta heittäen viekkaan, halveksivan katseen aseettomaan syyttäjäänsä hän läksi ääneti ja nopeaan etusalista, muka tuntematta piispa Pietaria.

Lujasti luottaen asiansa oikeuteen ja totuuden pätevään todistukseen, jonka hän nyt kaksinkertaisella uskalluksella tunsi voivansa esittää pyhän Pietarin istuimen edessä, astui piispa Pietari sisään ankaran ja mahtavan paavi Innocentiuksen eteen. Paavi istui punasamettisella kauluksella reunustettuun, valkoiseen liinapukuunsa pukeutuneena kultaisessa nojatuolissa, jalka punaisella samettipäällyksisellä jakkaralla, johon pyhät avaimet olivat ommellut, ja hänen sivullaan oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva suuren paperikasan keskellä. Vanhuksen voimakkailla kasvoilla lepäsi hämmästyttävä rauha ja päättäväisyys, hänen tukkansa oli harmaa, mutta päälakea peittävän punasamettisen patalakin ympärillä se oli hyvin kiharainen. Tämän mahtavan miehen näkeminen, joka salakammiostaan hallitsi kuninkaita ja keisareita, vaikutti valtavasti tanskalaiseen piispaan, joka ensikertaa seisoi ankaran päämiehensä edessä. Hän polvistui ja suuteli paavin ojennetulla jalalla olevaa ristiä; sitten hän nousi rohkeasti ja pani kuninkaansa nimessä mitä vakavimman vastalauseen piispa Valdemarin väärään valitsemiseen Bremenin arkkipiispaksi. Hän vetosi paavin omaan kirjeeseen ja vangitun piispan vapautuksen nimenomaiseen ehtoon; ja ennenkuin paavi sai aikaa kysyäkseen kuninkaan kirjettä ja valtuutusta piispa Pietari kertoi todenmukaisesti yöllisen seikkailun ja lupasi pyhimmällä valalla ja palvelijainsa todistuksella tukea sanojansa.

Ankara, voimakas Innocentius näytti hetken epäröivän, yhtä ovela kuin rohkea piispa Valdemar oli vastikään esittänyt asian toisella tavalla ja oli osannut tehdä niin tärkeäksi keisarin ja saksalaisten ruhtinaitten suosion ja esirukoukset, että muuten niin luja Innocentius melkein oli päättänyt antaa hänelle anteeksi ja vahvistaa hänen vaalinsa arkkipiispaksi, jos sen toimenpiteen tavalla taikka toisella saattoi sovittaa hänen sanoihinsa ja lupaukseensa Tanskan kuninkaalle.

Kun nyt piispa Pietari voimakkaasti ja innostuneesti esitti asian toisessa valossa, täytyi paavin pitää piispa Valdemaria omavaltaisena kapinoitsijana paavinvaltaakin vastaan. Se paha epäluulo, joka vieläkin kohdistui uhkamieliseen pappiin, epäluulo hänen pyrinnöistään kuninkaallisen orpanansa kruunua ja henkeä vastaan, sekä nyt tässä, viimeinen kavala väkivaltaisuus piispa Pietaria vastaan, johon syytetty todennäköisesti oli ottanut osaa, -- kaikesta tästä nyt Pietari piispan selkeän, vilkkaan esityksen jälkeen Valdemar-piispan asia alkoi näyttää niin epäilyttävältä, että paavi päätti mitä tarkimmin tutkia asiaa kardinaalien kanssa, ja antoi Pietari-piispalle parhaan toiveen asian päättymisestä hänelle ja hänen kuninkaalleen mieluisella tavalla.

Iloisena läksi tämä kuningas Valdemarin uuras lähetti Vatikaanista ja odotti nyt rauhallisena toimensa onnellista päättymistä.

Valdemar-piispa sai samana päivänä ystäviltään ja urkkijoiltaan tietää, että kardinaalit hänen asiansa takia olivat koolla paavin luona, sekä että hän voi odottaa joutuvansa ankaraan edesvastuuseen monien pahojen syytösten johdosta. Hän ei huomannut edulliseksi odottaa tämän vaikean asian päättymistä, ja kun häntä seuraavana aamuna etsittiin puolustautumaan, ei häntä löydetty mistään. Hän oli yöllä salaa lähtenyt Roomasta paetakseen turvaan maallisten ystäväinsä ja suojelijainsa luo.