Part 21

"Schwerinin urheat kreivit", vastasi prinsessa Regitza, "näkevät levottomassa Valdemar piispassa vain sankarin ja ja soturin, ja sellaisena hän epäilemättä ansaitsee kunnioitusta. Mutta hänen äidinpuoleinen alhaissukuisuutensa tulee selvästi ilmi niin hänen pyrinnöissään kuin hänen kasvoissaankin, eikä Tanskan kuningassukua sovi moittia siitä, että häntä täällä arvioidaan aivan toisin silmin. Vaikka hän tavallaan on minun sukulaiseni, en mitenkään haluaisi olla kahdenkesken hänen kanssaan, ja minun täytyy ihmetellä nuoren kuningattaremme rohkeutta; hänellä kuuluu välistä olevan sellaisia raivon ja julmuuden hetkiä, ettei kukaan ole turvallinen hänen edessään."

"Onneton!" -- huokasi Dagmar. -- "Hän on rikkonut rauhan itsensä ja maailman kanssa, ja rauhaan Vapahtajan kanssa hän ei vielä löydä nöyryyden tietä."

"Teidän armonne ei sentään katune poikkeamistamme Sjöborgiin?" -- kysyi Renert itsetyytyväisesti hymyillen ja tunki juoksijaansa likemmä. Mutta kuningatar ei häntä kuullut; hänen katseensa viipyivät lempeinä kuten tavallisesti kreivitär Idassa ja Kristiinassa, joiden hiljaisen sydämellisyyden ja rakkauden hän huomasi joka sanassa ja joka ilmeessä.

Hurskas kuningatar lähestyi päivä päivältä yhä enemmän näitä kahta lempeämielistä naista. Prinsessa Regitza sitävastoin oli hänestä liian kylmä ja järkeilevä, ja vaikka kuningatar kunnioitti hänen päättäväisyyttään ja tyyntä malttiaan, ei hän kuitenkaan koskaan tuntenut itseään oikein vapaaksi ja iloiseksi hänen seurassaan; sillä hänestä tuntui kuin häntä vanhempi ja älykkäämpi Regitza tahtoisi olla hänen hovimestarittarensa sekä kuninkaan sisarena vaatia itselleen arvoa ja valtaa enemmän kuin kuningattarelle oli mieluista. Vakava Regitza näytti pitävän jokaista nuoren, ilomielisen kuningattaren lapsellista leikkiä sopimattomana kuningattaren arvoon ja asemaan sekä niihin ankariin sääntöihin, joita prinsessa vaati naisensa turhantarkkaan noudattamaan. Niinpä kohta kun oli palattu Riiben linnaan, naisseurue siellä jakautuikin erilleen, muodostaen ikäänkuin kaksi eri hovikuntaa, jotka näyttivät vieraantuneen toisistaan.

Kuningatar vietti kuitenkin miellyttävän ja lempeän kesän hiljaisissa toimissa kansan hyväksi, kuninkaan retkeillessä hyvällä onnella Liivinmaalla, johon pakanalliseen seutuun hän perusti kristillisen kirkon.

VIIDES LUKU.

Schwerinin kreivinhovissa kuninkaan avioliitto böömiläisen prinsessan kanssa oli herättänyt mitä suurinta huomiota, varsinkin linnan naisväen kesken. Kuitenkin ainoastaan avomielinen kreivitär Audacia oli ottanut puhuakseen siitä. Prinsessa Berengaria sensijaan ei kuninkaan äkkilähdön jälkeen ollut maininnut hänen nimeään ja oli tarkkaan välttänyt joutumasta keskusteluun Audacian kanssa hänestä. Kun saatiin tietoja Riiben komeista häistä, istui Berengaria kreivi Henrikin vierellä pöydässä; hän kalpeni ja kun hänen tilansa huomattiin, juoksi veri virtanaan hänen vasemmasta kädestään, johon hän pöytäveitsellä oli viiltänyt syvän haavan. Hän sidotti käden ja näytti täysin välinpitämätönnä kuuntelevan Tanskan-uutisia. Sen päivän jälkeen prinsessa kuitenkin näytti paljon kiihkeämmältä ja iloisemmalta kuin ennen, hän otti riehakkaana osaa kaikkiin huvituksiin ja oli usein suorastaan hurjapäisen iloinen.

"Te soitte meille iloisia, onnellisia päiviä!" -- sanoi Audacia, "kun prinsessa Berengaria vähän senjälkeen, matkapukuisena seisoi hänen kammiossaan, valmiina palaamaan Portugaliin. Kuinka kadehdinkaan teiltä lämmintä etelämaalaista vertanne, prinsessa! Minun iloni on teidän riemuun verraten vain kuin tasainen takkatuli Vesuviuksen lieskaan nähden. Kuinka ylpeä ja onnesta juopunut onkaan se mies, joka kerran teidän sylissänne kiitää autuaitten saaria kohti!"

"Siellä tuskin on miehiä!" -- vastasi Berengaria hymyillen "Se suku ei tunne muuta onnea kuin sen, jonka luo ei tarvitse kiitää, vaan jota voi lähettää noutamaan kuten viiniä kellarista. Elkää muuten kadehtiko kuumaverisyyttäni, rakas Audacia!" -- jatkoi hän sydämellisemmin ja hänen äänensä värisi. "Tulivuori voi olla hauska nähdä, mutta syvällä sen sisuksissa palavat ikuiset liekit. Kun te kuulette minusta jälleen, jalo ystävätär, istun minä ehkä luostarikammiossa edessäni rukouskirja ja pääkallo, ja olen lausunut hyvät yöni tälle kauniille maailmalle, jonka te luulitte voivan lumota minut. Tanskan kuningas opetti minulle erään pohjoismaalaisen laulun", jatkoi hän, pysähdyttyään hetkeksi mietteisiinsä, "siitä laulusta minä vielä osaan kauniin säkeistön:

"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen: syliss' armasta hoivan, -- avaruus jäi allemme pilvinen."

Silloin hän puhkesi kiihkeään itkuun, vaipuen osanottoisen ystävättärensä syliin. Nyt vasta hämmästynyt Audacia näki, että Berengaria ilomielisyyden naamion taakse oli kätkenyt raadellun sydämen, jota oli kalvanut syvin suru, loukatuin ylpeys, ja katkerin halveksinta koko miessukua kohtaan, mihin yhtyi hehkuva, sammumaton intohimo siihen ainoaan mieheen, jota kohtaan hän tunsi kunnioitusta ja ihailua, mutta joka kuitenkin nyt näytti hänestä halvan valtiotaidon orjalta.

"Te teette varmasti väärin nuorta, rakastettavaa kuningasta kohtaan!" sanoi Audacia, kun prinsessa oli tyynnyttänyt kiihkeän tuskansa ja taas katkeroitui Valdemaria kohtaan. "Mitä hän sille taisi, ettei ollut nähnyt teitä paria kuukautta aikaisemmin? Ruhtinasraukkoja täytyy enemmin sääliä kuin soimata, kun heidän täytyy maan ja kansan tähden valita sokkosilmin, ja vasta kun käsi on sopimusten sitoma, huomaavat, että heilläkin on sydän, kuten muilla ihmisillä."

"Minä en laskenut Valdemaria tavallisten ruhtinasten lukuun", vastasi Berengaria, "ja minä kärsin siitä, että voin hänestä erehtyä. Mutta sellaisia ovat tämän maailman herrat! He näyttävät ihastelevan meitä vain huvikseen, aikansa, kuluksi, kiintyvän meihin kuin pelipöytään: kun palvelijaa ilmoittaa, että ateria on valmis, jättävät he heti pelin, olipa siinä kyseessä vaikka rikotut sydämet tai sielujen autuus."

"Ei kuningas varmaankaan jättänyt meitä kylmänä", -- sanoi Audacia taas, "ja hän on, kuten kuulin, kohta jättänyt nuoren kuningattarensa lähtien vaaralliseen sotaan."

"Uutta ajankulua, uutta huvia!" -- huudahti Berengaria katkerana. "Kuinka kauan nuori, lempeä prinsessa, joka uhraa kaiken saadakseen armon kuinkaan kädestä, -- kuinka kauan sellainen uskollinen uhrikaritsa jaksaa pidättää kuningaskotkaa tuntureilta ja sotakentältä poissa? -- Olkoon niin! Hän etsii suurempaa saalista eikä huoli pikkuasioista."

"Minä luulen tuntevani paremmin miessydämen!" lausui Audacia. "Mutta tehty on tehty. Elkäämme enää olko vihaisia ylväälle, eksyneelle kuningaskotkalle! Hänellä on kyllä vihollisia maailmassa, ja hänen täytyy lentää korkealle, jotta ne eivät saavuta häntä."

"Mikä hätä hänellä on?" kysyi prinsessa. "Hän seisoo sankarina kääpiöitten seassa, ja ystäviään on sitäpaitsi sekä keisari että paavi."

"Mutta keisari nyt on eri, ja eri paavi, tiedättehän, ja jos Fiilip pääsee voitolle, kuten koko Pohjois-Saksa toivoo niin voi koittaa aika, jolloin ei Otto-keisari eikä paavi voi pelastaa Tanskan kuningasta."

"Pitäköön teidän uljas puolisonne vain varansa, rakas Audacia!" ja Berengaria kohotti etusormensa varoittaen. "Jos Valdemar uudelleen lähettää sotajoukon Schweriniin, niin näissä saleissa tuskin pidetään tanssiaisia silloin. Ja nyt, voikaa hyvin, rakas ystävätär! Näette, että olen taas kylmä ja tyyni, kuten pitääkin. Olkoon se heikkous, minkä teille olen ilmaissut, ikuinen meidän-välisemme salaisuus! Ja mitä minusta vielä kuulettekin, niin elkää koskaan uskoko minua tuollaiseksi heikkohermoiseksi, raukeaksi kuutamoneidoksi, jonka pään mies voi panna pyörälle! Minun suonissani virtaakin kuningasverta."

Näihin sanoihin prinsessa päätti tuttavallisen keskustelun. Yhdelläkään ilmeellä paljastamatta sieluntilaansa, hän heitti hyvästit Schwerinin kreiveille ja lupasi käydä kreivitär Audacian luona taas, kun Henrik-kreivi tekisi toden aikomastaan ristiretkestä pyhään maahan.

Talvi tuli ja pakoitti Valdemarin päättämään liiviläisen ristiretkensä. Sen, mitä oli tehty kristinuskon levittämiseksi, huomasi hän kyllä riittämättömäksi, ja vakuuttaakseen maallisen herruutensa siellä, hän tarvitsi paljon suuremman asevoiman. Hänen oli itse täytynyt polttaa vahva saarenmaalainen linnansa, ja kun hän näki oman hätiköidyn työnsä häviävän liekkeihin silmäinsä edessä, hän vannoi kalliin valan, että jollei hän vielä näe sitä päivää, jolloin koko maa on kristitty ja tanskalainen, hän ei tahdo kantaa suuren Valdemarin pojan nimeä.

Kuninkaan lähtiessä palaamaan joukkoineen arkkipiispa Andreas jäi Riikaan, missä hän vietti talven selittämällä ja esittämällä papeille Davidin psalmeja.

Kuningas oli palannut Riiben linnaan itsensä voittaneena, mikä voitto oli suurempi kuin jos hän olisi voittanut valtakunnan. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja tyytyväiset, ja nähdessään hänet Dagmar iloitsi suuresti. Hän kertoi kuninkaalle kohta lapsellisella vilpittömyydellä kaiken, mitä hän hänen poissaollessaan oli ajatellut, unelmoinut ja kokenut, miten hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan puolisonsa kansaa, ja kuinka syvästi hän oli häntä kaivannut ja rukoillut hänen puolestaan. Kuningas sulki hänet liikutettuna syliinsä puhtaimpana, viattomimpana naisena, joka näytti säilyneen tässä turmeluksen maailmassa, ollen olemassa vain nähdäkseen kaikkea kaunista ja hyvää, ja sisarena rukoillakseen jokaisen syntisen ja eksyneen sielun puolesta.

Kohtaus Valdemar-piispan kanssa Sjöborgissa ja se lupaus, minkä hän oli tältä saanut piispan vapauttamisen varalle, oli tärkein uutinen, mikä Dagmarilla oli kerrottavana hänen kotiuduttuaan. Kuningatar oli tietämättään sattunut onnellisimmalla hetkellä koskettamaan kuninkaan sydäntä, kuvaamalla todenmukaisesti sitä kurjuutta, missä hän oli tavannut kuninkaan onnettoman sukulaisen, eikä hänen toistettu laupeuden ja armonpyyntönsä tuon todella vääryyttä kärsineen vangin hyväksi ollutkaan turha.

Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen kuningas asteli miettiväisenä salakammiossaan edestakaisin ja kirjoitutti kirjettä paavi Innocentiukselle, missä hän selitti tahtovansa nyt noudattaa paavin kehoitusta ja vapauttaa Knuut Maununpojan äpärän, Slesvigin Valdemar-piispan, joka oli surmannut autuaan kuningas Knuut vainajan ja väijyi hänen omaa kruunuaan ja henkeään, sekä sentakia seitsemän vuotta oli istunut vangittuna Nordborgin ja Sjöborgin linnoissa, mutta ehdoksi hän asetti että tuon levottoman ja vaarallisen piispan tuli paavin käskystä ehdottomasti jättää Tanska ja olla liittymättä sen vihollisiin sekä lähteä Roomaan ja pysyä siellä rauhallisena.

Tämä kirje lähetettiin viipymättä, ja kuningas tunsi silloin sydämensä iloiseksi ja keveäksi; hän näet tunnusti itsekkin, että hänen Knuut veljensä oli menetellyt kohtuuttomasti, riistäessään piispalta vapauden, sekä että hän itse oli ollut ankarampi vaarallista sukulaistaan kohtaan kuin hänen todisteettomat, mutta aiheelliset epäluulonsa oikeuttivat olemaan.

Prinsessa Regitza ja valtaneuvoston vanhimmat pudistivat päätään kuullessaan kuninkaan aikovan vapauttaa piispa Valdemarin ja he pitivät tätä hänen myöntyväisyyttään valtiollisena virheenä, johon he suuresti moittien pitivät kuningatar Dagmaria syyllisenä, huolimatta heidän kunnioituksestaan hänen hurskautta kohtaan.

Eräänä selkeänä talvipäivänä istui Valdemar-piispa Sjöborgin vankitornissa ristikkoikkunan luona, ruokkien suurta, paksua hämähäkkiä elävillä kärpäsillä, jotka hän oli horroksissa pyytänyt ja herättänyt henkiin takan äärellä. Hän huojutteli ruumistaan edestakaisin, tuntien tuskaa jaloissaan, jotka pitkällisestä istumisesta olivat ajettunet. Hän ei kyllä enää ollut kahlittuna kiveen ja voi rautojen estämättä nyt liikuskella muutamia askeleita ahtaassa, hyvin lukitussa tornikammiossa. Mutta häntä vartioitiin tarkoin, ja peitetyn muuriaukon läpi voi vanginvartija nähdä hänen jokaisen liikkeensä ja huomata kaikki mitä hän teki. Hänen kasvonsa olivat vielä paljon hurjemmat kuin silloin kun kuningatar näki hänet. Tukkansa ja kyntensä hän oli jättänyt leikkaamatta, punainen parta oli likainen ja takkuinen ja hän muistutti enemmän villieläintä kuin ihmistä. "Ime, kaima, ime!" mutisi hän tuijottaen hämähäkkiin. "Ime itseesi miljoonain henki, kunnes tulet härän paksuiseksi; sitten sinä saat suuren lihakärpäsen valtikoineen kruunuineen, mutta et saa sitä syödä! Sinun pitää kiduttaa sitä kunnes se on minun näköiseni, kunnes sen jaloissa ei ole enempää lihaa kuin mitä yksi ainoa korppi voi syödä! -- Haa, hurjia, lapsellisia koston unelmia! -- Syntisiä, epäpiispallisia ajatuksia!" -- Samassa hän hypähti ylös ja pieksi itseään kovasti katujanruoskalla, ja vanginvartija kuuli kuinka hän lyödessään tuskaili ja rukoili.

"Tällaiseen kurjaan, voimattomaan pahuuteen", mutisi vanki taas, "tällaisiin häpeällisiin ajatuksiin on tyrannius ja raakuus alentanut kuninkaan pojan! Paholainenko minua viettelee tuon pienen pedon haamussa? Kas, kuinka kiihkeänä se puuhaa ja kiduttaa saalistaan? Kas niin! Surise ja pyristele vain, vanki, et pääse! -- Noin -- haa noin minä tahdon nähdä hänen pyristelevän, noin kituvan ja painuvan yhä syvemmä kurjuuteen! -- Vaikene, viettelijä, vaikene! -- Väisty saatana!" Samalla hän löi ruoskalla hämähäkin kuoliaaksi. "Mitä minä tein!" huokasi hän hetken kuluttua hiljaa ja alakuloisena. "Se oli minun viimeinen, ainoa ystäväni maailmassa, onnettomuustoverini. Seitsemän vuottahan olemme sovinnossa ja rauhassa viettäneet yhteiselämää, -- pitikö minun nyt surmata sinut, onneton, kun en ketään muuta voinut musertaa! Nyt minä siis olen aivan yksin tässä helvetissä!" Hän huokasi tuskallisesti. "Ja viettelijään minä en kuitenkaan ylettänyt; hän seisoo ulkopuolella ja hymyilee." Läheltä kuuluikin hilpeä nauru. Vanginvartija siellä huvittelihe piispan kummalliselle käytökselle, luullen häntä mielenvikaiseksi.

Kuten tavallisesti tuollaisten kiivaitten sielunpurkausten, kostonhalun ja katumuksen jälkeen, onneton vanki nytkin vaipui syvään äänettömyyteen, ja silloin ei kukaan voinut lähestyä vaaratta häntä. Tästä horrostilasta hänet vastoin tavallisuutta herätti linnanpihalta kuuluva hevosten kopina ja melu. Hän nousi katkerana ja katsoi ristikon läpi ulos. Hän näki komean ritari- ja naisseurueen ratsastavan autiolle pihalle, missä vouti juoksenteli levotonna edestakaisin tervehtien nöyränä vierasta herrasväkeä.

"Onko nyt hovissa tapana tehdä ratsastusretkiä katsomaan uutta Nebukadnezaria?" mutisi piispa, vetäisten päänsä takaisin aukosta. "He eivät saa riemukseen nauttia minun kurjien kasvojeni näkemisestä!" Hän kumartui sitten vaivaloisesti ja vyörytti ovelle raskaan ylösrevityn lattiakiven; ei kestänytkään kauan ennenkuin hän kuuli avainten ja rautakankien kalinaa, ja ovi avautui raolleen.

"Kuka siellä!" huusi hän julmalla äärellä. "En tahdo ketään nähdä, en tahdo joutua näytteille kuin vangittu karhu! Ensimäisen, joka astuu kynnykseni yli, minä raatelen korpin kynsilläni."

"Täällä on ylhäinen riibeläinen herra; hän tuo teille onnellisen uutisen, herra piispa", sanoi vouti paljon kohteliaammalla äänellä kuin tavallisesti. "Hän tuo tärkeitä kirjeitä kuninkaalta ja paavilta."

"Paavin lähetille aukaisen oven, kuninkaan lähetille en!" vastasi vanki ja työnsi kiven syrjään.

"Vähänpä hyödyttäisi teitä paavin viesti ilman kuninkaan viestiä", sanoi Junkker Strange astuen sisään; mutta kun hän nyt näki, kenenkä kanssa puhui, hän peräytyi kauhistuneena askeleen. "Jumala armahtakoon minua, piispa Valdemarko olette?" sanoi hän. "Jos kuninkaani olisi nähnyt teidät tuollaisena, ette varmaankaan olisi istunut täällä niin kauan. Minä saavun julistamaan teidät vapautetuksi", jatkoi hän ojentaen piispalle kuninkaan kirjallisen käskyn hänen vapauttamisestaan.

Ilon välähdys kiiti vangin synkkien kasvojen yli, mutta kun hän näki kuninkaan nimen ja sinetin, hänen näkönsä taas synkkeni. "Antakaa se tuolle pyövelilleni!" sanoi hän viitaten voutiin, joka seisoi pelokkaana ovenraossa. "Hän voi ottaa vastaan kuninkaanne käskyjä, minä en. Mutta katsokaamme, mitä pyhä isä kirjoittaa; hän on minun ainoa herrani ja valtiaani maailmassa."

Junkker Strange ojensi hänelle nyt paavin kirjeen, missä vangittua piispaa uhattiin kirkonpannalla, ellei hän hetikohta vapautuksensa jälkeen tulisi Roomaan ja luopuisi kaikesta yhteydestään kuninkaan vihollisien kanssa.

"Vai se oli ehto!" lausui piispa katkerana. "Siis Herodes ja Pilatus ystävinä. No niin, tervehtikäähän kuningastanne herra ritari, ja sanokaa hänelle, että minä pudistan tomun jaloistani hänen kirotun maansa rajalla enkä koskaan enää astu jalkaani niiden sisäpuolelle niinkauan kuin hän kantaa kruunua ja valtikkaa, -- kuinka kauan sitä aikaa kestää, sitä ei meistä kukaan tiedä; mutta meidän kaikkien yllämme on suuri kostaja. Ja nyt matkaan!"

"Vielä jotain arvoisa herra!" lausui Junkker Strange. "Minä olen tuonut teille odottamattoman, mieluisan matkatoverin, jolle teidän kuitenkaan ei pitäisi näyttäytyä tässä surkuteltavassa asussa; hän on teidän ruhtinaallinen sisarenne, Saksenin herttuatar Jutta, joka kuultuaan teidän vapautuksenne, itse on saapunut noutamaan teitä."

"Jutta-sisareni!" huudahti piispa ja hetkeksi häneltä näytti haihtuneen kaikki viha. "On siis kuitenkin vielä yksi ihminen, joka huolehtii minusta! Missä hän on? Minä tahdon nähdä hänet!"

"Ei sentään tässä asussa!" väitti Junkker Strange asettuen hänen tielleen. "Te säikäytätte hänet -- eikö teillä ole mitään muita vaatteita? Siistikää edes tukka ja kynnet!"

"Ei ei, hovipeliä! Näin -- juuri näin hän saa nähdä minut --, tällaisena, jollaiseksi te olette minut saaneet, näkee herttua Bernhardin puoliso minut, niin että hän voi todistaa Saksan ruhtinaille, miten Tanskassa kohdellaan kuninkaallista esipappia ja vihittyä kristillistä piispaa!"

Näin sanoen raivokas piispa työnsi sekä Junkker Strangen että voudin syrjään ja syöksyi ulos ovesta. Kun hän ehti ulos tornista ja hengitti vapaata ilmaa, ja näki sisarensa kalpeana rientävän häntä vastaan linnanrappusilta, hän syöksyi voimatonna maahan. Avattuaan vihdoin silmänsä, hän huomasi makaavansa lavitsalla linnan etusalissa huolestuneen sisarensa hoivissa.

"Veli, veli, rääkätty veli-parkani!" valitti kalpea, iäkäs nainen itkien ja väännellen pitkiä, laihoja käsiään, niin että kultasormukset tippuivat lattialle. "Tuollaisenako näen sinut jälleen!" -- "Juttako olet!" huudahti piispa ja nousi huojuen. "Aivan niin! Mutta sinä tuskin tunnet minua; niin katsohan vain tarkkaan minua, ja elköön tämä kurjuuden kuva haihtuko sielustasi ennenkuin on suoritettu takaisin se mikä seitsemän pitkän vuoden aikana on myrkyllä ja sapella merkitty lauluun! Ah, rakas veli, vahvista itseäsi!" lausui huolestunut herttuatar tarjoten hänelle vapisevin käsin viinimaljan, minkä Junkker Strange oli tuottanut. "Vahvista itseäsi, veli parka, niin että pääsemme iäksi pois täältä näkemästä tätä surkeuden pesää!" Sitten hän veti esiin pienen kultakamman taskustaan ja suori hänen tukkansa ja partansa. --

"Ja kun sukineeksi sai kutrin, hän kyynelin kastoi sen --"

lauletaan vielä vanhassa kansanlaulussa.

"Elä itke minun tähteni rakas sisar!" lohdutti piispa häntä puoliääneen. "Jos elän vielä vuoden ja olen voimissani, niin minä kostan täysin kärsimäni!"

"Ah, vaiti siitä!" kuiskasi herttuatar tuskallisena. "Jos joudut uudelleen Sjöborgin torniin, niin minä en enää koskaan näe sinua."

Junkker Strange oli tarkkaan kuullut joka sanan, mutta häntä oli itseään kovasti liikuttanut nähdä ylpeä piispa niin nöyryytetyssä tilassa, ja tuo hyväntahtoinen ritari piti niitä uhkasanoja, jotka piispa nyt vapaaksi päästessään tuli lausuneeksi, vain tuon onnettoman jännitetyn ja sairaloisen mielen tahdottomina ilmaisuina. Purppuraisella ritariviitalla nyt herttuatar peitti veljensä rikkinäisen ja likaisen vankipuvun. Sitten hän saattoi hänet alas linnanrappuja ja nostatti hänet vakaisan juoksijan selkään, sillä piispa oli liian heikko itse noustakseen satulaan. Niin nopeasti kuin hänen voimansa sallivat Valdemar-piispa jätti näin herttuattaren ja hänen seurueensa kera Sjöborgin linnan ja matkusti suoraan ulos maasta. Hän tahtoi ensin lähteä lankonsa Saksenin herttua Bernhardin luo, sieltä jatkaakseen matkaa Roomaan, niinpian kuin terveydeltään saattoi sen tehdä.

Junkker Strange oli osanottavalla mielellä eronnut herttuattaresta ja hänen äänettömästä veljestään, palaten sitten seurueineen Riiben linnaan. Kun tuo rehellinen kunnon ritari seisoi kuninkaansa edessä, kertoen miten oli suorittanut tehtävänsä ja kuinka surkeassa tilassa hän oli tavannut ruhtinaallisen vangin, hän näki ankaran kuninkaan silmien kyyneltyvän ja tarttui lämpimästi hänen käteensä. "Kiitos siitä, että jätitte minulle tämän tehtävän! Vaikka minä olen paljon surullista nähnyt maailmassa, niin Jumala varjelkoon minua toista kertaa näkemästä tuollaista miestä vankilassa ja kurjuudessa. Minun sydäntäni viiltää aina syvältä, kun näen synnynnäisen ylevyyden alennettuna."

"Jos olen tehnyt hänelle vääryyttä", sanoi Valdemar, "niin Jumala suokoon sen armossaan anteeksi! Jos nyt olen vapauttamalla hänet menetellyt epäviisaasti, kuten sanotaan, ja jos kohta saan kiitokseksi häväistystä ja vahinkoa, on kuitenkin parempi kärsiä kuin tehdä vääryyttä. Mitä tähdissä on määrätty, siihen ei kuitenkaan mikään maailman viisaus auta."

Junkker Strange ei arvellut olevan tarpeellista salata kuninkaalta piispan kiivaudessaan laskettelemia uhkasanoja, ja ne kuultuaan vaipui kuningas syviin mietteisiin.

"Saat nähdä, ettei hän mene Roomaan", arveli Valdemar. "Tuo ylpeä mies uhmaa paavia kuten kuningastakin ja kiihoittaa pian minun julkiset ja salaiset viholliseni kostoon."

"Mutta silloin panna-salama musertaa hänet, jos pyhä isä on sanansa veroinen mies, kuten sanotaan, eikä mikään yömyssy", väitti Junkker Strange. "Jos piispa lyöttäytyy teidän julkisiin vihollisiinne, herra kuningas, niin tiedämmehän, missä voimme hänet tavata miekka ja kilpi kädessä. Mutta te puhuitte salaisista vihollisista. Niiltä ei kukaan kunnon mies ole suojattu. Keitä tarkoitatte niillä?"

"Meidän kesken, Strange", vastasi Valdemar, "Otto-keisarille olen tehnyt arvokkaita palveluksia ja hän kai kutsuukin minua veljekseen ja ystäväkseen, niin kauan kuin hän tarvitsee kättäni omatekoista keisari Fiilippiä ja Schwabin herttuaa vastaan; mutta luuletko hänen unhoittaneen, että hän on Henrik Löven [Löve-leijona] poika, ja että minä asevoimin pääsin Henrik Löven perilliseksi. Minä en usko tuosta suvustaan vierauneesta leijonan-pennusta enempää kuin vendiläisistä ja schweriniläisistä, pakollisista läänitysmiehistäni. En voi nyt odottaa hyvää itselleni piispa Valdemarin saksilaiselta langoltakaan. Muistatko mitä herttua Bernhard sanoi, kun näki Henrik Löven suuren kuparileijonan Braunschweigin linnan pihalla: 'kuinka kauan sinä käännyt itäänpäin kita avoinna; luovu siitä, sinulla on mitä tahdot; käänny nyt pohjoista kohti!' Kas sitä sanaa Saksan ruhtinaat ja keisarit eivät koskaan unohda. Mutta antaa leijonan tulla avoimin kidoin koko penikkaparvensa kanssa, minä olen valveilla." Näin sanoen Valdemar poistui pitkin askelin ulos ovesta ja Junkker Strange seurasi häntä valtaneuvostoon.

* * * * *

Oli kulunut vähän aikaa, ja se rajuilma, jonka kuningas oli nähnyt nousevan ylleen, oli jo likenemässä. Sisäinen eripuraisuus Saksassa kahden keisarin ja heidän puolueittensa välillä näytti olevan lakkaamaan päin. Fiilip oli Martinpäivään saakka 1207 tehnyt aselevon keisari Oton kanssa. Hän samosi nyt yhdessä useiden Saksan ruhtinaitten kanssa mukanaan mahtava sotajoukko, pohjoista kohti, ja luultiin aikeena olevan hyökkäyksen Tanskaa vastaan. Sama lähetti, joka toi kuninkaalle tämän tiedon, jätti hänelle myös sen tärkeän uutisen, että Valdemar-piispa oli päässyt keisari Oton turviin ja että huolimatta paavin käskystä sekä hengelliset että maalliset asianomaiset olivat valinneet hänet Bremenin arkkipiispaksi.